-- Että Martta pitää sinusta, vastasi hän tuiki lyhyesti.
-- Marttako? Minustako?
-- Luulenpa tosiaankin, ettei hän vielä tiennytkään siitä mitään?
sanoi purnumestari täydesti kummastellen. Se pitää hänen vanhan
isänsä ensinnä hänelle kertoa. Mutta se tulee siitä, että pistetään
nenä semmoiseen, mikä vaan päätä huimaa. Jumala nähköön, Olli,
kylläpä jo olisi aika, että heittäisit nuo muut hommat hornaan
menemään ja ottaisit kelpo vaimon, joka saattaisi sinut parempia
ajattelemaan.
Olli loi silmänsä puiston varjoksiin, ja ne muuttuivat taas yhtä
synkeiksi kuin ennenkin.
Sinä olet oikeassa, isä, sanoi hän pitkään, jopa olisi aika!
Isä oli oudosta kuulosta piippunsa pudottaa.
-- Poikani, sepä oli ensimmäinen viisas sana sinulta minun kuulleni.
Joko viimein toki olet tullut järkeen. No onpa jo tosiaankin aika!
Olethan jo vuosia sitte kyennyt vaimon elättämään, etkä löydä mistään
kauniimpaa, ripeämpää ja mielevämpää tyttöä kuin Martta on. Kuinka
iloinen olisin, jos teistä molemmista tulisi avio-pari, sitä en
tarvitse sanoa. Mietipä todellakin sitä asiata itseki!
-- Nuori mies oli kavahtanut seisomaan ja astui kiivaasti
edestakaisin.
-- Ehkäpä kyllä olisi parasta! Loppu tästä tulla pitää, se on
välttämätöntä! Sen olen vasta tänäpänä huomannut --, jota pikemmin
siis, sitä parempi!
-- Mitä tarkoitat? Mistä pitää loppu tulla?
-- Ei mistään, isä, ei mistään. Mutta sinä olet oikeassa; kun minulla
kerta on vaimo, silloin tiedän mihinkä ajatusteni pitää kuulua. --
Luulet siis Martan pitävän minusta?
-- Mene ja kysy häneltä itseltään! sanoi purnumestari naurahtaen.
Luuletko että yhä pitäisin tyttöä talossani, jos hän toista haluaisi?
Ei häneltä kosijoita puutu. Kyllä tiedän kutka häntä haluaisivat,
ja Lauri on jo vuoden päivät nähnyt turhaa vaivaa. Hän ei ole vielä
suostumusta saanut; sinä saat sen tänä päivänä, jos tahdot; siitä
saat olla varma.
Olli kuulteli hartaalla mielihalulla, mutta niin miellyttävää
kuin tämä puhe olikin, hänen kasvonsa eivät osoittaneet mitään
onnellisuutta eikä tyytyväisyyttä. Näyttipä siltä kuin hän väkisin
tahtoisi tukahuttaa sydämmessään raivoavia, ristiriitaisia tunteita,
mitkä eivät sallineet hänen päästä mihinkään päätökseen, ja jotakin
hurjamaista ja tempovaista oli niinikään siinä äkisti leimahtavassa
päättäväisyydessä, millä hän kääntyi isänsä puoleen.
-- Noh, hyvä, jos luulet, etten saa rukkasia, niin -- niin menen
Marttaa puhuttelemaan.
-- Nytkö heti? kysyi purnumestari hämmästyneenä. Mutta, Olli, noin
päätähavin ei ole tapa kosia, kun neljännes-tuntia sitä ennen asiata
ei ole ajateltukaan. Mieti ensin asiata.
Olli nyykäytti ruumistaan malttamattomasti.
-- Mitä hyvää pitkästä odotuksesta on? Minun täytyy tietää, millä
kannalla asia on. Antakaa minun mennä, isä!
Isä pudisti päätänsä tälle pikaiselle päätökselle, mutta ei tahtonut
estääkään poikaansa menemästä. Sydämensä ilossa hän ei juuri
huolinut, jos tämä näin hartaasti haluttu yhdistys solmitaan vähän
oudolla tavalla; hän päätti päinvastoin jäädä huoleti sinne ulos,
jotta nuorukaiset siellä sisällä saisivat rauhassa sopia keskenään,
sillä hän tunsi Ollin siksi, että tiesi ajattoman sekaannuksen asiaan
pilaavan kaikkityyni.
Sukkelasti, niinkuin ei tahtoisi eikä tohtisi silmänräpäyksenkään
aikaa ajatella asiata, oli nuori mies sillä aikaa pistäytynyt
porstuaan ja aukaissut tuvan oven. Martta istui pöydän ääressä,
muuten uutterat kädet työttöminä polvilla; hän ei katsahtanut sisään
astuvan puoleenkaan eikä näyttänyt mitään huolivan siitä, että Olli
seisahtui juuri hänen tuolinsa viereen; mutta sitä selvemmin näki
Olli, että Martta oli itkenyt.
-- Oletko vihassa minulle, Martta, että taas pikastuin. Siitä olen
pahoillani -- minkä tähden noin katsot päälleni?
-- Sentähden, että tämä on ensi kerta kun siitä olet pahoillasi.
Muulloin et ole koskaan huolinut, miten mikin asia minulle tuntuu, ja
sama se voi olla sinusta tänäkin päivänä.
Ääni kuului kylmältä ja poistavaiselta, mutta Olli ei antanut
itseään säikytellä. Isän ilmoitus lienee voimallisesti vaikuttanut
hänen uppiniskaiseen luonteesensa, sillä äänensä helähti tavattoman
lempeältä, kun hän vastasi:
-- Tiedän kyllä olevani melkoista huonompi muita, mutta sitäpä en nyt
auttaa voi. Saat nyt ottaa minun semmoisena kuin olen, ja kentiesi
voit tehdä minusta paremman.
Tyttö oli jo ensimmäiset sanat kuultuaan hämmästyneenä katsahtanut
ylös, ja tottapa Ollin kasvoissa oli jotakin tavatonta, sillä tyttö
liikahti yhtäkkiä, noustaksensa seisaalle. Olli piti hänestä kiini.
-- Jää tänne, Martta! Minä tahdon puhutella sinua, minä tahdon
puhutella sinua! -- Noh, pitkiä puheita en osaa pitää eikä niitä
meidän välillä tarvitakaan. Me olemme serkukset ja olemme jo monta
vuotta asuneet tässä talossa; sinä tiedät paraiten minkälainen
olen, ja sinä tiedät myös, että aina olen pitänyt sinusta, vaikka
pikku-kinastusta on ollut välillämme -- tahdotko ruveta vaimokseni,
Martta?
Tämä kosiminen oli niin kiivasta, rajuista ja väkinäistä, kuin
kosijan oma luonnekin oli. Hän vetäisi pitkään henkeänsä, ikään kuin
näillä ratkaisevilla sanoilla joku taakka olisi pudonnut rinnastansa.
Martta istui vielä liikkumattomana hänen edessään; hänen muuten
kukoistavat kasvonsa olivat muuttuneet kalman kalpeiksi; mutta hän ei
epäröinyt eikä viipynyt silmänräpäystäkään, ennenkuin hiljaisella,
puolimasennetulla äänellä tuota pikaa vastasi: en.
Olli ei luullut oikein kuulleensakaan.
-- Etkö?
-- En, Olli, en tahdo! toisti Martta vakaasti. Nuori mies oikaisi
itsensä loukkautuneena suoraksi.
-- Noh, siispä koko puheeni meni hukkaan. Isä on siis erehtynyt ja
samoin minäkin. Ei vahinkoa mitään ole tapahtunut, Martta!
Miehuullisen uljuutensa puolesta tästä lyhyestä kiellosta ylen
loukkauksissaan oli hän juuri tuvasta lähtemäisillään, kun silmäys
Martan puoleen pakoitti hänen vielä viipymään. Martta oli noussut
seisomaan ja tarttunut tuolin selkäimeen molemmin käsin, ikään
kuin sillä varotakseen itseänsä. Ei sanaakaan vastaukseksi tahi
selitykseksi tullut hänen huuliltaan, mutta huulensa vapisivat niin
ankarasti ja kalpeissa kasvoissa värähteli niin sanomaton tuska, että
Olli alkoi aavistaa, isän ainakin olevan oikeassa.
-- Minä luulin sinun pitävän minusta, Martta! sanoi hän hienosti ja
nuhtelevaisesti.
Martta pyörähti kiivaasti hänestä pois ja peitti kasvonsa käsillään,
mutta Olli kuuli ikäänkuin vaivoin pidätetyn nyyhkytyksen.
-- Minun olisi pitänyt ymmärtää, että olen sinulle kovin kova ja
kiivas. Sinä pelkäät sitä ja ajattelet, että häiden jälkeen kävisi
vielä pahemmin; -- Laurista, joka kaikissa tekee tahtosi mukaan,
varmaan saat paremman miehen.
Martta pudisti päätänsä ja kääntyi nyt verkalleen hänen puoleensa.
-- En pelkää sinua, vaikka kyllä monesti olet kova ja kiivas.
Tiedänhän, ettet voi siihen mitään, ja minä olisin ottanut sinun
semmoisena kentiesi mielellänikin. Mutta semmoisena kuin nyt olet,
Olli, en sinua tahdo, semmoisena kuin olet ollut aina siitä päivästä
kuin - armollinen rouva tuli tänne.
Olli hypähti; kasvonsa leimahtivat yhtäkkiä punaisiksi. Hän mieli
ärjähtämään, hän tahtoi kiivaasti komentaa häntä pitämään suunsa
kiini, mutta ei hän saanut sanaakaan suustansa.
-- Eno luulee, ettet huolikaan kenestäkään, sinulla kun on aivan
toisia ajatuksia päässäsi, jatkoi Martta yhä intoisemmin -- niinpä
aivan toisia ajatuksia! Et ole koskaan huolinut minusta ja nyt tulet
yhtäkkiä ja tahdot minua vaimoksesi! Tottapa tarvinnet jonkun, joka
karkottaisi nuo ajatukset, vai kuinka, Olli? Ja siihen on ensimäinen
paras tarpeeksi hyvä, siihen olen minä kyllin hyvä? Mutta niin
pitkälle ei ole vielä tultu, että minä _siihen_ kelpaan.
Ja jos olisinkin pitänyt sinun kaikkea muuta maailmassa rakkaampana,
ja vaikka henkeni menisi siitä, että minun täytyy luopua sinusta,
-- niin ennen Lauri, ennen kuka muu hyvänsä, kuin sinä!
Hirmuinen oli se kiihko, minkä tämä muuten niin tyvenmielinen tyttö
nyt osoitti. Myrskyn, minkä Olli oli hänessä nostattanut, olisi
pitänyt näyttää Ollille, kuinka syvälle hän oli tunkenut Martan
sydämeen; kentiesi hän sen havaitsikin, mutta ei se haihduttanut
synkeyttä hänen otsaltaan, eikä myöskään sitä hohtavaa kasvojen
punaa, mikä jokaisesta Martan sanasta kävi yhä tummemmaksi. Hänellä
ei ollut vastausta Martan sanoihin, ja kun Martta nyt hyrähti
ankarasti itkemään, silloin seisoi hän äänetönnä hänen vierellään,
kykenemättä sanallakaan häntä lohduttaa tahi rauhoittaa. Näin kului
useita minuuteja tuskallisessa äänettömyydessä. Martta kumartui
pöytää vasten, pää käsivarrella peitettynä. Ei muuta kuulunut kuin
hänen tempovaiset nyyhkytyksensä ja vanhan seinäkellon yksitoikkoiset
napsutukset. Viimein Olli kallistui hänen puoleensa, äänensä ei ollut
enään karkea ja kova, mutta ei lempeäkään; se ilmaisi ainoastaan
mielikarvautta.
-- Jääköön nyt asia tähän, Martta! Minä ajattelin, että asiat
paranisivat, jos sinä olisit apunani; kentiesi ne vaan pahenisivat,
ja sinä olet aivan oikeassa, kun et tahdo uskaltaa yritystä. Asia
jääpi siis välillämme entiselleen.
Olli meni tiehensä ilman sen enemmittä jäähyväisittä; mutta
kynnykselle seisahtui hän vielä kerran ja katsahti takaisin Martan
puoleen. Martta ei nostanut päätänsä, ja Olli astui liukkaasti ulos.
-- Noh? kysäsi purnumestari intoisesti, astuen häntä vastaan. Noh?
kertoi hän verkkaisemmin, sillä pojan kasvot eivät osoittaneet
onnellista kosijata.
-- Se oli turhaa yritystä, isä! sanoi Olli hiljaa. Martta ei
tahdokaan minua ottaa.
-- Eikö tahdokaan sinua? _Sinua_! huudahti vanhus, äänellä, niin kuin
olisi saanut kuulla mitä uskottomimman asian maailmassa.
-- Ei! Ja älkää nyt kiusatko häntä paljoilla kysymyksillä ja puheilla
asiasta; hän kyllä tietää, minkätähden hän on antanut minulle
rukkaset, ja minäkin sen tiedän; sentähden kolmannen ei tarvitse
asiaan sekauta. Ja antakaa minun nyt mennä, isä; minun täytyy mennä
tieheni.
Äkkiä, ikäänkuin tahtoen välttää sen enempää haastelemista, riensi
nuori mies tiehensä; purnumestari tarttui piippuunsa molemmin käsin
ja milt'ei ollut vihansa vimmassa sitä kenttää vasten musertaa,
saadaksensa sillä vihansa haihtumaan.
-- Onko mahdollista ymmärtää naisten luonnetta! Olisinpa pannut pääni
panttiksi siitä, että tyttö pitää häntä rakkaana, ja nyt laskee hän
hänet rukkasinensa menemään, ja Olli -- enpä olisi uskonut pojan niin
pahaksensa sitä panevan. Hän näytti niin perin hävinneeltä ja pakeni
pois kuin hullu; mutta ei hän koskaan anna minulle selitystä, sen
verran tunnen hänen, eikä Marttakaan tee sitä.
Purnumestari alkoi kiivaasti kävellä edes ja takaisin pienessä
puutarhassaan, kunnes raivonsa asettui ja hän malttoi mielensä. Ja
mitäpä asiaan voitiinkaan? Väkisin pakoittaa nuorukaisia yhteen, jos
eivät tahtoneet, sitä eihän voitu, ja mitään hyötyä ei siitäkään
ollut, että vaivattiin päätänsä kysymyksellä, minkä tähden he eivät
tahtoneet. Syvästi huoaten vanhus sanoi hyvästi mielituumalleen;
sillä pakoittaa heitä ei käynyt laatuun.
Vielä seisoi hän surullisissa ajatuksissaan, kun näki nuoren Berkow
herran astuvan tiellä, joka kulki hänen tupansa sivutse, puiston
takapuolelle. Artturi näytti olevan portteihin tutustuneempi kuin
hänen vaimonsa oli ollut; hän veti jo taskustaan avaimen, joka sopi
siihen niin väkinäisesti avattuun lukkuun. Purnumestari tervehti
nöyrästi ja kunnioittavasti sivu-menevää nuorta perillistä;
tavallisessa välinpitämättömyydessään tämä tuskin loi silmiään
syrjään, tervehti ylhäisesti huolettomalla nyökäyksellä, jonka
arvattavasti piti merkitä kiitosta, ja aikoi astua eteenpäin.
Tuskallinen tunto riuhtaisi vanhuksen kasvoja; hän seisoi yhä
lakki kädessä ja katsoi hänen jälkeensä hiljaisella, surullisella
katsannolla, joka näytti sanovan: "Tuommoinenko sinusta siis on
tullutkin!"
Joko nyt Artturi lienee nähnyt tuon katsannon, taikka että hänellä
nyt vasta johtui mieleen, että se oli hänen lapsuuden ystävänsä ja
leikkitoverinsa, joka seisoi hänen edessään, hän seisahtui yhtäkkiä.
-- Noh, katsopas, eikö se ole Hartonen! Kuinka voitte?
Veltolla, huolettomalla tavallaan ojensi hän hänelle kättä ja
näytti vähän närkästyvän, kun purnumestari ei heti kohta tavannut
sitä; mutta purnumestarille ei ollut moneen vuoteen semmoista
ystävällisyyttä osoitettu; hän viipyi siis ottamasta häntä kädestä,
ja kun se viimein tapahtui, niin vienosti ja varovasti, kuin jos
pelkäisi tuon hienon valkoisen käden vahingoittuvan hänen kovassa
kourassaan.
-- Kiitän! minä voin joksikin hyvästi, herra Artturi -- suokaa
anteeksi: herra Berkow, aioin sanoa.
-- Sanokaa vaan Artturiksi, sanoi nuori mies huoleti. Te olette
siihen enemmin tottuneet ja minä kuulen teiltä sen nimen kernaammin
kuin minkään muun. Siis olette tyytyväinen, Hartonen?
-- Olenpa niinkin, Jumalan kiitos, herra Artturi. Minulla on mitä
tarvitsen. Vähän huolta ja surua tietysti on joka talossa, ja minulla
on sitä nyt lasteni vuoksi -- mutta eipä nyt muuta olekaan.
Purnumestari näki kummastuksekseen nuoren herran astuvan likemmä
ja laskevan molemmat kätensä säleaidalle, ikäänkuin aikovan käydä
pitempään puheesen.
-- Lastenneko vuoksi? Minä luulin teillä olevan vaan yhden pojan.
-- Aivan oikein, Olli poikani. Mutta minulla on myös eräs sisareni
tytär, Martta Ellanen hoidettavanani.
-- Ja hänkö huolettaa teitä?
-- Mitä vielä! vastasi purnumestari intoisesti. Tyttö on niin ripeä
ja niin suosittava kuin kukaan voi olla mutta minä olin ajatellut,
että hänestä ja Ollista voisi tuilla pariskunta, mutta --
-- Mutta tottapa Olli ei tahtone? keskeytti hänen Artturi.
Vanhus kohotti hartioitaan sanoen:
-- En tiedä. Eikö lienekään todella tahtonut, vai lieneekö kosinut
nurin puolisesti, se vaan, että asia on päättynyt heidän välillään.
Ja viimenen toivoni oli, että Olli saisi kelpo vaimon, joka voisi
asettaa hänen päänsä oikeaan suuntaan.
Merkillistä oli, että nämä vanhan vuorimiehen yksinkertaiset eikä
suinkaan miellyttävät perheelliset ilmoitukset eivät näyttäneet
nuorta herraa kyllästyttävän; hän ei haukotellutkaan niin kuin
tavallisesti, kasvonsa osoittivat jonkunlaista mielenkiintoakin, kun
kysyi:
-- Onko hänen aivoissaan tätä nykyä mitään vikaa?
Purnumestari loi aran silmäyksen kysyjän puoleen ja sitte maahan.
-- Oi herra Artturi, teille en tarvinne sitä mainita. Kyllä olette jo
kuulleet tarpeeksi Ollista.
-- Olenpa kuullut, nyt muistan, isäni on puhunut hänestä minulle.
Poikanne ei ole hyvässä suosiossa herrain tykönä tuolla ylhäällä, ei
laisinkaan, Hartonen!
Vanhus huokasi syvästi.
-- Siihen en voi mitään. Hän ei enään tottele minua, ja oikeastaan
ei hän koskaan ole totellut. Hän on aina pitänyt omaa päätänsä ja
joka paikassa tahtonut saada omat mielipiteensä vallan päälle.
Minä olen antanut sen pojan oppia enemmän kuin muut opettavat
poikiaan, kentiesi enemmänkin kuin on hänelle hyödyllistä ollut;
minä ajattelin, että hän pikemmin pääsisi eteenpäin maailmassa
ja hän onkin jo vuorityön päällysmiehenä ja pääsee kyllä vielä
ylipäällysmieheksikin, mutta opista koko hänen onnettomuutensa on
tullut! Hän etsii selkoa kaikista mahdollisista asioista, tahtoo
tietää kaikki asiat paremmin, istuu kaiket yöt kirjainsa ääressä ja
on toveriensa kaikki kaikissa. Kuinka hän menettelee päästäkseen
joka paikassa ensimäiseksi, sitä en käsitä, mutta hän oli vaan
pienoinen nulikka, kun jo kaikki kuulivat hänen komentoansa, ja
nyt on asian laita pahempi kuin milloinkaan. Mitä hän sanoo, sen
he uskovat sokeasti; missä hän on, sinne he kaikki keräytyvät, ja
jos hän tahtoisi viedä heidät vaikka hiiteen, niin he ovat hänen
seurassaan, kun vaan hän on esimmäinen. Mutta se ei ole ollenkaan
hyvä, erittäinkin täällä tehtaissa.
-- Miksi ei juuri täällä? kysyi Artturi.
-- Siksi että väen tila täällä on kovin huono! rupatteli purnumestari
aivan ajattelemattomasti. Älkää suuttuko, herra Artturi, että sanon
sen teille vasten kasvojanne, mutta niin se todellakin on. Minä
osaltani en saata valittaa: minun on aina käynyt ylen hyvästi,
sen tähden että äiti-vainajanne suosi vaimoani -- mutta nuo muut,
katsokaapa! Ne tekevät työtä ja ponnistelevat päivä päivältä ja
tuskin sittekään voivat hankkia välttämättömimpiäkään tarpeita
vaimolleen ja lapsilleen. Sen Jumala tietäköön, että se on kovaa ja
kitkerää leipää; mutta työtä meidän kaikkein tietysti pitää tehdä,
ja useimmat tekisivätkin sydämen halusta, jos heille vaan tapahtuisi
sama oikeus kuin muissa tehtaissa. Mutta täällä heitä ahdistellaan ja
kiusataan jokaisen pennin suhteen, mikä heidän niukkaan palkkaansa
kuuluu, ja tuolla purnussa sitte ovat asiat niin surkean huonolla
kannalla, että jokainen lukee Isä-meidän rukouksen ennenkuin menee
sinne alas, hän ei voi muuta uskoa, kuin että jonakin armaana päivänä
kaikkityyni romahtaa hänen päällensä. Mutta parannuksiin siellä ei
löydy rahoja, ja jos joku yhtyy hätään ja viheljäisyyteen, silloin
ei myöskään ole rahaa, ja sillä välin täytyy heidän nähdä, kuinka
satojatuhansia lähetetään pääkaupunkiin, että --
Vanhus maltti tuota pikaa mielensä ja tukki suunsa. Hän oli joutunut
semmoiseen pakinoimisen intoon, että kokonaan unhotti kuka se
oli, joka seisoi hänen edessään: ja se heleä punastus, joka hänen
viimeisten sanainsa johdosta nousi nuoren herran poskille, sai hänen
vasta pidättämään kielensä.
-- Noh? kysäisi Artturi, hänen yhä ääneti pysyessä. Jatkakaa
pakinaanne, Hartonen; näettehän että kuultelen.
-- Oi Herra Jumala! änkytti vanhus hädissään, en niin aikonut sanoa;
minä kokonaan unhotin --
-- Senkö unhotitte, kuka on tarvinnut nuo sadat tuhannet? Ette
tarvitse puhdistaa itseänne, Hartonen, vaan kertokaa huoleti mitä
aiotte sanoa. Vai luuletteko, että aion syyttää teitä isäni tykönä?
-- En! vastasi purnumestari vilpittömästi. Sitä ette suinkaan
tee. Ette olekaan isänne luonnosta; hän erottaisi minut virastani
varomattoman lörpötykseni tähden. Noh niin, tarkoitukseni on vaan,
että kaikki täkäläinen meno vihastuttaa työväkeä. Herra Artturi --
hän astui rukoilevalla, puoleksi pelvolla, puoleksi luottamuksella,
askelen likemmä -- jos te kuitenkin ottaisitte asian korjataksenne!
Te olette herra Berkowin poika ja tulette sittemmin perimään
kaikkityyni; eihän asia koske keneenkään likemmin kuin teihin.
-- Minuunko? kysyi Artturi mielikarvaudella, joka onneksi kokonaan
välttyi purnumestarilta; enhän ymmärrä mitään, miten täällä on tapana
tahi mikä täällä on tarpeellista, aina on se ollut outoa minulle.
Vanha purnumestari pudisti surullisena päätänsä.
-- Oi Jumala, mitäpä tuo on ymmärtää! Siihen ette tarvitse ensin
tutkia purnua ja koneita. Siihen tarvitaan vaan, että katsotte ja
kuultelette työväkeä, niinkuin nyt minua kuultelette, mutta sitäpä
ei kukaan tee. Joka valittaa se eroitetaan toimestaan, ja silloin
kuuluu heti: "sentähden, että on ollut uppiniskainen", ja kun joku
vuorityömies-parka semmoisesta syystä on toimestaan eroitettu,
niin hän tuskin enään löytää yhtään elatuskeinoa. Minä vakuutan
teitä, herra Artturi, se on viheljäisyyttä! ja sitäpä Olli ei voi
nähdä, se kalvaa häntä, ja jos kymmeniäkin kertoja saarnaan hänen
ajatuksiaan vastaan, niin hän kuitenkin pää-asiassa on oikeassa; niin
ei se kauvan käy laatuun. Ainoastaan keino, millä hän tahtoo saada
muutoksen aikaan on jumalaton ja syntinen; se tulee saattamaan hänet
onnettomuuteen ja ne muut niinikään. Herra Artturi -- suuret karpalot
näkyivät ukon silmissä, kun hän tällä kertaa epäröimättä otti nuorta
miestä kädestä -- minä rukoilen teitä, älkää Jumalan tähden antako
tätä menoa enään kestää! se ei ole hyvä, ei herra Berkowillekaan.
Yleensä muissa tehtaissa on työnteko lakkautettu, mutta jos se kerta
täällä tapahtuu, silloin, Jumala meitä auttakoon, silloin se on
hirmuista!
Artturi oli koko tämän puheen ajalla äänetönnä katsoa kurkistanut
eteensä, nyt nosti hän silmänsä ja katsoi pitkään ja vakaisesti
puhujata.
-- Minä olen puhuva isälleni siitä sanoi hän verkkaisesti. Luottakaa
siihen, Hartonen!
Purnumestari päästi irti Artturin käden ja astui takaperin. Tosin
oli hän tällä kertaa purettuansa kaiken sydämensä, odottanut toista
vaikutusta, kuin tuota kylmää lupausta. Artturi oikaisi itsensä,
kääntyi pois ja yritti lähtemään.
-- Vielä yksi asia, Hartonen! Poikanne on äskettäin pelastanut
henkeni, ja häntä lienee loukannut se, ettei ole kuullut yhtä sanaa
kiitokseksi siitä. Oikeastaan en pidä elämätä suuressa arvossa,
ja mahdollista on, että sentähden arvasin sen hyvän työn kovin
vähäarvoiseksi, mutta minä olisin korjannut tämän laiminlyömisen,
jos -- nuori perillinen veti kulmiaan ryttyyn ja äänensä kävi
tuikemmaksi -- jos Olli ei olisi mikä hän on. Minulla ei ole
halua nähdä kiitollisuuteni ken tiesi samalla tavoin hyljätyksi,
kuin äskettäin tapahtui tirehtöörille, jonka panin asialleni.
Kiittämättömänä en kuitenkaan tahdo itseäni pidettävän; sanokaa
hänelle, että kiitän häntä, ja mitä muuhun tulee, aion puhua siitä
isäni kanssa. Hyvästi!
Hän meni puiston kautta. Purnumestari katsoi surullisena hänen
jälkeensä ja raskas huokaus väikkyi hänen huulillaan, kun hän hiljaa
jutteli itsekseen: suokoon Jumala, että tästä olisi apua -- mutta
sitä en usko!
* * * * *
-- Siellä vallaskartanossa vedettiin herrasväen ajoneuvot
vaunuhuoneesta pihalle ja ajaja hankkiutui hevosia valjastamaan.
-- Tämäpä on jotain uutta, sanoi hän lähelle seisovalle palvelijalle,
joka vastikään oli tuonut hänelle käskyn hevosten valjastamisesta.
Herra ja armollinen rouva ajavat yhdessä. Meidän täytyy vetää
punainen piiru annakkaan.
Palvelija naurahteli.
Niinpä niin, suurta hupaa heillä kyllä ei siitä ole, mutta toisinkaan
ei käy laatuun. Heidän on käytävä vuoronsa vieraissa niiden,
ylhäisten luona, jotka olivat täällä päivällisellä, ja silloin ei
sovi, että ajavat sinne erillään toisistaan; muuten he kyllä sen
tekisivät.
-- Kummallista herrasväkeä! arveli ajaja, päätänsä pudistellen. Ja
sitä sanotaan avio-elämäksi. Jumala jokaista semmoisesta avioliitosta
varjelkoon!
Neljännes tuntia sen jälkeen pyörivät vaunut, joissa Artturi Berkow
nuoren rouvansa kanssa istui, tiellä, joka vei kaupunkiin. Ilma, joka
koko aamupäivän oli ollut jommoinenkin oli melkoisesti rumennut.
Koko taivas oli harmaiden pilvien peitossa, joita miltei myrskyksi
yltyvä tuuli ajeli ja lähetti tuontuostakin sateen roiskauksia
jo ennestään läpimärälle maalle. Kevät oli ylimalkain rankka ja
myrskyinen, oikein omaansa tekemään maalla asumisen kaupunkilaisille
mahdottomaksi kärsiä. Vaikka jo oltiin toukokuussa, niin puiston
paljaat, lehdettömät puut tuskin vielä näyttivät ensimäisiä urpiansa;
tuima tuuli ja kylmät sateen roiskaukset hävittivät lopen Berkowin
puutarhurin kaiken kukaston, jota hän niin suurella vaivalla oli
kasvattanut penkereille ja kukkasaroille, sekä pieksivät rikki
ja kuolettivat jokaisen kukan, mikä vielä puhkesi ulkoilmassa.
Pohjattomat tiet, sadeveden vallassa olevat metsät tekivät kaiken
matkustuksen yhtä ikäväksi kuin hyödyttömäksi yritykseksi.