Ikäänkuin yhteisesti koettu vaara olisi heidät yhteen rengastanut,
antoivat he, vaikka leveämmällä tiellä nyt oli kyllin tilaa, hevosten
vieläkin mennä kyljetysten, ja Artturi piteli yhä vielä Eugenian
hevosen ohjia kädessään, vaikka ei mitään ollut pelkäämistä ja kaikki
enemmät huolet niin rohkeasta ratsastajasta kuin Eugenia oli, jo
olivat perin tarpeettomat.
-- Huomaatko nyt tämänpäiväisen huviajosi vaarallisuuden? kysyi
Artturi vihdoin.
-- Huomaan, mutta huomaanpa sinunkin asemasi vaarallisuuden.
-- Siihen täytyy minun tyytyä. Olethan nyt itse nähnyt, minkä
ehdottoman kuuliaisuuden tuo Hartonen tietää valloittaa itselleen.
Yksi ainoa sana häneltä ja me saamme esteettömästi kulkea; ei
yksikään rohjennut napista, ja kuitenkin he kaikki odottivat vaan
viittausta häneltä, kääntyäkseen meitä vastaan.
-- Mutta eipä hän antanut sitä viittausta, sanoi Eugenia lujalla
äänen merkityksellä.
Artturi loi taas tuon kummallisen, pitkällisen ja synkeän silmäyksen
Eugeniaan.
-- Eipä kyllä? Ei tänä päivänä! Tottapa hän paraiten tietää, mikä
häntä esti. Mutta hän voi tehdä sen huomenna tahi yli huomenna, jos
hän ja minä kohtaamme toisemme; siitä olen aivan varma.
Lähetessään metsän laitaa he juoksuttivat hevosiaan ravakammasti
ja seisahtuivat sitte neljännes-tunnin perästä paltan eteen.
Artturi heiskahti satulasta alas -- kuinka keveästi ja notkeasti
hänen entisten kankeiden liikkeidensä suhteen! Hän ojensi kätensä
auttaaksensa vaimoaan alas; mutta nuoren rouvan kasvot olivat vielä
ylen kalpeat; hän vavahteli vienosti, kun Artturi laski kätensä
hänen vyötäisilleen, ja tämä vavahtelu kävi yhä ankarammaksi, kun
käsi ympäröi häntä hiukkasta kauemmin kuin tähän palvelukseen olisi
tarvittu.
-- Olitko peloissasi? kysyi Artturi, ottaen häntä kädestä,
saattaaksensa häntä sisälle.
Eugenia vaan ei vastannut. Hän oli kokenut kuolon tuskan tällä
huvimatkalla; mutta pikemmin hän soi, että hän pidettiin pelkurina,
kuin että hän suostuisi antaa Artturin aavistaa, että hän hänen
tähtensä oli vapissut, ja kuitenkin näytti Artturi sitä arvelevan.
-- Onko huolettanut sinua, Eugenia? kysyi hän vieläkin. Äänensä soi
niin vienolta, niin verhoittuna ja samalla likisti hän Eugenian
käden yhä lujemma rintaansa vasten. Eugenia loi silmänsä häneen; tuo
syvällinen, väkevä loiste oli taas Artturin silmissä, mutta tällä
kertaa lempeämpänä, vieläpä viehättävämpänä kuin Eugenia koskaan
ennen oli sitä nähnyt, ja hän kallistui syvälle Eugenian puoleen,
ikäänkuin ei tahtoisi menettää ainoatakaan sanaa hänen vastauksestaan.
-- Artturi, minä --
-- Herra parooni Windeg ja vanhin poikansa ovat tulleet tänne puoli
tuntia tätä ennen! ilmoitti eräs äkisti esiin poukahtava palvelija,
ja tuskin oli tämä ilmoitus tehtynä, ennenkuin nuori parooni, joka
arvattavasti akkunoista oli nähnyt nämä ratsastajat, luikahti alas
portailta kaikella kahdeksantoista-vuotisella kiihkeydellä --
tervehtämään sisarta, jota hän ei ollut nähnyt hääpidosta päästyä.
-- Oi, sinäkö se olet, Klaus! Eugenia tunsi miltei tuskallisen piston
isän ja veljen muuten niin hartaasti ikävöitystä tulosta. Artturi oli
irtaunut hänen kädestään juuri samassa kun Windegin nimi mainittiin.
Eugenia näki kuinka jäinen kylmyys levesi hänen kasvoilleen, ja kuuli
kuinka jääkylmältä hänen äänensä soi, kun hän kohteliaasti mutta
oudosti tervehti nuorta lankoa.
-- Etkö tule parissamme huoneisiin? kysyi Eugenia, kun Artturi jäi
portaiden edustalle seisomaan.
-- Suo anteeksi, jos pyydän sinua tällä kertaa yksinäsi sanomaan
isääsi tervetulleeksi. Minä olen unhottanut jotakin, minkä nyt
juuri muistan. Minä tulen niin pian kuin mahdollista herra paroonia
tervehtimään.
Hän astui puolemmalle samassa kun Eugenia ja hänen veljensä lähtivät
portailta nousemaan. Veli näytti vähän hämmästyneeltä, mutta silmäys
sisaren kalpeille kasvoille sai hänen pidättämään kysymyksen, joka
jo väikkyi hänen huulillaan. Hän kyllä tiesikin miten asiat täällä
olivat. Oliko tuo "heittiö" huviretkellä taas rohennut loukata
puolisoaan? Nuori parooni lennäti uhkaavan silmäyksen alas portailta
ja kääntyi sitte vielä enemmällä herttaisuudella sisarensa puoleen.
-- Eugenia, minua niin iloittaa kun jälleen saan nähdä sinut ja sinä
--?
Nuori rouva koki saada väkinäisen hymyilyn näkyviin.
-- Minuakin iloittaa, Klaus, minä olen sanomattoman iloissani! Hänkin
sitte katsahti alas portailta, mutta siellä oli tyhjä. Tottapa
Artturi jo oli mennyt sieltä. Loukkautuneena oikaisi hän itseään
uljaan suoraksi. Menkäämme isän luokse! Hän odottaa!
* * * * *
Berkowin tilain kaikissa asukkaissa oli kentiesi vaan yksi ainoa,
joka katseli tuota isännän ja sen alamaisten välillä alkavaa
taistelua toiselta kannalta kuin uhkaavalta, ja tämä ainoa oli Herra
Wilpponen. Nuoren kirjurin vaaleatukkaisessa päässä piileskeli
niin paljon ylellistä ja sekavaa runoutta, ettei hän voinut olla
tuntematta tätä vaarallista asemaa ja sitä tohuista mielenkuohua,
mikä minä hetkenä hyvänsä voi muuttua toraksi, ylen miellyttäväksi.
Tosin oli hänen ihastuksensa Olli Hartosen suhteen kokonaan
poukahtanut nuoren isännän puoleen, sittekuin tämä niin äkkiä itse
oli asettunut hallinnon etukynteen ja itse käynyt ohjiin käsiksi
vakavuudella, jota ei kukaan olisi uskonut niissä käsissä olevan,
mutta se ponnistuttava toimekkuus, millä Artturi koki tutustua tähän
outoon vaikutus-alaan ja vastustaa kaikilta suunnilta uhkaavia
vaaroja ja vahinkoja, vaati korkeintaan vanhempain herrain neuvoa ja
apua; nuoremmat tehtaan herrat nauttivat nyt, kun heidän tehtävänsä
olivat enimmäksi osaksi lakkauneet, vastentahtoisesti työttömyyttä,
ja herra Wilpponen käytti sitä vajotaksensa niin paljon kuin
mahdollista niin sanottuun innolliseen ylistykseensä armollisen
rouvan suhteen, ja siinä tunteakseen itsensä niin onnettomaksi kuin
suinkin.
Totta puhuen tämä jälkimäinen kohta kävi hänelle jotensakin
työlääksi, sillä oikeittain hän voi sangen hyvin tässä toivottomassa
innossaan; rakkauden piti, jos mieli sen olla runollinen, hänen
mielestään aina olla onneton; onnellinen rakkaus hänellä ei koskaan
johtunut mieleenkään. Tämä etäinen jumaloitseminen tyydytti häntä
täydellisesti ja hänellä oli tarpeeksi tilaisuutta antauda sen
nojaan, hän kun harvoin tahi ei koskaan tullut liekkinsä esineen
lähisyyteen. Hän oli ollut nuoren rouvan puheille ainoastaan kerran
siitä päivästä asti, jona hän saatti hänen puistosta kotiin. Eugenia
oli, satunnaisesti häntä kohdatessaan, koettanut saada likempää
selkoa äskeisen työnlakkauttamisen tarkoituksesta. Mutta nyt oli
hänen mieheltään käynyt kova käsky kaikille herroille, etteivät
millään muotoa saattaisi hänen vaimoaan levottomaksi, ja Wilpponen
noudatti tätä käskyä siihen määrään, että salasi kaikki, mikä koski
nykyistä asemaa ja nykyisiä suhteita; sitä vastoin ei hän voinut
olla kuvailematta neuvoittelusalissa hänen puolisonsa ja Hartosen
kesken ollutta ottelua ja koska hänen nyt aina piti runollisiksi
kaikki asiat käännellä, niin tämä tapaus hänen suussaan muuttui niin
näytelmäiseksi ja nuori isäntä, äkisti leimahtavane voimuutenensa,
yleni semmoiseksi sankariksi, että oli mahdotonta käsittää, mitenkä
tämä kuvaus niin taisikaan tarkoituksestaan syrjähtyä.
Tosin oli Eugenia kuullellut nähtävällä innostuksella ja oli
silminnähtävästi kalvennut, mutta oli pysynyt kummallisen
äänettömänä, ja kertoilija odotti lopulla turhaan lausetta hänen
huuliltaan. Sanallakaan sen enempää asiaan koskematta oli Eugenia
kylmällä kohteliaisuudella kiittänyt Wilpposta ja sitte kylmällä
kohteliaisuudella laskenut hänen menemään, ja vuorimies oli eronnut
hänestä kummastuksissaan ja vähän loukkauksissaan hänen puuttuvasta
osanottavaisuudestaan. Eihän siis nuorella rouvalla ollutkaan
käsitystä sellaisen aseman runollisuudesta! Vai tuliko se siitä, että
hänen miehensä oli siinä sankarina? Joku toinen olisi arvattavasti
riemuinut tästä ajatuksesta, mutta Wilpposen runollinen mielikuvitus
oli tavallisesti siitä merkillinen, että se käänsi luonnolliset
suhteet ylös alaisin. Hän oli loukkauksissaan siitä, että tämä eloisa
esitelmä, hänen esitelmänsä, niin kokonaan oli jäänyt vaikutuksetta;
hän tunsi paitsi sitä Eugenian lähisyydessä jotakin siitä jäisestä
ilmasta, mikä yli-insinöörin sanain mukaan hänen ympäröitsi. Eugenia
oli aina niin etäinen, niin ylevä ja saavuttamaton, ja enimmin
juuri silloin kun hän ilmaantui täynnä hyvyyttä ja alhaisuutta.
Tämän alhaisuuden edessä eipä muuta neuvoa ollutkaan, kuin joko
ehdottomasti jumaloita häntä, taikka tuntea itsensä hirmuisen
mitättömäksi ja vähäarvoiseksi, ja herra Wilpponen, jonka mieleen
jälkimäinen ajatus ei koskaan voinut johtua, tietysti katsoi
edellisen paremmaksi.
Tähän ja tällaisiin ajatuksiin vajonneena oli hän tullut
purnumestarin asunnolle, ja koska hän tavallisesti ei katsellut
oikealle eikä vasemmalle puolellensa, sattui hän sillalla niin
kovasti yhteen erään nuoren, juuri ikään vastakkaiselta suunnalta
tulevan naisen kanssa, että tämä keveästi huudahtaen ja syrjään
hyppäämällä pelasti itsensä hänen jalkaansa alta. Nyt vasta katsahti
Wilpponen ylös, ujosti änkyttäen anteeksi pyyntöä.
-- Suokaa anteeksi, neiti Melania! En nähnyt teitä! Olin niin
ajatuksiini vajonneena, etten ollenkaan pitänyt tiestä vaaria.
-- Neiti Melania oli yli-insinöörin tytär, jonka kodissa nuori
kirjuri toisinaan kävi vieraissa, mutta tämän ajatuksilla oli
tavallisesti niin ylhäinen lento, ettei hän juuri paljon huolinut
tästä kuusitoista-vuotiaasta tytöstä, jolla kuitenkin oli kaunis
vartalo, pienet ihastuttavat kasvot ja ilkamoiset silmät, mutta
jossa muuten ei ollut mitään runollista. Tämä Wilpposesta ei ollut
likimainkaan kyllin ylevää, eikä ollut nuori nainenkaan puoleltaan
erittäin paljon huolinut Wilpposesta, joka hänestä tuntui joksikin
pitkäpuheiselta ja ikävältä. Wilpponen katsoi nyt tarpeelliseksi
korjata vastentahtoisen epäkohteliaisuutensa muutamilla kohteliailla
sanoilla.
-- Varmaan tulette huvi-kävelyltä, neiti Melania? Oletteko käyneet
kaukanakin?
-- Oi ei, en ole kaukana käynyt. Isä on kieltänyt minulta kaikki
pitemmät vaellukset eikä hän toden takaa mielellään sallikaan, että
menen yksinäni kävelemään. Sanokaa minulle, herra Wilpponen, onko
siis tosiaankin vuorityömiestemme kohta hyvin vaarallinen?
-- Vaarallinenko? Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Wilpponen perin
viisaasti.
-- No niin, enpä juuri tiedä; mutta isä on välistä niin vakaisena,
että on oikein paha mielestäni; hän on jo maininnutkin aikovansa
lähettää äitin ja minun kaupunkiin.
Nuori mies veti kasvonsa alakuloisuutta osoittaville kurtuille.
-- Ajat ovat arveluttavat, neiti Melania, hirmuisen arveluttavat!
En saata moittia isäänne, että tahtoo nähdä vaimonsa ja lapsensa
turvattuina, sillä aikaa kun meidän miesten on paikallamme pysyminen
ja viimeiseen mieheen asti taisteleminen.
-- Viimeiseen mieheen asti! sanoi nuori nainen säikähtäen. Mitä
sanotte! Voi isä-rukkaa!
-- Noh, minä puhuin vaan kuvallisesti! rauhoitti häntä Wilpponen.
-- Mitään ruumiillista vaaraa ei tule laisinkaan olemaan, ja jos
niin pitkälle tultaisiinkin, niin herra yli-insinööri vuottensa ja
asemansa vuoksi, puolisona ja isänä on siitä vapaa. Me nuoremmat
astumme silloin tulen eteen.
-- Astutteko tekin? kysyi neiti Melania vähän epäileväisestä
-- Totta kai, neiti Melania, minä menen etukynnessä.
Herra Wilpponen, joka, tehdäksensä tämän vakuutuksensa vielä
luotettavammaksi, juhlallisesti oli laskenut käden rinnallensa,
harppasi yhtäkkiä takaperin ja peräytyi sitte äkisti toiselle puolen,
jonne Melania yhtä äkisti seurasi häntä; juuri heidän takanaan
seisoi Hartonen. Hän oli heidän huomaamattaan tullut sillan yli,
ja kasvoilleen lensi ylenkatseellinen nauru, nähdessään molempain
nuorukaisten säpsähdyksen.
-- Ette tarvitse noin peljästyä, herra Wilpponen sanoi hän tyvenesti.
-- En aio tehdä teille pahaa.
Nuori kirjuri näkyi toki käsittävän peräytymisensä naurullisuuden,
ja huomaavan, että hänen, nuoren naisen johtajana ja suojelijana,
välttämättömästi oli toisin itsensä käyttäminen. Hän rohkaisi siis
itsensä minkä voi, asettui yhtä paljon säikähtyneen Melanian eteen,
ja vastasi joksikin vakavasti:
-- Enpä luulekaan, Hartonen, teidän tahtovan käydä päällemme
avoimella maantiellä.
-- Herrat näkyvät kumminkin luulevan sitä! ivaili Olli. -- Te
juoksette jokainen tiehenne, heti kun vaan minun näette, juurikuin
ryöväri olisin. Herra Berkow yksinään käyttää itsensä toisin. --
Hartosen ääni tutisi taas, ikäänkuin hän ei voisi tyvenesti tätä
nimeä mainita. -- Hän yksinään astuu minua vastaan; vaikka minulla
olisi koko työmiehistö takanani.
-- Herra Berkow ja armollinen rouva ovatkin ainoat koko tehtaassa,
jotka eivät mitään aavista -- sanoi Wilpponen varomattomasti.
-- Mitä eivät aavista? kysyi Olli, luoden synkeän ja pitkällisen
silmäyksen häneen.
Joko että nuori kirjuri oli suuttunut Ollin pilkasta häntä ja hänen
virkaveljiään kohtaan, taikka että hän katsoi välttämättömäksi
tekeytä sankariksi Melanin edessä, se vaan, että hän sai yhtäkkiä
semmoisen raivon puuskan, mikä toisinaan voi saattaa arat luonteet
ylenpuolisuuksiin, ja hän vastasi reippaasti:
-- Emme juoksekaan tieltänne sen tähden, että yllytätte väkeä ja
teette kaiken sopimuksen mahdottomaksi, emme suinkaan sen tähden!
Vaan me väistymme tieltänne sen tähden -- tässä alensi hän äänensä,
niin että nuori tyttö ei voinut ymmärtää mitä hän sanoi -- sen tähden
että köysi mennessänne alas purnuun herra Berkowin parissa, katkesi
-- jos nyt välttämättömästi tahdotte tietää, minkä tähden teitä
vältämme.
Sanat olivat sangen ajattelemattomat, sangen rohkeat, varsinkin
semmoiselta mieheltä kuin Wilpponen oli, eikä ollut hän arvannut
niiden vaikutusta. Olli hypähti, päästäen raivoisan, ehkä hillityn
kiljauksen, josta saatti pelätä vaikka mitä, ja kävi samassa hetkessä
kalman kalpeaksi. Uhkaavasti kouristettu käsi vaipui alas, kopaten
hätäisesti kiinni sillan rautaristikosta. Hirmuisesti vohottavin
rinnoin ja hampaita purren seisoi hän siinä, ja silmänsä liekitsivät
hänen edessään seisovaan Wilpposeen ikäänkuin tahtoen rusentaa hänen.
Tämä oli ylen kova koetus molempain nuorukaisten rohkeudelle. Kumpika
heistä oikeastaan ensin juoksi pakoon ja veti toisen muassaan, sitä
eivät he tienneet, mutta kumpikin juoksi minkä jaksoi, ja vasta sitte
kuin useita huoneuksia oli heidän ja tuon peljättävän välillä ja
he selvästi näkivät, ettei hän heitä takaa ajanut, he hiljensivät
juoksunsa.
-- Mutta sanokaapa, herra Wilpponen, mitä tuo merkitsi? kysyi Melania
hätäisesti. -- Mitä sanoitte hirmuiselle Hartoselle, koska hän noin
purki vihaansa? kuinka taisitte niin hurjasti suututtaa hänen!
Nuori kirjuri naurahteli, vaikka kalpein huulin. Tämä oli ensi
kerta kuin hän sai nuhteita hurjapäisyydestä, ja hän tiesi kyllä
ansainneensa nämä nuhteet. Nyt vasta oivalsi hän vaarallisen tekonsa
kaiken laajuuden.
-- Loukattu jalouteni! sanoi hän, vielä läähättäen; velvollisuuteni
suojella teitä, neiti Melania; näittehän, ettei toki uskaltanut
päällemme.
-- Ei, juoksimmepa juuri parahiksi sieltä pois! sanoi Melania
kaunistelematta. -- Ja onneksemme sen teimmekin, muuten olisimme
kenties saaneet panna henkemme.
-- Minä juoksin vaan teidän tähtenne, selitti Wilpponen
närkästyneenä. -- Muuten olisin pitänyt paikkani, vaikka henkeni
kaupalla.
-- Olisipa kuitenkin ollut ikävä asia, arveli nuori tyttö. -- Te
kirjoitatte niin kauniita värsyjä.
Wilpponen punastui ihastuksesta.
-- Tunnetteko runoelmiani? Enpä uskonut teidän kodissanne -- tottapa
herra yli-insinöörillä on jotakin runollista suuntaani vastaan.
-- Isä puhui äskettäin tirehtöörille siitä! sanoi neiti Melania,
mutta vaikeni jyrkästi. Mahdotontahan hänen oli sanoa nuorelle
runoilijalle, että ne värsyt, mitkä hänen kuudentoista-vuotinen
makunsa tunsi niin liikuttavaisiksi, oli hänen isänsä pistelevän
pilkan ja ilveellisten muistutusten ohessa lukenut tirehtöörille ja
sitte viskannut paperin pöydälle ja huudahtanut: "ja tuommoisilla
hullutuksilla se mies aikansa kuluttaa!" Tämä olikin Melanian
mielestä ollut kovin julmasti ja väärin sanottu tätä nuorta miestä
vastaan, joka hänestä nyt ei enään ollutkaan ikävä, sittekuin
onneton rakkaus oli alkanut häntä vaivata, mikä selvästi näkyi hänen
runoelmistaan. Tämä seikka selitti ja puhdisti kaikki hänen olentonsa
kummallisuudet. Melania kiirehti vakuuttamaan hänelle, että hän
kohdaltaan oli havainnut hänen värsynsä sangen kauniiksi, ja alkoi
vilpittömällä osanottavaisuudella, joskin vähän ujosti, lohdutella
häntä hänen onnettomuudessaan.
Herra Wilpposeen lohdutus pystyikin; hänestä tuntui niin sanomattoman
suloiselta, että toki viimein tapasi olennon, joka ymmärsi hänen,
ja vielä suloisemmalta, että tämä olento lohdutti häntä. Oikeinpa
tuntui pahalta hänen mielestään, että he jo olivat enättäneet
yli-insinöörin asunnolle, ja että tämä herra itse seisoi akkunassa ja
hämmästyksellä katseli tätä nuorta paria. Wilpposella ei ollut halua
antauta yli-insinöörin pilkkapuheille alttiiksi, jos Melania rupeaisi
kertomaan heidän kohtaustaan Hartosen parissa ja heidän yhteistä
kilpajuoksuaan. Hän sanoi siis hyvästi nuorelle tytölle, vakuuttaen,
että tämä oli vuodattanut palsamia hänen sydämeensä, ja neiti Melania
meni portaita ylös, kiusaten päätänsä miettimällä, kukahan olisi tuo
nuoren kirjurin ylen miellyttävän, onnettoman rakkauden esine.
* * * * *
Purnumestari Hartosen asunnossa istui ukko itse pöydän ääressä, pää
käden nojassa; ei kaukana hänestä akkunan luona seisoivat Martta ja
Lauri, kun Olli aukaisi oven arki-tupaan. Keskustelu sisällä olevain
välillä keskeytyi niin äkkiä ja jyrkästi, että nuoren vuorityömiehen
olisi pitänyt arvata heidän hänestä puhuneen; hän ei kumminkaan
näyttänyt sitä huomaavan, vaan sulki oven peräänsä, viskasi hattunsa
pöydälle ja heittäysi, sanaakaan virkkaamatta ja tervehtämättä, isoon
nojatuoliin kakluunin ääressä.
-- Jumalan rauha! sanoi purnumestari, verkalleen kääntyen hänen
puoleensa. -- Etkö katso enään kannattavan tervehtää meitä? Minun
mielestäni toki saisit noudattaa sitä tapaa.
-- Älä kiusaa minua isä, tiuskaisi Olli kärtyisesti, heittäen päänsä
taapäin ja painaen kättä otsalleen.
Purnumestari nyykäytti hartioitaan ja kääntyi hänestä pois; Martta
lähti paikaltaan akkunan luota ja istui enon viereen, ruvetaksensa
taas työhönsä, jonka puhutellessaan Lauria oli antanut pöydällä
levätä. Ahdistava äänettömyys vallitsi nyt tuvassa hetkisen aikaa;
viimein astui nuori vuorityömies ystävänsä luokse.
-- Päällysmies Wilmi on käynyt täällä saadakseen puhutella sinua,
Olli; hän tulee tänne taas tunnin perästä. Hän on käynyt kaikissa
tehtaissa näillä tienoin.
Olli pyyhkäisi kädellä otsaansa, ikäänkuin tahtoen karkoittaa pois
jonkun kiusallisen unelman.
-- Noh, miten asiat ovat? kysyi hän, mutta kysymys kuului
haluttomalta, puoleksi oudoksuvalta, ikäänkuin hän tarvitsisi ensin
miettiä, mistä oikeastaan kysymys olikaan.
-- Ne liittyvät meihin, kertoi Lauri. -- Esimerkkimme näyttää
rohkaisseen heitä. Nyt kapina syttyy joka paikassa. Rautatehtaat
tuolla mäellä aloittavat ja sitte tulevat kaikki muut tehtaat, ellei
niille hetikohta myönnetä kaikkia -- sitä ei tarvitse ajatellakaan.
Kahdeksan päivän kuluessa työ on seisahtunut kaikissa purnuissa ja
masuuneissa koko piirikunnassa.
-- Joko viimein! -- Olli lensi pystyyn kuin sähköytetty. Poissa oli
tuossa paikassa kaikki haluttomuus ja kaikki uneileminen. Miehen
koko pontevuus palasi. -- Joko viimein! sanoi hän vieläkin, syvään
hengähtäen. -- Jopa oli aikakin; he ovat jättäneet meidät kauaksi
aikaa yksinämme!
-- Niin, sentähden, että yksinämme teimme alun.
-- Olkoonpa niin! Mutta meidän ei käy odottaminen. Asia oli täällä
toisin kuin muissa tehtaissa. Joka työpäivä vei Berkowia askeleen
eteenpäin, ja meitä askelen taapäin. Onko Wilmi tuolla kylissä? Hänen
täytyy hetikohta ilmoittaa asia kumppaleille, se on antava heille
uskallusta.
-- Sitä tarvitaankin! sanoi purnumestari tyvenesti. -- Eipä näytäkään
uskallus enään niin erinomaiselta. Neljääntoista päivään ei ole
kuultu ainoatakaan vasaranlyöntiä. Te odotatte ja odotatte rukousta
tahi ainakin kokoonkutsumusta, joka teidän arvelunne mukaan on
tuleva, mutta tuolla mäellä ei havaita siihen minkäänlaista merkkiä.
Tehtaan herrat väistyvät tieltänne, eikä suinkaan herra itsekään
näytä siltä, että aikoisi peräytyä tuumankaan leveyttä. Sen sanon
sinulle, Olli, jo on aika että saat apua.
-- Sen hyvin tiedän! vastasi nuori mies. -- Tuskin on neljäätoista
päivää siitä kun herkesimme työtä tekemästä, ja minä olen sanonut
heille, että saavat valmistauta kahden kuukauden puutteesen, jos
tahdomme voittaa, ja voittaa meidän täytyy.
Vanha isä pudisti päätänsä.
-- Kaksi kuukautta! Tällä aikaa sinä, minä ja Lauri tulemme toimeen,
mutta ei ne, joilla on vaimo ja lapsia.
-- Niiden täytyy, vastasi Olli kylmästi. Minäkin luulin pääsevämme
helpommin ja pikemmin asiasta, mutta minä erehdyin. Jos he tuolla
mäellä tahtovat häätää meidät viimeistä keinoa koettamaan, niin
annammekin heidän maistaa sitä viimeistä viimeiseen pisaraan asti.
-- Taikka he antavat meidän! virkahti Lauri. -- Jos herra tosiaankin
--
Olli polki raivoisasti jalkaansa.
-- "_Herra_!" aina ja alinomaa vaan "herra"! Eikö teillä siis
olekaan muuta nimitystä tuolle Berkowille? Ette ole ennen niin häntä
kutsuneet, mutta sittekuin hän sanoi teille mikä hän on ja mikä hän
tahtoo olla, ette muusta nimestä tiedäkään. Sen sanon teille, että
jos saamme asiamme aikuiseksi, niin me olemme herroja; silloin on
hänellä vaan nimi ja meillä on valta! Hän tietää hyvin kyllä, että
sitä tarkoitamme. Sentähden kinaa hän vastaan, ja sentähden ovat
kaikki vaatimuksemme myönnytetyiksi saatavat -- maksoi mitä maksoi.
-- Koeta vaan! sanoi purnumestari lyhyesti. -- Saathan nähdä,
käännätkö yksinäsi maailman ylös alaisin! Siitä on jo kauan kuin olen
mitään virkkanut tässä asiassa.
Lauri otti hattunsa akkunakoukulta ja yritti lähtemään.
-- Sinäpä tiennet paraiten, mitä siitä voitamme. Sinähän olet
johtajamme.
-- Niin olenkin, vastasi Olli, ja kasvonsa synkistyivät; mutta
helpommaksi olin luullut pitää teidät koossa. Te teette asian kyllä
raskaaksi minulle!
-- Mekö? sanoi nuori vuorityömies ja oikaisi itsensä loukattuna. --
Et suinkaan meistä saata valittaa; kaikkihan tottelevat sinua joka
asiassa.
-- Tottelevat! -- Ollin synkeät, surkkaavat silmät liukuivat
ystävän kasvoille. -- Niinpä niin, kuuliaisuutta ei puutu, enkä
siitä valitakaan, mutta välimme on käynyt toisenlaiseksi, meidän
kahdenkeskinenkin väli, Lauri, perin toisenlaiseksi entisen suhteen.
Te olette kaikkityyni niin vieraita, niin kalseita ja arkoja, että
minusta näyttää, kuin vaan pelkäisitte minua -- eikä sen enempää.
-- Ei, ei, Olli! -- Lauri puollusti itseään tältä moitteelta
kiivaudella, josta miltei voinut arvata, että Olli oli sanonut totta.
-- Me luotamme yksistään sinuun, kokonansa sinuun. Mitä ikänä lienet
tehnyt, niin sen olet tehnyt meidän hyväksi, etkä itsesi hyväksi, sen
tiedämme kaikki; sitä ei yksikään meistä unhota!
-- "Mitä ikänä lienet tehnyt, niin sen olet tehnyt meidän hyväksi!"
sepä kuului vallan viattomalta ja voi olla niin ajateltukin, mutta
kuitenkin tuntui näissä olevan joku salainen merkitys, ja Olli näytti
sen aavistavankin, sillä hän loi nyt läpitunkevan silmäyksen puhujan
kasvoihin. Lauri väistyi tämän silmäyksen edestä.