huokuivat taas nuo viheriät kuuset; metsän ääni tunki kehoittaen ja
varoittaen näiden puolisoiden luokse, jotka juuri oli erotuomiota
lausumaisillaan, sillä ei kumpikaan heistä tahtonut ymmärtää
varoitusta.
-- Ei kummallakaan meistä ole tarpeeksi asti vapautta, niin että
voisimme perin laiminlyödä kaikki arvelut, jatkoi Artturi samaan
laatuun. -- Isäsi, samoin kuin minunkin isäni, on kovin tunnettu
seurapiireissänne, yhdistyksemme nosti kovin suurta huhua, kuin
että taitaisimme niin pian sen purkaa, antamatta pääkaupungille
ammentamatonta ainetta häväistys-juttuihin, joissa me molemmat
tulisimme olemaan naurettavina päähenkilöinä. Ei käy laatuun erota
neljänkolmatta tunnin perästä, ilman mitään ulkonaisia syitä, eipä
kahdeksan päivänkään perästä; meidän täytyy "näön vuoksi" kärsiä
toisiamme vuoden ajan, että sitte voisimme todenmukaisesti selittää,
kuten luonteet eivät sovi yhteen. Toivoni oli että niin kauvan
voisimme kärsiä toisiamme; mutta näyttääpä niinkuin voimamme eivät
riittäisi semmoiseen vaatimukseen. Jos tätä menoa yhä edelleen
kestää, niin kumpikin menehdymme.
Käsi, jonka nuori rouva oli kääräissyt puurungon ympärille, vapisi
vienosti, mutta äänensä oli aina vakava kun sanoi:
-- En menehdykään niin helposti kerran päätetyn tehtävän alle, ja
mitä sinuun tulee, niin enpä uskonutkaan, että erittäin tuntisit
tämän yhdessä elämisen kiusallisuutta.
Artturin silmät leimahtivat; se oli taas tuo äkkipikainen
salamantapainen leimahus, joka tuli ja katosi näissä ruskeissa
silmissä, jättämättä mitään merkkiä jälkeensä; ne olivat taas raukeat
ja elottomat kuin tavallisesti, kun hän, vähän aikaa ääneti oltuaan,
vastasi:
-- Sinä et tosiaankaan sitä uskonut? Sepä se! Noh niin, minun
tunteestani eihän asia ripukaan. En olisi koskenut tähän asiaan,
jos en olisi nähnyt välttämättömäksi rauhoittaa sinua lupauksella,
että yhdistyksemme puretaan, niin pian kuin se maailman edessä
käy laatuun. Kenties silloin en näe sinua niin kalpeana kuin tänä
viimeisenä aikana, ja kentiesi sinäkin nyt uskot, minkä tähän asti
olet valheena pitänyt, ettei minulla ollut aavistustakaan niistä
hankkeista, jotka väkivallalla veivät minun sitomukseen, jonka luulin
vapaaehtoisesti olevan minulla tarjona.
-- Minä uskon sinua Artturi, -- sanoi Eugenia hiljaa, nyt uskon sinua.
Artturi hymyili, mutta se oli äärettömän mielikarvauden hymyllä, kuin
hän vastaanotti tämän ensimäisen todistuksen vaimonsa luottamuksesta
juuri sillä hetkellä, jolla luopui hänestä.
Sumu alkaa aleta, sanoi hän keskeyttäen, -- ja myrskykin näkyy
hetkisen ajaksi asettuneen. Meidän täytyy käyttää sitä aikaa
tullaksemme täältä pois; tuolla laksossa olemme suojatut, eikä ole
meillä sitte pitkältä arentimiehen taloon, josta toivon saavani
lainata vaunut. Tahdotko niin lähdetään astumaan?
Tie oli jyrkkä ja liukas, mutta Artturi näkyi tänäpänä tahtovan
peräti kieltäytä luonteestansa. Hän astui lujilla ja tanakoilla
askelilla alas vuorta, jota vastoin Eugenia ohuissa jalkineissaan
ja pitkissä vaatteissaan, ja kun vaippa vielä lisäksi esti hänen
liikkeitään, tuskin pääsi kulkemaan. Artturi näki, että hänen tässä
täytyi hänelle avuksi käydä, mutta paljaassa käsivarren tarjoamisessa
tällä tiellä ei ollut kyllin; hänen täytyi välttämättömästi ottaa
häntä vyötäisistä, jos avusta piti jotakin hyötyä olla, ja se -- ei
käynyt laatuun.
Aviomies oli kahden vaiheilla antaisiko puolisollensa avun, jonka
hän olisi tehnyt kenelle vieraalle ihmiselle hyvänsä, ja sen avun
suhteen, minkä tuntematon ihminen näissä suhteissa arvelematta olisi
vastaan ottanut, sen avun suhteen vaimo tässä epäili ottaisiko sen
mieheltään vastaan; hän vapisi vienosti kun Artturi viimein, vähän
aikaa mietittyänsä, kuitenkin laski kätensä hänen ympärilleen.
Ei kumpikaan heistä virkannut sanaakaan tämän kymmenen minuutin
pituisella matkalla, mutta Eugenian kasvot kalpenivat joka askele,
mihinkä he luikuivat laksoa kohden. Hän ei näyttänyt suvaitsevan,
että tuo käsi ympäröitsi häntä, että hänen täytyi nojata Artturin
olkapäätä vasten niin liki, että Artturin hengitys kosketti häntä; ja
kuitenkin helpotti Artturi hänelle niin paljon kuin mahdollista tätä
tuskallista tilaa. Ei ainoatakaan silmäystä Artturi luonut Eugenian
puoleen; koko hänen huomionsa näkyi olevan tiehen tarkistuneena,
mikä vaatikin kaikkea varovaisuutta, jolleivät molemmat solahtaisi
rinnettä alas. Mutta vastoin tätä tyvenmielisyyttä näkyi taas nuoren
miehen huulilla tuo petollinen vävähtely, ja kun hän oli ennättänyt
alas ja syvälle henkeään vetäen laski nuoren rouvan käsistään, oli
selvästi nähtävänä, että hän oli ollut kaukana olemasta levollinen
tällä oudolla vaelluksella. Puiden oksain välitse pilkoittivat
arentitalon rakennukset, ja äkisti, ikäänkuin heidän täytyisi
mihin hintaan hyvänsä lyhentää tämän yksinäisyyden, poikkesivat he
sinne. Korkealla heidän päällänsä pauhasi kevätmyrsky ja siellä
kukkulalla peitti sumu jälleen metsän rinteessä olevan kuusen, joka
varjellen oli levittänyt siipensä kahden ihmisen suojaksi, hetkellä,
josta vuoritaru kertoo: Mitkä silloin toisensa kohtaavat, ne iäti
yhteen kuuluvat, ja mitkä silloin eriävät, ne eriävät kaikeksi
iankaikkisuudeksi!
* * * * *
Puolenpäivän jälkeen samana päivänä, jona Artturi ja hänen vaimonsa
olivat metsässä, oli herra Berkow tullut ja oli jo heidän kotiin
tullessaan heidät vastaan ottanut; mutta hän ei näkynyt tällä kertaa
pää-kaupungista tuoneen muassaan sitä erinomaisen hyvää mielialaa,
millä hän tätä ennen täällä käydessään oli ollut, ahmiessaan
ensimäistä voittoriemua, minkä se uusi ylhäinen sukulaisuus hänelle
tuotti. Tosin oli hän nytkin erinomaisen kohtelias miniäänsä
ja äärettömän armoitteleva poikaansa kohtaan; mutta koko hänen
olentonsa osoitti jonkinlaista pikaisuutta, jotakin levottomuutta ja
hajamielisyyttä, mikä jo illan kuluessa ilmaantui ja vielä selvemmin
näkyi seuraavana aamuna, kun Artturi astui hänen huoneesensa ja pyysi
päästä puheille.
-- Myöhemmin, Artturi, myöhemmin! sanoi hän poistellen. Älä nyt
kiusaa minua turhanpäiväisillä, kun pääni on täynnä mitä vakaisimpia
asioita. Raha- ja toimintoseikat ovat tuottaneet minulle äärettömiä
haittoja pääkaupungissa; kaikki tukkeutuu, kaikki antaa vahinkoa
voiton sijaan ja -- vaikka, tuotahan et ymmärrä, eikä se sinua
miellytäkään! Kyllähän kohta saan asiat kuntoon jälleen; mutta säästä
minua nyt vaan yksityisistä asioistasi!
-- Se ei ole mikään yksityinen asia, isä; asia on arvollinen
sinullekin. Mieltäni pahoittaa, että minun juuri nyt täytyy vaatia
huomiotasi, hetkellä, jona sinulla on niin ylen paljon tekemistä,
mutta sitä ei käy välttäminen.
-- Noh, sitte päivällisen jälkeen! vastasi Berkow tuskallisesti.
Voinethan niin kauan odottaa. Nyt minulla ei ole aikaa. Herrat jo
odottavat minua siellä neuvoittelu-salissa, ja minä olen antanut
sanoa yli-insinöörille, että minä heti kokouksen jälkeen tulen
menemään alas hänen seurassaan.
-- Menemään alasko? kysyi nuori Berkow tarkallisemmin. Aiotko purnua
tarkastaa?
-- En! Minä aion tarkastaa vipulaitoksen muutosta, joka on tehty
poissa ollessani. Mitäpä minä purnussa tekisin?
-- Minä luulin, että kerran itse ottaisit tarkan tiedon, näyttääkö
siellä alhaalla todellakin niin huonolta kuin sanotaan.
Berkow, joka jo oli lähtemäisillään, käännähti yhtäkkiä päin ja
katseli poikaansa erinomaisen kummastunein silmin.
-- Mistä sinä tiedät miltä purnussa näyttää? kuka on pannut semmoista
päähäsi? Näyttää niinkuin tirehtööri olisi kääntynyt herra poikaseni
puoleen, kun en ottanut korviini hänen pyyntöänsä saada rahaa
korjauksiin. Silloin on hän tosiaankin kääntynyt oikean miehen
puoleen!
Hän nauroi ääneen, huolimatta siitä tyytymättömyyden ilmauksesta,
mikä oli luettavana Artturin kasvoissa, kun tämä vastasi:
-- Kuitenkin on tutkittava, missä määrässä korjaukset ovat
välttämättömiä, ja kun nyt kerta menet sinne alas insinöörin
seurassa, niin voisithan käyttää tilaisuutta ja ottaa purnu
perinpohjin tutkittavaksesi.
-- Varonpa itseni siitä! vastasi Berkow lyhyesti. Luuletko minulla
olevan halua panna henkeäni vaaraan? Purnut ovat vaaralliset
nykyisessä tilassaan, se on epäilemätön asia.
-- Ja kuitenkin lähetät joka päivä satoja työmiehiä sinne alas?
Tämän kysymyksen nuotti oli varsin omituinen, niin omituinen, että
isä rypisti otsaansa.
-- Tahdot kentiesi pitää parannus-saarnan minulle, Artturi? Miltähän
se kuuluisi sinun suustasi? Näytät yksinäisyydessäsi täällä maalla
ruvenneen harrastamaan philantropiaa (ihmisrakkautta). Mutta
parempi että annat sen olla! Se on ylen kallishintainen huvitus,
etenki meidän suhteissamme. Muuten pidän huolen siitä, ett'ei
minkäänlaisesta onnettomuuden tapauksesta minulle vahinkoa tule,
sillä se nyt juuri tulisi sangen sopimattomalla ajalla. Mikä on
välttämätöntä, se tehdään ja parannetaan; laajoihin laitoksiin
minulla ensistäkin ei ole rahaa, ja yhtä vähän voin, lyhemmäksikään
ajaksi, seisahduttaa työtä; paljon rahaa olet sinä viime aikana ennen
häitäsi tarvinnut. Mutta enpä ymmärrä, minkä tähden nyt tuota pikaa
huolehdit asioita, joista ennen et ole tahtonut tietää mitäkään.
Otapa sen sijaan asumustasi ja talvelliset iltahuvisi pääkaupungissa
järjestääksesi ja jätä minulle huoli ja edesvastaus semmoisesta, mitä
et laisinkaan ymmärrä.
-- En isä, en ollenkaan! vakuutti poika, teeskentelemättömällä
tuimuudella. -- Siitä olet rehellisesti huolen pitänyt.
-- Luulenpa tosiaankin, että tahdot antaa minulle nuhteita? puhkesi
Berkow sanomaan. Etkö ole nauttinut kaikkia elämän riemuja? Olenko
koskaan karttanut yhtään uhria, jolla niitä on voitu hankkia sinulle
runsahimmassa mitassa? Enkö jätä jälkeeni rikkautta, minä, joka
olen alkanut retkeni pennittä lakkarissa? Enkö ole naimisen kautta
paroonitar Windegin kanssa saattanut sinua aatelisten pariin, johon,
ennen tahi myöhemmin, tulet kuulumaan. Tahtoisinpa nähdä sen isän,
joka on tehnyt niin paljon poikansa hyväksi kuin minä!
Artturi oli koko tämän puheen aikana äänettömänä katsonut akkunasta
ulos; nyt kääntyi hän mennäksensä pois.
-- Sinä olet aivan oikeassa, isä, mutta minä näen, että sinulta
nyt puuttuu sekä kärsivällisyyttä että aikaa kuulemaan, mitä olen
päättänyt sanoa sinulle. Siis, päivälliseltä päästyämme!
Hän meni, kun Berkow, päätänsä pudistaen, katsoi hänen jälkeensä.
Poikansa tuntui hänestä nyt aika-ajoin varsin mahdottomalta käsittää;
muuten hänellä ei juuri näyttänyt liikaa aikaa olevan, hän sulki
äkkiä kirjoituspöydän, otti hattunsa ja meni neuvottelu-saliin --
silmän luonteella, joka ei ennustanut lempeyttä siellä odottaville
tehtaan herroille.
Purnussa olivat sillä aikaa kaikki vuorityömiehet koolla,
ja niiden piti juuri nyt laskeuta toiseen kerrokseen; he
odottivat ylipäällysmiestä, jota ei vielä näkynyt. Siellä oli
miehiä kaiken-ikäisiä ja kaikkiin työhaaroihin kuuluvia, joita
vuorenkaivosten toimessa vaaditaan, niin myös kaikki tähän osastoon
kuuluvat päällysmiehet; mutta heillä kaikilla oli vaan yksi keskus,
nimittäin Olli Hartonen, joka seisoi keskellä ryhmää, ristissä
kasinoja joka, vaikka hän ei juuri tällä hetkellä puhunut, kuitenkin
ehdottomasti näytti olevan päähenkilö.
Varsinainen neuvottelu ei kyllä täällä liene tullut kysymykseen;
siihen oli niin aika kuin paikkakin varsin sopimaton; mutta tässäkin
lyhykäisessä sattumoisessa yhtymyksessä näkyvät he puhuneen asioista,
jotka nyt kerran olivat joutuneet punnitsemisen pää-aineiksi tehtaan
työmiehissä.
-- Luota siihen, Olli, ne eivät seuraa meidän esimerkkiämme noissa
toisissa tehtaissa, sanoi nuori vuorityömies Lauri, joka seisoi
rinnatusten Hartosen vieressä. He väittävät, että se on liian
aikaista heille ja etteivät ole siihen kyllin valmistetut, sanalla
sanoen, heillä ei ole halua, ja he tahtovat ensin odottaa soveliasta
aikaa.
Olli nakkasi ynseästi päänsä kenolleen.
-- Noh hyvä! Silläpä astumme yksinämme edellä. Meillä ei ole aikaa
hukata!
Hämmästyksen hälinä kuului työmiesten joukosta.
-- Yksinämmekö? kysyivät muutamat. Ilmanko tovereittamme, lisäsivät
toiset, ja enemmistö matki levottomasti: Nytkö jo?
-- Nyt sanon minä, keskeytti heidät Olli komentaen, ja samalla
yllyttäväisesti ympärilleen katsahtaen. Jos jollakin teistä on toinen
mielipide, niin sanokaa!
Melkoinen osa läsnä olevista näytti tosiaankin olevan toista
ajatusta; kuitenkaan ei yksikään uskaltanut lujasti panna vastaan,
ainoastaan Lauri arveli:
-- Mutta niinhän oli sinunkin mielestäsi, että parasta olisi jos
kaikki lähiset laitokset yhtä haavaa lakkaisivat työtä tekemästä.
-- Onko se minun syyni, että he nuhjailevat ja vitkastelevat
siksikuin kärsivällisyytemme loppuu? kysyi nuori päällysmies
kiivaasti. Jos he nyt välttämättömästi tahtovat odottaa, niin me
emme taida, sen te tiedätte hyvin kyllä. Mutta tottapa he tahtovat
lähettää meidät edeltäpäin tuleen nähdäksensä kuinka meidän käypi.
Sepä vasta on oikein toverin tavalla tehty! Noh, kyllä tulemmekin
ilman heittä toimeen!
-- Ja luuletko siis todellakin, että hän -- Lauri katsahti nyt
sille suunnalle, missä vallas-miesten asunto oli - että hän antaa
suostumuksensa?
-- Hänen täytyy! sanoi Olli jäykästi, taikka syöksee hän itsensä
häviöön! Nyt juuri on muutamat hänen aikeensa käyneet onnettomasti;
siihen vielä on hänen täytynyt maksaa kaikki herra poikansa velat
ja se uusi huoneus kaupungissa maksanee niinikään sadat tuhantensa;
jos nyt siihen lisäksi laitokset pysyvät työttöminä moniaita
kuukausia, juuri nyt, kun ne suuret kontrahdit ovat tehdyt, niin
on loppu käsissä koko loistoisuudelle. Kaksi vuotta tätä ennen hän
kentiesi vielä olisi sen kestänyt, nyt ei hän kestä. Me pääsemme
tarkoituksemme perille, jos vaan sillä nyt uhkaamme häntä.
-- Suokoon Jumala, että todellakin pääsisimme tarkoituksemme
perille! huokasi eräs kaivostyömies, eräs jo elähtänyt, kalpea- ja
laiha-kasvoinen ja murheellisen näköinen mies. Olisipa kauheata,
jos ilman aikojamme saattaisimme päällemme kaiken surun ja hädän,
ja viikottain saisimme vaimonemme ja lapsenemme istua nälissämme,
ja kuitenki viime lopussa asia jäisi entiselleen. Jos kuitenkin
kernaammin odottaisimme kunnes kumppalit --
-- No niin, jos odottaisimme niitä toisia? -- kuului sieltä ja täältä
yksityisiä ääniä.
-- Lörpötyksiä, eikä koskaan muuta! ärjähti Olli hurjasti. Minä
sanon teille, että juuri nyt on paras aika ja että me käymme edellä.
Tahdotteko seurata minua vai ettekö tahdo? Vastatkaa?
-- Noh, älä nyt noin kiivastele! sanoi Lauri välitellen. Tiedäthän,
että sinua seuraavat kaikki, kun kerta niin pitkälle tullaan.
Antakaamme toisten tehtaalaisten tehdä mitä tahtovat. Me olemme
yksimielisiä -- täällä ei kukaan jätä sinua pulaan.
Enpä neuvokaan ketään peräytymään kun asiasta tosi tehdään! sanoi
Olli synkeästi ja uhkaavasti vilkaisten sille suunnalle, mistä
vastaanpano kuului. Silloin ei pelkoisuus kelpaa, silloin täytyy
toisen vastata toisensa puolesta, ja voi sitä, joka ei sitä tee!
Nuorella johtajalla näytti yksinvaltaisessa käytöksessään kumppaleita
kohtaan olevan oikea keino, millä hän voi tukahuttaa jokaisen
mahdollisesti koituvan vastuksen. Ne harvat vastaan sanojat,
jotka yksin omaisesti olivat elähtäneitä miehiä, pysyivät ääneti,
jota vastoin muut, erittäinkin nuoremmat, ilmi-ääneen hyväksyen
tungeksivat Hartosen ympärille, joka nyt tyvenesti jatkoi:
-- Muuten ei nyt olekaan aikaa puhua kaikista noista asioista,
illalla tahdomme --
-- Ylipäällysmies! huudettiin keskelle hänen puhettaan, ja kaikkein
silmät kääntyivät samalla purnun suuta kohden.
-- Erilleen toisistanne! komensi Olli, ja kuuliaisena komennolle
lauma hajautui. Itsekukin kaappasi taas lyhtynsä, jonka oli luotansa
laskenut.
Ylipäällysmies, joka ripeästi ja joksikin äkkiarvaamatta oli astunut
esiin oli arvattavasti havainnut tämän äkisti hajautuvan ryhmän,
kentiesi kuullut komennonkin, sillä hän katsahteli uteliaasti
ympärilleen miesjoukkoon.
-- Näytättepä pitävän tovereitanne aivan erinomaisessa kurissa,
Hartonen, sanoi hän kylmästi.
-- Pidänpä jotensakin, herra ylipäällysmies! vastasi Hartonen samaa
nuottia.
Ei liene ylipäällysmiehelle eikä muillekaan tehtaan virkamiehille
ollut mikään salaisuus, mitä se oli, josta työmiehet nyt enimmiten
puhelivat keskenään; kuitenkin katsoi hän paremmaksi olla niin
kuin ei olisi mitään kuullut eikä nähnyt, ja hän jatkoi ei mistään
milläänkään:
-- Herra Berkow tahtoo yhdessä insinöörin parissa katsastaa
vipulaitosta. Te jäätte Laurin seurassa kulkuaukkoon, Hartonen,
kunnes herrat ovat tulleet takaisin. Päällysmies Wilmi vieköön
väkenne purnuun, siksikuin itse tulette.
Olli mukautui mitään virkkaamatta tähän järjestelmään ja jäi
Laurin parissa sinne, jolla aikaa muut, ylipäällysmiehen johtamina
menivät alas kaivokseen. Viimeisen tovereista mentyä kääntyi nuori
vuorityömies nyreissään po'is mennäkseen.
-- Pelkuri-raukkoja ne jokaiset! jupisi hän vihoissaan. Niissä
epäröimisissä ja pelvon tuskissa ei pääse paikalta. He tietävät
yhtähyvin kuin minäkin, että meidän nyt juuri on ottaminen ajasta
vaarin, ja yhtähyvin he eivät tahdo ryhtyä mihinkään sentähden,
että jäävät yksinään, sentähden, että nuo toiset eivät seiso heidän
takanaan. Onneksi meillä on juuri Berkow ainoa, joka on meillä
vastuksena eikä mikään muu! Jos hän olisi mies, joka oikeaan aikaan
heitä hyvillä sanoilla puhuttelisi, niin emme saisikaan asiaamme
aikaan.
-- Etkö siis luulekaan hänen sitä tekevän? kysyi Lauri, vähän
epäillen Hartosen arveluja.
-- En, hän on pelkuri, niinkuin kaikki tirannit! Hän kerskailee
ja kiusaa meitä vaan niin kauan, kuin pysyy pinnalla kellumassa,
mutta kun tulee kysymykseen hänen oma nahkansa tahi oma kukkaronsa,
niin kyllä hän sitte ryömii ristin juureen. Hän on tehnyt itsensä
niin juurta jaksain vihattavaksi ja on härsyttävä heidät niin supi
soppeellisesti, ettei viime lopussa kenelläkään enää ole mitään
empimistä, ja silloin ovat kaikki asiat hyvin, silloin on hän jo
vallassamme.
-- Entäs nuori herra? Etkö luulekaan hänen sekautuvan asiaan kun
meteli alkaa?
Teeskelemätön pilkka välkkyi Ollin huulilla, ylenkatseellisesti
vastatessaan:
-- Häntä en otakaan lukuun; hän juoksee ensi hälinällä kaupunkiin,
suojaa etsimään. Jos meillä olisi hänen kanssansa tekemistä, kyllä
silloin aikaan tulisimme; hän myöntyy vaikka mihinkä, kun vaan
uhataan häntä, ettei saa tarpeeksi asti nukkua. Isä toki antaa meille
enemmän tekemistä.
-- Hän aikoo katsahtaa vipulaitosta, sanoi Lauri mietiskellen. Entäs
jos hän menee alas kaivokseenkin.
Olli naurahteli kitkerästi.
-- Mitä ajattelet? Semmoisten kuin meidän täytyy joka päivä panna
henkemme alttiiksi siellä alhaalla; siihen kyllä kelpaamme, mutta
herra esimies jääpi kyllä turvallisempaan kulkuaukkoon. Soisinpa että
kerta olisin kahden kesken hänen parissa, toisiamme vastatusten;
silloin opettaisin hänelle sen vapistuksen, jota niin usein on meillä
tarjona siellä alhaalla.
Nuoren miehen silmäykset ja ääni olivat niin rajut, niin täynnä
synkeintä vihaa, että hänen maltillisempi toverinsa katsoi paremmaksi
olla vaiti ja siten ainakin täksi kerraksi tehdä lopun keskustelusta.
Nyt seurasi joksikin pitkä äänettömyys; Hartonen oli astunut akkunan
luokse ja katseli malttamattomasti ulos, kun yhtäkkiä tunsi käden
olkapäällään ja näki Laurin seisovan ani vierellänsä.
-- Haluaisin kysyä sinulta jotakin, Olli, alkoi hän änköttää. Noh
niin, kyllä sanotkin sen minulle, jos pyydän sinua. -- Kuinka on
sinun ja Martan väli?
Viipyi muutama hengähdys, ennenkuin Olli vastasi.
-- Minun ja Martan väli! Tahdotko tietää sen? Nuori vuorityömies
laski silmänsä maahan. Tiedäthän, että jo kauan olen silmäillyt
Martan puoleen, mutta hän ei ole koskaan huolinut minusta, sen tähden
että -- hän lienee huolinut jostakin toisesta. Noh, siitäpä en voi
moittia häntä! -- silmänsä liukui tämän ohella ihmeellisen liukkaasti
ystävän ääritse -- ja jos tosiaankin on totta, että seisot tielläni,
niin saanen heittää asian huolestani. Sano siis suorastaan, joko
olette asiasta sopineet?
-- Emme ole, Lauri, vastasi Olli kolkolla äänellä, me emme ole
sopineet, emmekä tullekaan sopimaan, sen tiedämme nyt kumpikin. En
ole esteenä enään minä, ja jos vielä kerran tahdot koettaa onneasi,
niin luulen, että hän ottaa sinun.
Ilon leimaus välähti nuorukaisen kasvoille, kun syvästi hengähtäen
itsensä oikasi.
-- Niinkö tosiaankin luulet? Noh, kun sinä sanot sen, niin tottapa se
niin on, ja minä tahdon koettaa onneani vielä tänä iltana.
Olli veti otsaansa rypyille.
-- Tänä iltanako? Etkö siis ollenkaan muista, että meillä tänä
iltana on neuvottelu ja että sinun pitää mennä sinne, eikä kosimaan?
Mutta etpä olekaan muita parempi. Nyt, kun aiomme mennä ottelemaan,
lemmenhoureet kiertelevät päässäsi; ja nyt, kun jokaisen pitäisi
iloita siitä, ettei hänellä ole vaimoa ja lapsia, sinä ajattelet
naimista! Teidän kanssanne ei tule toimeen!
-- Noh, saanenhan toki kysyä Martalta, puollusti Lauri itseään
nurpastuneena; ja jos hän antaakin suostumuksensa, niin kyllä häihin
ainakin on pitkä aika. Mutta katsopas, et tiedä, millä mielellä
ollaan, kun rakastetaan jotakin, jota ei voida saada, eli kuinka
sydän tykyttää, kun nähdään, että toinen päivä päivältä oleskelee
hänen parissaan ja vaan tarvitsisi ojentaa kätensä saadakseen, sen
jonka vuoksi toinen panisi henkensä arvalle, vaan ei kuitenkaan huoli
sitä ottaa; sinä --
-- Vaiti, Lauri! keskeytti hänen Olli vapisevin huulin, pudottaen
puristetun nyrkkinsä niin kovasti akkunapieleen että tärisi. - Mene
Martan luokse, nai hänet, tee mitä tahdot, mutta älä kauemmin täällä
puhu semmoisista asioista; en tahdo, en voi kauemmin kuulla niitä!
Nuori vuorityömies katseli kummastuksella ystäväänsä; hän ei voinut
selittää noita hurjia nuhteita; kuitenkaan ei ollut epäilemistä, että
Olli vapaalla tahdolla luopuu tytöstä. Aikaa ei hänellä kumminkaan
ollut miettiä tätä asiata, sillä samassa silmänräpäyksessä kuului
Berkowin tuikea ääni ulkopuolella. Tämä sanoi kovalla ja sangen
lemmettömällä äänellä hänen muassaan oleville herroille:
-- Ja nyt pyydän teitä todellakin, hyvät herrat, heittämään ne
tuumat. Vanha ilmapumppu on kestänyt niin kauan tätä ennen, mitään
onnettomuutta tapahtumatta ja voi vieläkin kestää. Me emme tarvitse
mitään kallishintaisia laitoksia, jotka katsotte välttämättömiksi
sen tähden, ettei se kysy teidän kukkaroanne. Luuletteko tahtovani
tänne ihmislempeätä mallilaitosta? Tuotteet tahdon enennetyiksi,
ja summat, jotka sitä varten vaaditaan, myönnetään. Muut tuumat
pois! Jos kaivosväki on vaarassa, niin siihen en voi mitään! heillä
on siitä leipänsä. Minä en voi heittää summia pois vakuuttaakseni
muutamia vuorenlohkojia ja päällysmiehiä onnettomuutta vastaan, joka
ehkä kerta voi tapahtua, mutta jota tähän asti ei ole tapahtunut.
Korjaukset purnuissa ovat rajoitettavat kaikkein välttämättömimpiin,
niin että työt pysyvät käymässä, ja sillä hyvä!
Hän töytäsi kaivoshuoneen oven auki ja näytti jotenkin pahasti
hämmästyvän, kun näki nuo molemmat vuorityömiehet, joiden ei ollut
aavistanut siellä olevan ja jotka uskottavasti olivat kuulleet nuo
hänen viimeiset sanansa. Vielä pahemmalta näytti niiden läsnä-olo
tuntuvan yli-insinööristä.
-- Mitä täällä ylhäällä teette, Hartonen? kysyi hän kiivaasti.
-- Ylipäällysmies sanoi, että meidän pitää saattaa herrat
kulku-aukkoon, vastasi Olli, kääntämättä tumman kiiltoisia silmiään
pois Berkowista.
Yli-insinööri nykäytti vienosti olkapäitään ja kääntyi esimiehensä
puoleen silmänluonnilla, josta selvästi voi lukea: siihen olisi hän
voinut valita jonkun toisen -- kuitenkaan ei hän mitään virkkanut.