koettaen yhtä vähän kuin puolisonsakin saada mitään puhetta alkuun.
He eivät olleet tänäpänä oikeen toisiaan tavanneet ennenkun vaunuihin
astuessaan ja olivat silloin ainoastaan näön vuoksi virkanneet
jonkun sanan ilmanlaadusta, matkasta ja sen tarkoituksesta; sitte
oli jäähdyttävä äänettömyys seurannut, jota näytti tulevan kestämään
aina kaupunkiin asti. Tällainen matkustus ei ollut suloisinta;
tosin he mukavissa kuomivaunuissaan eivät tunteneet mitään rumasta
ulkoilmasta, mutta ei voinut pehmeä istuinkaan täydellisesti suojella
täristyksistä näillä huonoilla teillä, joilla raskaat matkavaunut,
vaikka hevoset olivat kauniit ja vahvat, ainoastaan verkalleen
pyörivät. He olivat ennättäneet noin puoliväliin matkaa ja olivat
keskellä metsää, kun erittäin ankara järähdys oli paiskata vaunut
kumoon. Ajuri kirosi puoli-ääneen ja pidätti hevoset; sekä hän että
palvelija nousivat kiireesti alas istuinlaudalta, ja nyt syntyi
iso-ääninen rupatus sinne ja tänne vaunujen ulkopuolella.
-- Mikä on hätänä? kysyi Eugenia, hätäisesti nousten istuimeltaan.
Artturi kohdaltaan ei juuri halunnut tietää mitä se oli; arvattavasti
hän olisi huoleti odottanut, kunnes tultaisiin asiata ilmoittamaan;
mutta nyt tunsi hän olevan syytä avata vaunun-akkunan ja uudistaa
vaimonsa kysymyksen.
-- Älkää hätäilkö, herra Berkow, sanoi ajaja, joka ohjat kädessä
astui vaunun-akkunan eteen. -- Me olemme onnellisesti välttäneet
vaaran, mutta olipa hiuskarvan päällä ettemme kaatuneet. Tottapa
joku paikka takarattaissa on särkynyt. Ranssu on juuri-ikään siellä
katsomassa.
Tieto, minkä Ranssu asian tarkasteltuaan antoi, ei juuri ollut
lohdullinen. Ratas oli saanut semmoisen vahingon, että nähtiin perin
mahdottomaksi matkustaa vaunuilla, siinä kunnossa, missä olivat,
sataakaan askelta edemmä. Molemmat palvelijat katselivat neuvottomina
herrasväkensä puoleen.
-- Pelkään, että meidän, asiain näin ollessa, täytyy luopua aiotusta
kyläilemisestä, sanoi Artturi joinkin vetelästi, kääntyen rouvansa
puoleen. Ennenkuin Ranssu ennättää kotiin ja sieltä takaisin toisten
vaunuin kanssa, matkustus kaupunkiin myöhästyy.
-- Sitäpä pelkään minäkin. Meillä ei siis ole muuta neuvoa kuin astua
ulos ja palata kotiin.
-- Astua ulos? kysyi Artturi teeskelemättömällä kummastuksella. Aiot
kentiesi jalkasin palata kotiin?
-- Kentiesi sinä aiot jäädä vaunuihin, siksi kuin Ranssu ehtii tänne
toisia tuoda?
Artturi näytti päättäneen sen tehdä, ja olisiki arvattavasti
kernaammin istunut kaksi täyttä tuntia vaunujen nurkassa, jossa hän
tietysti oli suojeltuna tuulelta ja ilmalta, kuin taipunut jalkaisin
vaeltamaan kylmän ja märän metsän kautta. Eugenia lienee sen nähnyt
hänen päältänsä, sillä tuo ylenkatseellinen hymy ilmaantui taas hänen
huulilleen.
-- Minä osaltani katson kotiin kävelemisen paremmaksi tätä hyödytöntä
ja ikävää odotusta. Ranssu saattakoon minua, koska hänen kumminkin
täytyy palata. Tottapa sinä jäät vaunuihin? En millään muotoa
tahtoisi sitä edesvastausta päälleni, että olen saattanut sinulle
vilustuksen.
Mitä koko tämä onnettomuuden tapaus ei ollut voinut, sen vaikutti
silminnähtävä iva Eugenian sanoissa; se sai nuoren miehen pois hänen
sopestaan. Hän nousi ylös lykkäsi vaunun-oven auki ja seisoi jo
ensi silmänräpäyksessä siellä ulkona vaunun-astuimella, tarjoten
Eugenialle kättä, auttaaksensa häntä ulos. Eugenia viipyi.
-- Minä rukoilen sinua Artturi --
-- Minä rukoilen _sinua_, ettet saattaisi meitä ihmisten
naurettaviksi ottamalla palvelian saattajaksesi kernaammin kuin
minun. Tahdotko olla niin hyvä?
Nuori rouva nyykäytti miltei havaitsemattomasti olkapäitään, mutta
muuta neuvoa hänelle ei jäänyt, kuin vastaanottaa tarjottu käsi,
sillä ajaja ja palvelia seisoivat juuri vierellä; hän astui siis
ulos, ja Artturi kääntyi miesten puoleen.
-- Minä lähden saattamaan armollista rouvaa. Viekää vaunut johonkin
taloon, johon ne saavat jäädä toistaiseksi, ja tulkaa niin pian kuin
mahdollista hevosten kanssa jälkeen.
Palvelijat nostivat hattujansa ja rupesivat täyttämään saatua käskyä.
Eugenia hylkäsi vienolla nyökkäyksellä miehensä tarjotun käsivarren.
-- Pelkäänpä, että meidän täällä täytyy luopua huvikävelyksestä,
sanoi hän kierrellen.
-- Kumpikin saanee katsoa, kuinka yksinään pääsee eteenpäin.
Hän koettikin sitä, mutta ainoastaan sillä seurauksella, että
jo ensimäisellä askeleella vajosi nilkkojansa myöten sitkeään,
likomärkään saveen ja kun hän, tästä säikähtyneenä, pakeni toiselle
puolen tietä, yhtyi hän tuumaa syvään veteen, joka roiskui hänen
jalkainsa ympärillä; nuori rouva seisoi neuvotonna. Näin vaikealta
tie, vaunuista katsottuna, ei ollut hänestä toki näyttänyt.
-- Täällä tosiaankaan emme pääse käymään! arveli Artturi, joka sillä
aikaa oli koettanut samaa samalla seurauksella. -- Meidän täytyy
mennä metsän kautta.
-- Tuntematta teitä ja polkuja? Saatammehan eksyä!
-- Tuskinpa! Muistan vielä poikuuteni aialta aivan hyvästi erään
polun, joka menee suoraan poikki metsän, kunnasten sivutse ja alas
laksoon, joka on siitäkin edullinen että melkoisesti lyhentää matkan.
Se meidän on etsittävä.
Eugenia vitkaili vielä, mutta puoleksi tulvillaan oleva ja
rattaanjälillä vielä enemmin rikottu tie teki perin mahdottomaksi
hänen mihinkään päästä. Se ei suonut hänelle valitsemisen valtaa. Hän
lähti siis seuraamaan puolisoansa, joka jo oli poikennut vasemmalle
kädelle, ja muutamassa hetkessä he jo olivat kuusien tiheän ja tumman
vihannan keskellä.
Täällä oli toki mahdollista päästä kävelemään sammaliskossa ja
puunjuuria myöten, sillä ehdolla kuitenkin, että oli jalat, jotka
olivat senmoiseen kävelyyn tottuneet. Herralle ja herrasnaiselle,
semmoisille, jotka olivat tottuneet ainoastaan huoneittensa
parketti-lattiaan, joille vaunut ja ratsuhevoset olivat tarjolla joka
huvimatkalle, ja joiden vaellukset olivat ainoastaan huvikävelyksiä
puistossa kauniilla ilmalla, tämä tie tuotti tarpeeksi asti vastuksia
-- entäs vielä niin myrskyisenä ja sumuisena päivänä kuin tämä
oli! Kuitenkaan ei nyt enään satanut, mutta koko seutu oli aivan
märkänä, ja pilvet uhkasivat joka hetki uudella vesi roiskeella. Yli
tunnin matkan päässä kotoa, keskellä metsää, johon olivat menneet
voiton ja tappion uhalla, ilman vaunuitta tahi palvelijoitta, ilman
pienintäkään suojaa tuulta ja sadetta vastaan -- olipa tosiaankin
yhtä outo kuin tuskallinen tila herra Artturi Berkowille ja hänen
korkeasukuiselle puolisollensa.
Nuori rouva, tavallisella nerokkuudellaan, ei kumminkaan jäänyt
neuvottomaksi. Hän oli heti ensi askelilla nähnyt mahdottomaksi
pelastaa vaalean silkki-hameensa ja valkoisen burnussinsa; hän antoi
ne sentähden molemmat huoleti märälle sammalikolle ja vettä valuville
puille alttiiksi, ja astui rohkeasti eteenpäin. Mutta yhtä vähän kuin
tämä puku oli sopiva tällaiseen vaellukseen, niinpä heikosti se voi
suojella pahaa ilmaa vastaan; hän kääräisi, vilusta väristen, keveän
kasmiri-pukimensa tiukemma ympärilleen, ja hän välttämättömästi
kärsi, kylmän tuulen häntä kosketellessa.
Puolisonsa huomasi sen ja seisahtui. Veltostunut kuin oli, oli hän
kotoa lähtiessään, vaikka kuomivaunut häntä täydellisesti suojasivat,
heittänyt vaipan ympärilleen. Nyt otti hän sen mitään virkkaamatta
päältänsä, laskeakseen sen nuoren vaimonsa hartiolle, mutta tämä teki
lujan tenän eikä vastaanottanut.
-- Minä kiitän! Minä en sitä tarvitse!
-- Mutta sinulla on vilu.
-- Ei ollenkaan! En olekaan niin arka kuin sinä.
Sanaakaan virkkaamatta otti Artturi vaipan takaisin, mutta sensijaan,
että olisi uudestaan luonut sen ympärilleen, nakkasi hän sen
huolettomasti käsivarrelleen ja astui nyt keveässä puvussaan Eugenian
rinnalle. Tuulen puuska riuhtaisi häneltä hatun pois ja lennätti
sen äkkijyrkästä törmästä menemään syvyyteen, josta sitä ei enään
käynyt hakeminen. Artturi katsahti aivan huoleti pakolaisen perään
ja viskasi, miltei uhalla pitkän tukkansa kasvoiltaan. Jalkansa
upposivat joka askeleella syvälle sammalikkoon, ja kuitenkaan hänen
askeleensa eivät olleet koskaan näyttäneet Eugeniasta niin vakavilta
ja jänteiltä kuin tänä päivänä. Hänen miehensä velttoperäinen
ryhti katosi hetki hetkeltä sitä enemmin, jota syvemmälle he
painuivat viheriään erämaahan. Hänen muuten niin raukeat silmänsä
tähystelivät tarkoin etsittyä polkua. Märkä, jylhä metsä näytti
oikein elähdyttävästi vaikuttavan häneen; niin syvälle henkitteli hän
tuikeata pihkaista kuusikko-ilmaa, niin joutuisasti vei hän nuorta
puolisoansa eteenpäin humisevain puulatvain alatse. Hän seisahtui
yhtäkkiä ja huudahti miltei riemuten: Tuolla tie on!
He näkivätkin edessään kaitaisen polun, joka meni suoraan metsän
poikki ja vähän etempänä heistä näytti lähtevän alaspäin. Eugenia
katsoi vähän kummastuksissaan sinne päin; hän ei ollut uskonut
miehestään olevan luotettavaksi oppaaksi, vaan oli varmaan luullut
että eksyisivät.
-- Näytätpä tuntevan tämän seudun jotensakin! sanoi hän, rinnastusten
miehensä kanssa astuessaan.
Artturi hymyili, mutta tämä hymy ei tarkoittanut Eugeniaa vaan
ympärillä olevaa seutua, jota hän nyt tyynemmästi tarkasteli.
-- Enkö tuntisi metsääni! Me olemme vanhoja ystäviä, vaikka emme ole
nähneet toisiamme moniin, moniin aikoihin.
Eugenia nostatti kummastuneena päätänsä. Semmoista puhetta ei ollut
hän koskaan kuullut Artturin suusta. Siinä oli havaittavana syvälle
sortunut tunne, minkä kuitenkin hänen äänensä ilmaisi.
-- Rakastatko metsää niin paljon? kysyi Eugenia, malttamatta olla
jatkamatta puhetta, joka muuten arvattavasti olisi päättynyt
tavalliseen äänettömyyteen. -- Minkätähden siis näiden neljän viikon
kuluessa, et ole kertaakaan käynyt täällä?
Artturi ei vastannut mitään. Silmäyksensä hupeni ikään kuin
uneksivaisena noihin viheriöihin, sumun peittämiin syvyyksiin.
-- Minkätähdenkö? toisti hän viimein synkeästi, -- en tiedä!
Ken tiesi olen ollut ylen hidas. Pääkaupungissanne unhotetaan
kaikkityyni, niinpä kyllä tietokin metsän yksinäisyydestä.
-- Pääkaupungissanne? Minä arvelin sinun, yhtä hyvin kuin minun,
olevan siellä kasvatetun.
-- Niinpä kyllä! Ainoastaan sillä eroituksella, että elämäni lakkasi,
kun niin sanottu kasvatukseni alkoi. Minkä vuoksi oli eläminen, sen
jätin taakseni astuttuani niiden muurien sisälle; sillä elämä oli
jonkin arvoinen ainoastaan iloisina, päivänloistoisina lapsuuteni
vuosina.
Nämät sanat lausui hän puoleksi kaipausta puoleksi mielikarvautta
osoittavalla äänellä. Mutta liikahtipa Eugeniankin sydämestä entinen
mielipaha jälleen voimmakkaasti. Kuinka rohkeni Artturi puhua
luopumuksesta ja uhrauksesta? Mitä hän siitä tiesi? Eugenialtahan
itseltään onni tosiaankin oli loppunut lapsuuden ijällä; hänellehän
alkoi, maailmaan astuessaan, koko tuo pitkä sarja suruja,
nöyryntymisiä ja epätoivoa, joka hänellä, isän uskotulla ja perheen
asioihin tutustuneella, oli ollut läpikäytävänä, se katkera koulu,
joka kyllä oli karaissut hänen luonteensa, mutta myös viennyt häneltä
kaikki nuoruuden ilot. Minkälaiset eikö sitä vastoin hänen miehensä
asema ja entiset päivät olleet. Ja niistä nyt otti puhuakseen niin
kuin onnettomuudesta!
Artturi näytti keksivän nämä ajatukset Eugenian silmistä, kun
kumartui lykkäämään syrjään erästä laukoilevaa oksaa, joka olisi
ollut Eugenialle haitaksi.
-- Sinä arvelet, ettei minulla pitäisi olla syytä valittaa?
Mahdollista. Kyllä! Onpa minulle sanottu, että onneni on
kadehtittava. Mutta minä vakuutan sinulle, että toisinaan tuntuu
minusta niin tuskallisen kamalalta semmoinen elämä, missä onni
sirottelee jalkain eteen kaikkia lahjojaan, joita tallataan,
ainoastaan sen tähden ettei enään tiedetä, mitä niistä muuta sopisi
tehdä! niin kamalalta ja lohduttomalta, että viimein, maksoi mitä
maksoi, paras on päästä mokomasta kullatusta autuallisuudesta pois
vaikkapa myrskyyn ja raju-ilmaankin!
Eugenian tummat silmät olivat sanomattomalla kummastuksella luotuina
Artturin kasvoihin. Yhtäkkiä välähti heleä puna Artturin poskille.
Hän näytti tuota pikaa huomaavan, että oli tehnyt itsensä vikapääksi
siihen anteeksi antamattomaan vikaan, että sydämestään jotakin
ilmoittaa puolisollensa.
Nuori mies veti otsansa rypyille ja loi uhkaavaisen silmäyksen
synkeään metsään, joka oli houkutellut hänen tämmöistä totta
puhumaan, mutta jo seuraavana hetkenä oli hän taas vaipuva entiseen
älyttömyyteensä.
-- Myrskyä ja raju-ilmaa tosiaankin on enemmän kuin saatamme haluta!
sanoi hän huolettomasti, kääntäen selkänsä Eugenialle, ja alkoi
astumaan edelleen. -- Kauheasti tuolla aukinaisella kukkulalla
vonkuu! Meidän täytyy odottaa siksi kun tuuli asettuu; nyt ei ole
mäen rinteelle lähtemistä.
-- Metsästä astuessaan heidät tapasikin niin ankara myrsky, että
tuskin pysyivät jaloillaan. Tällä hetkellä oli mahdotonta päästä
mihinkään polulle, joka tällä paikalla, jyrkkänä ja aukinaisena,
laskeutui laksoon; myrsky mieli lennättää kulkijaa syvyyteen. Tätä
nykyä ei siis ollut muuta neuvoa, kuin jäädä tänne puiden suojaan,
siksi kun raivo lakkaisi.
He seisoivat vankan kuusen alla, metsän syrjässä. Myrsky reuhtoi sen
viheriöissä oksissa, joita se suojellen ojensi nuorempain toveriensa
ylempänä, ja itse horjui se vikisten sinne tänne, mutta sen
jättiläis-vahva vaalean-harmaa runko antoi kuitenkin turvan ja suojan
Eugenialle, joka siihen sai nojautua. Siinä pakkotilassa olisi ollut
sijaa kahdellekin, mutta olisi silloin ollut täytyminen tunkea toinen
toisiinsa likemmin, ja luultavasti oli se tämän seikan punnitseminen,
joka pakoitti Artturin seisahtumaan muutamia askelia Eugeniasta,
vaikka hänellä siellä oli aivan vähän suojaa tarjona, ja vaikka
äskeisen sateen vetyttämät oksat heiluen haalien kosolta roiskivat
vettä hänen hartioillensa. Tukkansa liehui harristuneena tuulessa, ja
sateen tipahtumat valuivat hänen suojattomalle otsalleen. Kuitenkaan
ei hän tehnyt pienintäkään yritystä siirtymään.
-- Etkö -- etkö mieluimmin tahdo tulla tänne? kysyi Eugenia, siirtyen
syrjemmä, antaaksensa hänelle sijaa ainoalla kuivalla paikalla, mikä
löytyi.
-- Kiitoksia! En tahdo vaivata sinua likisyydelläni.
-- No ota toki vaippa ympärillesi! -- Tällä kertaa Eugenian ääni
kuului heleänä kuin rukous. -- Aivanhan kastut likomäräksi.
-- En ollenkaan; En olekaan niin arka ilmanlaadulle kuin luulet.
Nuori rouva puri huultansa. Ei ole hauska kun meitä kolhitaan omilla
aseillamme; mutta enemmin kuin tämä, loukkasi häntä se rohkeus,
millä Artturi antoi ilman ja tuulen piestä itseään, ainoastaan
häntä kuritaaksensa. Tosin katsoi hän tämän rohkeuden sanomattoman
naurettavaksi; eihän hänellä ollut siitä haittaa, ja hänestä oli
miltei yhtä, jos Artturi siitä vilustui, sairastui, tahi ei, mutta se
ärsytti häntä kumminkin, että hän seisoi niin jäykkänä ja levollisena
raju-ilman pieksettävänä; kentiesi tämä ei tapahtunut ponnistuksetta,
mutta Artturi kesti sen kuitenkin -- hän, joka puolta tuntia sitä
ennen uneliaana ja viluisena nojasi vaunujen mukavia tyynyjä vasten
ja näytti tuskittelevan pienintäkin tuulen löyhäystä, mikä kentiesi
tunki sisään lasiruudun kautta. Tarvitsiko hän todellakin myrskyä ja
raju-ilmaa näyttääksensä Eugenialle, ettei hän ollutkaan se vennokas,
joksi Eugenia oli häntä luullut?
Artturi ei kumminkaan näkynyt ylipäiten tahtovan näyttää mieltä
minkäänlaista; hän näkyi tällä hetkellä kokonaan unhottaneen
Eugenian läsnä-olon. Ristissä käsin seisoi hän siellä ja katseli
vuoriselännettä, jonka enin osa tälle kukkulalle oli nähtävänä.
Vitkalleen liukui hänen silmänsä kukkulalta kukkulalle, ja Eugenia
teki sillä aikaa yhtäkkiä sen hämmästyttävän havainnon, että hänen
puolisollaan oikeastaan olikin sangen kauniit silmät. Tämäpä
tosiaankin hämmästytti häntä; hän oli tähän asti vaan tiennyt sen,
että noiden puoli-umpinaisten silmäkannetten alla oli jotakin
raukeata ja uneliaista, eikä ollut hän koskaan viitsinyt tyynemmin
sitä tarkastella. Kun Artturi jonkun kerran silmäsi taivasta kohden,
niin se aina tapahtui niin verkalleen, niin hitaisesti, ikään kuin
silmäys olisi vaatinut häneltä ääretöntä vaivaa, eikä kuitenkaan
olisi vaivaa maksanut; ja kuitenkin tätä silmäystä kelpaisi katsella.
Kasvojen näöstä päättäen olisi noiden aina suljettuin silmälautasten
alla luullut asuvan raukeat ja kylmät, siniset silmät; mutta
sensijaan loisti sieltä puhtaan tummanruskea silmäpari, tosin vielä
raukea ja untelo, mutta kuitenkin sen näköinen, että nämä silmät ehkä
voisivat välähdellä voimuudesta ja innostuksesta, ja niinkuin tämän
synkän katsannon takana asuisi aikoja sitten vajonnut, unhotettu ja
lumottu maailma, mikä vaan odotti loihtusanoja noustaksensa jälleen
syvyydestään. -- Aavistus, mikä jo ennen oli noussut nuoressa
rouvassa, kun Artturi metsässä niin äkisti kääntyi häneen selin,
valtasi hänen taaskin: se epäluulo, että isä tässä kasvatuksellaan
oli rikkonut ja turmellut äärettömän paljon, enemmän kuin että hän
koskaan voi siitä vastata ja enemmän kuin hän koskaan taisi palkita.
Siellä seisoivat he molemmat, yksinään kukkulalla. Sumuhunnulla
peitettynä oli metsä, tiukkaan ympäröittynä harmailla varjoilla,
jotka milloin tiukkaan kiertyivät tummain oksain ympäri, milloin
liehuvina juomuina rippuivat niiden nenissä, milloin aaveentapaisina
väikkyivät pitkin maata. Ja tämä sumuhuntu väikkyi ja liehui tuolla
vuorillakin, milloin rikki raastettuna, milloin keräytyneenä tummain
kukkuloiden ja puoskeiden laksojen vaiheille. Se oli loppumatonta
väikkymistä ja keinumista, nousemista ja laskeutumista, ikään kuin
tahtoisivat vuoret ja metsät milloin kohota etäisimmistä syvyyksistä,
milloin kätkeytä joka ihmis-silmältä. Ympärillä raivosi myrsky,
vinkuen niin sata-vuotisten kuusien välitse kuin vilja-vainioin
ylitse; vikisten köyristyivät voimakkaat rungot, suhisten notkuivat
puunlatvat ja niiden päällitse lensivät harmaat pilvet, muodottomiksi
jängiksi keräytyneinä, hurjasta paosta. Se oli raju-ilma, jommoinen
ainoastaan jonkun kerran ärjähtää vuorten keskellä, ja kuitenkin
olivat ne kevätmyrskyjä, mitkä siellä ylhäällä pauhasivat. Näillä
suhisevilla siivillä teki kevät tulonsa, ei päivänloistoisena ja
hymyilevänä, niinkuin siellä alhaalla laksoissa; täällä tuli se
tuimana, hurjana ja väkinäisenä, mutta se oli kumminkin kevään
henki, mikä tässä myrskyssä puhalteli, hänen äänensä, mikä tässä
pauhinassa kaikui. Kevätmyrskyn luonteessa asuu ikäänkuin lupaus
kaikesta siitä auringon loistosta ja kukkasten lemusta, mikä kohta on
valahtava maan päälle, ikäänkuin aavistus kaikesta siitä voimakkaasti
luovasta elosta, joka jo ponnistaa valkeuteen tuhat kertaista nuorta
orastansa. Ja he kuulivat äänen, nuo humisevat metsät, lorisevat
ojat ja huuruavat laksot, ja ne vastasivat hänelle. Tässä pauhussa,
kuohussa ja melussa helisi ainoastaan luonnon ilohuuto, joka vihdoin
loi talven viimeiset kahleet päältänsä, helisi riemuhuuto, jolla se
tervehti lähestyvää pelastajaa: Kevät tulee!
Tämmöisessä kevään taitoksessa on jotakin salatemppuista, ja
vuoriseudun tarut antavat sille omituisen runollisen merkityksen.
Ne kertovat vuorenhaltijasta, joka silloin vaeltaa valtakuntaansa
tarkastamassa ja jonka voima semmoisella hetkellä ryhtyy siunaavana
tahi tuhoavana niiden ihmisten elämään, jotka sen alueella viipyvät.
Mitkä silloin toisensa kohtaavat, ne iäti yhteen kuuluvat, ja mitkä
silloin eriävät, ne eriävät kaikeksi iankaikkisuudeksi. He eivät
tarvinneet kohdata toisiaan täällä, ne molemmat, jotka seisoivat
tuolla kukkulalla; he olivat jo yhdistetyt lujimmalla siteellä,
mikä voi yhdistää kaksi olentoa, ja kuitenkin seisoivat he niin
kaukana toisistaan ja olivat niin oudot toisilleen, kuin olisi ollut
maailmoja heidän välillään. Äänettömyyttä oli kestänyt kotvan aikaan.
Eugenia teki siitä ensiksi lopun.
-- Artturi!
Hän hypähti, ikäänkuin heräten ja kääntyi hänen puoleensa.
-- Mitä haluat?
-- Täällä ylhäällä on niin kylmä -- etkö nyt tahtoisi lainata minulle
vaippaasi?
Niinkuin äskettäin nousi taaskin heleä punoitus nuoren miehen
kasvoille, kun hän sanomattomalla hämmästyksellä katsasti Eugenian
puoleen. Hän tiesi, että tämä uljas nainen ennemmin olisi jähmettynyt
jääkylmässä tuulessa, kuin alentunut pyytämään sitä kerran
halveksittua vaatetta ja kuitenkin se nyt teki sen, särkyneellä
äänellä ja silmät maahan luotuina niinkuin silloin kuin tunnustetaan,
että on oltu väärässä. Tuotapikaa seisoi hän Eugenian vierellä ja
ojensi hänelle vaipan. Mitään virkkaamatta antoi Eugenia hänen
laskea se hartioilleen, mutta kun Artturi yritti palaamaan entiselle
paikalleen, kohtasi häntä äänetön toden takaa nuhteleva silmäys.
Artturi näkyi vielä epäröivän hetkisen aikaa; mutta eikö Eugenia
ollut tehnyt jotakin anteeksi anomisen kaltaista? Hän antoi siis
ynsyytensä mennä ja jäi hänen vierelleen. Laksosta nousi sumupenger
ja kääriytyi niin tiiviisti näiden molempain ympärille, kuin tahtoen
pidättää heidät tälle paikalle. Vuoret ja metsät katosivat harmaaseen
usvaan; ainoastaan hyvin suuret kuuset pistivät siitä ylös,
vakaisesti silmäillen näiden molempain puoleen, jotka olivat paenneet
niiden suojeltavaksi. Heidän päällänsä ratisivat ja humisivat ne
tummat oksat, kuin tuhansilla oudoilla, salaisilla sävelillä, ja
sillä välin soivat metsän täyteläisemmät äänet -- --
-- Olipa jotakin tuskallista, jotakin kamalaa tässä usvassa, tässä
suhinassa ja pauhinassa. Eugenia hypähti tuota pikaa, ikäänkuin
kiskoutakseen irti jostakin vaarasta, joka oli kiertynyt hänen
ympärilleen.
-- Sumu yhä sakenee, -- sanoi hän, masenneella äänellä, ja ilma yhä
kovenee! Luuletko mitään vaaraa meillä olevan täällä?
Artturi katsahti ympärillä vaappuvaa usvaa ja pyyhkäisi kädellään
veden hiuksistaan.
-- En tunne vuoriamme niin paljon että tietäisin, mihin määrään asti
nämä myrskyt voivat olla vaarallisia. Ja jos nyt niin olisi, niin
pelkäisitkö?
-- En ole pelkuri, ja yhtäkaikki on vapistus aina tarjolla, kun henki
on kaupalla.
-- Ainako? Minä kuulin, että se elämä, jota me olemme näinä neljänä
viikkona viettäneet, ei ole ollut semmoista, erittäinkin mitä sinuun
tulee, että sen alttiiksi paneminen vapistuttaisi.
Nuori rouva loi silmänsä maahan. -- Sen mukaan kuin minä tiedän, en
ole kiusannut sinua millään valituksella, sanoi hän hiljaa.
-- Etpä kyllä! Sinun huultesi ylitse ei tule valitusta. Jospa vaan
voisit karkoittaa poskiesi kalpeuden yhtä hyvästi kuin valituksen
huuliltasi! Tottapa soisit voivasi sen tehdä, mutta se käy yli
_sinunkin_ tahtosi voiman. Luuletko minulla olevan niin suurta iloa
siitä, että näen, kuinka vaimoni menettää kaiken verensä minun
vierelläni, sen tähden että sallimus nyt kerta on hänen sinne
pakoittanut.
Nyt oli Eugenia se, joka karahti tulipunaiseksi! mutta ei se ollut
nuhde Artturin sanoissa, mikä tuotti tämän punan hänen poskilleen, se
oli se omituinen sana, jota Artturi nyt ensi kerran käytti. "Vaimoni"
sanoi hän. Niinpä totisesti, Eugenia oli vihitty Artturille vaimoksi,
mutta mieleensä ei ollut koskaan johtunut, että Artturilla voisi olla
oikeus sanoa häntä "vaimoksensa".
-- Miksi nyt taas kosketat tuota asiata? kysyi Eugenia, kääntyen
päin. -- Toivoin sen jo olevan iäksi päiväksi ratkaistun sillä
ensimäisellä välttämättömällä selityksellä, mikä välillämme oli.
-- Siksi, kun näytät olevan siinä erehdyksessä, että tahtoisin
elinajaksi pitää sinua niissä kahleissa, jotka totisesti ovat yhtä
raskaat minulle kuin ne sinulle ovat olleet.
-- Ääni kuului jääkylmältä, ja kuitenkin silmäsi Eugenia äkisti
häntä silmiin, mutta ei voinut hänen kasvoistansa mitään keksiä.
Minkätähden verhottuivat nuo silmät heti kun Eugenia koetteli tutkia
niitä? Eivätkö ne tahtoneet antaa hänelle selitystä, vai pelkäävätkö
ne sitä?
-- Puhutko -- erosta?
-- Luuletko, että olisin katsonut avioliiton välillämme yhä edelleen
mahdolliseksi, noiden -- kunnioitusta tarkoittavain sanain perästä,
jotka minun ensi iltana täytyi kuulla suustasi?