korkealle satulassa, ja nyt tapasi hänenkin yksi noita musertavan
ylevyyden silmäyksiä, joilla Eugenia osasi tehdä itsensä
likenemättömäksi. Äänensä kuului jään kylmältä, ja vieläkin
pahemmalta; se oli juuri valtijattaren äänenlaatu alamaista kohtaan,
kun hän nyt tiuskasi Hartoselle:
-- -- Vaiti, Hartonen! Vielä yksi sana, yksi ainoa sana häntä
vastaan, ja minä unhotan, että olette pelastaneet hänen ja minun oman
henkeni, ja vastaan puheesenne kuten se ansaitsee.
Hän pyöräytti hevosen ja tahtoi ratsastaa hänen sivutse, mutta Ollin
jättiläis-runko seisoi keskellä tietä, väistymättä ainoatakaan
askelta. Olli oli kalvettunut tuosta haltijan äänestä, jonka hän nyt
ensi kerran kuuli Eugenian huulilta, ja viha, joka säihkyi hänen
silmissään, näkyi nyt häntäkin tarkoittavan.
-- Mene pois tieltä! käski Eugenia entistä lujemmin. Minä tahdon
kulkea eteenpäin!
Mutta hänellä oli täällä vastassa mies, jossa käskyt eivät mitään
voinneet ja joka hänen käskystä vaan pahemmin raivostui. Sensijaan
että olisi totellut, hän yhdellä ainoalla askelella astahti
juuri hänen vierelleen ja tarttui toisen kerran, ja tällä kertaa
rautakouralla hevosen ohjiin, huolimatta ratsastajan vaarasta,
huolimatta että hevonen pystyyn kavahtaisi.
-- Älkää puhutelko minua noin, armollinen rouva! sanoi hän alhaisella
äänellä. Paljon voin kärsiä, ainakin teiltä, jos ei keltään muulta;
mutta tuota äänähdystä en suvaitse! Älkää häätäkö hevosta, jatkoi
hän kiivastuksissaan, kun Eugenia ratsuvitsalla aikoi pakoittaa sitä
kiskaisemaan itsensä irti ja karkaamaan sieltä tiehensä. Te ette saa
minua kumoon ratsastamalla, mutta minä, minä, Jumala avita, tempaan
sen kumoon, niinkuin kerran tempasin ne molemmat toiset hevoset.
Hirmuinen uhkaus oli hänen sanoissaan ja vielä enemmin hänen
silmäyksissään. Ensi kerran näki Eugenia Hartosen kaikkia peljättävän
hurjuuden kääntyvän itseään kohtaan ja hoksasi nyt asemansa kaiken
vaarallisuuden; mutta samassa hetkessä huomasi hän myös ainoan
keinon, mikä tässä voi auttaa.
-- Hartonen, sanoi hän nuhdellen, mutta äänensä oli tuota pikaa
käynyt leppeäksi, miltei vienoksi. Vastikään tarjositte minulle
palvelustanne ja nyt uhkaatte jo minuakin? Jopa ymmärrän, mitä
minulla on kumppaleiltanne peljättävänä, kun tekin noin kohtelette
minua! Enpä olisikaan ratsastanut metsään tänäpänä, jos olisin tätä
aavistanut.
Nämä nuhteet, mutta vielä enemmin tämä ääni näkyi Ollin maltuttavan:
hurja äkäisyytensä katosi, niin kuin hän ei koskaan olisi kuullutkaan
sitä äänenlaatua, joka sen oli nostattanut. Vielä piteli hän oikealla
kädellä ohjia, mutta vasen nyrkki aukesi vähitellen ja uhkaavaisuus
katosi hänen kasvoistaan.
-- Tähän asti en ole peljännyt teitä, jatkoi Eugenia hiljaa, vaikka
teistä niin paljo pahaa on sanottu. Tahdotteko nyt vaikuttaa
minussa sen pelvon? Me olemme likellä jyrkännettä; jos yhä noin
ärsytätte hevostani, tahi täytätte uhkauksenne, niin tässä tapahtuu
onnettomuus. Taitaako mies, joka heittäysi hevosteni eteen
pelastaaksensa tuntemattoman ihmisen, nyt saattaa minut vaaraan.
Päästäkää minua menemään, Hartonen!
Olli hypähti ja loi silmänsä jyrkänteelle, jota olivat aivan likellä;
verkalleen päästi hän ohjat ja verkalleen, ikäänkuin väistyen
poistumatonta voimaa, astui hän syrjään ja jätti tien Eugenialle
auki. Eugenia katsahti välttämättömästi taaksensa; siellä seisoi
hän liikahtamatta, ynseät silmät maata kohden, ilman sanaakaan
vastaukseksi tahi jäähyväisiksi, ja antaen Eugenian ratsastaa
tiehensä.
* * * * *
Nuori rouva veti syvään henkeänsä, kun, hevosen nopeus oli pelastanut
hänen tuosta vaarallisesta lähisyydestä. Siellä oli hän kumminkin
vapissut, niin rohkea kuin olikin. Hän ei olisi ollutkaan nainen,
ellei hän tämän tapauksen perästä olisi tiennyt, mitä hän jo
kauan oli aavistanut, että näetsen tämän miehen selittämätön ja
ristiriitainen olento kantoi häntä kohtaan paljon vaarallisempaa
tunnetta kuin vihaa. Vielä nöyristyi Hartonen hänen valtansa alle,
mutta hän oli ollut kahleensa katkomaisillaan. Eugenia oli nyt
nähnyt esimerkin siitä, että, jos Hartonen kerta kaikki solmut ja
siteet murtaisi, hän järjettömyyden ja raivon suhteen kyllä olisi se
hillitön luonnonvoima, mihin hän kerta oli hänen verrannut.
Hän oli ennättänyt laksoon, ja aikoi saadun varoituksen johdosta
juuri poiketa ajotieltä, kun sieltä kuuli kavionkapseen; ja kun hän
kääntyi taapäin, näki hän ratsastajan, joka tuli täyttä laukkaa
karauttaen ja muutamissa minuuteissa oli hänen vierellään.
-- Jopa viimein! sanoi Artturi hengästyneenä, pyöryttäen hevosensa
kääntymään. Kuinka varomattomasti, että juuri tänä päivänä lähdet
yksinään ratsastelemaan! Et liene aavistanutkaan tämän yrityksen
vaarallisuutta? Eugenia katsahti hämmästyneenä puolisonsa puoleen,
joka pikaisesta ratsastuksesta läähöttäen ja palavissa ihoin pysähtyi
hänen vierellään. Artturi ei ollut ratsasvaatteissaan, eikä ollut
hänellä kannuksia eikä hansikoita; jokapäiväisessä puvussaan oli hän
heittäynyt hevosen selkään, ajaaksensa Eugenian jälkiin.
-- Vasta puoli-tuntia sitte kuulin puhuttavan mielijohteestasi,
sanoi hän, hilliten mielenliikutuksensa. Ranssu ja Antti jo hakevat
sinua eri suunnilla; minä kuitenki yksin pääsin oikeille jälille.
Arentikartanossa sanottiin sinun vähä sitä ennen ratsastaneen siitä
sivutse. Nuori rouva ei kysynyt syytä tähän levottomuuteen; hän
tiesi sen jo kyllin, mutta Artturin levottomuus hämmästytti häntä
kumminkin. Olisihan Artturi voinut vaan lähettää palvelijansa
hakemaan. Mutta tottapa ajatus, että työmiehet voisivat loukata hänen
vaimoansa pitäisi olla herralle kovin harmittava, ja sepä siinä
ollenee syynä, kun hän itse riensi häntä hakuun.
-- Minä olen ollut tuolla kukkulalla, sanoi hän, osoittaen käymisensä
päämäärää.
-- Kukkulallako? Jossa etsimme suojaa myrskyä vastaan? Sielläkö olet
käynyt?
Eugenia kävi tumman punaiseksi; hän huomasi Artturin silmissä taas
tuon kummallisen leimauksen, jota hän moneen viikkoon ei ollut
nähnyt. Ja minkä tähden kysymys oli noin kiihkeä, noin hengästynyt?
Eikö hän jo aikoja sitte ollut unhottanut sitä hetkeä, jonka muisto
vielä niin usein kiusasi Eugenia?
-- Sattumoisiin saavuin sinne, sanoi hän äkisti, ikään kuin
vierittääkseen päältänsä jonkun syytöksen, ja tällä lauseella olikin
toivottu vaikutus. Leimaus Artturin silmistä katosi ja ääni taas
kylmistyi ja vakaantui.
-- Sattumoisiinko? Vaiko niin! Kylläpä ymmärsinkin, ett'ei tämmöinen
vuorilla retkeileminen voinut olla tarkoituksenasi; ainoastaan
tuskaisestihan hevonen tavallisesti suvaitsee tämmöisiä teitä. Mutta
sattumoisiin olisit myöskin voinut joutua kaupungin tielle, ja sitä
juuri pelkäisin.
-- Ja mitä siitä oli pelkäämistä? kysyi Eugenia uteliaasti, samalla
kun molemmat erosivat tältä leveältä tieltä kaitaisemmalle, joka vei
suoraan metsän halki.
Artturi koki vältellä hänen silmäyksiään.
-- Muutamia surkuteltavia seikkoja, joita juuri tänä päivänä voisi
siellä tapahtua. Vuorityömiehemme ovat siirtyneet ylempään masuuniin,
hankkimaan sielläkin melua ja vastustusta. Hartonen on ylimmilleen
yllyttänyt heidät pauhaavilla puheillaan; olen saanut kuulla, että jo
eilen liene häiriötä siellä ollut, ja ihmislauma, joka kiukuissaan
tulee semmoisten levottomuuksien näyttämöltä, voi valitettavasti
tehdä mitä hyvänsä. He kaiketi ovat nyt juuri palaamassa.
-- Oli miten oli, niin olisin välttänyt suurta tietä, sanoi nuori
rouva huoleti. Minua oli jo varoitettu.
-- Varoitettuko? Kuka sinua varoitti?
-- Hartonen itse, jonka neljännes tuntia tätä ennen tapasin tuolla
kukkulalla.
-- Tällä kertaa Artturin hevonen oli se, joka äkisti kavahti pystyyn,
säikähtyen kiivautta, millä ratsastajansa riuhtasi ohjia.
-- Hartonenko? Ja hän rohkeni lähetä sinua, puhutella sinua, kaiken
perästä mitä on tapahtunut näinä viimeisinä päivinä.
-- Sen hän teki ainoastaan varoitaksensa minua ja tarjoutaksensa
minulle saattajaksi ja suojelijaksi. Minä en halunnut kumpaakaan; sen
katsoin olevani sinulle ja asemallesi velkapää.
-- Sen katsoit olevasi minulle velkapää! toisti Artturi ilkullisesti.
Olenpa sinulle äärettömän kiitollisuuden velassa semmoisesta
suosiollisuudesta; mutta hyvä oli, ettet hänestä huolinut, sillä jos
olisit antanut hänen saattaa itseäsi -- niin olisin minä, niin paljon
kuin vältänkin riidan ensimäisen aiheen antoa, kuitenkin antanut
hänen tietää, että koko kapinan alkuunpanija ja johtaja pysyköön
loitolla vaimostani.
Eugenia ei virkkanut mitään; kuitenkin hän siksi tunsi puolisonsa,
että tiesi, että hän, niin kalsealta kuin näyttikin, nyt oli
hirmuisen vihaisena; hän tunsi nuo likistetyt huulet, tuon vapisevan
käden; juuri semmoisena oli hän seisonut hänen edessään hänen
ensi-iltana siellä ollessaan; hän vaan paremmin ymmärsi, mitä tämän
kalseuden takana piili.
He ratsastivat ääneti halki auringon valaisemaa metsää; hevosten
kaviot tömisivät ainoastaan hiljaa pehmeätä sammalikkoa vasten.
Täälläkin oli yleensä keväistä ilmaa ja keväisiä tuulelmia,
täälläkin kaariutui heleänsininen taivas kuusten latvain päälitse,
ja täälläkin tunsivat he salaisen kivun sydämissään, he tunsivat
sen vaan ankarammin, kipeämmin kuin siellä kukkulalla. Hevoset
kulkivat tällä kaidalla tiellä vieretysten. Eugenian ratsasvaatteen
syvät laskokset laahasivat pensaiden päällitse ja huntunsa liehahti
tuontuostakin Artturin olkapäille. Näin lähellä ollessaan Eugenia
ei voinut olla huomaamatta, että Artturi nyt, kun ankarasta
ratsastuksesta tullut palavuus oli kadonnut, oli sanomattoman
kalpea. Artturilla tosin ei ollut koskaan ollut nuoruuden tervettä,
virkeätä muotoa, mutta tämä oli aivan toista kalpeutta kuin kalpeus
nuorissa pääkaupunki-keikareissa, jotka viettivät iltansa salongeissa
ja pelipöydän ääressä, maataksensa sitte päivillä hervottomina
ja ylenkylläisinä sohvillaan yhteenvedettyin kartiinien takana,
sen tähden että väsyneet ja turmeutuneet silmät eivät sietäneet
päivänvaloa. Tuo kalpeus tuli uskottavasti samasta syystä kuin synkät
murhekurtut hänen otsassaan, kuin vakava, totinen mielen-ilmaus
hänen kasvoissaan, jotka muuten tavallisesti vaan osoittivat velttoa
huolettomuutta. Mutta Artturi Berkowille oli äärettömäksi eduksi tämä
muutos, joka olisi rumentanut kaikkia muita. Eugenia huomasi nyt
vasta, että hänen miestänsä sopi sanoa ihanaksi. Sitä ennen ei hän
ollut tahtonut sitä nähdä; miehen velttoon ja huolettomaan luonteesen
olivat kaikki hänen hyvät puolensa Eugenian silmiltä huvenneet; ne
ilmaantuivat vasta nyt yhdistettynä siihen voimuuteen, joka näytti
niin uudelta ja oudolta Artturin kasvoissa ja koko ryhdissä, vaikka
kyllä tämä voimuuden ilmaus aina oli ollut niissä, ehkä väsymyksestä
piilevänä ja sortuneena, niinkuin niin paljon muutakin. Niinpä niin,
lumoavainen maailma alkoi jälleen kohota syvyydestään; lähenevä
myrsky, se vaan, oli sen eloon herättänyt. Eugenian mieltä miltei
karvastellut, ettei hänellä mitään osaa ollut tähän heräämiseen,
ettei hän ollut tiennyt niitä noitasanoja, jotka olisivat päästäneet
lumouksista. Artturi nousi omalla voimallaan, mitäpä tässä vierasta
kättä tarvittiinkaan.
-- Mieltäni pahoittaa, että minun täytyi lyhentää huviretkesi, sanoi
Artturi, tehden viimein lopun tästä äänettömyydestä, mutta hän teki
sen siihen kohteliaan kalseaan laatuun, joka hänen aina oli tapa
Eugeniaa kohtaan vaarinottaa, -- suvinen päivä on ihana!
-- Minäpä arvelen, että ratsastus ulkoilmassa olisi tarpeellisempi
sinulle kuin minulle! Nuoren rouvan ääneen sekaantui levottomuutta,
josta hän kentiesi ei itse tiennyt mitään. -- Sinä olet niin
kalpeannäköinen, Artturi!
-- Minä olen työhön tottumaton, sanoi hän eräänlaisella tuimalla
ivalla. Se tulee siitä, että olen veltostunut! En saa tehdyksi
sitäkään, minkä kirjurini joka päivä tekevät.
-- Minusta pikemmin näyttää siltä, että ponnistat kykyäsi viimeisiin
asti, sanoi Eugenia äkisti. Tuskin päiväkausiin astut työhuoneestasi
ulos ja öillä näen, kuinka kynttilät palavat siellä aamuun asti.
Äkillinen punoitus lennähti nuoren miehen kasvoille.
-- Milloin aloit lainata akkunoilleni semmoista huomiota? kysyi hän
huoleti, mutta hyvin katkeroittuneena. Enpä luullutkaan silmiesi
niihin ulettuvan.
Nyt oli nuoren rouvan vuoro punastua, mutta hän hillitsi äkkiä tämän
punastuksen ja vastasi vakavalla äänellä:
-- Siitä asti kuin sain tietää, että vaara, jota niin jäykästi
kiellät, päivä päivältä enenee enenemistään. Minkä vuoksi ko'et
uskottaa minua väärin tämän kapinan laajuuden ja sen mahdollisten
seurausten suhteen?
-- En tahtonut saattaa sinua levottomaksi.
-- Enpä olekaan mikään säikkyvä lapsi, jota tarvitsisi noin
surkuteltavasti säästellä, ja jos joku vaara uhkaa meitä --
-- Meitäkö? keskeytti hänen Artturi. Annapa anteeksi, mutta vaara
voi korkeintaan tulla uhkaavaksi ainoastaan minulle. Lapsena en ole
koskaan aatteessanikaan sinua pitänyt; mutta velvollisuudekseni olen
katsonut, etten vaivaisi paroonitar Windegiä asioilla, jotka hänelle
tietysti ovat yhtä yhdentekeviä ja ennen pitkää yhtä vieraitakin,
kuin nimi, jota hän vielä kantaa.
Ääni tässä vastauksessa soi jääkylmältä; se oli Eugenian oma
äänenlaatu, jota hän ainakin aivan usein oli käyttänyt Artturia
kohtaan, nähdessään tarpeelliseksi tarkkauttaa häntä sukuperäänsä
ja pakolliseen naimiseensa. Nyt antoi Artturikin hänelle huomauksen
samasta asiasta. Nuoren naisen silmissä välähti jotakin närkästyksen
tapaista, luodessaan ne puolisoonsa.
-- Ja sinä kiellät siis minulta kaiken tiedon asioistasi?
-- En toki kielläkkään -- jos sitä haluat.
Eugeniassa näkyi hetkisen aikaa sisällinen taistelu.
-- Sinä olet hyljännyt työmiesten vaatimukset, vaiko et? sanoi hän
viimein.
-- Minä olen myöntänyt mitä niistä on käynyt myöntäminen ja mitä
väestö itse on pyytänyt.
Hartosen ylellisistä vaatimuksista oikeastaan ei ansaitsekaan
puhua; ne vaan tarkoittavat kaiken kurin kumoamista, vallattomuuden
aikaan saamista, ja ovat suorastaan loukkaavaiset. Hän tuskin olisi
juljennutkaan niitä esitellä, jollei olisi tiennyt, että minulta
tässä taistelussa koko oloni joutuu vaaraan.
-- Ja mikä joutuu vaaraan? kysyi Eugenia, hengen ahdistuksessa
pelvosta. Omaisuutesiko?
-- Vielä enemmän -- eloni ja oloni!
-- Etkö aio antaa myöten?
-- En!
Nuori rouva katsahti äänettömänä miestänsä, tätä miestä, joka kolme
kuukautta sitten ei voinut kestää näytelmää, sen tähden että hermonsa
eivät sitä sietäneet, ja joka nyt niin vakavana kävi vastamaan
ottelua, jossa elonsa ja olonsa oli vaarassa. Oliko hän todellakin
sama kuin ennen? Jääkylmältä soi tuo "en"-sana, ja Eugenia tiesi sen
yhtä jääkylmänä pantavan hurjimpiakin uhkauksia vastaan.
-- Pelkään, että Hartonen jatkaa taistelua viimeisiin asti, vastasi
Eugenia. Hän vihaa sinua.
Ylenkatseellinen myhäily väikkyi Artturin huulille.
-- Sen tiedän! Viha on päätteeksi vielä molemmin puolinen.
Eugenia ajatteli noita säihkyviä silmiä, joita näki kukkulalla,
mainitessaan miehensä nimen, ja äkkinäinen mielen tuska valloitti
hänen.
-- Älä halveksi sen miehen vihaa, Artturi, hän on kauhistuttava
into-himoissaan, ihan kuin voimissansakin.
Artturi loi pitkällisen ja synkeän silmäyksen Eugeniaan.
-- Tunnetko hänen niin tarkasti? Tuo mekkosankari on tosiaankin
aina ollut ihmeteltävä silmissäsi. Viheliäinen ponsi, joka änkää
mahdottomia ja ennemmin vetää satoja muassaan onnettomuuteen, kuin
kuultelee järjellistä puhetta! Mutta itse Hartonenkin löytänee
kallion, jota vastaan rauta-otsansa turhaan yrittää iskuansa; minulta
hän ainakaan ei ota mitään väkisin, vaikka ryhtyisinkin häntä vastaan
aina oloni viimeisiin asti.
Hän pidätti yhtäkkiä hevosensa ja Eugenia teki samaten. Metsätie
ja eräs ison ajotien mutka kävivät tässä kohti ristiin, ja tällä
jälkimäisellä havaitsivat he, mitä juuri olivat välttää tahtoneet,
lauman vuorityömiehiä, jotka olivat tähän seisahtuneet ja näyttivät
jotakin odottavan. Artturi rypyitti kulmiaan.
-- Näyttää kuin emme voisi välttää kohtausta!
-- Käännymmekö takaisin? kysyi Eugenia hiljaa.
-- Se on myöhäistä! He ovat jo havainneet meidät. Poiketa toisaalle
ei käy tässä laatuun, ja takaisin kääntyminen olisi pakenemista.
Olipa pahasti, että meidän juuri piti olla hevosinemme, se härsyttää
heitä vielä enemmän, mutta arkailemista emme saa näyttää; eteenpäin
täytyy meidän mennä.
-- Ja kuitenkin olet peljännyt tätä yhtymistä? Artturi katseli
Eugeniaa suurin silmin.
-- Minäkö? Ei, minä tahdoin vaan, ettet sinä heitä kohtaisi. Nyt
sitä ei käy välttäminen, mutta ethän olekaan yksinäsi. Pidä hevosta
vakavasti ohjista ja pysy aivan vierelläni! Kentiesi pääsemme ilman
mielipahoitta.
Nämä sanat vaihetettiin äkisti ja hiljaa, heidän tuskin minuutin
ajaksi pidättäessä hevosiansa. Nyt ratsastelivat he verkalleen
eteenpäin suurelle tielle, josta heidät jo oli havaittu.
Artturi oli oikeassa. Huonommalla onnella he eivät ikänä olisi
tainneet tätä laumaa kohdata. Väestö oli ärsyksissä, kaikki
vihoissaan ja kiukuissaan jo ruukin edustalla tapahtuneen melun
johdosta; he jo alkoivat kärsiä kovia seurauksia uppiniskaisuudestaan
ja nyt näkivät he isäntänsä, joka ei millään ehdoilla tahtonut
myöntyä heidän vaatimuksiinsa, ylhäisen puolisonsa parissa
palaavan -- kuten arvelivat -- huviratsastukselta; suututtava
nähtävä ihmisille, jotka jo taistelevat puutteen kourissa! Pahan
tapanen hälinä kuului. Jo nakeltiin puoli-äänisiä uhkauksia ja
haukunta-lauseita; nämä kyllä vaikenivat ratsastavain ajotielle
ennätettyä, mutta koko joukko oli, juurikuin keskinäisen välipuheen
johdosta, asettunut tiheäksi ryhmäksi, joka näkyi aikovan estää
ratsastajat eteenpäin pääsemästä.
Artturin huulilla näkyi taas tuo vieno hermojen vävähtely, joka
hänessä oli ainoa mielenliikutuksen näkyväinen merkki, mutta kätensä
ei vapissut ensinkään, kun hän tarttui Eugenian hevosta suitsiin,
pitääksensä, tapahtui mitä tapahtui, eläintä juuri vierellänsä.
-- Hyvää päivää! hyvät ihmiset.
-- Tervehdykseen ei vastattu. Ei ainoakaan koko joukosta vastannut
siihen mitään. Sen sijaan säihkyi vihaisia silmäyksiä joka suunnalta
molempia vastaan, ja likinnä seisovaiset tunkivat vielä likemmä
toisiansa.
-- Ettekö tahdokaan päästää meitä kulkemaan? kysyi Artturi
vakaisesti. Hevoset tulevat levottomiksi, jos noin tungette kohden.
Antakaa sijaa!
Niin vaarallinen kuin heidän asemansa olikin, jonka Eugenia
täydellisesti käsitti, katsahti tämä kumminkin hämmästyksellä
puolisonsa puoleen. Tämä oli ensikerta, kuin Eugenia kuuli tuon
puheenlaadun hänen suustansa; se kuului hyvin hiljaiselta, mutta oli
yhtähyvin kartanon isännän puheenlaatu alamaisiaan kohtaan. Tämä
Artturin käytös oli tosin vaarallinen yritys semmoisella hetkellä,
mutta se olisi epäilemättä onnistunut, jos joukko olisi ollut
johtajatta. Nyt sitä vastoin kaikkein silmät kääntyivät yhtäälle,
ikäänkuin sieltä odottaen merkkiä myöntymykseen tahi vastustukseen.
Siellä ulompana näetsen seisoi Olli Hartonen, joka juuri ikään oli
tullut kukkulalta ja jota he arvattavasti olivat odottaneet. Hän
seisoi järkähtämätönnä, kädet ristissä ja silmät vakaisesti luotuina
Berkowiin ja hänen puolisoonsa, mutta näissä silmissä ei ollut mitään
hyvää havaittavana.
Artturi silmäsi sinne minne muutkin katsoivat. Hän kääntyi nyt
kokonaan sinnepäin.
-- Hartonen, tekö olette johtajana täälläkin? Laittakaa siis niin,
että pääsemme kulkemaan! Näettehän että odotamme.
Jos näissä sanoissa olisi ollut hiukkanenkaan valtaa tahi
rukousta -- yhtäkaikki kumpaako -- niin se olisi ollut kuin säde
ruuti-astiassa, ja Olli näyttikin tätä sädettä odottavan. Mutta
tämä malttavainen kehoitus järjestyksen pitoon, joka samalla vaati
Hartosta hyvin ymmärrettyä velvollisuuttaan täyttämään ja samalla
myöskin tunnusti hänen valtansa, kummastutti häntä, ehkei kuitenkaan
voinut mieltänsä mihinkään taivuttaa. Hän astui vitkalleen likemmä
Berkowia.
-- Vaiko niin, herra Berkow, te tahtoisitte päästä kulkemaan?
-- Niinpä kyllä; näettehän, että aiomme tuonne toiselle puolen.
Ylenkatseellinen pilkka loisti Ollin kasvoissa.
-- Ja sen tähden kutsutte minua apuun? Olettehan "herra" tehtaissanne
ja työmiehissänne! käskekää heidät siirtymään! Vai -- jopa kävi
äänensä koleaksi ja uhkaavaksi -- vai huomaatteko kentiesi nyt, että
minä täällä olen herra ja vaan tarvitsen sanan antaa näyttääkseni sen
teille?
Eugenia oli kalvennut, samalla kun hevosensa yhä likeni puolisonsa
hevosta. Hän kyllä tiesi, ettei nuo uhkaavat silmät häntä uhanneet,
mutta eipä hän itsensä vuoksi vapissutkaan. Nyt ei hänellä ollutkaan
sitä valtaa, jonka alle Olli sitä ennen oli nöyristynyt; häntä
aavistutti, ettei tämä valta mitään voisi, niin kauan kuin Olli näki
hänen viipyvän puolisonsa rinnalla.
-- Sadat ainakin yhden voittavat! jos tappeluksesta on kysymys,
vastasi Artturi jäykästi, mutta ettehän sitä tarkoittanutkaan,
Hartonen! Vai ettekö luulisi olevanne suojeltuna, jos sattuisitte
yksinänne tehtaan herrojani vastaan? Toivon olevani täällä yhtä
hyvässä turvassa kuin huoneissani.
Olli ei vastannut mitään; hän katsoi vaan synkästi nuoren
miehenpuoleen, joka näin hätäilemättä piti hevostaan hänen
vierellään ja katseli häneen kirkkain ruskein silmin yhtä vakavasti,
kuin taistelun ensin alkuun saadessa. Silloin Artturi toki oli
kokoushuoneessa tehtaan virkamiehistön ympäröimänä ja suojelemana;
nyt oli hän yksinään vihastuneen joukon keskellä, joka vaan odotti
merkkiä käydäksensä loukkauksiin, kentiesi väkinäisyyksiin, ja
kuitenkaan hänen kasvoissaan ei ainoakaan jäntere liikahtanut, ja
ryhti oli niin uljas ja rohkea, ikäänkuin hän tietäisi ja tuntisi,
että hän tässä oli isäntänä.
Tämä hellämielisyys ja tämä pontevuus ei ollut vaikuttamatta tähän
kuuliaisuuteen tottuneesen joukkoon. Vielä toisen kerran kääntyivät
heidän silmänsä kysyväisinä Olliin, joka vielä seisoi siellä ääneti.
Vielä hänkin kerran katsahti ylös, ja silmäsi sitte syrjään Eugenian
kalpeille kasvoille. Yhtäkkiä astui hän syrjään.
-- Siirtykää, niin että hevoset pääsevät menemään! te siellä
vasemmalla puolella.
Käsky täytettiin hetikohta niin kiireesti, että näytti, kuin ei se
tapahtuisikaan vastahakoisesti. Vähemmässä ajassa kuin minuutissa oli
leveä tie aukaistuna, niin että Berkow vaimonensa estymättä ratsasti
tiehensä. Toisella puolen tietä he taas poikkesivat metsäpolulle ja
katosivat heti sen jälkeen synkeään kuusistoon.
-- Kuulepas Olli! -- Lauri astui säveästi nuhdellen toverinsa
rinnalle -- vastikään tuiskit minulle siitä, että tuolla masuunin
äärellä puhuin rauhasta, -- mitä nyt itse olet tehnyt?
Olli katsoa tuijotti vielä sinne kuusiston puoleen; nyt kun nuori
isäntä itse ei enään ollut häneen vaikuttamassa, hän jo näytti
katuvan jalomielistä myönnytystään.
-- "Sadat yhtä vastaan!" jupisi hän katkerasti, -- ja "minä olen
hyvässä turvassa teidän keskellänne!" Niin, niiltä ei puutu kauniita
sanoja, kun pelkäävät, ja me raukat näykkäämme aina tuohon vanhaan
onkeen.
-- Tuopa ei näyttänytkään siltä, että hän pelkäisi! sanoi Lauri
vakaasti. Ainakaan ei hän ole semmoinen kuin isänsä. Olli, pitäisi
hän meidän toki --
-- Mitä pitäisi meidän? keskeytti hänen Olli tuikasti. Antautako,
eikö niin? Niin että te vaan pääsette lepoon ja rauhaan ja että hän
sitte tekee kinan pahemmaksi kuin isä koskaan on tehnyt, nähdessään
että hänelle kaikki onnistuu. Jos tällä kertaa päästin hänen
menemään, niin se oli sen tähden, ettei ollut yksinään, sen tähden,
että hänellä oli rouvansa muassaan, ja sen tähden, että -- tässä Olli
vaikeni yhtäkkiä. Tämä kopea mies olisi ennen purrut kielensä poikki,
kuin tunnustanut kumppaleilleen, mikä voima se oli, joka yksinään oli
taivuttanut hänen sääliväisyyteen.