jälessä, hyvästi!
Molemmat vuorityömiehet tottelivat; ollessaan jo poissa herrain
näkyvistä pysähtyi Lauri hetkisen ajaksi.
-- Olli!
-- Mitä tahdot?
-- Kuulitko?
-- Kuulinpa, ettei hän saata heittää summia pois pelastaakseen
muutamia lohkojia ja päällysmiehiä? Mutta että tulonsa on enennettävä
satoihin tuhansiin! Noh, turvattu ei ole lopuksi kukaan täällä
alhaalla, ja hän tietysti laskeutuu tänne tänä päivänä. Saammehan
nähdä, kenenkä vuoro ensiksi tulee.
* * * * *
Näyttipä tosiaankin, niinkuin eilispäivän raju-ilmalla se niinkauan
ikävöitty kevät vihdoin olisi vallannut valtakuntansa; ilma oli
ikäänkuin taikasauvan lyönnistä yöllä muuttunut. Sumu ja pilvet
olivat peräti kadonneet, ja niiden ohessa myrsky ja kylmä. Vuoret
seisoivat niin kirkkaina, herttaisen auringonvalon loistossa,
lauhkean, lämpimän ilman löyhäyksissä, että nyt vihdoin voitiin
toivoa viimeisten viikkoin alinomaisia sateita ja myrskyjä menneiksi,
auringon paisteista kevättä ja kesää paenneiksi.
Eugenia oli mennyt balkongille ja katseli tätä vihdoin verhotonta
maisemaa. Silmänsä viipyivät uinailevasti ja mietiskellen
likimmäisillä vuorilla. Kentiesi hän ajatteli eilispäivän sumuhetkeä
tuolla ylhäällä kukkulalla; kentiesi korvissaan vielä soi kuusen
oksain viuhina ja suihkina; -- mutta ajatuksensa keskeytyivät äkkiä
ja väkinäisesti postisarven sävelyksestä, jotka helähtelivät juuri
hänen lähisyydessään; heti senjälkeen tuli ylimääräiset postivaunut
penkereelle, ja hämmästyksestä huudahtaen luikahti nuori rouva
takaisin balkongilta. -- Isäni!
Se olikin parooni Windeg, joka nyt nopeasti nousi vaunuista alas
ja astui asuinhuoneukseen, jossa tyttärensä jo portailla oli häntä
vastaan-ottamassa. He näkivät nyt toisensa ensikerran häiden jälkeen,
ja huolimatta molempain palvelijain läsnä-olosta, jotka olivat
hyökänneet ulos tätä ylhäistä vierasta vastaanottamaan, likisti isä
lapsensa yhtä intoisesti syliinsä, kuin oli sen tehnyt hää-iltana,
kun tytär matkavaatteissaan sanoi hänelle jäähyväiset. Nuori rouva
irtautti itsensä viimein hiljalleen hänen syleilystään ja vei hänen
muassaan mielihuoneesensa, siihen siniseen salonkiin.
-- Mikä äkki-arvaamattomuus, isä! sanoi Eugenia, ilosta ja
riemastuksesta vielä hehkuen. -- En osannut aavistaakaan tätä
odottamatonta tuloa.
Pitäen kättänsä yhä tyttären vyötäisillä parooni istui hänen
viereensä sohvalle.
-- En ollut minäkään aikonut tänne, lapseni. Mutta eräs matkustus
saatti minun näille seuduille, enkä tahtonut välttää parin tunnin
kierrosta tavatakseni sinua.
-- Matkustusko? Eugenia katsahti kysyvin silmin isänsä puoleen, jonka
silmät niin uteliaasti tähystivät tyttären kasvoja, kuin jos hän
niistä tahtoisi lukea kertomuksen kaikista näistä viikoista, mitkä
Eugenia oli ollut hänestä eroitettuna, mutta kun Eugenian silmät
sattuivat nähdä hatun, jota hän vielä piti vasemmassa kädessään,
hypähti hän ja vaaleni.
-- Oi Jumalani, isä kulta, mitä tuo suruharso merkitsee? Veljetkö? --
-- Ne voivat hyvästi ja sanovat sinulle sydämellisiä terveisiä,
keskeytti hänen parooni rauhoitellen. Ole huoleti Eugenia! Ei se ole
kukaan, joka sinuun likemmin koskisi. Kuolemantapaus on kyllä ollut
suvussa, mutta ei se -- valitettavasti minun kenties pitäisi sanoa
-- käy yhdellekään meistä sydämmelle. Mutta siitä annan sinulle tarkan
tiedon sittemmin, sano minulle nyt -- --
Ei, ei! keskeytti hänet Eugenia levottomana, -- minun _täytyy_ ensin
tietää, ketä tämä suruharso tarkoittaa. Ketä se on, jonka meidän
pitää itkeä?
Windeg asetti harsolla peitetyn hatun vierelleen ja laski kätensä
lujemma tyttäreen ympärille; olipa jotakin tuskallista, miltei
väkivaltaista siinä herttaisuudessa, millä hän likisti hänen itseensä.
-- Minä olen matkalla osoittamaan orpanallemme Rabenauelle viimeistä
palvelusta. Maatilansa ovat täällä maakunnassa.
Eugenia kavahti ylös.
-- Kreivi Rabenaueko?
-- On kuollut! vastasi parooni vakaisesti. -- Täynnä elinvoimaa
ja terveyttä, moniaita viikkoja ennen aiottua naimistaan. Sitä ei
suinkaan kukaan voinut arvata.
Eugenia oli kalmettunut: nähtävä oli, ettei tämä sanoma häntäkään
surettanut, ja kuitenkin pani se hänen mielensä ankaraan
liikutukseen; hän ei virkkanut mitään, mutta isä näkyi ymmärtävän
hänen mielenliikutuksensa.
-- Sinä tiedät, että hän ja minä jo aikoja olimme oudot toisillemme,
jatkoi hän synkeästi. - Mahdotonta oli kärsiä Rabenauen hurjaa ja
raakamaista käytöstä, enkä koskaan unhota, kuinka tuiman kiellon hän
antoi minulle vuotta tätä ennen. Hän olisi voinut pelastaa meidät,
jos olisi tahtonut; se asia olisi ollut hänelle helppo, mutta hän
työnsi minun kovuudella ja kylmyydellä luotansa. Nyt on hän kuollut,
kuollut ilman perillisittä; ja minä otan perillisenä sukukartanot
vastaan, nyt se jo on myöhäistä, kun jo olen uhrannut lapseni.
Pistävä mielikarvaus oli näissä sanoissa. Eugenia nähtävästi koki
malttaa mieltänsä ja se hänelle onnistuikin muutamassa hetkessä.
-- Oi isäseni, älä minua ajattele! Olenhan -- olenhan iloinen
ajatellessani, että olen saanut niin runsaan korvauksen kaikista
nöyrytyksistä, joita olet kärsinyt; minä vaan niin hämmästyin tästä
odottamattomasta ja äkillisestä uutisesta. Eihän meillä ollutkaan
toivoa hänen tavaroitaan saada.
-- Ei milloinkaan! vastasi parooni synkeästi. -- Rabenaue oli nuori
ja rehvakas; hän oli naimasillansa! Kuka taisi siis aavistaa, että
kolmen päivän tauti tempaisi hänen pois! Mutta, koska hänen nyt kerta
piti kuolla, miksi se ei voinut ennen tapahtua? Vielä neljä viikkoa
tätä ennen olisi puoli, niinpä neljäskin osa siitä rikkaudesta,
mikä nyt minulle virtaa, pelastanut meidät. Minä olisin saattanut
viskata rahat, ynnä koron, jota hän kiskoi, sen hylkiön jalkain
eteen, joka syöksi minun onnettomuuteen, enkä olisi tarvinnut antaa
ainoata tytärtäni alttiiksi. Minä otin uhrisi vastaan, Eugenia;
en itseni tähden, sen tietää Jumala; sen tein nimeni ja poikani
tulevaisuuden vuoksi. Mutta että tämä katkera uhri on tehty hukkaan,
josta muutamain viikkoin satunainen viipymys olisi säästänyt sinun ja
minun, sitä sallimuksen ivaa en voi kestää!
-- Et saa niin puhua, isä! vastasi Eugenia vakaasti. -- Se olisi
vääryyttä muita lapsiasi kohtaan. Koska kreivi Rabenaue nyt kerta oli
semmoinen, niin hänen poismenoaan emme saata surra, ja se pelastaa
sinun paljosta. Minun naimiseni poisti ainoastaan uhkaavimman kohdan;
sittekin jäi vielä kyllin semmoista, mikä kovasti ahdisti sinua
ja mikä kentiesi ajan oloon olisi saattanut sinun tuon Berkowin
häpeälliseen vallan-alaisuuteen. Nyt on vaara iäksi päiväksi mennyt;
sinä voit maksaa mitä olet vastaanottanut. Emme enään ole hänelle
velkaa!
-- Mutta hän on velkaa meille! vastasi Windeg tuimasti -- ja hän
kyllä varonee itsensä sitä velkaa maksamasta. Se on se, mikä minulle
katkeroittaa tämän pelastuksen, jota vähän aikaa tätä ennen olisin
ilolla tervehtinyt ja joka nyt pakottaa minun surkuttelemaan sinua
kuolemani hetkeen asti.
Eugenia kääntyi pois ja kallistui syvälle kukkasten puoleen, jotka
lemusivat astiassa hänen vierellään.
-- En olekaan niin onneton, kuin sinä ja veljet luulette, sanoi hän
hiljaa.
-- Etkö? Luuletko, että olen antanut kirjeesi pettää minun? Jo
edeltäkäsin tiesin, että kokisit säästää meitä; mutta jos vielä
olisin epäillyt, niin kalpeat poskesi nyt puhuisivat kyllin selvästi.
Sinä olet onneton, Eugenia sinun täytyy olla onneton tuon miehen
kanssa, joka --
-- Isä, te puhutte puolisostani!
Nuori rouva kavahti ylös niin äkisti ja niin kiivaasti, että isänsä
peräytyi ja katseli häntä hämmästyksellä, kummastuen yhtä paljon
hänen ääntään kuin purppurahehkua, mikä peitti hänen poskensa.
-- Suo anteeksi, sanoi hän hämmästyksistään toipuen; -- en voi vielä
tottua siihen ajatukseen, että tyttäreni on Artturi Berkowin puoliso
ja että olen hänen huoneessaan, mutta täytyyhän minun tulla tänne,
jos tahdon nähdä lastani. Sinä olet oikeassa, minun tulee säästää
sinua, sinua miehessäsikin, jolle nyt kerta olet kuuluva, vaikka
selvästi kyllä näen, kuinka paljon olet kärsinyt ja vieläkin kärsit.
Heleä hehku oli verkalleen poistunut Eugenian poskilta, mutta vielä
oli niissä nähtävänä kirkas heijastus, kun hän matalalla äänellä
vastasi:
-- Sinä erehdyt, minulla ei ole syytä valittaa Artturista. Hän on
alusta aikain pysynyt etäisyydellä, josta minun tulee olla hänelle
kiitollinen.
Paroonin silmä välähti.
En kehoita häntä enkä isäänsä unhottamaan sitä karttavaisuutta, minkä
ovat sinulle velkapäät; he eivät laisinkaan ansainneet sitä kunniata,
minkä sinä tuotit heidän talollensa, jossa siihen asti aivan vähän
kunniata löytyi. -- Mutta erään korvauksen voin toki hankkia,
Eugenia! Sinä et tule kauemmin kantamaan tuota nimeä, jossa rippuu
niin paljon häpeällisyyttä meitä ja muita kohtaan ja joka ei ole
vähemmin häpeällinen sentähden ettei laki voi sitä rangaista. Minä
olen pitänyt huolen, että se ainakin saa loppunsa.
Mitä tarkoitat? kysyi nuori rouva hämmästyen.
-- Olen käynyt tarpeellisiin toimiin ja puuhin, että -- tässä näytti
parooni tekevän väkinäisyyden itselleen, saadakseen sanaa suustansa --
puolisosi voitaisiin korottaa aateliseen säätyyn. Hänelle, mutta en
hänen isälleen, voin tämän hyvän työn tehdä. Se ei ole tavatonta,
että nimi muutetaan tällaisessa koroituksessa, ja se saa luvan
tapahtua tässäkin. Te saatte itse valita jonkun kartanonne nimen,
minkä katsotte uudelle aateliselle suvulle soveliaaksi.
-- Uudelle aateliselle suvulleko? kysyi Eugenia soinnuttomasti. --
Sinä erehdyt isä, ja jos haluat sitä koroitusta ainoastaan minun
tähteni -- mutta olkoon niin, sinä olet oikeassa, se on ainakin
parasta. Minulle on se ajatus ollut hirmuinen, että minun täytyisi
ehdottomasti ottaa takaisin, mitä hän kalliisti kyllä on ostanut. Nyt
tarjoamme hänelle toki jotakin siitä. Aatelinen arvokirja on hänelle
runsaasti palkitseva sen mistä hän luopuu.
Kuohuileva mielen tuimuus puhkuili näissä sanoissa, ja kuitenkin
vivahteli kaikessa tässä tuimuudessa hillitty mielikarvaus;
Windegille oli toinen yhtä käsittämätöntä kuin toinenkin. Tyttärensä
puhe oli hänelle täydellinen salaisuus, ja hän aikoi juuri pyytää
siihen selitystä, kun palvelija ilmoitti herra Berkowin, joka halusi
sanoa paroonille tervetuliaiset.
Artturi astui sisään ja läheni paroonia, jolle hän sanoi muutamia
kohteliaisuuksia hänen odottamattoman tulonsa johdosta. Nuorimies oli
taas varsin velttona ja huolettomana. Selvästi näkyi, että hän nyt
vaan täytti kohteliaisuuden vaatimusta, joka käski hänen sanomaan
appensa tervetulleeksi, ja tämä puoleltaan mukautui tervehtimisen
välttämättömyyteen. Koska vieraita todistajia tällä kertaa ei
ollut saapuvilla, niin jäi tavanmukainen kädenlikistys tekemättä
ja molemmin puolin tyydyttiin kalseaan kumarrukseen; sitte istui
vanhempi herra taas tyttärensä viereen ja nuorempi jäi seisomaan
siinä silminnähtävässä tarkoituksessa, että niin paljon kuin
mahdollista lyhentää tämän pakollisen käynnin vaimonsa salongissa.
Windeg ei olisi ollut niin mailman tapoihin harjaantunut mies kuin
hän todellakin oli, jollei hän, ehkä kesken mieltä paisuttavaa
puhettansa Eugenian parissa, heti kohta olisi osannut noudattaa
seurallista käytöstapaa. Tavalliset kysymykset ja selitykset perheen
erinäisistä jäsenistä seurasivat; kreivi Rabenauen kuolema mainittiin
aiheeksi tähän matkustukseen ja siihen sovitti surkutustansa
Artturi, jolla ei ollut yhtään aavistusta niistä muutoksista, mitkä
tämä kuolemantapaus oli aikaansaattava hänen uutten sukulaistensa
suhteissa. Viho viimein parooni siirtyi toiseen asiaan.
-- Muuten tuon pääkaupungista erään sanoman, joka teillekin herra
Berkow, on suurimmasta arvosta, sanoi hän kohteliaasti. -- Saanen
otaksua, että isänne halu tulla aateliseen säätyyn koroitetuksi ei
ole teille mikään salaisuus, ja nyt saatan vakuuttaa teille, että se
on täytymäisillään. Yhdessä kohdassa tapasin kyllä voittamattomia
esteitä; herra Berkowia itseänsä vastaan on näettesen eräitä -- turhia
luuloja, joita tuskin käynee voittaminen; sitä vastoin tahdotaan
hyvin mielellään merkitä häntä edellä muita yhtenä meidän etevimmistä
tehdastelijoistamme sillä tavoin, että annetaan _hänen pojalleen_
aatelis-arvo. Toivon, lyhyesti sanoen, saattavani onnitella teitä
siihen.
Artturi oli kuullellut tätä puhetta vakaisena. Nyt katsahti hän ylös,
ja samassa silmäsi Eugenia uteliaasti häntä silmiin, vaikka niissä
sillä kertaa ei ollut mitään keksittävänä.
-- Tohdinko kysyä teiltä, herra parooni, oliko tässä asiassa isäni
halu vaiko sääli tytärtänne enimmin vaikuttavaisena?
Windeg koki peittää pientä nyrehdystä. Hän oli epäilemättä odottanut
Artturin kiitollisuutta, ja nyt tuli sen sijaan tämä kummallinen
kysymys.
-- Molemmin puoliset toivotuksemme tietysti yhtyivät toisiinsa,
sittekuin aviollinen yhdistys kerta oli vahvistettuna, vastasi
hän vähän raskautettuna. Muuten en salannut jo silloinkaan herra
Berkowilta epäilyksiäni koroituksensa suhteen ja sain vakuutuksensa,
että hän itse hätätilassa luopuisi siitä ainoan poikansa ja
perillisensä eduksi, jolle yksistään hän tietysti soisi loistoisan
tulevaisuuden.
-- Minua pahoittaa, ettei isäni ole antanut minulle tietoa asian
juoksusta: olen kuullut jaariteltavaksi, että hän sitä haluaa,
sanoi Artturi kylmästi. -- Ja minua pahoittaa vielä enemmin, herra
parooni, että olette käyttäneet puoltamustanne kunniaan, josta minun
valtaväkisin täytyy luopua.
Parooni kavahti seisomaan ja katsoa töllötti vävyänsä.
-- Suokaa anteeksi, herra Berkow! en suinkaan kuullut oikein! Minusta
oli niinkuin olisitte luopumisesta puhuneet.
-- Aatelis-arvosta luopumisesta, jos se minulle tarjottaisiin -- niin
on, herra parooni!
Windeg nyt kokonansa joutui hämmille, mikä varmaan ei usein hänelle
tapahtunut.
-- Noh, sitte täytyy minun kumminkin pyytää teitä sanomaan syyn tähän
lauhkeimmasti sanoen eriskummalliseen kieltämiseen. Olenpa oikein
halukas kuulemaan.
Artturi käänsi silmänsä vaimoonsa, jonka poskille sanansa olivat
nostaneet heleän punoituksen. Heidän silmäyksensä yhtyivät toisiinsa
ja viipyivät hetkisen aikaa toisissaan, mutta ei näyttänyt vaimon
silmäys vaikuttaneen miehessä suurta myöntyväisyyttä, sillä äänensä
vivahti hyvin tuntuvasti ynseydelle, kun vastasi:
-- Eriskummallisuus ei liene niinkään hylkäyksessäni kuin tarjouksen
laadussa. Jos aatelisuus olisi annettu isälleni niistä ansioista,
joita hänellä kieltämättä on teollisuudessa, niin minäkin olisin
sen vastaanottanut perintönä häneltä. Kunnian osoituksena se on,
sekin niinkuin moni muu, ja semmoisena se on arvossa pidettävä. Vaan
hänelle ei ole nähty hyväksi suoda tätä kunnian osoitusta, ja minä
tietysti en ole se, joka otan punnittaakseni niitä "luuloja", jotka
voivat esteenä olla; mutta omasta puolestani en saata ensinkään
vaatia semmoista kunnian osoitusta ja katson sen tähden paraaksi,
ettemme yllytä pääkaupunkilaisten luuloa siitä, että yhdistys
Windegin sukuun välttämättömästi pitää tuoda aatelisen nimen
seurassaan.
Hän oli aivan huolettomasti lausunut nämä viimeiset sanat ja
kuitenkin Eugenia vihoissaan puri huuliaan; hän tiesi niiden
tarkoittavan häntä yksistään. Tahtoiko siis Artturi irtauttaa issensä
kaikesta, mikä vielä antoi Eugenialle oikeuden ylenkatsoa häntä? ja
kumminkin Eugenialla nyt oli enemmin kuin milloinkaan halua sitä
tekemään.
-- Näynpä tosiaankin erehtyneen niissä suhteissa, jotka saattivat
teidät hakemaan tätä yhdistystä, sanoi parooni pitkästi -- ja
minä saan tunnustaa, etten ollenkaan teidän puoleltanne odottanut
näitä puolustuksia, jotka lienevätkin uudempaa syntyä, sillä ennen
naimistanne näytitte pikemmin olevan vastapuolista mieltä.
-- Ennen naimistani! -- Sanomattoman karvas myhäily liikkui Artturin
huulilla. -- Silloin en vielä laisinkaan tiennyt, mitenkä teidän
seuroissanne, herra parooni, minua ja suhteitani arvosteltiin.
Sittemmin on se sangen surkuttelemattomalla tavalla minulle
ilmoitettu, eikä siis pitäisi teitä hämmästyttää, jos minä luovun
niissä liikanaisena kuokkavierana olemasta.
Eugenian sormet puristivat niin kovasti vastikään astiasta ottamaansa
ruusua, että tämän hennon kukkasen kävi samaten, kuin äskettäin hänen
viuhkansa Artturin kädessä; se putosi katkenneena laattialle. Artturi
ei sitä havainnut. Hän kääntyi Eugeniaan miltei selin, siinä kun
seisoi kääntyneenä isälle, joka katseli häntä niin kuin ei oikein
tietäisi, oliko se todellakin vävynsä, joka seisoi hänen edessään.
-- Minä tietysti en tiedä aavistaakaan, kuka on teille antanut nämä
kaiken puolin liioitellut ilmoitukset, vastasi hän vakaisesti,--
mutta minun täytyy pyytää, että tässä asian haarassa otatte
Eugeniankin lukuun. Seuroissa, missä hän arvattavasti tulevana
talvena tulee olemaan pääkaupungissa, hänen -- suokaa anteeksi, herra
Berkow -- ei käy kantaminen tuota alhaista nimeä: se ei kuulunut
isänne eikä minun tarkoituksiin.
Pitkään ja synkeästi silmäsi nyt Artturi puolisoonsa, joka ei vielä
ainoallakaan sanalla ottanut osaa tähän keskusteluun, vaikka kyllä
hänellä muullosti oli tapana saattaa mieltänsä ja tahtoaan vallalle.
-- Ennen talvea suhteet voivat muodostua aivan muiksi, kuin miltä
nyt näyttävät. Jättäkää asia Eugenialle ja minulle! Tätä nykyä minun
täytyy särjetyllä mielellä pysyä vastapuolisena, Koska tämä koroitus
koskee minuun yksistään, niin tottapa minulla myös yksinäni on oikeus
se vastaanottaa tahi hyljätä ja minä hylkään - antakaa anteeksi,
herra parooni -- jyrkästi semmoisen kunnian, josta saisin kiittää
vaimoni aatellista nimeä yksistänsä.
Windeg nousi seisaalle loukkautuneena. -- Siis en saata muuta tehdä,
kuin peruuttaa ne toimet, joihin jo on käyty, niin etten asiaan
sekoittuisi vielä pahemmin, kuin mitä jo olen sekoittunut. -- Mutta
ethän, sanaakaan sano, sinä Eugenia. Mitä sanot herra aviomiehesi
ajatuksista?
Vastaus jäi nuorelta rouvalta antamatta, sillä samana hetkenä
aukaistiin ovi, vaan ei hiljaa niinkuin tavallisesti palvelijan
toimesta, mutta tempaamalla riistettiin se auki, ja ilmoittamatta
sysäsi herra Wilpponen kalman vaaleana huoneesen unohtaen kaikki
ne ulkonaiset vaatimukset, jotka hän muuten niin taitavasti osasi
noudattaa.
Onko herra Berkow täällä? Antakaa anteeksi, armollinen rouva, minun
täytyy tulla tulisesti herra Berkowin puheille!
-- Mitä on tapahtunut? kysyi Artturi, mennen vastaan nuorta miestä,
jonka masentunut ulkonäkö todisti tavallista suurempaa onnettomuutta.
-- Onnettomuuden sattumus! vastasi Wilpponen, miltei hengelle
kykenemättömänä. -- Alhaalla kulkuaukossa. -- Isänne on pahoin
haavoittunut, sangen pahoin, -- tirehtööri lähetti minun!
Hän ei tullut pitemmälle kertomuksessaan, sillä Artturi oli jo
rientänyt sivutse hänen ja ovesta pois. Nuori kirjuri yritti juuri
lähteä seuraamaan häntä, kun parooni käytävässä pidätytti häntä.
-- Oletteko sanoneet pojallensa kaiken tapahtuman totuuden? kysyi hän
vakaisesti. -- Minulta ette tarvitse mitään salata. Onko herra Berkow
kuollut?
-- On! vastasi Wilpponen. -- Hän oli nousta purnusta päällysmies
Hartosen kanssa -- köydet katkesivat -- Hartonen pelastui hypyllä
likimmäiselle pengerrykselle. Herra Berkow suistui syvyyteen. Ei
yksikään ihminen voi ymmärtää, mikä onnettomuuteen oikeastaan on
syynä, mutta salata ei sitä voida. Olkaa varovat, kuin ilmoitatte
sen armolliselle rouvalle, sen pyydän teiltä herra parooni! -- minun
täytyy pois.
Hän riensi Artturin jälkeen, jota vastoin Windeg palasi salonkiin,
jossa tyttärensä ankarassa mielen liikutuksessa tuli häntä vastaan.
-- Mitä olet saanut kuulla, isä? sanansaattajan kasvot puhuivat
enemmästä kuin haavoista. Mitä on tapahtunut?
-- Pahinta! vastasi parooni maseutuneena. -- Me olemme vastikään toki
kovasti syyttäneet sitä miestä, Eugenia; nyt on vihasta meidän ja
hänen välillä tullut loppu -- kuolema on ratkaissut riidan!
* * * * *
Ensi viikko surulliselle juhlallisuutene oli mennyt, mutta painava
synkeys, mikä täyttää kunkin murhekodon, ei ollut poistunut, vaan
kävipä vielä raskaammaksi kun oli päästy kaikesta levottomuudesta,
mikä oli seurannut kaikista näistä järjestelyistä, surun osoituksista
ja vieraitten vastaamisista. Ulkonaisesta osanottamisesta todistuksia
ei puuttunut. Berkowin asema, tuttavuudet ja liittämykset tekivät
hänen kuolemansa merkilliseksi tapaukseksi. Ruumiin saatto,
johon tietysti kaikki tehtaan virkamiehet ja vuorilaitosten
työmiehet olivat liittyneet, oli ollut loppumaton. Mahdoton
paljous kutsumus-kortteja ja kirjeitä täytti nuoren perillisen
kirjoituspöydän, ja vaimonsa luona kävivät kaikki paikkakunnan
herrasnaiset. Kummallekin osoitettiin kaikkea mahdollista
huomaavaisuutta, osoitettiin senpä mieluummin kuin tässä ei tullut
kysymykseen turhain luuloin voittamisesta, kuten parooni niin
periviisaasti oli lausunut. Ei kellekään käynyt tämä kuolemantapaus
erittäin sydämelle, kenties ei ainoalle pojallekaan, jonka hyväksi
ainoasti vainaja kumminkin oli tehnyt niin paljon; sillä työläs on
rakastaa, missä ei laisinkaan kunnioitusta ole. Muuten oli vaikea
arvata, oliko isän kuolema koskenut Artturi Berkowiin syvälle,
vaiko vaan pinnalle. Joka näki hänen touhunsa ja toimensa muiden
parissa, uskoi kyllä jälkimäisen kohdan, ja yhtähyvin oli hänestä
tuon surullisen tapauksen jälkeen tullut ankaran vakainen ja miltei
luoksepääsemätön kaikille, paitsi niille, joiden kanssa hänen oli
välttämättömästi seurasteleminen. Eugenian mielen tyyneys ei voinut
ketään kummastuttaa, joka oli likemmin tutustunut asian haaroihin.
Hänessä, samoin kuin hänen isässään, katosi Berkowin kuoltua kaikki
viha häntä kohtaan; muusta tunteesta ei koskaan ollut kysymystäkään
-- ja valitettavasti asianlaita oli samainen monen muun suhteen;
sillä aivan monella oli ollut syytä siihen.
Insinöörejä ja työmestareita oli tämän onnen nostattaman miehen
pönäkkä ja törkeä käytös kovin usein loukannut; heidän oppinsa
ja taitonsa hän arvostelikin ainoastaan kauppatavaraksi, jota
hän maksamalla saisi niin paljon kuin tahtoi -- kuin että he
nyt kaipaisivat mokomaa esimiestä, joka piti arvossa, ei heidän
luonnettaan, ei kunnollisuuttaan eikä taitojaan, vaan ainoastaan
heidän mahdollisimman suurinta kelpaavaisuuttaan hänen hyödyksensä.
Vielä pahemmin oli asianlaita työmiehissä. Heissä vallitsi
täydellinen huolimattomuus, jossa ei voinut keksiä pienintäkään
säälimistä eli osanottavaisuutta. Berkow oli kuitenkin, vastoin
kaikkea mitä muuten taittiin hänestä sanoa, ollut teollinen nero
ensimäistä lajia. Hän oli köyhyydestä ja alhaiselta asemaltaan
kohonnut melkeän korkealle, oli aikaan saattanut laitoksia, jotka
laajuudessa vetivät vertoja maan etevimmille, ja hankkinut itselleen
aseman, jolla olisi voinut olla tuhansille ihmisille siunaukseksi.
Siunaukseksi hän ei kumminkaan ollut; hän ei tahtonut olla. Sentähden
välttämättömästi hänen muistoonsa kiintyiki se ajatus, mikä hänen
kuolemansa jälkeen huomattiin koko hänen ympäristössään ja kaikissa
hänen laitoksissaan, tuo kenenkään mainitsema, mutta kaikkein
omistama: Jumalan olkoon kiitos!