Kaikki herrat tunkeilivat miltei suuremmalla innolla nuoren isännänsä
ympärille, vakuuttamaan häntä, ettei yksikään luopuisi paikaltaan.
Yksin hämmästyneellä Wilpposellakin näytti yht'äkkiä olevan oikea
jalopeuran rohkeus, niin tarmokkaasti yhdistyi hän samaan päätökseen.
Artturi hengähti syvästi.
-- Kiitän teitä, hyvät herrat! Iltapäivällä puhelemme enemmän ja
sovimme töistä ja toimista, joihin on ryhdyttävä; tällä kertaa täytyy
minun jättää teidät. Teitä, herra Sihvonen, odotan tunnin perästä
sinne työhuoneeseni -- vielä kerran, minä kiitän teitä kaikkia!
Vasta hänen mentyänsä ja oven suljettua, puhkesivat kaikki ne
hämmästyksen, mieltymyksen ja huolen liikutukset sanoiksi, jotka
hänen läsnä-olonsa tähän asti oli pidättänyt.
-- Minä vapisen joka jäsenessäni; sanoi Wilpponen, kun nyt,
ajattelematta päällysmiestensä läsnä-oloa, heittäysi tuolille;
mutta äskeinen seikka näytti tehneen lopun kaikista tavallisista
käytöksistä. -- Taivaallinen Jumala, minkälainen kohtaus! Jo luulin
Hartosen, tuon hurjan ihmisen, hyökkäävän hänen päällensä; mutta
semmoiset silmäykset, semmoinen puheen laatu -- kuka sitä olisi
nuoresta herrasta aavistanut!
Hän oli kovin tuikea, ylen tuikea! moitti Sihvonen; mutta tässä hänen
moitteessaankin ja epäilevässä päänpuistelussaan oli kokonaan toinen
luonto, kuin ennen Artturista virkatuissa sanoissa oli ollut. -- Hän
puhui aivan niinkuin hänellä vielä olisi miljoonia komennettavina,
eikä niinkuin tehtaiden käynti olisi hänellä hengen kysymyksenä.
Isänsä olisikin tässä ylpeyttään katsomatta ehdottomasti antanut
perään, sillä se olisi ollut ainoa keino asiainsa pelastamiseksi
ja omaa kunniatansa ja isännän arvoaan hän ei pannut kysymykseen.
Pojalla näkyy olevan toinen mieli; mutta ne sanat, joita sopi
käyttää vuosi tätä ennen, eivät nyt kelpaa. Hänen olisi pitänyt olla
varovaisempi eikä noin jyrkkä puheissaan, niin hänellä aina olisi
ollut tilaa mieltänsä muuttaa jos --
-- Männikköön turhine pelkoinenne! keskeytti hänen yli-insinööri
kiivaasti. Suokaa anteeksi, Herra Sihvonen, että käyn rajuksi;
mutta näkyypä, että olette konttoorissa työskennelleet, ettekä
työmieslaumoja johtaneet. Hän on arvannut juuri oikean nuotin, hän
on vaikuttanut heissä kunnioitusta, ja tämmöisissä tapauksissa
siinä on kaikki. Ystävällisen puhuttelemisen he olisivat katsoneet
heikkoudeksi, ylhäisen maltillisuuden ylpeydeksi. Heidän omaa
kieltänsä: joko -- taikka, täytyy heidän kanssansa puhua, ja sen
ymmärtää herra Berkow paremmin kuin kukaan muu; sen kyllä näitte
Hartosesta.
-- Pelkään vaan, että hän, oli miten oli, arvaa edessämme olevan
taistelun kovin helpoksi, sanoi tirehtööri vakaisesti. Omin päinsä
olisivat työmiehemme tyytyneet siihen, mitä hän myöntää, mutta
Hartosen johdattavina he eivät sitä tee. Hän ei rupea mihinkään
sopimukseen. Mutta herra on oikeassa, hän on mennyt suostumuksissa
ainakin rajojen äärille; etemmä meneminen olisi hänen itsensä,
asemansa ja meidän kaikkein alttiiksi panemista!
Nyt he kaikki yhtä rintaa puhuivat "herrasta", niinkuin tämä
ylimys-nimitys seuraisi itsestänsä. Muutamissa tunneissa oli
Artturi sen valloittanut; nyt ei enään näyttänyt muuta nimitystä
heidän isännelleen löytyvänkään. Tottapa lienehän näyttänyt itsensä
valtijana.
Ne kolme asiamiestä olivat lähteneet huoneesta ja menivät nyt
tehtaita kohden. Olli ei virkannut sanaakaan, mutta Lauri sanoi
puoli-ääneen:
-- Väitithän kerta, että jos joku ajallansa näyttäisi ikeniään ja
ajallansa lausuisi meille oikeat sanat, niin -- mutta kuulepas, Olli,
minä luulen hänen tuolla ylhäällä sen ymmärtävän!
Olli ei vastannut, hän katsahti ylös akkunoihin ja ukonpilvi peitti
hänen otsansa.
-- Tämäpä siis olikin se, joka piili hänen silmissään, kun aina
näyttivät niin uneliailta, ikäänkuin hän ei olisi kelvannut mihinkään
muuhun maailmassa kuin nukkumaan! jupisi hän hammasta purren.
"Niinkauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra!"
Luulenpa tosiaankin hänellä olevan siihen luonnonlahjaa.
He kohtasivat nyt joukon vuorityömiehiä, Ollin väkeä, jotka eivät
olleet menneet kaivokseen ja nyt piirittivät nämä kolme asiamiestä
hätäisillä kysymyksillä.
-- Antakaa Ollin kertoa se teille! sanoi Lauri kuivasti.
-- Luulen, ettemme olekaan oikeata miestä tavanneet; hän ei aiokaan
mihinkään suostua.
-- Eikö? -- Vuorityömiehet näyttivät kaikki pettyneen. Toista
vastausta olivat he toki odottaneet. Muutamia huutoja ja uhkauksia
nuorta isäntää vastaan, jonka nimeä useita kertoja halveksimalle
mainittiin, joutuivat kuuluviin.
-- Vaiti! ärjäisi Olli heille. Te ette tunne häntä semmoiseksi,
kuin me nyt olemme hänen nähneet. Ajattelinpa, että nyt niin
helposti pääsisimme voitolle, kun isä on poissa; mutta kaikki olemme
erehtyneet pojan suhteen. Hänellä on mitä ei yksikään olisi uskonut
sillä vennokkaalla olevan, hänellä on tahto! Vakuutan teitä, että se
tulee antamaan meille kyllin tekemistä.
* * * * *
Oli vielä joksikin aikaisin aamupäivällä, vielä tuoksuivat ja
kimmaltelivat vuoret ja metsät raikkaan keväisen aamun kasteessa,
kun Eugenia aivan yksinään ratsasteli metsätietä. Hän oli oivallinen
ratsastaja ja rakasti tätä huvitusta innostuksella, ja kuitenkin
oli hän täällä maalla nauttinut sitä harvemmin kuin tapansa
oli. Ensistäkin oli ilmanlaatu estänyt kaikki huviretket, sitte
puuttui häneltä halua siihen, mutta pääsyynä oli se, että hänen
kaunis ratsunsa oli hänen miehensä kihlaus-ajalla lahjoittama, ja
että hän nyt kerta oli tottunut siirtämään vastenmielisyytensä
antajaa kohtaan kaikkeen, mikä suorastaan tuli häneltä. Ainoastaan
vastenmielisyydellä oli hän hääpäivänä käyttänyt niitä kalliita
timantteja, jotka hän oli saanut morsiuspukunsa koristeiksi; sitte ne
eivät olleet enään liikkuneet koteloistaan; ainoastaan pakollisesti
liikkui hän siinä ylellisessä komeudessa, mikä ympäröitsi naimisensa
jälkeen, ja tämänkin ihanan eläimen, joka oli maksanut niin
tarumaisen summan ja joka, hänen ensi kerran kihlattunsa vierellä
sillä ratsastaessa, oli saattanut koko kaupungin ihmettelemään,
sen valtijatar silminnähtävästi laiminlöi, jättäen sen kokonansa
palvelijain huostaan.
Sitä suuremman kummastuksen nosti se palvelijoissa, kun armo eräänä
päivänä käski satuloita hevosen huviratsastukselle, ja sanoi
palvelijalle, joka hankkiutui kuin tavallisesti häntä saattelemaan,
että hän tällä kertaa tahtoi ratsastaa yksinään. Käskynsä tietysti
toteltiin, joskin jollakulla kummastuksella, ja hän ratsastikin
tiehensä yksinään. Artturi tietysti ei tietänyt siitä mitään; Eugenia
näki häntä nyt jos mahdollista vielä harvemmin kuin ennen; Artturi
jäi monesti pois atrioilta, ja molemmat puolisot elivät ylimalkain
niin erillään, että ainoastaan ylen harvinaisissa tapauksissa toinen
tiesi mitä toinen tänä tahi toisna päivänä teki.
Eugenia ratsasti ravakkaa juoksua poikki metsän, kohtaamatta yhtään
inhimillistä olentoa; täällä tuntuikin hyvin yksinäiseltä, ja
tämä yksinäisyys, tämä aamun vilppaus ja ihanuus ei voinut olla
elähyttävästi vaikuttamatta nuoreen rouvaan, joka moneen päivään ei
ollut liikkunut puistoa kauemmaksi. Tehtaat olivat työttöminä ja
jonkunlainen petollinen lepo ja hiljaisuus vallitsi tällä muuten
niin uutteralla tilalla; mutta sitä vilkkaammin työ kävi nuoren
isännän työhuoneessa, josta hän nyt harvoin liikkui mihinkään.
Tehtaan herrat tulivat ja menivät; neuvoitteluja pidettiin, kirjoja
ja papereita tarkasteltiin; Sihvonen matkusti pääkaupungin ja tehtaan
väliä ehtimiseen; sillä välin lenteli kirjeitä ja lennätinsanomia
edes ja takaisin; mutta tämä ponnisteleva toimellisuus oli niin
vakaisen ja synkeän näköistä, että oli kuin olisi aavistettu jotakin
onnettomuutta, jota tahdottiin estää ja jota vastaan ainakin
tahdottiin varustauta. Eugenia tiesi työmiesten suhteen oltavan
jonkinlaisessa epäsovussa. Artturi oli itse puhunut hänelle siitä
ja lisännyt, ettei asia olisi juuri minkään arvoinen ja että se
ennen pitkää saataisiin sovituksi. Hän oli sanonut sen hänelle hyvin
tyvenmielisesti, kylmästi ja vaan käskenyt hänen satunnaisilla
huviretkillään niin paljon kuin mahdollista välttämään niitä kyliä,
joissa vuorityömiehet asuivat, heissä kun tätä nykyä muka vallitsi
jonkunlainen vihamielisyys. Tehtaan herratkin lienevät sen ohessa
saaneet jonkun vihjan, etteivät huolestuttaisi nuorta rouvaa, sillä
Eugenian yritykset saada siltä suunnalta likempiä tietoja menivät
tyhjään, hän kun vaan sai kohteliaasti kierteleviä vastauksia ja
rauhoittavia vakuutuksia. He olivat sanoneet hänelle, ettei hänen
pitäisi ensinkään huolehtia, että asia oikeastaan ei ollut minkään
veroinen, vaan että sovintoa voitiin joka päivä odottaa -- ja
kuitenkin Eugenia selvästi tunsi tuon kielletyn vaaran, samaten, kuin
hän myös havaitsi sen muutoksen, mikä vanhan Berkowin kuolemasta
aikain oli tapahtunut hänen puolisossaan, vaikka tämä ei ollut
mitenkään käytöstään häntä kohtaan muuttanut.
Nuori rouva oli luonteelleen rohkeampi ja uljaampi, kuin ettei olisi
katsonut tätä säästäväisyyttä kohtaansa jonkinlaiseksi loukkaukseksi.
Tietysti hänellä ei ollut oikeutta miehensä luottamukseen, eikä
oikeutta käydä osalliseksi hänen huoliinsa, kentiesi vaaroihinsa;
mitä muut naiset saivat vaatia, se oli hänestä kaukana. Kun ero
kerta on päätetty ja vaan moniaita kuukausia kärsitään toisiaan näön
vuoksi, että niin vähän kuin mahdollista annettaisiin maailmalle
rupattamista, silloinhan ollaan oudot toistensa harrastuksille.
Senpä Eugeniakin ymmärsi, ja jos hän ei olisi ymmärtänyt niin Artturi
olisi sen hänelle selittänyt, sillä samassa kuin hän, päivä päivältä
yhä enemmin irroitti itsensä entisestä velttoudestaan ja voimalla
ryhtyi mitä pontevimpaan toimellisuuteen, samassa hän yhä enemmin
kylmistyen ja vierastaen vältteli häntä; Eugenia olikin hänelle
kiitollinen siitä, että hän koki huojentaa tapahtuvaa tuskallista
eroa siten, että nyt kohteli häntä juuri kuin outoa ihmistä.
Eugenia ei ollut ymmärtämättä, että Berkowin kuolema oli poistanut
suuren esteen hänen toivotuksiltaan. Berkow tuskin olisikaan
suostunut tätä yhdistystä purkamaan, jota kunnianhimonsa niin
suuresti oli halunnut ja jonka hän oli maksanut kalliisti kyllä.
Poikansa ajatteli tässä toisin. Hänelle tämä yhdistys oli yhtä
yhdentekevä, kuin se puoliso, jonka hän entisessä toimettomassa
myöntyväisyydessään oli antanut itselleen pakoittaa. Hän oli
vapaatahtoisesti suostunut eroon jo ennenkuin Eugenia oli koettanut
taivuttaa häntä siihen, ja tämä ero, joka muuten pian yleensä maksaa
niin äärettömän paljon taistelua ja mielikarvautta, niin monta
kyyneltä, joka usein herättää kaikki ihmis-sydämen kiihkohimot heidän
syvyydestään, valmistui tässä niin rauhallisesti ja kiihkottomasti,
niin täydellisessä keskinäisessä sovussa ja semmoisen kylmyyden,
kohteliaisuuden ja tunnottomuuden ohessa, että se tosiaankin oli
varsin ihmeellistä.
Hevonen pillastui yhtäkkiä. Se ei ollut tottunut ratsuvitsaa
maistamaan, vielä vähemmin niin ankara kuin se nyt sai; se sai
tänäpänä paljon kärsiä valtiattarensa kärsimättömyydestä, ja jos
tämä ei olisi ollut semmoinen mestari ratsastus-taidossa kuin oli,
niin tuo tulinen ja äkäinen eläin olisi antanut hänelle tarpeeksi
tekemistä. Nyt hän sai sen jollakin ponnistuksella hillityksi, mutta
nuoren rouvan hienot kulmat pysyivät kurtussa ja huulet kovasti
ummistettuina ikäänkuin sisällisestä närkästyksestä, oli se sitte
hevosen vastustuksen tähden tahi sen tähden, että jossakin toisessa
puuttui vastustusta.
Hän oli sillä aikaa ennättänyt arentikartanoon, joka oli puolen
tunnin matkan päässä laksossa, ja nyt meni hän vuorta ylös, ei kyllä
sitä jyrkkää polkua, jota hän tuonoin asteli Artturin parissa, sillä
sitä ei käynyt ratsastamalla kulkeminen, vaan ei kaukana siitä vei
kiertävä, mutta huokeasti kuljettava ajotie kukkulalle. Hevonen, joka
oli tottumaton semmoisiin mäkilöihin, taipui vaan vastenmielisesti
tähän ponnistukseen, ja kukkulalle päästyään täytyi Eugenian
seisahduttaa, suodakseen hevoselle tarpeellista levähdystä.
Nyt oli sumu, joka edellisellä kerralla peitti vuoren, kadonnut, ja
kirkas päivä-paiste virtasi valaisevana ja lämmittävänä yli maan,
niinkuin ei koskaan olisi aikaa ollutkaan, jolloin sade ja myrsky
täällä olivat vallasta taistelleet, ja jolloin maisema yltympäri oli
ollut harmaan, muodottoman huurukuvan näköisenä. Vielä lepäsivät
laksot aamuvarjojen viileässä, sinerväisessä sumussa, mutta sitä
kirkkaampina kohosivat vuoret lukemattomine kukkuloineen, toinen
toistansa ylemmä, kuin yksi ainoa viheriä vuorimeri, siintäviin
kukkuloihin asti etäällä. Tummat kuuset olivat koristaneet itsensä
vereksellä, vaalealla vihannalla, ja täällä metsänvaipalla ja siellä
ulompana kallioisella pohjalla, juurien ja kivien välissä, missä
ikänä köynnös oli löytänyt paikan tahi taimi voinut juurtua, kukoisti
ja lemusi tuhannen muotoisia ja värisiä kasveja. Ja siihen lisäksi
ojat vaahtoisina laskeusivat laksoon, lähteet lorisivat, ja kaiken
tämän ylitse kaariutui pilvetön, heleän sininen keväinen taivas.
Kaikki oli niin loistavan kirkasta, niin vapaata ja suurta, kuin
tahtoisi luonto tälläkin äsken herätetyllä elolla parantaa joka
haavan, murtaa joka vankiuden, ikään kuin ei mikään täällä voisi
hengitellä, mikä ei ollut heimoa vapaudelle ja onnelle.
Ja kuitenkin oli nuoren naisen katsanto niin tavattoman vakainen,
kasvonsa niin tuskallisessa jännityksessä, kuin kaikesta tästä
ympäröivästä ihanuudesta hänelle olisi jotakin salaista kipua.
Kuitenkin olisi hänen pitänyt voida tarpeekseen hengähtää,
ajatellessaan sitä luvattua vapautta, mikä hänellä oli oleva,
ennenkuin vielä toinenkin kevät tervehti maata. Minkä tähden ei
hän voinutkaan sitä tehdä, minkä tähden vihlaisi tämän ajatuksen
rinnalle eräs tunne hänen sieluaan, joka oli sukua tuskallekin?
Vaikuttiko kentiesi vielä tuska siltä hetkeltä, jona ero tarjottiin
ja hyväksyttiin? Hän ikävöi niin hartaasti tätä eroa; hän kärsi
niin äärettömästi niissä kahleissa, joita hän tuskin enään jaksoi
kantaa; aina siitä asti kuin hän Artturin seurassa oli täällä
ylläällä, ei hän sitä jaksanut! Aina siihen asti oli hän ollut
luja ja järkähtämätön uhrauksessaan isän hyväksi, alamaisuudessaan
pakolliselle kohtalolle, vihassa pakoittajia kohtaan, mutta aina
siitä hetkestä asti näytti koko hänen tunteensa laatu muuttuneen.
Sinä hetkenä oli salainen vastustusvoima syntynyt hänen sydämessään,
taistelu jostakin, mikä piili hämäräisenä ja lausumattomana hänen
sydämensä pohjassa ja jota hän ei mihinkään hintaan maailmassa
tahtonut päästää itseään vallitsemaan; ja kuitenkin, se oli juuri
tämä, mikä oli häätänyt hänen ulos tänä aamuhetkenä ja milt'ei
vastoin hänen tahtoaan vienyt hänen tälle paikalle; kuitenkin oli
se ainoana syynä siihen, että parooni Windegin tytär taisi unhottaa
entistänsä siihen määrään, että jätti kotiin palvelijan, jonka aina
oli tapa saatella häntä tämmöisillä huvi-retkillä. Hän ei tainnut
eikä tahtonut ottaa todistajaa seuraansa tänä päivänä -- ja hyvä
oli, ettei semmoista ollutkaan, sillä pysähtyessään hevosinensa
sinne kukkulalle ypö yksinänsä, tapasi hänen keskellä kaikkea tätä
päiväpaisteista kevätloistoa ikäänkuin hiljainen ikävä sen hetken
salavihkoisesta lumouksesta, kun sumu ja pilvet liehuivat hänen
ympärillään, kun petäjien latvat suihkivat heidän molempain päällä
ja myrsky tohisi vuoren rommakoissa ja laksoissa; siitä hetkestä,
jolloin ne suuret ruskeat silmät, jotka silloin ensi kerran loivat
verhonsa hänen edessään, antoivat hänelle ensimäisen aavistuksen
siitä, että siitä miehestä olisi voinut tulla paljo kentiesi mitä
hyvänsä, jos häntä olisi rakastettu ja hän olisi rakastanut,
ennenkuin hänen oman isänsä käsi syöksi hänen siihen pyörteesen,
jossa niin monen kyky on lannistunut. Ja tätä muistellessa heräsi
eräs muukin tunne, jota Eugenia Windeg ei koskaan ennen ollut
kokenut, joka oli aiottu vasta Berkowin puolison koettavaksi, tuska,
paljon hiljaisempi, mutta myös paljon syvällisempi, kuin kaikki mitä
hän tähän asti oli kärsinyt, ja hän laski käden silmilleen, joista
lämpöinen kyynelvirta hillittömästi valahti.
-- Armollinen rouva!
Eugenia hypähti, ja samassa hyppäsi oudosta äänestä säikähtynyt
hevonen syrjään, mutta samana hetkenä oli voimakas käsikin tarttunut
ohjiin ja pakoitti nyt hevosen asettumaan. Olli Hartonen seisoi juuri
hänen vierellään.
-- En tiennyt hevosta niin araksi, mutta sainpa heti sen ohjista
kiinni, sanoi hän anteeksi pyytävällä äänellä, samalla kun
puoleksi levoton, puoleksi ihmettelevä silmäys vilahteli nuoren
ratsastajattaren ääritse, joka, vaikka hämmästynyt, oli pysynyt
satulassa.
Eugenia pyyhkäisi kädellä sukkelasti kasvojaan, saadakseen kyynelten
jälet pikaa katoamaan, mutta myöhään. Epäilemättä oli Hartonen nähnyt
nämä kyynelet, ja tämä ajatus ajoi heleän punan Eugenian poskille,
ja teki hänen äänensä tyytymättömyyttä osoittavaksi, kun äkisti ja
jyrkästi sanoi:
-- Päästäkää ohjat! Hevonen ei ole tottunut, että tuntematon häntä
pitelee, ja pilttoupi pian vieraan ihmisen kosketuksesta. Te saatatte
sekä minun että itsenne vaaraan läheisyydellänne.
Olli totteli ja astahti syrjälle. Eugenia silitteli kädellään
hyväillen hevosen kaulaa; hän oli ainoastaan korskuvalla
malttamattomuudella suvainnut tuon vieraan käden, jonka voimaa se
kumminkin ensi hetkessä oli totellut, mutta asettui ennen pitkää
valtiattarensa hyväilyksistä.
Sillä aikaa olivat Hartosen silmät yhtenänsä luotuina nuoreen
rouvaan, joka hevosen selässä näyttikin niin komealta kuin
harvat hänen sukupuolestaan. Musta ratsuvaatetus, pieni hattunen
huntuneen, vaaleiden palmikoiden ja ihanain, vielä kyynelistä
punoittavain kasvoin peittona, keveä ja vakava ryhtinsä, jota
hän hevosen levottomuudessa ei hetkeksikään menettänyt, tekivät
Eugenian solakkaan vartalon oikein ihastuttavaksi. Koko ilmestys,
siinäkun hän istui ihanan eläimen selässä, kirkkaan auringon valon
ympärivirtaamana, oli kunnon ja sulon täydellinen kuva.
-- Olitteko te täällä kukkulalla, Hartonen? kysyi Eugenia toivoen,
että Hartonen olisi tullut sinne samalla hetkellä kuin hän puhutteli
häntä, eikä siis ollut nähnyt hänen kyyneliään. En havainnut teitä
ennen.
-- Minä seisoin vähän tuonnempana! hän viittasi vastapäätä olevaan
metsään, jonnepäin Eugenia ei ollut katsonut. Näin teidän ratsastavan
tänne ylös ja seisahduin teitä odottamaan.
Nuori rouva, joka aikoi ratsastaa hänen sivutsensa metsään, pidätti
hevosensa kummastuneena.
-- Odottamaanko minua? toisti Eugenia. Minkä vuoksi?
Olli ei vastannut.
-- Oletteko yksinänne, armollinen, rouva? Aivan yksinännekö? Eikö
teillä ole palvelijaakaan muassanne, niinkuin tavallisesti?
-- Ei ole, näettehän että olen aivan yksinäni. Olli astui äkisti,
mutta tällä kertaa varovammasta kuin sitä ennen, hevosen rinnalle.
-- Sitte täytyy teidän palata! Hetikohta! Minä saatan teitä, ainakin
kunnes tulette tehtaiden näkyviin.
-- Mutta mitä varten kaikki tämä? kysyi Eugenia enemmin ja enemmin
hämmästyen tätä tarjousta ja nuoren vuorityömiehen kurttuista otsaa.
-- Onko mitään vaaraa täällä metsässä, taikka onko täällä jotakin
muuta peljättävää?
Olli loi silmänsä alemmalle metsätielle, jonka mutkat osaksi olivat
näkyvissä.
-- Me olimme masuunin luona tuolla ylhäällä! sanoi hän vihdoin
pitkään, minä ja toverini. Minä lähdin yksinäni suorinta tietä sen
tähden, että tahdoin olla ennen palanneena, toiset menivät ajotietä.
Te voisitte viimein kohdata heidät, armollinen rouva, ja silloin
tahtoisin kernaammin olla teitä likemmällä -- kävi miten kävi.
-- En pelkää, vastasi Eugenia vakaasti, ja minä toivon etteivät
he toki loukkaa minua. Tiedän kyllä työmiehissä tyytymättömyyttä
vallitsevan, mutta minulle on sanottu, ettei se ole juuri minkään
arvoista ja että se kohta saadaan asettumaan.
-- Silloin on teille valheteltu! keskeytti hänen Olli tuimasti.
Sovinnosta ja vähäpätöisyyksistä nyt ei olekaan kysymystä. Herra
Berkow on julistanut meille sodan, taikka me hänelle, joka on
yhdentekevä. Se vaan, että olemme tätä nykyä riidassa, ja se ei lopu
ennen kuin jompikumpi meistä on hukassa. Sen sanon minä teille,
armollinen rouva, ja tottapa minä paraiten sen asian tiedän.
Vieno kalpeus vetäysi nuoren naisen kasvoille, saatuaan nyt
vahvistuksen kauan jo vallitsemaan pelkoonsa, mutta samalla loukkasi
häntä Hartosen rohkeat, kerskuvat sanat asiata ilmoittaissa, ja tästä
sai hänen ylimmysluontonsa joksikin täyden pontevuuden, kun hän
varsin kylmästi vastasi:
-- Noh, jos asianlaita niin on, niin minun on mahdotonta vastaanottaa
johtoa ja vielä vähemmin suojelusta mieheltä, joka noin ilmeisesti ja
peittelemättä on julistanut olevansa herra Berkowin vihollinen, --
minä ratsastan yksinäni.
Hän yritti laskemaan hevosensa täyttä karkua menemään, kun Olli
tuotapikaa, kiivaasti ja rohkeasti, sulki häneltä tien.
-- Seisahtukaa, armollinen rouva! Teidän täytyy ottaa minut mukaanne.
-- Täytyykö? Eugenia nostatti ylevästi päätänsä. Ja jos nyt en tee
sitä?
-- Sitte -- pyydän teitä sitä tekemään.
Se oli taas sama pikainen muutos rohkeimmasta uhittelemisesta miltei
kerjäävään rukoukseen, mikä jo ennen oli masentanut Eugenian vihan
ja nytkin asetti hänen tyytymättömyytensä. Eugenia katsahti alas
nuoreen päällysmieheen, joka synkeästi ja vihaisesti ja kuitenkin
silminnähtävästi murheellisena silmäili häneen.
-- En voi taipua tarjoukseenne, Hartonen! sanoi hän vakaisesti. Jos
tosiaankin tovereissamme on niin pitkälle tultu, että kohdatessani
heitä en ole loukkaukselta turvattu, niin pelkään että se vaan on
teidän tekoanne, ja että kaikki on tullut alkujaan mieheltä, joka
noin leppymättömästi vihaa meitä.
-- Meitä? keskeytti hänen Olli kiivaasti. Teitä en vihaa, armollinen
rouva, eikä teitä loukata, ei sanallakaan! Ei yksikään ole rohkeneva
teille mitään virkkaa, kun minä olen paikalla, ja jos joku rohkenisi,
niin sitä hän ei tee toisen kerran. Antakaa minun tulla muassa!
Eugenia epäröi hetkisen; mutta pelkäämättömyytensä ja Ollin vihaiset
sanat ratkaisivat asian.
-- Minä käännyn takaisin ja vältän ajotien! sanoi hän navakasti.
Jääkää te tänne, Hartonen, asemanne herra Berkowin suhteen vaatii sen.
Ikäänkuin tämä nimi olisi laskenut kauan hillityn vihan irralle;
Hartosen silmät leimahtivat yhtäkkiä Eugenian puhuessa, ja hurja
verinen suuttumus säihkyi niissä.
-- Herra Berkow! äänähti hän; -- Herra Berkow, joka niin
suosiollisesti antaa teidän yksinänne ratsastaa, vaikka tiesi meidän
olevan tuolla mäellä ja nyt täytyvän olla täällä metsässä! Eihän
Berkow koskaan ole teistä huolinut, se on hänestä yhtä, jos olette
onneton taikka ei, ja kuitenkin hän on ainoa, jonka täytyy siitä
vastata!
-- Hartonen, mitä rohkenette puhua! sanoi Eugenia, närkästyksestä
ja mielikarvaudesta hehkuen; mutta turhaan koki hän hillitä häntä;
Hartonen keskeytti hänen puheensa ja jatkoi kasvavalla kiivaudella.
-- No niin, kyllähän se oli kauhea rikos, että näin teidän itkevän,
kun luulitte ettei yhtään ihmistä ollut lähitienoissa; te itkette
usein, armollinen rouva, te olette itkeneet monta kertaa sittekuin
tänne tulitte, vaikka ei kukaan ole nähnyt sitä niinkuin minä
vastikään. Tiedänpä kuka siihen on syynä, ja minä annan hänen --