tovereistaan, ei näkynyt tekevän Olliin vähintäkään vaikutusta.
Tosin vilahtivat hänen silmänsä tuiki synkeinä, näitten huoneitten
hohtavaisuuteen, mutta ihmettelemistä ei niissä näkynyt. Ikäänkuin
käydäkseen oikeutta jokaisen kalliin esineen kanssa, hän niitä
katseli, ja käänsi juurikuin vihaan leimahtaen selkänsä koko
huoneriville ja polki hiljaa, mutta kiivaasti, jalkaa lattiaan, kun
ei vielä ketään näkynyt; Olli Hartonen silminnähtävästi ei ollut
luotu kärsivällisesti odottamaan, kunnes nähtiin hyväksi häntä
vastaanottaa.
Yhtäkkiä suhahti jotakin hänen takanaan. Hän kääntyi päin ja
astahti tuota pikaa takaperin, sillä moniaita askelia hänestä,
juuri kynttiläruunun alla, seisoi Eugenia Berkow. Hän oli tähänasti
nähnyt Eugenian yhden ainoan kerran, yksinkertaiseen mustaan
silkkivaatetukseen puettuna, silloin, kun hän kantoi hänet vaunuista
pois; rouvan kasvot olivat silloin puoleksi matkahatulla ja
hunnulla peitetyt, ja Hartonen oli tästä kohtauksesta säilyttänyt
ainoastaan yhden muiston: ne suuret, tummat silmät, jotka silloin
niin vakavasti katsoivat häntä kasvoihin; nyt -- nyt sitä vastoin
ilmaus oli kokonansa toista, kuin ne mitkä tähän asti olivat
astuneet nuoren kaivosmiehen näköpiirille. Keveitä, valkoisia pitsiä
liehueli valkoisella silkkihameella; ikäänkuin sinne puhallettuina
näkyi yksinäisiä ruusuja pitsiripsissä, ja ruusuköynnös kierteli
uhkeata, vaaleata tukkaa, jonka himeä kiilto näytti kilpailevan
kaulaa ja käsivarsia ympäröivän helmien kanssa. Vaksikynttiläin
valo kävi huikaisevana tähän ihanaan ilmaumaan, joka oli kuin
vaseti luotu tämän loistavan kehyksen keskustaksi ja nyt seisoi
Hartosen edessä, ikäänkuin ei voiden eikä tahtoen lähetä mitään,
mikä oli jokapäiväisen elämän halpamaisten toimien yhteydessä. Mutta
niin paljon kuin Eugenian koko olento ilmaisikin sitä ylhäistä
aatelisnaista, joksi hän koko illan kuluessa yksinomaisesti oli
itsensä osoittanut näytti kumminkin hänen silmänsä, että hän voi
olla muutakin, etenkin nyt, kun siinä loisti selvästi nähtävä
tyytyväisyys, kun näki tämän miehen, jota hän nyt läheni hiljaisella
ystävällisyydellä.
-- Olen iloinen, että noudatitte kutsuani. Haluaisin puhutella teitä,
poistaakseni erään epähuomion. Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani!
Hän aukaisi erään syrjä-oven ja astui likisimpään huoneesen, johon
Olli häntä seurasi. Tämä huone oli nuoren rouvan oma asumus, hänen
yksityisen huone kertansa ja seurahuoneiden keskellä -- mutta mikä
jyrkkä eroitus tämän ja seurahuoneiden välillä! Täällä virtasi
kattolampun himeä valo perin masenneena seinäin ja huonekaluin
päällystäin lauhkean siniselle värille; pehmeät matot hiljensivät
niille astutut rohkeat askeleet, ja kukkain lemu, joka lauhkeana ja
suloisena levisi huoneen lämpöiseen ja ihanaan ilmaan, hyväillen
löyhyili otsan ja ohimoiden vaiheilla. Olli oli seisahtunut kuin
lumouksiin kynnykselle, vaikka tapansa muuten ei ollut hämmästyä;
mutta täällä oli kaikki niin erilaista hohtavain loistokamarien
suhteen, niin paljon ihanampaa, niin uudentapaista ja hiljaista.
Eugenia oli seisahtunut, havaittuaan ettei nuori kaivosmies häntä
seurannutkaan; hän oli istunut oven viereen tuolille, ja katsoi nyt
uteliaasti häntä silmiin. Kiherä, vaalea tukka peitti kokonaan miehen
vielä paranemattoman haavan, mutta tästä haavasta, joka kenelle
hyvänsä olisi ollut vaarallinen, oli tämä voimakas mies tuskin
mitään huolinut; Eugenia etsi turhaan hänen kasvoissaan jotakin
merkkiä todistaen sairaan kärsimistä. Kuitenkin hänen ensimmäinen
kysymyksensä koski tätä haavaa.
-- Te olette siis täydellisesti parantunut. Eikö haavanne enään tuota
teille mitään kipua?
-- Ei, armollinen rouva! Ei siitä kannata puhuakaan!
Eugenia ei ollut huomaavinankaan tämän vastauksen jyrkkää laatua,
vaan jatkoi samalla ystävällisyydellä:
-- Kuulin kyllä tohtorilta päivää jälkeen, ettei ollut mitään
pelkäämistä, muuten olisimme pitäneet teistä paremman huolen, ja
Herra Wilpponen, jonka lähetin luoksenne illalla onnettomuuden
jälkeen, sanoi samaa.
Olli oli, jo nuo ensimäiset sanat kuultuaan, nostanut silmänsä
Eugenian puoleen ja tarkasti katsonut häntä silmiin; synkeä otsansa
selkeni verkalleen, ja äänensä kuului paljoa lempeämmältä, kuin
vihdoin sanoi:
-- En tiennyt, teidän senkään vertaa siitä huolivan, armollinen
rouva. Herra Wilpponen ei sanonut teidän häntä lähettäneen, muuten --
-- Muuten olisitte ollut häntä kohtaan ystävällisempi! jatkoi Eugenia
hienosti nuhtelevalla tavalla. Hän valitti teidän olleen niin nurjan
häntä kohtaan, ja kuitenkin hän niin suuresti sääli teitä ja tarjousi
niin mielellään ja ystävällisesti hankkimaan minulle sen halutun
tiedon. Mitä teillä on herra Wilpposta vastaan?
-- Ei mitään! Hän vaan soittaa kitarria ja laatii värsyjä!
Eugenia ei voinut olla nauramatta tälle eriskummalliselle ja
kuitenkin juurtajaksaiselle selitykselle nuoren kirjurin luonteesta.
-- Se ei teidän mielestänne olekaan mikään erinomainen ansio! sanoi
hän puoleksi pilallisesti, ja tuskinpa luulen, että herra Wilpposen
sijalla ollen tekisittekään itsenne semmoisiin vikapääksi. Mutta se
sillänsä! Oli kokonaan toinen asia, minkä syystä käsketin teidät
tänne. Kuten olemme tirehtööriltä kuulleet, te olette hyljänneet sen
kiitollisuuden lahjan, jonka hän oli saanut asiaksi antaa teille.
-- Niin olen, vastasi Olli synkeästi, sanallakaan lieventämättä tämän
vastauksen tönkeyttä.
-- Minusta on paha, jos lahja tahi laatu, millä se tarjottiin,
loukkaa teitä. Herra Berkow -- vieno punastus lennähti Eugenian
kasvoille, tätä valetta sanoessaan. -- Herra Berkow tietysti
aikoo itse kantaa teille kiitoksen omasta ja minun puolestani:
mutta hän tuli estetyksi ja pyysi tirehtööriä sen tekemään hänen
puolestaan. Paha olisi mieleni, jos siinä olisitte nähneet jotakin
kiittämättömyyttä tahi nurjamielisyyttä meidän puoleltamme
pelastajaamme kohtaan, ja te ette saa hyljätä, kun nyt pyydän teitä
minun käsistäni --
Olli hypähti; mitä ensimäiset sanat olivat lieventäneet, sen loppu
peräti pilasi. Kasvonsa vaalenivat kun arvasi mistä kysymys oli, ja
hillimättömällä kiivaudella sanoi hän:
-- Älkää sen enempää sanoko, armollinen rouva. Jos minulle sitä
tarjoatte, tekin, niin soisin, että olisin antanut vaunujen
kaikkineen mitä niissä oli kaatua.
Eugenia väisti tätä hillittömän hurjuuden äkkipikaista puuskaa,
josta hurjuudesta Olli Hartosta peljättiin yleensä näissä tehtaissa.
Parooni Windegin tytär ei liene koskaan ennen sattunut niin likelle
mokomaa silmänluontia ja ääntä, sitä vähemmin kuin hän ei koskaan
liene lähennellyt työmiehen seuroja. Hän oikaisi itsensä loukattuna.
-- En tahdo pakoittaa teille kiitollisuuttani! Jos puhe siitä tuntuu
teille niin pahalta, niin on paha mielestäni, että olen kutsunut
teidät tänne.
Hän kääntyi pois ja yritti lähtemään huoneesta mutta tämä liike sai
Ollin malttumaan. Hän astahti askeleen Eugeniaa likemmällä.
-- Armollinen rouva -- minä -- antakaa anteeksi, _teitä_ en tahtonut
loukata.
Niin kiihkeästi syttyvä katumus oli tässä huudahduksessa, että
Eugenia kummastuneena jäi katsomaan häntä, ikäänkuin etsiäkseen hänen
kasvoissaan vastausta tähän selittämättömään käytökseen; -- Hartosen
rajuinen anteeksianomus oli masentanut Eugenian vihan.
-- Minuako? kysyi Eugenia. Onko teistä siis yhtäkaikki, jos
loukkaatte muita röykkeydellänne? esimerkiksi tirehtööriä ja herra
Wilpposta?
-- On! vastasi Olli synkeästi. -- Herrain ja minun välillä ystävyys
ei tule kysymykseenkään.
-- Eikö? kysyi Eugenia kummastuneena. Enpä tosin tiennytkään,
että herrain ja työmiesten väli on kiinteällä, eikä näytä herra
Berkowillakaan olevan siitä aavistusta, sillä tottapa hän muuten
olisi jollakin tavalla astunut välittäjäksi.
-- Herra Berkow -- sanoi Olli tuikeasti -- on jo kaksikymmentä vuotta
pitänyt huolta kaikista tehtaiden asioista, paitsi työmiehistään,
ja sitä menoa tulee kestämään siihen asti kuin kerta rupeamme
hänestä luopumaan pois, ja silloin -- ohoh, armollinen rouva, enpä
muistakkaan, että olette hänen poikansa vaimo. Suokaa anteeksi.
Nuori rouva pysyi ääneti, miltei hämmästyneenä tästä jäykästä ja
arvelemattomasta todistuksesta. Mitä hän nyt kuuli, tosin ei ollut
mitään muuta, kuin mitä hän jo ennen silloin tällöin, vaikka vaan
vihjaukselta oli kuullut apestaan, mutta tuo kauhea viha noissa
sanoissa osoitti hänelle tuota pikaa koko sen hirveän rotkon, minkä
herra Berkow oli saanut aikaan itsensä ja alamaistensa välille.
Kuka vaan Berkowia jostakin syytti, hän ainakin sai olla varma
hänen miniänsä puolustuksesta; tämä oli itse nähnyt, mitä rumempia
todistuksia sen miehen tunnottomuudesta, mutta pojan puoliso tietysti
ei saanut ainoallakaan silmäyksellä sitä ilmaista; miniän täytyi siis
joko ei olla kuulevinaan tuota muistutusta tahi nuhdella Hartosta, ja
Eugenia katsoi edellisen paremmaksi.
-- Ette tahdo siis millään ehdolla ottaa mitään lahjaa vastaan, ei
minunkaan kädestäni, sanoi hän, äkkiä keskeyttäen tämän vaarallisen
aineen ja ottaen edellisen asian puheiksi. Noh, sitten en voi
muuta kuin kiittää sitä miestä, jonka käsi tempasi minut varmasta
kuolemasta. Hylkäättekö kiitoksenikin. Minä kiitän teitä, Hartonen!
Hän ojensi hänelle kätensä. Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä
viipyi tämä hieno ja valkoinen käsi nuoren vuorimiehen karkeassa,
työstä kovettuneessa kädessä, mutta tämä keveä kosketus näytti häntä
kummallisesti vavahduttelevan. Kaikki viha katosi hänen kasvoistaan,
kaikki synkeys hänen silmistään; rohkeileva pää kallistui jäykän
niskan pehmitessä ja hän kumartui ojennetun käden puoleen
tottelevaisuuden ja nöyryyden osoituksella, jota ei yksikään hänen
esimiehistään koskaan ennen huomannut Olli Hartosen näyttäneen.
-- No kah, täälläkö teitä käydäänki puhuttelemassa, Eugenia, ja
vieläpä omat työmiehemmekin? äänsi heidän takanaan Berkow, joka
avasi oven ja poikansa parissa astui sisään. Eugenia vetäisi kätensä
takaisin ja Olli oikaisi itsensä tuota pikaa suoraksi; ei muuta
tarvittu kuin tuo ääni, ennenkuin käytöksessään taas oli nähtävänä
tuo tavallinen äänetön vihamielisyytensä, joka nyt vielä jyrkemmin
pisti näkyviin, kun Artturi tiukkuudella, mikä oli perin erilainen
hänen tavallista raukeata ääntänsä, yhtäkkiä puhkesi sanomaan:
-- Hartonen, mitä te täällä teette?
-- Hartonen? toisti Berkow, tämän nimen kuultuaan ja likemmälle
astuen.
-- Noh, sehän se on se herra rauhattomuuden nostaja, joka --
-- Joka hillitsi säikähtyneet hevosemme ja itse sai vamman päähänsä
pelastaessaan henkemme, keskeytti hänet Eugenia maltillisesti, mutta
vakavasti.
-- Vai niin! sanoi Berkow, joka hämäytyi yhtä paljon muistutuksesta
kuin miniänsä näyttämästä lujasta käytöksestä. Niin, niin! kuulinhan
siitä puhuttavan ja tirehtööri sanoi sinun ja Artturin jo osoittaneen
kiitollisuutenne siitä. Nuori mies lienee tullut tänne kiittämään
lahjasta. Olettehan tyytyväinen, Hartonen, vai kuinka?
Pilvet Ollin otsalle keräytyivät taas uhkaaviksi, ja hänen huulillaan
väikkyvä vastaus olisi arvattavasti tuottanut hänelle kovimmat
seuraukset, ellei Eugenia lepyttäväisenä olisi astunut turvattiansa
likemmäksi ja viuhkallaan vienosti varoittaen koskenut hänen
kättänsä. Olli hoksasi varoituksen; hän katsahti Eugeniaa silmiin,
näki selvästi kuinka hän huolestui, ja jäykkyys ja viha raukesivat
jälleen, hänen levollisesti ehkä kylmästi vastatessaan:
-- Niinpä vainen, herra Berkow, minä olen tyytyväinen armollisen
rouvan kiitokseen.
-- Se on iloista kuulla! sanoi Berkow keskeyttäen lyhyesti.
Olli kääntyi Eugenian puoleen.
-- Saanko jo mennä armollinen rouva?
Eugenia nyökäytti päätänsä, ääneti myöntäen. Hän näki hyvin kyllä,
millä väkinäisyydellä nuori mies mielensä malttoi; vielä töykeä
kumarrus esimiehelle ja sen pojalle, ja Hartonen jätti heidät.
-- Noh, Eugenia, vähänpä taitoa turvatillasi onkin, sanoi Berkow
ilkullisesti. Hän menee ilman sen enempää tiehensä, odottamatta
kunnes hänelle annetaan lupa mennä. Mutta, missäpä semmoiset ihmiset
oppisivatkaan ihmisen tapoja! Artturi, sinä näytät pitävän tuon
Hartosen oikeana merkillisyytenä. Oletko nyt tarpeeksi asti katsellut
häntä?
Artturi olikin yhtämittaa silmäillyt pois menevää Hartosta ja katsoi
vieläkin yhtä sitkeästi siihen oveen, jonka hän oli takanansa
sulkenut. Nuoren miehen silmäkulmat olivat vienosti rypyillä, ja
huulet tiukalle näpistyneet. Vasta isän kysymyksen kuultua kääntyi
hän taas isänsä puoleen.
Erinomaisella kohteliaisuudella läheni tämä miniäänsä.
-- Surkuttelen sinua, Eugenia, että täkäläisiin suhteisiin aivan
outona olet liian paljon itsesi alentanut. Tietysti et voinut
aavistaakaan, minä miehenä tämä nuorukainen liikkuu kumppaliensa
joukossa, mutta, oli miten oli, ei pitäisi hänen sittekään tulla
näihin huoneisin, vielä vähemmin sinun asumukseesi asti, ei silläkään
nimellä että tahtoo kiittää saadusta lahjasta.
Nuori rouva oli istuutunut, mutta kasvoissaan oli taas mielen ilmaus,
joka teki, että appi näki paraaksi jäädä seisomaan hänen eteensä,
sen sijaan että, kuten ensin oli aikonut, istuisi hänen viereensä.
Eugenia näkyi pakoittavan hänenkin ainoastaan etäältä ihmettelemään.
-- Minun ymmärtääkseni teille puheen-alainen asia on vaan puoleksi
puhuttu, vastasi Eugenia kylmästi. Saanko kysyä, milloinka viimeksi
puhuttelitte tirehtööriä?
-- Tänä aamuna. Hän sanoi saaneensa asiaksi antaa tälle Hartoselle
aamupäivällä rahasumman, jonka minä, sivutessa sanoen, katson liian
suureksi. Sehän on kokonainen omaisuus semmoisille ihmisille. En
kuitenkaan tahdo tehdä teille mitään muistutuksia siitä, koska
kerta luulette kiitollisuutenne olevan näin ylenmääräisellä tavalla
osoitettava.
-- Ette siis tiedäkkään, että se nuorimies on hyljännyt koko summan?
-- Hyljännyt? sanoi Berkow, kavahtaen.
-- Luultavasti sen tähden, että häntä pahastutti, jotta rahasumma
tarjottiin hänelle kolmannen kautta, sillä aikaa kuin ne, jotka
hän oli pelastanut, eivät katsoneet kannattavan liittää siihen
ainoatakaan kiitollisuuden sanaa. Tosin olen koettanut korjata tämän
laiminlyömisen, mutta en saanut häntä houkutelluksi ottamaan vastaan
pienintäkään. Eipä näytä tirehtöörikään niin "kunnon lailla sitä
asiata toimittaneen".
Artturi puri huultansa. Hän kyllä tiesi, ketä näillä sanoilla
tarkoitettiin vaikka ne isälle sanottiin.
-- Näyttää siis niinkuin olisit hänen tänne käskettänyt, sanoi hän.
-- Niin olenkin.
-- Soisin, että olisit antanut sen asian olla, sanoi Berkow, vähän
vihastuneena. Juuri tätä Hartosta mainitaan joka suunnalta kapinan
varsinaiseksi aluksi työmiehissä, jonka aion ankarimmalla kovuudella
hävittää. Nyt näen selvästi, ettei hänestä ole liikoja sanottu.
Hän rohkenee hyljätä semmoisen summan ainoastaan sen tähden, ettei
sitä antaessa menetellä kaikkia niitä ylenmääräisiä temppuja
noudattamalla, mitkä hänen kopeutensa vaatii. Tosiaankin, se mies
uskaltaa vaikka mitä. Kuitenkin täytyy minun muistuttaa sinua,
Eugenia, että miniälläni on eräitä kohtia lukuun otettavina, hyvääkin
tehdessään.
Eugenian huulille ilmausi taas se ylenkatseellinen hymy, millä hän
usein kohteli appeansa. Muistutus siitä, mihin herra Berkow oli hänen
pakoittanut, ei ollut lainkaan sovelias taivuttamaan häntä hänen
tahtonsa mukaan, ja hänessä tämän muistutuksen johdosta syttyvä
kiukku sai hänen laiminlyömään senkin, mikä apen vaatimuksessa oli
kohtuullista.
-- Valitettavasti, herra Berkow, minulla on muitakin kohtia
lukuun otettavina kuin ainoastaan se, että minua sanotaan teidän
miniäksenne, vastasi hän kylmästi. Tämä oli vaan poikkeuskohta, ja
teidän täytyy suvaita, että vielä vastakin otan oman ymmärrykseni
tekojeni ohjeeksi.
Se oli taas paroonitar Windeg aina kiireestä kantapäähän, joka
poisti porvari-pohatan rajojensa sisälle; mutta lieneekö riidan aihe
herra Berkowia kovin suututtanut, vai eikö liene pöydässä runsaasti
nautittu viini ollut aivan vaikutuksettaan, se vaan, ettei hän tällä
kerralla osoittanutkaan tavallista, ehdotonta kunnioitusta, vaan
vastasi joksikin kiivaasti:
-- Tosiaanko? Noh, sitte täytyy minun pyytää sinua ajattelemaan -- --
Sen pitemmälle ei hän tullut, sillä Artturi, joka tähän asti oli
pysynyt syrjässä asiaan puuttumatta, seisoi nyt yhtäkkiä vaimonsa
rinnalla ja sanoi tyvenesti:
-- Ennen kaikkia pyydän isää lopettamaan tämän ikävän kiistelyn. Minä
olen tähän asti antanut Eugenialle täydellisen vapauden töissänsä,
enkä tahdo, että kukaan kokee sitä rajoittaa.
Berkow katsoi poikaansa, ikään kuin ei olisi oikein kuullutkaan; hän
oli niin tottunut Artturin älyttömyyteen niin hyvin tärkeissä kuin
vähäpätöisemmissäkin asioissa, ja tämä hänen äkillinen sekautumisensa
asiaan suututti siis isää yhtä paljon kuin hänen vastustuksensa.
-- Tänäpänä näytät olevan oikein halukas vastustamaan, sanoi hän
ilkullisesti. Tätä yhdistettyä vastarintaa minä toki saanen väistää,
varsinkin kun minulla vielä on sitä ja tätä toimitettavana. Huomena
toivon tapaavani sinun, Eugenia, vähemmin riidan himosena ja herra
poikani myöntäväisempänä, kuin hän koko tänä päivänä on ollut.
Toivotan teille hyvää yötä.
Kun Berkow vihaansa tukahuttaen lähti huoneista, hän ei suinkaan
aavistanut, että hän äkillisellä lähdöllään saatti molemmat puolisot
pulaan semmoiseen, mihin he aina sen päivän illasta, jona olivat
tänne tulleet, eivät olleet vielä joutuneet, siihen näetsen, että nyt
olivat yksinään toistensa kanssa. Aina siitä asti olivat he tavanneet
toisensa ainoastaan vierasten ihmisten seurassa tahi atrioilla
palvelijain läsnä ollessa, ja tämä kahden kesken oleminen näytti
olevan kummallekin yhtä tukalaa. Artturi huomasi hyvin kyllä, ettei
hänen sopinut mennä juuri isänsä kintereillä tiehensä, vaan että
hänen sitä ennen oli sanominen muutamia sanoja vaimollensa, mutta
useita sekuntia viipyi ennenkuin hän päätti sen tehdä, ja kun se
viimein oli tapahtumallaan, ennätti Eugenia tehdä sen ennen häntä.
-- Se oli aivan tarpeetonta, että tulit minulle avuksi, sanoi Eugenia
kylmästi. Kyllä olisin yksinänikin puollustanut itsenäisyyttäni
isääsi vastaan.
-- En epäile ollenkaan itsenäisyyttäsi, -- vastasi Artturi yhtä
kylmästi, -- vaan epäilen muutamissa kohdin isäni herkkätuntoisuutta.
Hän oli tehdä muistutuksen, josta soisin sekä sinun että minun
säästetyksi, ja se oli ainoa syy, minkä tähden sekausin asiaan.
Nuori rouva ei virkannut mitään, kallistui vaan selkäkenoon
nojatuolillensa, jolla aikaa hänen miehensä, joka seisoi
pöydänsyrjässä, otti siellä olevan viuhkan ja nähtävällä tarkkuudella
katseli siihen tehtyjä lehdityskuvauksia. Vielä ikävämpi äännettömyys
vallitsi nyt, kunnes hän viimein taas otti puhuakseen.
-- Mitä muuten Hartosen asiaan kuuluu, niin tosiaankin ihmettelen
siinä osoittamaasi alentavaisuutta. Sinulle kumminkin semmoiset
seurat ja henkilöt mahtavat olla tuiki vastenmielisiä.
Eugenia aukaisi suuret tummat silmänsä.
-- Ei mikään muu kuin velttous ja kunnottomuus ole minulle
vastenmielistä. Kunnioitan jokaista, joka täydellisesti ja
voimakkaasti tekee tehtävänsä elämässä, tapahtukoon se sitten ylängön
kukkuloilla tahi syvissä alangoissa.
Siinä oli kova kiminä, tuossa hänen äänessään. Artturi leikitteli yhä
vielä huolettomasti viuhkalla, mutta liikkeessään ja huulien vienossa
vävähtelyssä oli jotakin herkkää -- -- hermoisuuden tapaista.
Eugenian mainitessa velttoutta ja kunnottomuutta häntä vienosti
nykäytti, vaikka kasvonsa osoittivat täydellistä huolettomuutta.
-- Ylevä katsantotapa! sanoi hän älyttömästi. Kuitenkin pelkään sen
tulevan hiukan muuttumaan, jos tulet likemmin tuntemaan sitä hurjaa
ja hillitöntä elämää, mikä alangoissa tavallisesti vallitsee.
-- Mutta tämä nuori vuorimies eipä olekaan tavallisia, sanoi Eugenia
jyrkästi. Lieneepä kyllä hurja ja hillimätön kuin luonnonvoima,
joka voi tulla vaaralliseksi, ellei sitä johdata oikealle suunnalle
-- mutta semmoiseksi en minä ole häntä havainnut.
Eugenian ääni oli välttämättömästi käynyt vähän hellemmäksi. Artturin
silmissä näkyi taas tuo omituinen, puoleksi piilevä kipinä, kun hän
nyt loi silmänsä Eugenian puoleen.
-- Sinulla näyttää jo olevan aivan ihmeellinen valta tuon hurjan
hillimättömän luonnonvoiman taivuttamisessa! Se yritti jo joksikin
sopimattomalla tavalla purkautumaan isääni vastaan, mutta sinä et
muuta tarvinnut kuin kohottaa viuhkaasi, ja jalopeurasta tuli lauhkea
lammas.
Nuoren miehen hieno, valkoinen käsi räpsähytti nyt mainitun viuhkan
niin kovasti kokoon, että tämän kalliin leikkikalun oli pahasti
käydä, samalla kuin hän ilkkuen jatkoi:
-- Ja kuinka ritarillisesta eikö hän kumartunut kätesi puoleen! Jos
emme olisi juuri samassa tulleet tähän, luulenpa hänen tosiaanki ihan
varmaan rohjenneen suudellakin kättäsi.
Eugenia nousi ylös kiivaassa mielenliikutuksessa.
-- Pelkäänpä, Artturi, että tämä mies vielä kerran pakoittaa sinun ja
isäsi johonkin muuhun kuin ilkkuilemiseen, enkä tiedäkään, tekeekö
isäsi niin tuiki hyvin siinä, että häätää alamaisensa yhä rohkeammin
vastustelemaan; seuraukset voivat vielä kerran palata hänen omille
hartioilleen.
Puolisonsa silmäili häntä lakkaamatta siinä kun hän nyt seisoi
hänen vieressään; tuo kohiseva silkkivaatetus, nuo pitsit
sisään-neulottuine ruusuineen ja tuo helmien loisto eivät kumminkaan
olleet mitään uutta, yhtä vähän kuin se ihana, vaaleatukkainen pää,
ylevine kasvoineen ja vihaa säihkyvine silmineen. Kentiesi osoitti se
hellä puolustus, minkä Eugenia näytti turvattiaan kohtaan, hänelle
jotakin outoa. Artturi jatkoi vielä samaa ilkullista ääntä, jota
hän koko tämän puheen aikana oli käyttänyt, mutta sen äänen takana
piili ikäänkuin raivokas viha, ja viuhkan kävi onnettomasti hänen
käsissään; tämä taiteellisesti vuoltu elehvantinluu katkesi, kun hän
pikemmin lennätti kuin laski sen nojatuolille.
-- Pelastajamme on kenties pitänyt yhteiskunnallisen luennon sinulle?
Onpa paha mielestäni, että se meni minulta kuulematta! Merkillinen
ihminen tuo Hartonen kuitenkin on. Hän saa aikaan vilkkaan pakinan
keskenämme. Mutta tämä hupainen aine lieneekin jo perin pohjin
keskusteltuna. Etkö usko sitä?
Palvelija, joka astui sisään jotakin ilmoittamaan, teki pakinasta
lopun. Artturi otti heti tämän syyksi lähteäkseen huoneesta; hän
lausui vaimollensa jäähyväiset samalla kylmällä ja juhlallisella
tavalla kuin millä he tavallisesti toisiaan kohtelivat. Palvelian
mentyä, Eugenia tuskin oli yksinään, ennen kuin alkoi hillityssä
mielen-liikutuksessa mittaelemaan huoneen lattiata. Mielensä oli
kuohuksissa siitä kylmyydestä ja tunnottomuudesta, millä Ollin
kaunista tekoa arvosteltiin; mutta tämä ei ollut ainoa syy, mikä teki
hänen astuntansa niin kiivaaksi ja ajoi vihan punan hänen poskillensa.
Miksi ei hän näyttänyt miehelleen sitä täydellistä ylenkatsetta,
joka oli hänen niin helppo näyttää, kun miehensä isästä oli kysymys?
Ansaitsiko mies parempaa? Nuori rouva tunsi sen jollakin tavoin,
vaikka ei voinut käsittää, mitenkä puolisonsa hillitsi hänen
tunteensa.
Artturi oli juuri lähtemällään käytävän kautta pois, kun kohtasi
tirehtöörin ja yli-insinöörin, jotka, Berkowin puheesta viivytettynä,
juuri aikoivat sieltä lähteä; nuori Berkow seisahtui yhtäkkiä.
-- Saanko kysyä, herra tirehtööri, minkä vuoksi Hartosen kieltäyminen
ottamasta vastaan hänelle lahjoitettua rahasummaa ensiksi ja
yksistään vaimolleni ilmoitettiin, enkä minä saanut tietää asiasta
mitään? kysyi hän tuimasti.