teidän huolivan koko asiasta mitään, herra Berkow. Ettehän tahtonut
ensinkään sekautua koko asiaan, jota vastoin armollinen rouva alusta
aikain oli siitä niin huolissaan, että luulin --
-- Vai niin! keskeytti hänen Artturi, taas rypistäen huuliaan -- noh,
armollisen rouvan tahto on aina muka noudatettava, mutta saanpa
kumminkin pyytää, että tämmöisissä toiminto-asioissa -- hän laski
erityisen äänenkoron tälle viimeiselle sanalle -- ettette niin
kokonansa jätä minua lukuun ottamatta, niin kuin tällä kertaa olette
tehneet. Toivon että vastedes minulle ennen kaikkia muita annetaan
tieto, sitä vaadin välttämättömästi.
Näin sanottuaan jätti hän herrat ällistyksiinsä seisomaan ja meni
huoneisinsa. Tirehtööri katsahti kumppaniansa.
-- Mitäs te tästä sanotte?
Yli-insinööri naurahteli.
Täällä tapahtuu ihmeitä ja kummia! Herra Artturi näyttää
huolivan hänkin asioista. Herra Artturi alkaa vaatimaan jotakin
välttämättömästi! Sitäpä ei vielä minun muistaakseni koskaan ole
tapahtunut.
-- Mutta eihän tämä olekaan työtoimiin kuuluvaa! sanoi tirehtööri
vihoissaan. Se on suorastaan vaan yksityinen asia, ja kylläpä arvaan,
miten koko jutun laita on. Tottapa Hartonen taas on käyttänyt itsensä
vanhaan herttaiseen tapaansa armollisen rouvan parissa. Minua
hetikohta arvelutti, kun rouva käsketti hänen luoksensa -- _hänkö_
hillimättömänä ja karttamattomana vallasväen seurassa! Kyllähän on
rouvalle vasten silmiä voinut sanoa mitä hän minulle sanoi aamulla
konttorissa, ettei hän ole palkinnon puutteessa ja etteihän rahan
himolla olekaan henkeään uskaltanut. Tottapa nuori rouva on siitä
pahoillaan, nuori herra niinikään, ja tottapa saan olla valmis
pitämään herra Berkowilta muutamia kohteliaisuuden osoituksia
hyvänäni siitä, että olen päästänyt Hartosen rouvan puheille. --
Noh, tämäpä olisikin ensi kerta, kun herra Artturi olisi levotonna
jostakin, mikä hänen nuoreen rouvaansa koskee, arveli insinöörisinä
kun menivät portaita alas. Jo havaitsen, että se talvinen ilma, mikä
tässä avioliitossa vallitsee, vähitellen leviää koko ympäristölle.
Talvi tuntuu niin pian kuin sitä lähestytään. Eikö ole teistäkin niin?
-- Rouva Berkow oli minusta tänäpänä niin ihastuttavan kaunis. Tosin
oli hän vähän kopea ja pöyhkeä, -- mutta yhtähyvin viehättävän ihana.
Yli-insinööri muodostui sukkelan näköiseksi säpsähdyksestä.
-- Jumala varjelkoon! Johan puhutte juuri Wilpposen tapaan! hyvä että
olette ennättänyt viidennelle kymmenelle. Mutta koska Wilpposen tulin
maininneeksi, niin hän kokonansa jo on joutunut ihastuksensa valtaan,
mutta luultavasti vaan ei tämä, eikä siihen kuuluva runollisuuskaan
nostane mitään mustasukkaisuutta ylemmällä paikalla. Herra Artturi
näyttää olevan yhtä vähän taipuva ihantelemaan nuorta rouvaansa,
kuin rouva on halullinen tämmöistä runoutta vastaanottamaan. Joka
päivähän noita kuivan järjen nojalle perustettuja naimakauppoja
tehdään. Mutta, sitä en nyt saata auttaa, minusta tuntuu niinkuin
tämä ei päättyisikään tavalliseen laatuun, ja niinkuin kaiken tämän
jäätikön alla joku tulivuori piilisi, joka jonakin poutaisena
päivänä puhkea salamoimaan ja jyskämään sekä antaa meidän kokea
vähäisen maanjäristyksen ja maailmankin mullistuksen vähin muodoin.
Sekin kyllä "olisi hiukkasen runoutta, näillä jokapäiväisen elämän
autioilla aromailla", kuten Wilpponen lausui, kun vaan hän ja hänen
soittokoneensa maailman haljetessa pelastuisi! Kas niin, nyt olemme
alhaalla! hyvästi herra tirehtööri!
* * * * *
Yli kuukauden ajan oli kulunut mainitusta juhlallisuudesta; mutta
herra Berkow, joka ei näkynytkään löytäneen sitä hauskuutta, jota oli
odottanut "lastensa äkillisestä ilahduttamisesta", joksi hän sanoi
ensimäistä käyntiään äskennaineiden luona, oli jo muutamain päiväin
kuluttua palannut pääkaupunkiin, missä kokonainen kuorma toimia
häntä odotti. Nyt häntä taas odotettiin pidemmäksi ajaksi tänne.
Ei mitään muutosta ollut sillä aikaa tapahtunut nuoren pariskunnan
keskinäisessä elämässä, paitsi sitä se oli jos mahdollista vielä
enemmin eroitettu, kylmä ja säänöllinen kuin alussa. Molemmin puolin
näyttiin yhtä hartaasti ikävöittävän loppua näille lempiviikoille,
jotka nyt kerta oli päätetty yhdessä kuluttaa täällä maaseudun
yksinäisyydessä, kunnes kesä tekisi pitemmän matkustuksen
mahdolliseksi, josta palattua aiottiin syksynpuoleen palata
pääkaupunkiin, siellä iän kaiken asumaan. Tuleva koti siellä oli jo
Berkowin toimesta pantu ylen loistavaan kuntoon.
Aamutyöstään vastikään päästyään Olli Hartonen oli kotiinsa
menemässä, mutta tällä kertaa täytyi hänen melkeästi pidättää muuten
niin ripeitä askeliaan, sillä hänen vierellään käveli Wilpponen,
joka, konttoorista juuri ulos astuttuaan, oli huutanut hänen
odottamaan ja tullut hänen luokseen. Muuten oli harvinaista nähdä
kenenkään konttooripalvelijoista näin tuttavasti seurustelevan
päällysmies -- Hartosen kanssa, jolla oikeastaan ei ollut yhtään
suosiota niissä miehissä, ja vielä kummempaa oli, että juuri
Wilpponen oli tämän ystävällisyyden alkaja, ellei anneta vanhan
sananlaskun, että ylenpuolisuudet koskevat toisiinsa, käydä
selityksestä -- mutta tässä oli jotakin muuta olemassa. Tosiaan ei
tiennyt yli-insinööri, mitä hän pilapuheellaan oli aikaansaattanut;
mutta hänen ainoastaan leikin vuoksi virkkamat sanansa tuosta
miellyttävästä kertomalaulun aineesta, olivat valitettavasti
pudonneet ylen kiitolliseen maahan. Wilpponen aikoi täyttä totta
tehdä runoelman Hartosen uroteosta, tämä kun pelasti nuoren herran
ja rouvan, mutta oli vielä kahden vaiheella pitäisikö tästä
mestariteoksesta tulla kertoma- tahi sankariruno, vaiko näytelmä.
Kovaksi onneksi Ollille, oli hänen voimakas ja miehuullinen tekonsa
saattanut puheen-alaisen runoniekan siihen ajatukseen, että tämä
nuori pelastaja olisi murhenäytelmänsankariksi erittäin sopiva, ja
hän kiikkui sen tähden ehtimiseen Hartosen kintereillä tutkiakseen
tätä kovin miellyttävää luonnetta. Kun nyt Hartonen vielä lisäksi,
uljuudella mikä saatti itse tirehtöörinkin pahoille mielin, hylkäsi
tarjotun, melkoisen palkinnon, silloin suureni se runollinen loiste,
mikä hänen ympäröi, siihen määrään Wilpposen silmissä, ettei mikään
saanut sitä hälvenemään, ei huolettominkaan hurjamaisuus ihmetellyn
puolelta, eikä tuimimmatkaan muistutukset esimiehiltä, jotka eivät
lainkaan tahtoneet suvaita tätä tuttavallisuutta. Olli näyttikin
varsin vähän taipuvaiselta näihin tutkimuksiin; aivan usein koetti
hän päästä erilleen tästä hänelle tukalasta seurasta, juuri niinkuin
näsäkästä kärpäistä karkoitellaan luotansa; mutta ei se auttanut.
Herra Wilpponen oli nyt kerta päähänsä pannut tehdä hänestä sankarin,
tosin rotevan, hurjan ja hillimättömän veitikan, ja jota pahemmin
Hartonen siinä suhteessa itsensä käytti, sitä enemmin toinen ihasteli
tätä näin selkeäksi muodostunutta luonnetta, sitä innollisemmin hän
sitä tutki. Viimein nuori kaivos-työmies vaan kohautteli hartioitaan,
mukautuen välttämättömyyteen; vihdoin teki tottumuskin, että näiden
molempain nuorten miesten välillä syntyi jonkunlainen tuttavuus,
jossa kunnioitus aina tarkoin vaarinotettiin.
Oli joksikin kylmä pohjoistuuli. Herra Wilpponen, pani varuisasti
päällystakkinsa nappiin ja kääri huolellisesti paksun Villasen
kaulahuivinsa päät yhteen, huoahtain sanoen:
-- Olettepa onnellinen ihminen, te Hartonen, jättiläis-luontonne ja
lujane terveytenenne. Te kuljette vuori-aukossa edes ja takaisin,
kuumasta kylmään, ja seisotte sitte täällä ulkona kylmässä viimassa,
jota vastoin minun täytyy hätäisesti varoa itseäni jokaiselta ilman
muutokselta. Ja siihen vielä olen arkahermoinen, niin heikko, niin
ärtyväinen -- joka tulee siitä, että sielu liiaksi vallitsee ruumista.
Niin, Hartonen, se tulee tunteiden ja ajatusten ylenmääräisyydestä!
-- Minä luulen, herra Wilpponen, että se tulee teidän iankaikkisesta
teeveden juonnistanne, arveli Olli puoleksi surkuttelevasti
katsahtaen pienen ja heikon kirjurin puoleen. Jos aamuin ja illoin
vaan läikyttelette suuhunne sitä vetelää lämmintä latkua, niin ette
ikipäivinänne pääse voimiin.
Wilpponen silmäsi äärettömällä etevämmyyden tunnolla ylös, pitkän
neuvon antajansa puoleen.
-- Sitä ette ymmärräkään, Hartonen; minä en millään muotoa sietäisi
niin järeätä ruokaa kuin te; ruumiinrakennukseni ei ole sovelias
semmoiselle rualle, ja paitsi sitä tee on erittäin kaunetieteinen
juoma. Se elähdyttää minua. Sepä innostuttaa minua, kun päivän
halpamainen työ on tehtynä ja runottaret illan hiljaisuudessa minua
lähestyvät --
-- Te tarkoitatte värsyjen tekoa? keskeytti hänen Olli kuivasti. Vai
niin, senkö tähden teetä tarvitsette, Noh, senpä mukaista niistä
sitte tuleekin.
Onneksi juuri samassa silmänräpäyksessä moniaita loppusoinnullisia
värsyjä istahti tämän näin kovasti loukatun runoilijan aivoihin; hän
ei siis huomannutkaan kumppalinsa epäkohteliaisuutta, ja hän kääntyi
taas ystävällisesti hänen puoleensa.
-- Minulla on jotakin teiltä rukoiltavana, Hartonen, tahdottavana,
vaadittavana, sanoi hän; teidän täytyy, maksoi mitä maksoi, myöntyä
siihen. Hallussanne on eräs kalu, joka teille on aivan arvoton ja
joka tekisi minun onnellisimmaksi kuolevaisista; teidän täytyy se
antaa minulle.
-- Mitä täytyy minun antaa teille? kysyi Olli, joka, kuten
tavallisesti Wilpposen puhuessa, ainoastaan puolittain oli häntä
kuullellut, huolettomasti katsahdellen. Herra Wilpponen punastui,
huokasi, katsahti maata kohti, huokasi vielä kerran ja näki vihdoin
näiden valmistuksista päästyänsä soveliaaksi lausua:
-- Te muistatte sen päivän, jona pelastitte nuoren rouvan. Oi,
Hartonen, se on ijäinen vahinko, ettei teillä ole mitään käsitystä
sen satunnan runollisuudesta; jospa minä olisin teidän sijassanne
ollut! kuitenkin älkäämme siitä puhuko! Mutta armollinen rouva
tarjosi teille oman nenäliinansa, kun näki teistä verta vuotavan. Te
piditte sitä kädessänne kun samassa ne muut tulivat avuksenne. Ette
suinkaan ole saattanut semmoista asiata unhottaa!
-- No, mitä nenäliinasta tahdotte? kysyi Olli, jonka huomio yhtäkkiä
oli tarkistunut.
-- Minä haluaisin sitä omakseni, kuiskasi Wilpponen, alakuloisena
silmänsä maan matalalle luoden. Vaatikaa minulta mitä tahdotte; mutta
antakaa minulle se kallis muisto naisesta, jota pidän jumalatani
pyhimpänä.
-- Tekö? morahti Olli äänellä, joka sai hänen kumpalinsa väistymään
ja hätäisesti katsahtamaan ympärilleen, oliko ketään likiseudussa.
-- Älä karju noin, Hartonen! Teidän ei tarvitse laisinkaan kauhistua
että jumaloitsen tulevan isäntämme puolisoa. Se on perin toista kuin
mitä te olette tottuneet rakkaudeksi ajattelemaan! se on -- noh niin,
te ette ymmärrä mitä kaukaisessa palava rakkaus on.
-- En, vastasi nuori vuorimies lyhyesti, kiirehtien käyntiään ja
silminnähtävästi kokien saada keskipuhetta loppumaan.
-- Ettekö millään muotoa voisikaan sitä käsittää! julisti herra
Wilpponen sanomattomalla mielihyväisyydellä; -- ette, näetsen,
voisi koskaan korottauta siihen tunteen ylevään puhtauteen, mihin
ainoastaan korkein sivistys voi korottauta, tunteesen, jolla ei ole
mitään toivoa, eipä mitään haluakaan, joka tyytyy siihen että saa
pysyä etäällä äännettömässä ja autuaallisessa jumaloitsemisessa. Vai
mitäpä muuta luulisitte voitavankaan tehdä rakastaessa naista, joka
on toisen oma?
-- Pitää tukehduttaa rakkaus! sanoi Olli tukalasti, tahi --
-- Tahi?
-- -- lyödä toinen kuoliaaksi.
Herra Wilpponen väistyi tavattoman sukkelasti toiselle puolen tietä,
jonne jäi seisomaan perin kauhistuksiinsa.
-- Mikä hillittömyys! Tukka voi pyöristyä tuommoisille
perus-aatteille! Te tahtoisitte murhalla ja kuolemankolauksella
näyttää rakkautenne oikeutetuksi? Olettepa, Hartonen, hirmuinen
ihminen, ja tuon te sanotte äänellä ja katsannolla -- niin niin,
armollinen rouva sanoo totta, kun sanoo teidät hillimättömäksi
luonnonvoimaksi, joka --
-- Kuka sanoo minua siksi? keskeytti hänen Olli kiivaasti, ja
synkeästi katsahtaen Wilpposta silmiin.
-- Nuori rouva! "Hurja, hillimätön luonnonvoima", niin on hän
sanonut. Hyvin nerokas lause ja teihin erinomaisen hyvästi osattu.
Hartonen, -- nuori kirjuri rohkeni, vaikka joksikin varuisasti, taas
lähetä kumppaliaan. -- Hartonen, kaikki saattaisin antaa teille
anteeksi, kaikki tyyni, senkin mitä vastikään sanoitte! mutta mitä en
saata teille anteeksi antaa, se on iljettävä käytöksenne armollista
rouvaa kohtaan. Oletteko te yksinänne silmitön tuolle ihannuudelle ja
sulolle, joka on lannistanut röyhkeämmätkin toverinne; te kartatte
nähdä häntä, juurikuin olisi teillä siitä joku onnettomuus? Jos
vaan näette hänen vaunussa kaukana, niin jo käännytte takaisin
ja poikkeette syrjään, ja minä otan veikatakseni, että jokapäivä
kuljette syrjäpolkua tirehtöörin kartanon sivutse, ainoastaan
sentähden, että kentiesi kohtaisitte hänen siellä puisto-aitauksen
takana, jolloin tulisitte pakoitetuksi häntä tervehtämään. Voi
tuota surkeata vihaa ylhäisempiä kansaluokkia kohtaan, joka ei tee
eroitusta naistenkaan suhteen! Sen sanon vieläkin, että olette
hirmuinen ihminen!
Olli ei virkannut mitään! vastoin tavallisuuttaan antoi hän nuhteiden
rakeina sadella kasvoihinsa, sanaakaan vastaamatta, ja vahvisti siis
Wilpposta siinä onnellisessa erehdyksessä, että sen muistutuksista jo
oli tekoa ollut. Tästä yltyneenä jatkoi Wilpponen:
Palataksemme pää-asiaan -- nenäliinaan --
-- En tiedä mihinkä lienee joutunut, keskeytti hänen Hartonen
kiivaasti. Tottapa se on hävitetty tahi on Martta antanut sen
takaisin. Minä en tiedä siitä mitään.
-- Wilpponen oli kovin tyrmistyä tästä huolettomuudesta, millä hänen
mielestään näin kallista kalua kohdeltiin, kun samassa näki Martan
seisovan purnumestarin huoneen edustalla, jota olivat tulleet yhä
likemmä. Kuin petolintua, ampui nuori kirjuri hänen luoksensa ja
alkoi tutkia häntä puheen-alaisen nenäliinan suhteen, mihinkä se oli
joutunut, oliko hän todellakin antanut sen takaisin, vai eikö se
jostakin löytyisi. Ensin tyttö ei näkynyt häntä ymmärtävän; mutta
oivallettuaan mistä puhe oli, hänen kasvonsa melkoisesti synkistyivät.
-- Nenäliina on vielä täällä, sanoi hän vakavasti. Luulin hyvin
tekeväni, kun eräänä päivänä rupesin sitä pesemään, mutta Ollihan oli
kuin hulluna ainoastaan siitä, että olin koskenut siihen. Se on hänen
laatikossaan.
-- Noh! Olli vaanko juonitteli, kun ei tahtonut antaa minulle mitä
halusin! sanoi Wilpponen loukkautuneena, pahasti katsahtaen Ollia
silmiin, joka salaisella närkästyksellä oli häntä kuullellut ja nyt
miltei pilkaten sanoi:
-- Olkaa huoleti, herra Wilpponen! Nenäliinaa te ette saa kumminkaan!
-- Ja minkä tähden en, jos rohkenen kysyä?
-- Sentähden, että minä sen pidän, vastasi Olli lyhyesti.
-- Mutta Hartonen --
-- Kun kerran olen kieltänyt, niin se sinänsä pysyy; senhän tiedätte,
herra Wilpponen.
Wilpponen korotti silmänsä ja kätensä taivaasen, ikäänkuin ottaakseen
sitä todistajaksi hänelle tehtyyn vääryyteen, mutta yhtäkkiä
putosivat kädet hermottomina alas ja hän itse oikaisi itsensä yhtä
äkisti suoraksi, kun eräs ääni Martan takana virkkoi:
-- Etkö, rakas lapsi, saata antaa minulle tietoa -- kah, herra
Wilpponen! kentiesi tulen ja keskeytän huvittavan puheen?
Wilpponen seisoi äännettömänä, mutta se oli yhtä paljon tuskan
tunnosta kuin ihastuksesta tämän äkkiarvaamattoman kohtauksen tähden,
hänen kun nyt tapasi se rusentava tieto, että hänen, joka tähän asti
aina oli ollut rouvan edessä puettuna paraisin vaatteisinsa, nyt
täytyi seisoa siellä sinisessä päällystakissa, viheriässä villasessa
kaulahuivissa ja tuiman tuulen kovin punastuttamane nenä-huippuneen.
Herra Wilpponen, jonka ilkipilainen kohtalo oli saattanut tämmöiseen
pulaan hänen ihanteensa edessä, toivotti itseään alimmaiseen
vuorenaukkoon, mutta oli toki siksi älyllään, että tiesi tuskautua
Hartosen tähden, joka seisoi siellä pölyisissä työvaatteissaan juuri
nuoren rouvan edessä, paikalta liikahtamatta.
Eugenia oli tullut sitä tietä, joka kulki huoneitten sivutse ja
astahtanut pieneen puutarhaan, mistä aluksi näki ainoastaan nuoren
tytön. Vastausta kysymykseensä hän ei saanut kohta; molemmat miehet
seisoivat ääneti, mutta Martta otti nyt puhuakseen.
-- Me puhuimme vastikään siitä pitsi-nenäliinasta jonka armollinen
rouva antoi siteeksi ja jota ei vielä ole takaisin annettu.
-- Vai niin; Nenäliinastani! sanoi Eugenia huolettomasti. Senpä
olin tosiaankin jo unhottanut, mutta koska olet niin hyvästi sen
tallehtinut, niin saatanpa saada sen takaisinkin.
-- En minä ole sitä tallehtinut, se on Ollilla! Martan silmät
vilahtivat synkeästi tarkastellen Ollin puoleen, ja Eugeniakin näkyi
olevan vähän pahoillaan tälle nuorelle miehelle, joka ei ollut häntä
edes tervehtänytkään.
-- Noh, teilläkö se on, Hartonen? Vai ettekö tahdokaan antaa sitä
minulle jälleen?
Herra Wilpposella oli taas syytä suuttua Ollin "inhoittavasta
käytöksestä" sillä tämä seisoi edelleen yhtä järkkymätönnä, otsa
synkeästi rypistettynä ja huulet tiukalle näytettyinä, sanalla
sanoen, yhtä uppiniskaisen ja röyhkeän näköisenä, kuin sinä hetkenä,
kulloin oli astahtanut rouvan huoneuksiin. Voihan sen nähdäkin, että
hänen ensin täytyi toden totta hillitä vihansa isäntänsä nuorta
puolisoa vastaan, mutta tällä kertaa hänen parempi luonteensa sai
voiton. Herra Wilpponen näki hyvin selvästi, kuinka heti rouvan
äänähdettyä Hartonen häpesi käytöstänsä, kuinka tämä häpy hohtavana
punana nousi aina otsaan asti, ottipa pois sen vihaisen röyhkeydenkin
hänen käytöksestään. Hänen nuhdesaarnansa ei siis ollut jäännyt
aivan tehottomaksi; kuinkapa muuten se yksipintainen Hartonen, jota
muuten ei saatu hyvällä eikä väkisin mihinkään pakoitetuksi, olisi
hiljaisella kuuliaisuudella noudattanutkaan yhtä ainoata kysymystä,
niinkuin hän nyt teki, kun meni tupaan ja muutamain minutien kuluttua
palasi nenäliina kädessä.
-- Kas tässä, armollinen rouva.
Eugenia pisti nenäliinan, jota ei näyttänyt pitävän minkään
veroisena, lakkariinsa.
-- Ja nyt, herra Wilpponen, koska olen tavannut teidät täällä, niin
saattanette paraiten antaa minulle erään tiedon. Minä olen nyt ensi
kerran kävellyt koko matkan tänne ja näen että silta, joka vie
puistoon, on rautaportilla suljettu. Saadaanko se auki, vai pitääkö
minun palatessani tehdä koko tuo kierros tehtaan kautta?
Hän osoitti sitä ainoastaan muutamain askelten päässä olevaa siltaa,
joka vei päälitse pienoisen kaivannon, mikä oli tällä puolen
puiston rajana, ja oli rautaisella portilla varustettu. Herra
Wilpposen tila oli tuskallinen. Rauta-portti oli tosiaanki lukossa;
tahdottiin näetten tällä tavoin estää puistoon pääsemästä työmiehiä,
jotka osaksi asuivat tällä puolen, mutta avain oli puutarhurilla,
ja Wilpponen tahtoi rientää, niinpä lentää sitä noutamaan, jos
armollinen rouva päättäisi odottaa siksi kun --
-- No ei, no ei! keskeytti hänen Eugenia vähän äkillisesti. Sittehän
tulisitte kulkemaan kahdesti sen matkan, jota tahdon välttää, ja
odotus kävisi vähän pitkänlaiseksi. Ennen palaan samaa tietä.
Wilpponen ei tahtonut antaa rouvan sitä tehdä! hän pyysi ja rukoili
nuorta rouvaa suomaan hänelle sen onnen, että saisi tehdä hänelle
tämän jättiläis-palveluksen, kun samassa kova rasahdus keskeytti
häneltä hänen korean puheensa.
Olli oli sillä aikaa lähennyt rautaporttia ja tarttunut siihen
molemmin käsin kiini. Hän pudisti rautakankea semmoisella voimalla,
että lukko ja salpa naukuivat. Kun ne eivät kumminkaan heti
vääjänneet, lennähti vihan leimaus nuoren työmiehen kasvoille;
voimakas potkaus mursi viimeisen vastauksen siinä ei niin aivan
uudessa lukossa -- ja portti lensi auki.
-- Jumalan tähden! Hartonen, mitä teette? huusi Wilpponen
säikähtyneenä. Te turmelette koko lukon. Mitähän herra Berkow on
sanova?
Olli ei vastannut mitään. Hän pukkasi oven selälleen ja käänähti
sitte tyvenesti rouvan puoleen.
-- Tie on auki, armollinen rouva.
Eugenia ei näyttänyt puoleksikaan niin hämmästyneeltä kuin nuori
kirjuri, astuissaan tälle näin väkivaltaisesti avatulle tielle; ei
paljon puuttunut ettei nauranut.
-- Kiitän teitä, Hartonen, ja mitä hävitettyyn lukkoon tulee, niin
olkaa huoleti, herra Wilpponen, minä otan siitä vastatakseni. Mutta
koska portti nyt kerta on auki; -- ettekö tekin tahdo tulla tätä
lyhempää tietä puiston kautta?
Mikä tarjous! Herra Wilpponen ei rientänyt, hän heittäytyi nuoren
rouvan sivulle, ja ponnisti vauhdissaan aivojaan keksiäksensä
hetikohta jonkun hupaisen ja runollisen puhe-aineen, mutta häätyi
ryhtymään kovin jokapäiväiseen, kun Eugenia katsahti taaksensa
samalla väkäisellä, mietteellisellä silmällä, joka jo kerta ennen
turhaan oli koettanut syöksyä halki Hartosen vastahakoisen ja hänelle
ainakin käsittämättömän olennon.
-- Tuolla Hartosella on oikeat raivion voimat ja hän on vielä sitte
tuleva oikeaan raivion vimmaankin. Hän pirstaa arvelematta lukkoja ja
salpoja, ainoastaan --
-- Ainoastaan raivataksensa minulle mukavamman tien, keskeytti hänen
Eugenia, vähän pilkallisesti silmäten kävelykumppalinsa puoleen.
Ettehän te, herra Wilpponen, toki tekisi itseänne vikapääksi
väkivaltaiseen hyvyyteen?
Herra Wilpponen väitti vilkkaasti tuommoista rohkeata tekoa
vastaan. Kuinka saattaisi armollinen rouva luulla, että hän noin
rohkeasti loukkaisi toisen omaisuutta, ja vielä päälliseksi rouvan
läsnäollessa: ei ikäpäivinä! Mutta armollinen rouva oli näiden
vakuutusten aikana nähtävästi toisissa ajatuksissa, eikä onnistunut
Wilpposen koko matkalla taivuttaa hänen huomiotansa puoleensa, ehkä
kyllä siinä työssä näki vaivaakin.
Hartonen oli lykännyt ristikkoportin jälleen kiini ja palasi
verkalleen tupaansa. Kumminkin jäi hän ovensa edustalle seisomaan,
lakkaamatta katsellen puistoon, jonka lehtokäytävissä rouva ja herra
Wilpponen samassa katosivat.
-- Luulin minä, Olli, että kun kerta olit kieltänyt, se siihen jäisi.
Nuori mies käännähti tulisesti takaisin ja loi synkeästi silmänsä
Marttaan, joka seisoi siinä hänen äärellään.
-- Mitä se sinuun koskee? kysyi hän ynseästi.
-- Minuunko? Ei ollenkaan! Älä ole niin tuiman näköinen: sinä olet
minulle vihassa siitä, että muistutin nuorta rouvaa nenäliinasta,
mutta hänenhän se on, ja mitä sinä sillä hienolla, valkoisella
kalulla tekisitkään? Ethän työstä tullessasi saata siihen koskeakaan,
ja katsellut sitä kyllä jo olet tarpeeksesi.
Tytön äänessä oli hienoa, mutta selvästi tuntuvaa pilkkaa, minkä
Ollikin lienee huomannut, sillä hän tiuskasi:
-- Anna minun olla rauhassa pilkaltasi! ja tiedustuksiltasi! Sen
sanon sinulle, Martta --
Ohoh! Mikä siellä ulkona on hätänä? Riitelettekö kukatiesi? kuului
purnumestarin ääni sisältä, ja samalla astui hän ovelle.
Olli kääntyi suutuksissa pois, eikä näkynyt haluavan jatkaa
kiistaansa, jota vastoin Martta, huolimatta enon kysymyksestä,
suhkaisi hänen sivutsensa tupaan.
-- Mikä tyttöä vaivaa? kysyi purnumestari, kummissaan katsoen hänen
jälkeensä, ja mikä tässä teidän välillänne oli asiana? Joko taas olet
tiuskinut hänelle?
Olli heittäytyi ynseästi penkille.
-- En annakaan kaikkein läksytellä itseäni töistäni ja teoistani,
Martan vielä vähemmin.
-- Noh, eihän Martta sinulle mitään pahaa tee! arveli isä tyvenesti.
-- Minulleko ei? Vaan miks'ei minulle?
-- Kuuleppas poikaseni, eikö sinulla olekkaan silmiä päässäsi, vai
etkö tahdo tietää sitä? Mutta ethän ole koskaan huolinut naisista, ja
sen tähden viime lopulla ei ole kumma, ettet lainkaan ymmärrä heitä.
-- Mitä minun siis olisi ymmärrettävä? kysäisi nuori mies tärkeämmin.