todella oli niin kadehdittava, kuin näytti, jääköön sanomatta. Oli
miten oli, niin tämä perintö vieritti kokonaisen taakan tehtäviä
nuoren perillisen hartioille, joihin tehtäviin hän yleisen arvelun
mukaan, oli perin kykenemätön. Tosin oli hänellä kaikenlaisia
ammattimiehiä, päällysmiehiä ja edesvastauksen alaisia ympärillään;
mutta jota enemmin hänen isänsä oli osannut pitää heitä kaikkia
tahtonsa alaisina ja totuttaa heidät johtoonsa, sitä enemmin nyt
isännän kättä ja silmää kaivattiin, kaivattiin isäntää itseäkin.
Nyt piti pojan ottaa ohjat käteensä, ja jo ennen sen tehtyään
täytyi hänen pitää hyvänään se arvelu tahi pikemmin päättämys, jota
kaikkein hänen alamaistensa nureksumiset osoittivat. Nämä olivat jo
yksimieliset siitä, että hän olisi mitättömäksi luettava.
Neuvoittelusalissa olivat kaikki virkamiehet odottamassa nykyistä
esimiestä, joka oli käskettänyt heidät sinne täksi tunniksi.
Mutta joka vaan olisi nähnyt näiden herrain neuvontietämättömät,
levottomat ja osaksi huolestuneet kasvot, olisi huomannut, että
tässä oli kysymys jostakin muusta kuin ainoastaan tapamuotoisesta
tervehdyksestä ja esittelystä.
-- Tämäpä kova oli! sanoi tirehtööri Sihvoselle, joka vastikään oli
tullut pääkaupungista. Pahin, mikä ylimalkain taisi tapahtua! Jo
kauan olemme tienneet, että he keskenään neuvoittelevat ja tuumivat,
ja samoinhan asianlaita on kaikissa lähisissä tehtaissa. On nähty
kinan lähenevän, on käyty toimiin ja puuhiin sitä vastaan, mutta
että sen nyt jo piti tulla, juuri tällä hetkellä! Se saattaa meidät
kokonaan heidän valtoihinsa.
-- Hartonen on hyvästi aikansa valinnut, sanoi yli-insinööri
tuimasti. Hän tietää hyvin kyllä mitä tekee, kun astuu yksinään
etukynteen, ilman toisitta tehtaitta. Esimies kuollut, kaikki
työt seisahtuneet ja epäjärjestyksessä, perillinen kykenemätön
tarmokkaasti asioihin käsiksi käymään -- silloin tulee hän
vaatimuksineen! Aina olen sanonut sen teille, tuo Hartonen on
meille nuoli lihassa. Työmiehet ovat hyviä, eikä sovi heitä
moittia, jos he viimein vaativat jotakin vakuutta hengelleen
purnussa ja välttämättömimpiä elämän tarpeita. He ovat kauan kyllä
kestäneet rasittavia suhteita ja ovat niinikään tehneet järjellisiä
vaatimuksia, joihin käy myöntäminen. Mutta mitä he tahtovat määrätä
meille tämän johtajan kautta, sehän menee yli kaiken terveen järjen,
sehän on täydellistä kapinaa kaikkia oloja vastaan.
-- Mitähän nuori herramme nyt aikoo tehdä? kysyi joksikin
alakuloisesti Wilpponen, joka neuvottomain ja levottomain joukossa
oli neuvottomin ja levottomin kaikista.
-- Mitä hänen nykyisissä suhteissa täytyy tehdä, vastasi Sihvonen
vakaisesti, -- myöntyä vaatimuksiin.
-- Suokaa anteeksi, sitä ei hän voi! puhkesi yli-insinööri sanomaan.
Sepä kukistaisi kaiken järjestyksen ja muutaman ajan kuluessa
hävittäisi hänen peräti. Minä ainakaan en jää tehtaisiin, jos niin
käypi.
-- Ja kuitenkaan häntä muu keino ei auta, sanoi Sihvonen, olkapäitään
kohauttaen. Johan olen sanonut, että asiat eivät ole niin loistoisat,
kuin huhu tietää sanoa. Meillä on viime aikoina ollut vahinkoja,
melkoisia vahinkoja; me olemme olleet pakoitetut kaikilla suunnilla
hankkimaan tavaroille menekkiä, uhranneet summia laitoksiin --
noniin, me olemme kokonaan teostemme vallassa. Jos tehtaat pidättävät
muutamia kuukausia ja jos emme voi täyttää tälle vuodelle tehtyjä
välipuheita, niin loppumme on käsissä.
-- Tottapa väestö on saanut siitä jotakin vihiä, sanoi insinööri
synkeillä mielin, muuten eivät tohtisi tuommoista vastustamista
yritellä; mutta tiedättehän kyllä hyvin, ettei käy peruuttaminen,
mitä kerta on myönnetty. Hartonen on koettava kaikkia keinoja
päästäksensä asian perille, ja jos hän todellakin pakollisen olomme
aikana onnistuisi -- entäs, mitä herra Artturi sanoi, kun ilmoititte
hänelle miten asiat ovat?
Varsin omituista oli, etteivät herrat koskaan kutsuneet häntä "herra
Berkowiksi" tahi "isännäksi", ikäänkuin heille olisi ollut mahdotonta
asettaa nuorta herraa mihinkään näitten olojen yhteyteen; he
kutsuivat häntä yhä vaan "herra Artturiksi" tahi "nuoreksi herraksi",
kuten tapansa aina oli ollut häntä nimittää. Tuon viimeisen
kysymyksen johdosta kaikkein silmät kääntyivät Sihvosen puoleen.
-- Hän ei virkkanut niin mitään, vastasi Sihvonen. "Kiitän teitä,
Sihvonen!" Siinä oli kaikki tyyni. Hän otti vaan paperit, jotka
pahan pulamme todistuksena otin hänelle viedäkseni ja sulkeutui
huoneesensa. Sittemmin en ole hänestä kuullut mitään.
-- Minä olin hänen puheillensa eilen illalla ja esittelin hänelle
vuorityömiestemme vaatimuksia, sanoi tirehtööri. -- Tosin hän
kalmettui, kun Jobin sanoma ensin mainittiin; mutta sitte kuulteli
hän ääneti, sanaakaan virkkamatta, ja kun tahdoin tuoda esiin
muutamia ehdoituksia ja lohdutuksen perusteita, siinä varmassa
uskossa, että nyt ruvettaisiin neuvoittelemaan, niin hän toki laski
minun menemään tieheni. Hän tahtoi ensin miettiä asiata yksinään. Ole
hyvä ja huomaa: herra Artturi tahtoo miettiä! Aamulla sain käskyn
kutsua teidät kaikki tänne neuvoittelemaan.
Sihvosen suun äärille ilmaantui taas tuo vanha halveksimisen irvistys.
-- Luulen voivani edeltäkäsin sanoa teille tämän neuvoittelun
päätöksen: myöntäkää mitä hyvänsä, suostukaa ehdottomasti, tehkää
mitä tahdotte, mutta paras asia tänä hetkenä on takaus siitä, että
tehdas pysyy käymässä. Ja sitte julistaa hän, menevänsä kaupunkiin
armollisen rouvan parissa ja antaa asiain täällä käydä miten taivaan
herralle ja Hartoselle näyttänee hyväksi.
-- Mutta nytpä onnettomuudet häntä ahdistavat! Toinen kolaus
ottaa kun toinen jättää! virkahti Wilpponen, joka jalomielisellä
suuttumuksella otti poissa olevaa puoltaaksensa; väkevämpikin voisi
sortua.
-- Niin teillä on aina surkuttelemusta heikkoudelle, pilkkasi häntä
yli-insinööri. Viime viikolla te puolustitte jyrkästi voimallista.
Herra Hartonen sai silloin iloita erinomaisesta ystävyydestänne.
Vieläkö nytkin haaveksitte mitään hänen uroudestansa.
-- En, taivaan tähden! sanoi Wilpponen, miltei inhostuen. Minä oikein
kauhistun sitä miestä, ainakin -- herra Berkowin kuolinhetkestä
alkaen!
-- Minä niinikään, sanoi yli-insinööri lyhyesti, ja niinpä luulen
meidän kaikkeinkin tekevän. Onpa kauheata, että meidän täytyy juuri
hänelle näyttää voimattomuuttamme, mutta kun ei ole todistajia, on
paras olla vaiti. -- Luuletteko tosiaankin ilkeyttä mahdolliseksi?
kysyi Sihvonen, alentaen äänensä.
Tirehtööri kohautti olkapäitään.
-- Tutkinto on vaan vahvistanut sen tosi-asian, että köydet
katkesivat Ne ovat voineet katketa itsestään, mutta onko se
niin ollut, sen tietää Hartonen yksinään. No niin, tutkinto ei
ole saattanut mitään valkeuteen, ja jos joku toinen olisi ollut
johtajana, niin epäluuloa tosin ei olisi syntynyt. Se mies voi vaikka
mitä!
-- Mutta ajatelkaapas, eikö hän antautunut suurimman hengenvaaran
alttiiksi. Hypäys mikä pelasti hänen, oli ihka hengen uhan työ,
jota ei yksi kymmenestä olisi koettanut, ja joka ei toiselle olisi
onnistunutkaan. Hän sai olla valmis itse syöstymään syvyyteen ja
rusentumaan.
-- Huonosti tunnette Hartosen, sanoi yli-insinööri, päätä pudistaen,
jos luulette häntä silmänräpäyksenkään aikaa arveluttavan panna
henkensä alttiiksi, jos hän tahtoo yrittää jotakin, jossa henki
vaaraan joutuu. Olittehan paikalla, kun hän heittäytyi hevosten
eteen. Sillä hetkellä hänen mielensä oli pelastaa, ja jos hän tahtoo
pahaa tehdä, niin hän varsin vähän huolii siitä, että hänen oma
henkensä on vaarassa. Siinäpä juuri sen miehen kauheus onkin, ettei
hän huoli itsestään eikä muista, vaan hätätilassa uhraisi itsensäkin,
jos --
Hän vaikeni yhtäkkiä, sillä siinä hetkenä astui nuori isäntä
huoneesen. Artturi oli suuresti muuttunut, synkkä murhepuku teki
hänen aina kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi, ja otsa ja silmät
osoittivat ettei hän viimeisinä öinä paljon ollut levähtänyt;
kuitenkin vastasi hän tyvenesti tehtaan herrain tervehdykseen ja
astui heidän keskelleen.
-- Olen antanut kutsua teidät, hyvät herrat, keskustellakseni
kanssanne asioista, jotka isäni kuoltua ovat joutuneet minun
huolekseni. Täällä on paljon järjestämistä ja parantamista enemmän
kuin kenties aluksi uskoimmekaan. Minä olen, kuten tiedätte, tähän
asti ollut kaukana tästä vaikutus-alasta, enkä tietysti voi niin pian
siihen tutustua, vaikka näinä viime päivinä olen sitä koettanut.
Odotan siis täysimmässä mitassa teidän hyvyyttänne ja mieltymystänne
auttamaan minua. Minä olen pakoitettu vaatimaan paljon kumpaakin
osaa, ja vakuutan teitä myös täydestä kiitollisuudestani.
Herrat kumarsivat ja useimmat näyttivät hyvin hämmästyneiltä, jota
vastoin yli-insinööri loi tirehtöörin puoleen silmäyksen, joka näytti
sanovan: "Tuohan oli hyvinkin järkeen puhuttu".
-- Muiden asiain, jatkoi Artturi, täytyy aluksi astua taammalle sen
satunnaisen onnettomuuden ja vaaran vuoksi, millä vuorityömiehet
uhkaavat meitä työn lakkauttamisella, ellemme myönny heidän
vaatimuksiinsa. Tässä tietysti ei voi tulla kysymykseen muuta kuin
yksi ainoa keino, millä asia ratkaistaan.
Nyt oli herra Sihvonen se, joka yli-insinöörin puoleen loi
silmäyksen, joka, yhtä selvästi kuin vastikään yli-insinöörin silmä,
sanoi: "Enkö sanonut, hän hellittää ehdottomasti! Kohta hän julistaa
lähtönsä kaupunkiin".
Nuori isäntämies ei kumminkaan näkynyt kiirehtivän siinä aikeessa;
hän vaan lausui:
-- Ensin on välttämätöntä hankkia tieto, miten väestö on järjestetty
ja kuka heitä johtaa.
Nyt seurasi hetkisen äänettömyys, ei yksikään herroista tahtonut
mainita sitä nimeä, joka tapahtuneessa onnettomuudessa oli saanut
niin surkuteltavan merkityksen; viimein sanoi yli-insinööri:
-- Se on Hartonen, joka heitä johtaa, eikä olekaan epäilemistä,
etteivät ole järkevästi johdetut ja ettei järjestelemässä ole mitään
vaille jäänyt.
Artturi katsoi terävin silmin eteensä.
-- Sitä pelkään minäkin, ja tottapa silloin taistelemaan tultaneen,
sillä täydellinen myöntyminen heidän vaatimuksiinsa tietysti ei voi
ensinkään tulla kysymykseen.
-- Tietysti ei ensinkään kysymykseen! kertoi yli-insinööri riemuten,
näin antaen alun vilkkaalle väittelylle, jossa suurella lujuudella
puollusti ennen ilmoitettuja mielenjohteitansa. Herra Sihvonen, joka
puollusti vastakohtaa, ei ollut vähemmin innokas kaikenlaisilla
vihjoilla ja viittauksilla, jotka nuori isäntä kyllä hyvin ymmärsi,
selittämään, kuinka välttämätöntä hellittäminen olisi. Tirehtööri
pysyi enemmin puoltamatonna, neuvoi soveliaasta aikaa odottamaan ja
sopimusta hieromaan. Muut vaan antoivat johtaja-miestensä puhua ja
rohkenivat ainoastaan silloin tällöin virkahtaa jonkun muistutuksen
tahi yleisen sanan.
Artturi kuulteli ääneti ja nähtävällä tarkkuudella kaikkia,
näyttämättä kallistumista kummallekaan puolelle; mutta kun Sihvonen
pitemmän puheensa lopuksi peittelemättä sanoi "meidän täytyy" kohotti
hän päänsä semmoisella jäykkyydellä, että kaikki mielenjohteet
ympärillään vaikenivat.
-- Meidän ei täydy, herra Sihvonen. Asia on katseltava useammalta
syrjältä, ei vaan rahan; tässä on lukuun otettava minun asemani
väestöä vastatusten, jonka perustus iäksi päiväksi olisi murrettuna,
jos antautuisin heidän valtaansa. Niin vähän kuin tunnenkin näitä
asioita, ymmärrän kuitenkin, että heidän vaatimuksensa ulottuvat yli
mahdollisuuden rajan, ja siinä te kaikki olette yhtä mieltä. Asiassa
voi olla väärää käsitystä, työmiehillä voi olla syitä valituksiin. --
-- Niitä heillä onkin, herra Berkow, keskeytti insinööri vakavasti.
He ovat oikeassa, kun vaativat tutkintoa ja parannuksia purnuissa ja
kun pyytävät korkeampia työpalkkoja, ja eräitä helpotuksia ja jako
työ-ajan suhteen sopii niinikään olla paikallansa; kaikki muut tuumat
ovat yllytettyä uhkausta, mikä yksistään johtaja Hartosen päästä on
lähtenyttä. Hän on koko tämän liikkeen henki.
-- Kuullelkaammepa siis ensiksi häntä! Olen jo antanut sanoa
heille, että hänen ja muidenkin asiamiesten läsnä-olo voi tulla
välttämättömäksi, ja he ovat siis täällä likellä. Tahdotteko käskeä
heidät tänne, herra Wilpponen.
Herra Wilpponen meni, hän astua tallusti suu auki, ja niin
äärettömästi oli hän hämmästynnyt, että oli milt'ei tyhmän näköinen.
Herra Sihvonen kohautteli silmäkulmiaan, katsoen tirehtöörin puoleen;
tämä otti näppiinsä nuuskua ja tähtäsi toisia herroja, jotka
tuonnemmin kaikki käännähtivät nuoren isäntänsä puoleen. Tämäpä nyt
ties: tehtävänsä, hän jakeli käskyjä, ryhtyi säätelemisiin ja käytti
siinä pontevuutta, joka ei laisinkaan ollut heistä mieleen, paitsi
ehkä yli-insinööristä, joka oli asettunut Artturin viereen, selin
tovereihinsa, ikäänkuin tietäen, minne nyt oikeastaan kuului.
Sillä aikaa tuli Wilpponen takaisin ja heti hänen jälessään astuivat
Olli Hartonen, Lauri ja eräs muu vuorityömies huoneesen; mutta
nämä kaksi jälkimäistä seisahtuivat, juuri kuin niin piti ollakin,
muutamia askelia taamma, antaen nuoren päällysmiehen yksinään astua
esiin.
-- Jumalan rauha! tervehti tämä, ja "Jumalan rauha!"
sanoivat niinikään molemmat toverit; mutta äänenlaatu tässä
vuorityömiesten vanhassa iloisessa tervehdyksessä tuntui merkitsevän
toista kuin sanat. Ollin käytöksessä oli aina ollut jotakin pontevaa
ja jäykkää, mutta tuo ei koskaan ollut ilmaantunut niin rohkeana,
milteipä loukkaavaisena, kuin nyt, kun hän ensi kerran tällä tapaa
astui päällysmiestensä eteen, ei enään alamaisena, jonka tuli
sääntöjä ja käskyjä vastaanottaa vaan lähettiläänä, joka eteen
asetti, jopa oitis määräsi heille vaatimuksensa. Eipä tuo ollut
tavallinen kopeus, mikä tuossa ponnessa puhui, vaan röyhkeä ylpeys,
perustuva ajatukseen omasta voimasta ja toisten heikkoudesta. Hän
antoi tummat, siniset silmänsä verkalleen liukua läsnä olevain
ääritse, kunnes ne viimein pysähtyivät isännän puolelle, ja huulensa
väännähtelivät nurjuudesta, siinä kun ääneti odotti, että häntä
puhuteltaisiin.
Artturi oli koko edellisen keskustelun aikana ollut seisallaan;
nytkin seisoi hän vallan vakaisena vastakkain sitä miestä, joka
pää-asiallisesti, sen mukaan kuin joka suunnalta väitettiin, oli
syynä siihen kukistukseen, mikä nyt uhkasi häntä. Tuosta vielä
rajummasta syystä, mikä pantiin isän viimeisten hetkien yhteyteen,
poika kaikeksi onneksi ei tiennyt mitään aavistaa, vaan kävi
täydellisellä mielenmaltilla keskustelemaan.
-- Alapäällysmies Hartonen, te olette eilen minulle ilmoitettavaksi
tirehtöörille esityttäneet kaikkein tehtaissani olevain työmiesten
vaatimukset ja uhanneet yleisellä työn lakkauttamisella, jollei
niihin myönnytä.
-- Niin olen, herra Berkow! kuului sangen lyhyt, joksikin jyrkkä
vastaus.
Artturi nojasi kätensä pöydälle, mutta äänensä oli kalsea ja
toiminnon tapainen; eipä ilmestynyt siinä pienintäkään äreyden
liikutusta.
-- Ennen kaikkia tahdon tietää, mitä tällä vehkeilemisellä
tarkoitatte. Eihän teillä olekaan vaatimuksia, sodan julistustahan
tämä onkin! Teidän pitäisi itse kunkin huomata, etten voi semmoisiin
myöntyä ja etten tulekaan sitä tekemään.
-- Josko voinette myöntyä, sitä en tiedä, herra Berkow, vastasi Olli
kylmästi, mutta luulen että tulette sen tekemään, sillä me olemme
päättäneet antaa tehtaiden istua, kunnes täytätte vaatimuksemme, ja
miehiä sijaamme ette saa koko maakunnasta.
Vastaus oli niin todentakainen, ettei ollut erittäin paljon sitä
vastaan väittämistä; mutta ääni, millä se lausuttiin, oli samalla
niin ivallinen, että Artturi veti otsansa kurtuille.
Tarkoitukseni ei ole kieltää teiltä kaikkea. Näissä vaatimuksissa
on monenlaista, minkä katson oikeutetuksi ja joihin sentähden
tahdon myöntyäkin. Katselmus ja korjaus purnussa, jota vaaditte,
on toimitettava; työpalkka ainakin osaksi korotetaan. Minun täytyy
sen vuoksi tehdä suuria uhrauksia, ehkäpä suurempia kuin tätä nykyä
tehtaan isäntänä voin täyttää, mutta kuitenkin pitää ne tapahtumaan.
Sitä vastoin ovat siksensä jätettävät ne kohdat, jotka vaan
tarkoittavat hallituksen kiskomista minun ja virkamiesten! käsistä ja
sen kurin kumoamista, joka toiminnossa, semmoisessa kuin meidän, on
hengen asia.
Ylenkatseen osoitus Ollin huulilta katosi, jättäen sijaa kummastuksen
ja epäluulon ilmaukselle. Hän katseli ensin virkamiehiä ja sitte
nuorta isäntää, ikäänkuin luullen sen sanoneen, mitä muut olivat
sille opettaneet.
-- On kyllä ikävää, herra Berkow, mutta ne kohdat eivät kumoudu,
vastasi hän röyhkeästi.
-- Kylläpä uskonkin, että juuri ne kohdat ovat pää-asiana teillä,
sanoi Artturi, vakavasti katsoen Ollia silmiin, kuitenkin sanon
vieläkin, että niiden täytyy kumoutua. Minä olen myönnytyksissäni
menevä mahdollisuuden aina äärimmäiselle rajalle, mutta siellä
pysähdyn, enkä astu askeltakaan edemmä. Mihin suostun, se on
tyydyttävä jokaisen, joka etsii kunniallista, kannattavaa työtä. Joka
ei siihen tyydy, se tarkoittaa kokonaan toista ja sen kanssa ei käy
sopimusta toivominenkaan. Minä annan teille miehen sanani siihen,
että kaikki, mikä on välttämätöntä työmiesten turvallisuudeksi
purnussa ja heidän työ-ansionsa korottamiseksi, on tehtävä, ja vaadin
nyt puoleltani luottamusta sanoihini. Mutta ennenkuin rupeamme niistä
keskustelemaan, täytyy teidän luopua vaatimustenne toisesta osasta.
Noutaa niitä on mahdotonta, enkä millään ehdoilla niihin suostu.
Hän säilytti yhä edelleen toimintomiehen maltillisen äänenlaadun,
mutta yhtähyvin tämä puhe siksi poikkesi nuoren perillisen
tavallisesta lausetavasta, että se Ollia hämmästytti. Tämä ei uskonut
omia korviaan, mutta jota enemmin odottamaton tämä vastustus oli,
tilassa, missä hän varmuudella oli odottanut arkaa ja hätäileväistä
peräytymistä, joka ehdottomasti myöntyisi mihin hyvänsä, sitä enemmin
tämä vastustus häntä yllytti, ja hillimätön luonteensa puhkesi vaan
kovin äkkiä valloilleen.
-- Tekisitte paremmin, herra Berkow, ettette tuolla tavoin
suorittaisi asiata, sanoi hän uhaten. Meitä on kaksituhatta ja
tehtaat ovat milt'ei meidän vallassamme. Se aika on mennyt, kun
annoimme räivätä ja tallata itseämme miten mielenne teki. Me
_vaadimme_ nyt oikeuttamme, ja jos emme saa sitä hyvällä, niin otamme
sen väkisin.
Herroja puoleksi pisti vihaksi, puoleksi huoletti. He aavistivat
kohtausta, joka, Hartosen tunnetun hurjuuden johteesta, kentiesi
päättyisi väkinäisyyksillä. Artturi oli käynyt tumman punaiseksi
kasvoiltaan; hän astui muutamia askelia edelleen ja seisahtui Ollin
eteen.
-- Ennen kaikkia olkaa hyvä ja puhukaa toiseen laatuun, Hartonen,
kun mieltänne ilmoitatte isännällenne! Jos tahdotte tulla
asiamiehenä täällä vastaanotetuksi ja semmoisena vaatia jonkinlaista
yhtävertaisuutta, niin laittakaa niin, että käytättekin itsenne miten
semmoisissa keskusteluissa sopii, älkääkä lasketelko mitään uhkauksia
väkivallasta ja kapinasta vasten silmiämme! Te vaaditte kuria ja
järjestystä väeltänne ja minä vaadin samaa teiltä. Olkaa siellä
ulkona toverienne joukossa vallitsijana niin paljon kuin tahdotte,
mutta niin kauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra, ja
aion sinä pysyäkin. Ojentakaa itsenne sen mukaan.
Jos ukkonen olisi lyönyt neuvoittelusaliin, se ei olisi tehnyt
suurempaa vaikutusta kuin nämä voimakkaat ja kunnioitusta
vaikuttavaiset sanat tekivät. Herrat ensimmältä väistyivät,
mutta yrittivät sitte asettaumaan suojelevaksi kehäksi nuoren
isännän ympärille, joka kuitenkin kädellään hätäilemättä osotti
heidät paikoillensa. Molemmat vuorityömiehet katsoa tuijottivat
töllistyneenä hänen puoleensa, mutta ei yhteenkään heistä nämä
sanat niin kovasti koskeneet kuin Olliin. Hän oli muuttunut
kalmanvaaleaksi. Puoleksi kumartuneena seisoi hän siinä, tutisevin
huulin ja silmät pullistuneena juurikuin olisi hän kykenemätön
tajuamaan, mitä kumminkin näki ja kuuli. Sitte näytti hän yht'äkkiä
huomaavan, kuinka mahdottomasti hän oli erehtynyt tämän miehen
suhteen, kun muutamia päiviä sitä ennen oli väittänyt, ettei sitä
kävisikään mihinkään lukuun ottaminen, ja nyt näki leimauksen hänen
silmissään välähtävän väkevästi. Kuin suuttunut jalopeura oli hän
hyökäämäisillään; mutta samoin kuin jalopeuraa hillitsee nyt häntäkin
voimakas silmäys, joka kirkkaana lujana ja levollisena kohtasi häntä.
Artturi oli järkähtämättä seisonut paikallaan, hän oli ainoastaan
luonut silmänsä auki täysikookkaiksi, ja tällä silmäyksellä valloitti
hän päälle yrittävän raivon pysymään rajoissaan. Ainoastaan muutamia
sekuntia kesti tätä keskinäistä silmäelemistä, ja heidän välinsä oli
ratkaistuna. Verkalleen aukeni Ollin nyrkki; verkalleen katosi hurja
uhka hänen kasvoistaan ja silmät alenivat lattiata kohti. Hän oli
nuoressa isännässä tavannut vertaisensa, ehkäpä väkevämpänsäkin ja --
hän nöyristyi hänen edessään.
Artturi astui takaisin. Äänensä oli taas kylmä ja levollinen, kun
jatkoi:
-- Sanokaa nyt kumppaleillenne, mihinkä voin myöntyä ja mitä minun
täytyy kieltää! Sanokaa myöskin, etten peruuta ainoatakaan sanaa,
minkä olen puhunut. Tällä kertaa minulla ei ole muuta teille
sanomista.
-- Noh, mitäpä siis; Ollin ääni kuului sortuneelta, milt'ei
sisällisen vihan tukehtuneelta. -- Sitte julistan teille tehtaidenne
kaikkein työmiesten nimessä, että nämä tehtaat huomispäivästä alkain
lakkaavat käymästä.
-- Hyvä se! Siihen olen tytyväinen. Mutta nyt varoitan minä teitä
vielä kerran, Hartonen, kaikista ajattelemattomista yrityksistä.
Teillä sanotaan olevan rajaton valta kumppalienne joukossa. Pitäkää
siis siitäkin huoli, että rauha ja järjestys voimassa pidetään,
älkääkä luulko, että säikäytätte minua häiritsevillä hankkeilla!
Minä ja virkamieheni tahdomme tehdä kaikki mitä voimme välttääksemme
kaikkia riitoja, mutta jos meitä niihin pakoitetaan, niin meidän on
ryhtyminen toimiin ja puuhiin niitä vastaan, ja hätätilassa käytän
isäntävaltaani. Säästäkää sekä minua että itseänne siitä!
Olli kääntyi mennäksensä pois, mutta jäähyvästisilmäyksensä vihaan
ja raivoon sekaantui toinen, vielä syvällisempi intotuli, jota
ei kukaan liene aavistanut, mutta joka väkevästi rasitti tämän
hurjan ja kiihkoisen miehen rintaa. Hän oli niin kauan ylenkatsonut
"vennokasta" ja riemuinnut siinä ajatuksessa, että tätä vennokasta --
joku toinenkin ylenkatsoisi. Jos hän tämän toisen edessä ilmaantuisi
semmoisena kuin nyt tässä, silloin olisi ylenkatse loppunsa saanut,
ja nuo suuret, ruskeat silmät, jotka olivat hänen hillinneet,
voisivat siltä toiselta ansaita jotakin muuta kuin vihaa ja
vastenmielisyyttä. Syvä kalpeus, mikä nuhteiden saatua peitti nuoren
vuorityömiehen kasvot, kävi yhä syvemmäksi hänen pois kääntyessään.
Saammehan nähdä, kuka kauemmin kestää. Siksi onnea vaan!
-- Hän meni molempine kumppalineen, mutta jälkimäisten kasvoista voi
huomata, että vastikään päättynyt keskustelu oli vaikuttanut heihin
aivan toisin kuin heidän johtajaansa. Puoleksi arasti, puoleksi
kunnioittavasti katsahtivat he takaisin nuoren isännän puoleen, ja
heidän käytöksessään oli jotakin vitkailevaista ja epäröitsevää,
heidän sieltä erotessa.
Artturin tarkastava silmä seurasi heitä ja hän kääntyi nyt herrain
puoleen.
-- Tuossa on meillä jo kaksi, jotka seuraavat häntä vaan puolittain!
Toivon useimpain malttavan mielensä aikaa saaden; tätä nykyä, hyvät
herrat, meidän täytyy mukautua välttämättömyyteen ja antaa tehtaiden
istua. Arvaan kyllä vaaran, mikä tässä etäisessä tienoossa uhkaa
meitä kahdeltatuhannelta ihmiseltä, joilla on Hartonen johtajana;
mutta minä olen päättänyt pitää puoltani eikä peräytyä, siksikuin
asia on ratkaistu. Tietysti se on teidän vapaassa tahdossanne,
tahdotteko tässä seurata minua. Koska te lähes jokainen olette
päätöstäni vastaan, niin tietysti en tahdo pakoittaa päällenne sen
seurauksia, vaan tahdon kernaasti laskea jokaisen täältä erilleen,
joka ehkä katsoo jonkun ajan poissaolon tehtaista välttämättömäksi.