kiivaasti. Häntä kantaa hänen isänsä omalla tunnollaan. Isähän salli
hänen lapsuudesta asti saada mitä hän tahtoi, mielistyi kaikkiin
hänen pahoihin tapoihinsa, antoi hänen joka päivä kuulla kuinka rikas
hänestä oli tuleva, ja ajoi opettajat ja palvelijat tiehensä, jos
eivät varpaillaan seisoneet nuoren herran edessä. Sitte vanhemmaksi
tultuaan hän sai seurustella ainoastaan kreivien ja paroonien kanssa;
rahaa isä antoi hänelle tukuttain, ja jota hullummin hän niiden
kanssa menetteli, sitä paremmin se papan mielestä oli. Tottapa
sydämen tunnollisuus sillä tavoin nuoressa ihmisessä turmellaan!
sillä tunnollinen Artturi oli, sitä ei saa minusta kukaan, minusta,
joka niin usein olen häntä polvellani ratsastuttanut, ja neroa
hänellä niinikään on ollut. Muistan vielä, kun hänen, äitinsä
kuoltua, piti lähteä kaupunkiin, kuinka hän silloin tarttui,
kaulaani ja itki katkerat kyyneleensä, eivätkä he saaneet häntä
minusta erilleen, vaikka herra Berkow rukoili ja hyväili häntä,
luvaten hänelle kaikkea mitä maailmassa on; minun täytyi kantaa hänet
vaunuihin. Mutta, kun kerta oli tullut kaupunkiin, johtajain ja
opettajain alle, silloin tuli loppu kaikista; ensi kerran sieltä
takaisin tultuaan, hän vielä ojensi minulle kättä, mutta sitte
muuttui hän yhä suurellisemmaksi ja kylmemmäksi, ja nyt -- miltei
tuskallinen mielenilmaus lennähti vanhuksen kasvoille, vaan hän tuota
pikaa loi pois tämän hentomielisyyden. -- Noh, sepä nyt minulle on
sama, mutta sitä en suvaitse, että kaikissa tiloissa häntä parjaatte,
erittäinkin Olli, joka oikein vihaapi häntä. Jos olisi annettu tuon
jurripään tehdä niin mieltänsä myöten, ja jos olisi työnnetty hänelle
parisataa tuhatta siihen vielä lisäksi, niin tahtoisinpa tietää, mikä
hänestä olisi tullut? Ei suinkaan mitään hyvää.
-- Ehkäpä pahempikin, isäseni, sanoi Olli kuivasti; mutta mokomaa
vennokasta minusta ei olisi tullut, sen saat uskoa!
Keskustelusta, joka oli kääntyä arveluttavaksi, tuli nyt kaikeksi
onneksi loppu. Ovea kolkutettiin ulkopuolelta, ja heti sen perästä
astui eräs Berkowin perheen ylen komeaan liveriin puettu palvelija
sisään, sanoen hyvää päivää purnumestarille.
-- Armollinen rouva on lähettänyt minun tänne pyytämään teitä Olli
-- Oi, kas Hartonen. Armollinen rouva haluaa puhutella teitä, ja minun
piti käskeä teitä tulemaan hänen luoksensa säntilleen kello 7 aikana.
-- Minuako?
-- Olliako?
Näin äännähtivät yhtäläisellä kummastuksella purnumestari ja sen
poika, ja Martta silmäili yhtäläisellä kummastuksella palvelijata,
joka ei mistään milläänkään jatkoi:
-- Tottapa, Hartonen, teidän ja tirehtöörin välillä on jotakin ollut.
Hän tuli varhain aamulla armollisen rouvan luokse, joka muuten
ei huoli herrain asioista mitään, ja minä lähetettiin hetikohta
pikaisesti tänne, vaikka minulla tänäpänä on yltäkyllin siellä
tekemistä. Kaikki tehtaan herrat ovat päivälliselle kutsutut, ja
kaupungistakin tulee, tiesi mitä kaikkea herrasväkeä -- mutta minulla
ei ole silmänräpäystäkään aikaa viipyä. Tulettehan säntilleen?
-- Kello 7 aikana, iltapäivällä.
Miehellä näyttikin olevan kiire; hän nyökäytti tuota pikaa
jäähyväiset läsnä oleville ja meni.
-- Kas tuossa se nyt on! sanoi purnumestari. Nyt vallasväki siellä
jo tietää mielettömän kieltosi. Ajattelepas nyt, miten asiasi heille
selvität.
-- Aiotko mennä Olli? kysyi Martta, joka tähän asti oli seisonut
ääneti, yhtäkkiä reippaasti ja kiinteällä äänellä.
-- Mitä ajattelet, tyttö? marisi purnumestari. Pitäisikö mielestäsi
hänen vielä kieltäytyä menemästä, kun armollinen rouva vasituisesti
käskettää häntä? Kyllä maarian hän ja sinä sen voisitte tehdä.
Martta ei huomannut näitä sanoja, hän läheni orpanaansa ja laski
kätensä hänen olalleen.
-- Aiotko mennä? kysyi hän hiljaa.
Olli seisoi vaan ja katsoi synkeästi lattiaan, ikäänkuin taistellen
itsensä kanssa; yhtäkkiä keikautti hän päänsä taapäin, sanoen:
-- Tottapa menen! Tahtoisinpa tietää, mitä armollisella rouvalla on
minulle asiata, koska ei kahdeksaan päivään edes ole viitsinyt ky--
Hän hillitsi itsensä yhtäkkiä, ikäänkuin jo olisi liiaksi sanonut.
Martan käsi oli liukunut pois hänen olaltaan ja tyttö syrjäytyi,
mutta purnumestari sanoi huoaten:
-- Jumala meitä armahtakoon, jos siellä käytät itsesi tuolla tavoin!
Kaiken onnettomuuden lisäksi on vanha Berkow tullut sinne eilen
illalla. Kun te toisiinne yhdytte, silloin olet sinä ollut pisimmän
aikasi täällä alapäällysmiehenä, ja minä en ole enään purnumestari.
Ylenkatseen osoitus väikkyi nuoren miehen huulilla.
-- Ole huoleti, isä! He hyvin tietävät, kuinka hartaasti riiput
"vallasväessä" kiinni ja mitkä huolet sinulla ovat pahantapaisesta
pojastasi, joka nyt, kerrassa sanottu, ei aio kumarrella vallasväen
edessä. Sinulle ei tee kukaan vahinkoa, ja tottapa minäkin - tätä
sanoessaan Olli pöyhkeästi oikasi itsensä täyteen pituuteensa
-- tottapa minäkin aluksi tulen jäämään tänne. Eroa he eivät uskalla
minulle antaa, kyllä he siksi pelkäävät minua.
Hän käänsi isälle selkänsä, potkasi oven auki ja lähti ulos.
Purnumestari taputti käsiään ja näytti suuresti haluavan lähettää
paukkuvan nuhdesaarnan niskottelevalle pojalleen, mutta Martta, joka
taas rupesi Ollia puoltamaan ja, tällä kertaa vielä lujemmin, esti
hänen sitä tekemästä. Kyllästyneenä torasta, otti vanhus piippunsa ja
hankkiutui lähtemään ulos hänkin.
-- Kuuleppas Martta, sanoi hän tultuaan jo ovelle ja kääntyen
takaisin, silmistäsi näen, ettei mikään uppiniskaisuus ole niin
suuri, ettei se tapaa väkevämpäänsä. Sinä olet tavannut Ollissa
väkevämpäsi ja hän tapaa väkevämpäänsä hänkin, niin totta kuin minun
nimeni on Pekka Hartonen.
Vallaskartanossa sillä aikaa puuhattiin suuria päivällisiä.
Palvelijat hyppivät portaita ylös ja alas, kyökin puolessa ja
ruokahuoneissa hääläsivät ruanvalmistajat ja neitsyet edestakaisin,
joka paikassa oli jotakin järjestelemistä ja vastuudesta
asettelemista, ja koko talossa nähtiin se häälinä ja levottomuus,
mikä tavallisesti käypi pitoja valmistaessa.
Senpä sitkeämpi hiljaisuus vallitsi nuoren Berkowin huoneissa:
akkunan peitteet olivat umpeen lasketut, ovien verhot kiinnitetyt,
ja vierimmäisessä huoneessa hiipi palvelija paksulla matolla,
kuulumattomin askelin sitä ja tätä järjestellen. Herransa ei nyt
muuta halunnut kuin nukkua enimmän osan päivää, sohvallaan venyellen,
eikä hän suvainnut pienimmänkään risauksen häiritä rauhaansa.
Tämä nuori perillinen makasi, silmät puoli-ummessa, pitkänään
sohvalla, kirja kädessä, jota luki tahi ainakin näytti lukeneen,
sillä jo kauan oli sama sivu ollut hänellä avattuna. Nähtävästi
hänestä oli työlästä käännellä lehtiä, ja nyt solahti huolettomasti
pidetty kirja kokonansa hänen hoikista, heikoista käsistään
laattialle. Aivan helppo olisi ollut kumartua ja ottaa se taas
käteen, vielä helpompi huutaa lähimmässä huoneessa työskentelevää
palvelijaa antamaan sitä hänelle, mutta ei kumpaakaan tapahtunut.
Kirja jäi laattialle, eikä Artturi kotvaan aikaan vähintäkään
liikahtanut; mutta kasvonsa osoittivat hyvin kyllä, ettei hän
miettinyt mitä oli lukenut eikä ollut unelmiinkaan vajonnut; hän vaan
oli ikävystynyt koko elämäänsä.
Käytävästä likimmäiseen sivuhuoneesen viepä ovi avattiin joksikin
ryskeisesti ja kova komentava ääni teki lopun Artturin hupaisesta
tehtävästä. Vanha Berkow kysäisi, sisään astuessaan, oliko poika
vielä siellä, ja kun kuuli hänen olevan, laski hän palvelijan
menemään pois, syrjäytti oviverhoja ja astui poikansa eteen. Kasvonsa
olivat punastuksissa, ikäänkuin kärtyisyydestä tahi vihasta, ja pilvi
hänen otsallaan kävi yhä synkeämmäksi, kun hän Artturin havaitsi.
-- Vai niin, vielä makaat lojottelet, aivan niinkuin makasit kolme
tuntia tätä ennen.
Artturi ei näkynyt tottuneen osoittamaan isälleen vähintäkään
kunnioitusta. Hän ei ollut milläänkään isän sisään astumisesta, eikä
johtunut hänelle mieleen vähintäkään muuttaa huoletonta asemaansa.
Isän otsa vetäytyi vielä syvemmille kurtuille.
-- Hitaisuutesi ja huolettomuutesi alkaa tosiaankin käydä käsitystäni
laajemmaksi. Täällä käytät itsesi kymmentä vertaa huonommasti
kuin pääkaupungissa. Toivoin, että toki noudattaisit joitakuita
toivotuksiani, ainakin että jollakin tapaa kävisit osalliseksi niiden
laitosten hoitoon, jotka sinua varten olen hankkinut, mutta --
-- Herra Jumala, keskeytti hänet nuori mies, ethän, isäkulta, toki
tahtone minua pitämään huolta työmiehistä, koneista ja muista
mokomista! Enhän ole ennenkään sitä tehnyt, enkä oikeastaan
ymmärräkkään, minkä vuoksi isä on tahtonut meidät tänne. Minä kuolen
ikävään tässä erämaassa.
Sanat todistivat todellakin sangen suurta tyytymättömyyttä, mutta
ne lausuttiin yhtähyvin semmoisen pilatun lempilapsen äänellä, joka
on tottunut aina ja joka tilassa noudattamaan juoniaan, ja joka
katsoo loukkaukseksi paljaan pyynnön jostakin asiasta, mikä ei ole
oikein mieluinen. Mutta jotakin lienee tapahtunut, mikä oli isää niin
kovin suututtanut, ettei tällä kertaa kuten tavallisesti hillittänyt
mieltänsä. Hän nykäytti hartioitaan.
-- Olen nyt kerta niin hyvästi tottunut näkemään ja kuulemaan, että
olet ikävystynyt joka paikkaan ja kaikkiin ihmisiin, sillä aikaa kuin
minä saan kantaa koko kuorman ja kaikki huolet. Nyt varsinkin myrsky
rajuaa joka suunnalta. Tuhlauksesi pääkaupungissa alkoi jo käydä yli
minunkin varani; Windegin vapauttaminen hänen velkasitoumuksistaan
on vaatinut suuria uhrauksia, ja täällä sitte kohtaan kiusoja ja
vastuksia loppumatta. Tänä aamuna olen puhutellut tirehtööriä ja
yli-inspehtooria, enkä ole muuta kuullut kuin valituksia, alituisia
valituksia: suuria korjauksia aukossa, työpalkkain korotusta - uutta
ilmanjohtoa -- hullutuksia! Aivan kuin minulla nyt olisi aikaa ja
rahaa niihin!
Artturi kuulteli ihan huoletonna mistään. Jos hänen kasvoissaan joku
mielen ilmaus oli havaittavana, niin se oli toivo, että isä menisi
tiehensä; mutta tämäpä ei tehnytkään niin, vaan alkoi kiivaasti astua
edes takaisin huoneessa.
-- Luotapa hoitajiin ja niiden kertomuksiin! Nyt on puoli vuotta
siitä kun kävin täällä, ja kaikki on nurin narin. Nyt puhutaan
täällä väestön kapinallisesta mielialasta, arveluttavista oireista,
uhkaavista vaaroista, juurikuin heillä ei olisi valtaa vetää ohjia
niin piukalle kuin mahdollista. Etenkin mainitaan erästä Hartosta
ensimmäiseksi yllyttäjäksi; häntä toverinsa pitänevät jonkinlaisena
uutena Messiaksena, joka nostaa kaikki tehtaat minua vastaan, ja
kun kysyn minkä tähden Herran nimessä he eivät ole jo ammoin aikoja
ajaneet miestä tiehensä, niin mitä saan vastaukseksi? -- Sitä ei
uskallettu! Hän ei ole tähän asti työn suhteen ansainnut mitään
moitetta ja kumppalinsa olivat muka rajattomalla jumaloituksella
häneen kiintyneet. Kapina syntyisi tehtaissa, jos hänelle otollisitta
syitä ero annettaisin. Olen rohjennut vastata herroille, että he
kaikkityyni ovat arkoja jäneksiä, ja että minä nyt tulen käymään
asiaan käsiksi. Purnut olkoot semmoisinaan ja työpalkoissa ei tehdä
pienintäkään muutosta. Pieninkin uppiniskaisuus rangaistaan kovasti
ja kapinan nostajan minä itse ajan pois ja sen teen tänä päivänä.
-- Sitä et voi tehdä, isä! sanoi Artturi yhtäkkiä, puoleksi
istuelleen nousten.
Berkow seisahtui hölmistyneenä.
-- Minkä tähden en?
-- Sentähden että se oli juuri Hartonen, joka pidätti hevosemme ja
siten pelasti meidät varmasta kuolemasta.
Berkowin suusta äänähti tukahdettu suuttumus.
-- Kova onni, kun se piti olla juuri se ihminen! No niin, sitte
tietysti ei käy häntä tuohon paikkaan pois ajaminen; täytyy odottaa
tilaisuutta. Muuten, Artturi, jatkoi hän synkeästi katsoen poikansa
puoleen, se oli harmittava asia, että vasta vieraiden ihmisten
kautta sain kuulla sen onnettomuuden; et katsonut vaivaa maksavaksi,
kirjoittaa minulle joku sana asiasta.
Mitä varten sen olisin tehnyt? Nuori mies nojasi päätänsä kättä
vasten. Kaikkihan kävi onnellisesti ja paitsi sitä täällä on oltu
tappaa meidät surkutuksen osoituksilla, onnen toivotuksilla,
kysymyksillä ja puheilla asiasta. En pidä henkeäni sen arvoisena,
että tarvitsee pitää semmoista elämää pelastuksestamme.
-- Niinkö sanot? sanoi isä, katsoen poikaansa terävästi silmiin. Minä
luulin naineesi päivää ennen onnettomuutta!
Artturi ei vastannut mitään, kohotti vaan olkapäitään. Berkow katseli
uteliaasti häntä kasvoihin.
-- Koska sattumoisiin olemme yhtyneet tähän aineesen -- niin mikä on
vaimosi ja sinun välillä haittana? kysyi hän yhtäkkiä ja suoraan.
-- Minun ja vaimoni välilläkö? toisti Artturi, ikäänkuin tarviten
miettiä, kenestä puhe oikeastaan olikaan.
-- Niin, teidän välillänne. Luulin tapaavani täällä nuoren,
kuherrusviikkojaan viettävän avioparin, ja nyt kohtaan täällä
suhteita, joita pääkaupungissa en tosiaankaan voinut uneksiakaan.
Sinä ratsastat ympäristössä yksinäsi, hän ajaa taas toisia matkoja
yksinään; ei kumpikaan teistä käy toisensa huoneessa. Te kartatte
toisianne tahallanne, ja kun joskus tapaatte toisianne, niin ei
sanaakaan vaiheteta -- mitä tämä kaikki merkitsee?
Nuori mies oli noussut jaloilleen ja seisoi nyt isäänsä vastatusten,
muuttamatta kuitenkaan uneliasta käytöstänsä.
-- Kummasti tarkka tieto sinulla onkin, isä, asioista, jota tietoa
tuskin olet voinut saada sen puolen tunnin ajalla, minkä eilen
illalla olimme yksissä. Oletko urkkinut palvelijoilta?
-- Artturi! Berkow yritti kovuudella puhuttelemaan poikaansa, mutta
tavallinen velttoperäisyytensä poikaa kohtaan vaikutti sen, että hän
tälläkin kertaa jätti nuhtelematta hänen sopimatonta käytöstänsä.
-- Näyttää niinkuin täällä ei vielä olisi totuttu ylhäisten tapoihin,
jatkoi Artturi huolettomasti. Siinä kohden olemme juurta jaksain
ylimyksellisiä, ja eikös, isä, kaikki mikä on ylimyksellistä ole
hyvin mieleistäsi?
-- Älä laske leikkiä! vastasi Berkow kärtyisesti.
Onko se myös sinun luvallasi, että vaimosi julkenee laiminlyödä sinut
tavalla, joka jo on puheen aineena koko tiennossa?
-- Ainakin annan hänelle luvan tehdä saman, minkä pidätän itselleni.
Berkow kavahti tuolilta seisaalle.
-- Jopa menee kovin pitkälle! Artturi, sinä olet --
-- En vedä vertoja sinulle, isä! keskeytti hänet poika kylmästi.
Ainakaan en olisi, isän velkakirjat kädessäni, pakoittanut tyttöä
myöntymään.
Punastus Berkowin kasvoilla kalpeni yhtäkkiä ja hän peräytyi
ehdottomasti askeleen takaisin, kun epävakaisella äänellä kysyi:
-- Mitä -- mitä se on?
Artturi oikaisi itsensä hervottomasta asennostaan ja silmänsä vähän
elvystyivät, kun loi ne isänsä kasvoihin.
-- Parooni Windeg oli häviöllä, sen tiesi koko maailma. Kuka on hänen
häviöön saattanut?
-- Minäkö sen tiedän? kysyi Berkow ivallisesti. Tuhlaavaisuutensa,
halunsa elää korkean ylimyksen tavalla, vaikka oli velassa korviaan
myöten! Hän olisi ollut hukassa ilman minun avuttani.
-- Niinkö tosiaankin? Ja sillä avun teolla ei mitään tarkoitettu? Ei
siis pantukaan paroonille ehdoksi, antaa tyttärensä, tahi odottaa
mitä pahinta? Hän suostui tähän yhdistykseen vapaa-ehtoisestiko?
Berkow nauroi vastenmielisesti.
-- Tietystipä niin? kukapa olisi sinulle toisin sen asian puhunut?
Mutta vaikka äänensä oli luja ja vakava, hän yhtähyvin arastellen
loi silmänsä lattialle; tämä mies ei liene koskaan elämässään luonut
silmiään alas, kun joku muistutti häntä hänen tunnottomuudestaan; nyt
poikansa edessä hän sen teki. Vieno mielikarvaus vivahti nuorenmiehen
kasvoissa; jos hän tähän asti oli jotakin epäillyt, niin hän
kumminkin nyt tiesi asian kyllin kylläksi.
Hetkisen äänettömänä oltua Artturi otti aineen uudelleen puheiksi.
-- Tiedäthän, ettei minulla koskaan ollut halua naida, vaan että
ainoastaan myönnyin alinomaisiin muistutuksiisi. Eugenia Windegistä
huolin yhtä vähän kuin kaikista muista; enhän tuntenutkaan Eugeniata;
mutta hän ei ollut ainoa, joka mielellään olisi uhrannut vanhan
nimensä kunniaa, rikkautta voittaakseen; niinpä minäkin käsitin
hänen ja hänen isänsä suostumuksen. Et ole nähnyt hyväksi ilmoittaa
minulle, mitä ennen kosimistani tapahtui ja mitä sitte seurasi;
vasta Eugenian suusta olen saanut kuulla minkälaista kauppaa olet
meistä molemmista tehnyt. Sen asian nyt annamme olla; se on nyt
kerta tapahtunut ja sitä ei saada tekemättömäksi; kuitenkin pitäisi
sinun ymmärtää, että varon itseäni antaumasta uusien nöyryytyksien
alttiiksi. En halua enään seisoa vaimoni edessä niin, kuin sinä
iltana, jona hän täydellisellä ylenkatseella syytti minua ja isääni,
ja minun -- minun täytyi olla vaiti.
Berkow, joka tähän asti oli ollut ääneti ja puoleksi toisaalle
kääntyneenä, kääntyi nuo viimeiset sanat kuultuaan yhtäkkiä poikansa
puoleen ja mietteli nyt häntä hämmästyneillä silmillä.
-- Enpä olisi uskonut minkään voivan tuohon määrään vihastuttaa
sinua, sanoi hän verkasti.
-- Vihastuttaako? Minuako? Sinä erehdyt, isä! Niin pitkälle emme
suinkaan ole tulleet. Rouva puolisoni näki hyväksi heti alusta
asettauta niin korkealle ylhäisen siveytensä ja ylimyksellisen
tuntonsa pylväälle, että minä, joka molemmissa niissä kohdissa olin
häntä saman verran matalammalla, näin paremmaksi ainoastaan ottaa
hänen kaukaa ihmetelläkseni. Kehoitanpa sinua toden takaa tekemään
samaten, jos joskus sattuisit niin onnelliseksi, että saisit nauttia
hänen läsnäoloaan.
Hän heittäytyi ylenkatseellisella huolettomuudella taas sohvalle
loikomaan, mutta tässä ivassa näkyi kuitenkin vähän sitä vihaa, josta
isä oli maininnut. Berkow pudisteli päätänsä; mutta olonsa poikansa
edessä tässä asiassa oli niin tuskallinen, että hän halusi niin pian
kuin suinkin tehdä tästä keskipuheesta lopun.
-- Soveliaassa tilassa puhumme enemmin tästä asiasta, sanoi
hän yhtäkkiä, vetäen lakkarikellonsa nähtäviin. Täksi päiväksi
heittäkäämme se sikseen. Vielä on kaksi tuntia siihen kun vieraat
saapuvat; minä lähden katsomaan etäämmällä olevia tehtaita; sinä et
siis tulekaan seuranani?
-- En! sanoi Artturi, joka taas vaipui tavalliseen toimettomuuteensa.
Berkow ei tällä kertaa yrittänytkään käyttämään isällistä valtaansa;
kentiesi pojan kieltäymys tässä tilassa ei ollutkaan hänelle
vastenmielinen. Hän kääntyi pois, meni ja jätti nuoren miehen
yksinään; tämä näkyi nyt sattuvassa hiljaisuudessa taas vaipuman
entiseen tunnottomuuteensa.
Ja sillä aikaa kuin ensimmäinen kirkas kevätpäivä hymyili tuolla
ulkona, sillä aikaa kuin vuoret tuoksusivat ja metsät kimaltelivat
auringon valossa, lojotteli Artturi puolipimeässä kamarissaan
alaslaskettuin akkunan peittojen ja ummistettuin oviverhojen takana,
niinkuin hän yksinään ei olisikaan luotu tuoretta vuori-ilmaa ja
hohtavan auringon valoa ihantelemaan. Ilma oli hänelle liian raskas,
aurinko kovin loistoisa; näkö-ala huikaisi häntä ja hän tunsi itsensä
sanomattoman arkahermoiseksi ja heikoksi. Tämä nuori perillinen,
jolle oli tarjolla kaikkea mitä maailma ja elämä voi antaa, huomasi
nyt, minkä hän niin lukemattomia kertoja oli huomannut, että tämä
elämä tosiaan oli hirmuisen autio ja tyhjä, ettei muka maksanut
vaivaa olla tähän syntynynnäkään.
* * * * *
Uhkeat ja loistoisat kestit olivat ohitse. Paitsi lukuisasti
kokouneita vieraita, oli se tuottanut suuren voittoriemun Berkowille.
Aatelisperheet likisestä kaupungista, erittäinkin ne, jotka kuuluvat
eturiviin, pitivät itsensä muista kansaluokista jyrkästi erillään,
eivätkä tähän asti koskaan alentaneet itseään niin matalalle, että
olisivat lähestyneet miestä, jonka onni vasta äskettäin oli alkanut
ja jota edellinen kaksipuolinen elämä yhä vielä esti pääsemästä
ylhäiseen seura-elämään. Mutta kutsumus-kirje, jonka alle oli
kirjoitettuna: Eugenia Berkow, syntyjään paroonitar Windeg, yleensä
hyväksyttiin. Tämähän yhtähyvin oli ja pysyi ikivanhan aatelis-suvun
jälkeisenä; häntä ei voitu eikä tahdottukaan kieltäymällä
loukata, sitä vähemmin kun tiettiin, mikä oli pakoittanut hänen
tähän avioliittoon. Ja kun nyt nuorta rouvaa kohdeltiin kaikella
kunnioituksella ja sääliväisyydellä, niin mahdotontahan oli olla
epäkohtelias appea kohtaan, jonka kartanossa juhlallisuus vietettiin,
ja niinpä siis oltiinkin hänellekin suosiollisia. Berkow iloitsi
voittoriemustaan; hän hyvin kyllä tiesi, että tämä vaan oli vähäinen
alku siihen, mitä talven kululla oli pääkaupungissa pitkitettävä.
Tottapa paroonitar Windegia seuroissaan ei heitettäisi huomaamatta,
vaikka hän tyttärellisestä rakkaudesta oli uhrannut arvonsa: nyt
niinkuin ennenkin häntä pidettäisiin vertaisenaan, huolimatta hänen
nykyisestä halpasukuisesta nimestään; ja mitä tähän itse nimeen tuli,
niin nähtävä oli, ettei siihenkään kuuluvan päätoivomuksen nyt enään
pitäisi kaukana olemaan.
Jos tämä kunnianhimoinen pohatta toiselta puolen tunsi itsensä
velvoitetuksi suurempaan kiitollisuuteen miniäänsä kohtaan, vaikka
kyllä hän tänäpäivänä enemmin kuin milloinkaan oli näyttänyt
ruhtinaallista ylevyyttään ja sekä Berkowille itselleen että
koko hänen seuralleen pitänyt itsensä tuiki likenemättömänä,
niin oli toiselta puolen pojan käytös tänä päivänä häntä yhtä
paljon hämmästyttänyt kuin vihastuttanutkin. Artturi, joka ennen
yksinomaisesti oli seurustellut aatelisten kanssa näytti nyt
semmoiseen seuraan kerrassaan kyllästyneen. Hän oli noille ylhäisille
vieraille osoittanut niin kalseata kohteliaisuutta, jopa linnaväen
upseerejakin kohtaan, joiden kanssa hän muuten oli ollut hyvin
ystävällisellä kannalla, näyttänyt niin ehdollista töykeyttä,
että se useammin kuin kerran oli käydä loukkaavaiseksi. Berkow ei
voinut lainkaan käsittää tätä uutta oikullisuutta; mitähän poikansa
ajattelikaan? Tahtoiko hän kentiesi näyttää vastarintaa puolisolleen,
kun näin milt'ei tahallaan vältteli hänen vieraitaan?
Ne herrat kaupungista, joilla oli naisensa muassaan, olivat jo
lähteneet pois, kun eivät katsoneet hyväksi matkustaa useita tuntia
pimeässä sateen lioittamilla, pohjattomilla teillä, ja näin oli
emäntä saanut tilaisuuden päästä yksinäisyyteensä, tilaisuuden, jonka
hän heti kohta käyttikin hyväksensä. Eugenia erosi seurahuoneista ja
meni omiinsa, jota vastoin hänen miehensä ja appensa viipyivät sinne
vielä jääneiden vieraiden luona.
Sillä aikaa oli Hartonenkin tullut määrätyllä tunnilla. Hän ei ollut
käynyt siellä sitte kuin aikaisimmassa lapsuudessaan, jolloin hänen
vanhempansa palvelus siellä rouva Berkowin kuoltua lakkasi; isännän
huvila, ympärillä olevine peltoineen ja puutarhoineen, oli melkein
kaikille työmiehille lukittu Kultala, johon vaan virkamiehet silloin
tällöin pääsivät, jos sattumoisiin joku erittäin täydellinen asia
tahi kutsumus vaati heitä sinne. Hartonen astui korkean, kukkivilla
kasveilla koristetun porstuan matoilla peitettyjä portaita ylös
ja kirkkaasti valaistua käytävää pitkin, kunnes siellä tapasi
palvelijan, joka aamulla oli käynyt häntä käskemässä, ja tämä opasti
hänen erääsen huoneesen.
Armollinen rouva tulee hetikohta -- näin sanoen sulki hän oven hänen
peräänsä ja jätti hänen yksinänsä.
Huone, mihin Olli astui, oli iso ja komeasti koristeltu; se oli
alku kokonaiseen jaksoon loistoisia huoneita, jotka tällä hetkellä
olivat aivan tyhjät. Vieraat olivat vielä puutarhan puolella
olevassa ruokasalissa, mutta juuri se tyhjyys ja hiljaisuus, mikä
näissä huoneissa vallitsi, teki niiden komeuden vielä enemmin
silmiin astuvaksi. Syrjään siirrettyin oviverhojen kautta näki
Olli esteettömästi koko tämän loistoisan huonerivin, joista toinen
näytti voittavan toisensa komeuden puolesta. Kalliit, tummat
samettitapeetit näyttivät imevän päivänvaloa, mutta sitä kirkkaammin
leikki se seinäin ja ovien kultauksilla, huonekalujen silkki- ja
atlaska-päällystöillä, kattoon ulottuvilla peilillä, jotka sen
vilkkuvina säteinä heijastivat, niinkuin myös peilikirkkaalla
parketti-lattialla; sitä heleämmin se valaisi kaikki ne maalitaulut,
vartalokuvat ja astiat, joilla salongit olivat niin ylenmäärin
koristetut. Kaikki mitä rikkaus ja ylellisyys voi luoda, oli tänne
kerättynä; ihanuuden, komeuden ja loiston kokonaisuus, mikä kyllä
voi huikaista sitä silmään, joka tähän asti oli tottunut asumaan
vuorikaivosten hämärissä aukoissa.