kenties senkin tähden, että poika näytti jo olevan mahdotoin
mihinkään liikuntaan. Eikä hän näyttänytkään peljästyvän tahi
hämmästyvän tästä kovin selvästi näytetystä tylymielisyydestä: hän
vaan katsahti puolisonsa puoleen vähän kummastuneena.
-- Onko se sinusta mielyttämätöntä, Eugenia?
-- Outoa kuitenkin. Tähän asti olet minut säästänyt siitä.
-- Tähänkö asti? Niin, suhteet keskenämme vaarinotettiin kotonasi
joksikin tarkasti. Kaksikuukautisena kihlaus-aikanamme minulla ei
kertaankaan ollut onnea tavata sinua yksinäsi, ja isäsi ja veljesi
läsnä-olo pani oloillemme pakon, joka nyt, kun ensikerran olemme
kahdenkesken toki saanee jäädä syrjälle.
Eugenia siirtyi yhä kauemmaksi.
-- No, täytyy minun sitten, tässä ensikerran ollessamme kahdenkesken,
sanoa sinulle, etten minä pidä paljo mitään semmoisesta
onnellisuudesta, jonka määrä on tyydyttää ainoastaan ulkonaisuuden
vaatimuksia, eikä anna sydämmelle tilaisuutta siihen osalliseksi
päästä. Minä vapautan sinun kerrassaan kaikista semmoisista
velvollisuuksista.
Ennen mainittu kummastus näkyi nyt vähän selvemmin Artturin
kasvoissa; sen enempää intoa siitä ei kumminkaan tullut näkyviin.
-- Näytätpä olevan aivan suosiollinen tänäpänä. Ulkonaisuuden
vaatimukset! sydämmen osanotto! Luulinpa toki sinussa, Eugenia,
kaikista vähin tarvitsevani peljätä romantisuuden haaveita.
Syvällinen mielikarvaus kuvautui nuoren puolison kasvoihin.
Haaveksemiset elämäni suhteen päätin minä samana hetkenä milloin
sinulle lupasin avioksi. Sinä ja isäsi tahdoitte mihin hintaan
hyvänsä saada nimenne Windegin vanhaan nimeen yhdistetyksi, tahdoitte
siten väkisin päästä seuroihin ja kunniasijoille, joista tähän asti
olette olleet syrjälle sysätyt. No niin, tarkoituksenne perälle
olette päässeet, -- nimeni on nyt Eugenia Berkow.
Hän laski sanomattomasti ylenkatseellisen painon tälle viimeiselle
sanalle. Artturi oli noussut istuimeltaan; hän näytti nyt vihdoin
ymmärtävän, että tässä oli jotakin muuta kuin paljas oikku, mikä
olisi voinut syntyä jostakin unohtetusta palveluksen näytteestä
nuorta puolisoa kohtaan matkalla.
-- Tämäpä nimi ei saata olla sinusta oikein mieleen! En ole tähänasti
tiennyt pelätä, että siihen tarttumiseen on ollut pakkoa omaistesi
puolelta. Nyt tuntuu minusta kuitenkin niinkuin --
-- Minua ei ole kukaan pakoittanut! keskeytti hänet Eugenia. Ei
ole kukaan minua houkutellutkaan. Minkä tein, sen tein varsin
vapaatahtoisesti ja hyvin tietäen mihin sitousin. Omaisillani oli
kyllä raskasta, että minun piti käydä uhriksi.
Artturi nyhjäytti hartiotaan; kasvoistaan näkyi että keskustelu alkoi
häntä kyllästyttää.
-- En ymmärrä, miten saatat katsella mutkatonta sopimusta perheiden
kesken niin rasittavan onnettomalta kannalta! Jos isälläni olikin
siinä muita tarkoituksia, niin eihän parooninkaan syyt olleet
juuri ylen ihanaa laatua, minkä ohessa ne arvattavasti myöskin
vaativat isompaa kiirettä, josta hän kaiken mokimmin ei joutunutkaan
vahingolle.
Eugenia töytäsi seisalleen, silmänsä tuikkivat tulta ja kiivaasti hän
käsivarrellansa tönäsi lemuavan kukkaisköynöksen pöydältä lattialle.
-- Ja sen rohkenet minulle sanoa? Huolimatta mistään mitä ennen
kosioimistasi tapahtui? Luulin toki tästä häpeäväsi, jos muuten vielä
voit jotakin hävetä.
Nuoren miehen raukeat, puoliksi sameat silmät lensivät yhtäkkiä
aivan selälleen; niissä kimalteli jotakin hohkatulen tapaista, mutta
äänensä oli kuin muullostikin raukeana ja innottomana.
-- Ennen kaikkia täytyy minun pyytää sinua puhumaan selvemmin; en
ymmärrä noita perin ongelmoisia sanojasi.
Eugenia laski kätensä navakasti ristiin rinnallensa, joka näytti
häilyvän kuin myrskyisen ilman ajamaa aalto.
-- Tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että olimme kukistumaisillamme,
että taloutemme oli häviöllä. Kuka siihen lienee ollut syynä,
siitä en voi eikä sovi minun päättää. Helppo on viskata soimauksia
vastusten kanssa taistelevaa kohtaan. Mutta kun perintö-kartanot
jo vastaanottaessa ovat velan-alaisia ja yli arvonsa takavarikoon
pantuna, ja kun vanhan nimen loisto ja asema maailmassa kuitenkin on
kannatettava, niin siinä ei käykään rahoja ja taas rahoja läjääminen,
niinkuin teikäläiset tekevät alituisessa kiskomisen toimissansa.
Sinä olet aina kahmalottaan rahaa tuhlannut, olet tyydyttänyt
kaikkia mielitekojasi, suvainnut tehdäksesi hullutuksia, vaikka
minkämoisia; minä olen maistanut semmoisen elämän kaiken katkeruuden,
jonka täytyminen on maailman tohussa teeskennellä ja jonka velka on
mailmalle näyttää loistoisuutta ja varallisuutta, vaikka kohta joka
päivä, joka hetki on saattava likemmäksi perikatoa. Kentiesi olisimme
tämän välttäneet, ellemme olisi yhtyneet juuri herra Berkowin
pauloihin, aluksi hän suoraan sanoen pakotti meitä ottamaan apuansa,
pakotti sitä niin kauan, että hänellä oli kaikki olomme vallassaan,
ettemme hätyytettyinä, kiedottuina, epätoivoon sortuneina, enään
yhtään neuvoa tienneet. Sitte tuli hän ja vaati aviolupaukseni
pojalleen, ainoana pelastuksen mahdollisuutena. Isäni olisi ennemmin
kärsinyt vaikka mitä kuin uhrannut minun, mutta minä en tahtonut
nähdä häntä alttiiksi annettavan, tahi toimialaltaan temmattavan;
minä en tahtonut tietää veljeni tulevaisuutta hukatuksi, nimeämme
häväistyksi; sen tähden annoin suostumukseni. Miten rasittavan
kovalta se minusta tuntui, ei ole yksikään omaisistani tullut
tietämään, mutta vaikka panin itseni kaupalle, niin tiedän kyllä
voivani vastata siitä Jumalalle ja itselleni; sinulla, joka annoit
itsesi aseeksi isäsi ilkeille hankkeille, sinulla ei ole oikeutta
soimata minua; minussa vaikuttavat syyt olivat toki ylevämmät kuin
sinussa.
Hän vaikeni mielen liikunnosta voimattomana. Puolisonsa seisoi
vielä liikahtamatta hänen edessään. Hänen kasvoissaan näkyi taas
sama kalpeus, mikä niissä oli asunut jo puolenpäivän aikana, heti
kun olivat kuoleman vaaran välttäneet, ja silmänsäkin olivat yhä
himmentymäisillään.
-- Onpa paha mielestäni, kun et uskonut minulle noita tietoja _ennen_
naimistamme, sanoi hän pitkään vetäen ääntänsä.
-- Miksi olisin sen tehnyt?
-- Siksi, että olisit välttänyt tämän halvan tilan, jossa kannat
Eugenia Berkowin nimeä.
Nuori rouva ei virkkanut mitään.
-- Minulla ei toki ollut aavistustakaan tästä isäni aikeesta,
jatkoi Artturi, niinkuin tapani muutenkin on ollut pysyä kaukana
hänen vaikutus-alaltaan. Hän sanoi minulle eräänä päivänä, että jos
tahtoisin parooni Windegiltä anoa hänen tytärtänsä aviokseni, niin
anomukseeni myönnyttäisiin. Tähän ehdoitukseen suostuin, sittemmin
vietiin minä teille näytettäväksi, ja muutamain päiväin kuluttua oli
kihlaus. Tämä on _minun_ osani tässä asiassa.
Eugenia kääntyi puoleksi toisaalle.
-- Parempana olisin pitänyt tunnustuksesi, kun olisit sanonut samassa
liitossa olleesi, kuin tuon jutun.
Taas nuoren miehen silmät aukenivat, ja taas hohti niissä kummallinen
säihky, joka näytti yrittävän liekiksikin leimahtamaan, mutta sammui.
-- Niin korkealla olen siis puolisoni kunnioituksessa, ettei sanojani
edes pidetä uskottavina? sanoi hän tällä kertaa toki selvästi
tuntuvalla mielen karvaudella.
Eugenian ihanissa kasvoissa, jotka nyt taas kääntyivät puolison
puoleen, olikin mitä kylmin ylenkatse nähtävänä, ja sama ylenkatse
tuntui hänen äänessäänkin, kun vastasi:
-- Sinun on anteeksi antaminen minulle, jos en kohtele sinua kovin
suurella luottamuksella. Aina siihen päivään asti, jona ensi kerran
astuit huoneisimme, tarkoituksella, jonka hyvin kyllä aavistin, aina
siihen asti tunsin sinut huhuista pääkaupungissa, ja ne --
-- Eivät antaneet minusta erittäin hyvää kuvausta! Senpä arvaankin!
Etkö olisi hyvä ja sanoisi, mitä pääkaupungissa oikeastaan nähtiin
hyväksi minusta sanoa.
Nuori puoliso käänsi suuret silmänsä lujasti ja vakavasti miehen
puoleen ja lausui:
-- Siellä sanottiin, että Artturi Berkow eli varsin ruhtinaallisesti
ja tuhlaisi tuhansia, yksistään ja ainoastaan siten ostaaksensa
nuorten aatelismiesten ystävyyden ja saattaaksensa oman
matala-arvoisen syntynsä unhotuksiin. Siellä sanottiin, että hän
eräissä hurjissa ja hillittömissä seuroissa oli hurjin ja hillittömin
kaikista -- mitä muuten hänestä sanottiin, se on menevä naisen
arvostelua kauemmaksi.
Artturin käsi nojasi vielä tuolille, jolla hän istui, kuitenkin oli
se viime hetkisinä painunut yhä syvemmälle tuolin täytteesen.
-- Ja sinä tietysti et katso vaivaa maksavaksi edes kokea parantaa
tämmöistä harhalle joutunutta ihmistä, josta mailman yleinen tuomio
jo on puhunut viimeiset sanansa.
-- En!
Jääkylmältä kuului tämä epäys. Vieno vävähdys näkyi nuoren miehen
kasvoissa, kun hän äkkiä kavahti seisaalleen.
-- Oletpa suora puheissasi, senpä jo kuulen vähän liiaksikin!
Yhtäkaikki! Aina on hyvä tietää kuinka on laita keskenämme, yhdessä
kuin meidän kuitenkin nyt aluksi on oleminen. Eilen tehtyä liittoa
ei käy peräyttäminen, ainakaan ei hetikohta, saattamatta meitä
kumpaistakin naurulle alttiiksi. Jos muuten olet ryhtynyt tähän
teeskelmään, ilmoittaaksesi minulle, että vaikka matala-sukuisen
rohkeudella olen ottanut sinun aviopuolisokseni, minun kuitenkin on
pysyminen loitolla paroonitar Windegistä -- ja minä otaksun sinun
sen tehneen ainoastaan sillä tarkoituksella -- niin olet aikomuksesi
perille päässyt, mutta -- tässä vaipui Artturi taaskin kokonansa
vanhaan velttouteensa -- mutta minä pyydän että annatkin tämän olla
viimeinen kerta kuin tämmöistä keskenämme tapahtuu. Minä inhoan
kaikenlaisia teeskentelöjä; hermoni eivät lainkaan kestä niitä ja
saatetaanhan elämä järjestellä ilman tämmöistä joutavaa kiivauttakin.
Tällä kertaa luulen tekeväni sinulle mieliksi, jos jätän sinun
yksinäsi. Annathan anteeksi, että poikkenen omille oloilleni.
Hän otti eräällä syrjäpöydällä seisovan hopeaisen haarakynttilä-jalan
ja lähti huoneesta, mutta siellä ulkopuolella jäi hän vielä hetkisen
ajaksi seisomaan ja kääntyi. Tulinen liekki nuoren miehen silmissä
ei ainoastaan pilkkinyt, se leimahti voimakkaasti, vaikka vaan
hetkisen ajaksi; sitte taas kaikki oli autiota ja kuollutta, mutta
vaksikynttilät liehuivat levottomina sinne tänne, hänen mennessä
huoneesta huoneesen; oliko se ilmankäynnistä, vai siitäkö, että käsi,
joka sitä kantoi, vapisi?
Eugenia oli yksinään jäänyt huoneesen ja syvä henkäys pullistutti
hänen rintansa, kun oven kartiinit putosivat umpeen kohta puolisonsa
mentyä. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonut saavuttaa. Hän astui
balkongin akkunaan, ikäänkuin hän tästä keskipuheesta päästyä olisi
tarvinnut taivasalta hakea ilmaa, lykkäsi kartiinin syrjään, ja
akkunan puoleksi avattuaan, kurotti hän silmänsä tuoksuvaan, vienosti
hämärään kevätyöhön. Tähdet vilkkuivat himmeinä, kevykäisissä,
sumuntapaisissa pilvissä, jotka verhosivat koko taivaan, ja maiseman
hämärään peittyneet esineet sekaantuivat epäselvinä toisiinsa.
Paltalta kukkien lemu nousi sinne ylös ja suihkulähteestä kuului
hiljainen loiske. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja rauha, vaan
ei tuon nuoren naisen sydämmessä, joka tänäpänä ensi kerran uuden
kotonsa kynnykselle oli laskenut jalkansa.
Se oli nyt loppunut, se kahden viimeisen kuukauden hiljainen,
ankara taistelu, jonka tuskat ja ponnistukset juuri olivat Eugeniaa
kannattaneet. Ainapa on urhoollisen luonnossa jotakin ylevää
siinä ajatuksessa, että toisen hyväksi antaa koko tulevaisuutensa
alttiiksi, että elämänonnensa uhalla hakea toisen pelastusta, ja
että armaisensa auttajana panna itsensä välttämättömän kohtalon
uhriksi. Mutta nyt, kun uhri oli tehtynä, apu hankittuna, eikä mitään
enään ollut vastustettavana tahi voitettavana, nyt himmentyi tuo
runollis-ihanainen kimmellys, millä Eugenian tyttärellinen rakkaus
tähän asti oli kietonut tuon päätöksen, ja häntä odottavan elämän
koko onnettomuus ja kavaluus astui hänen eteensä.
Nuori rouva vaipui tuoliin ja peitti kasvonsa, ja kaikki mitä hän
näinä kuukausina oli taistellut ja kärsinyt, kaikki mitä tällä
hetkellä moninkertaisella voimalla tunki häntä ahdistamaan, tunkeutui
näihin toivottomuuden sanoihin: Oi Jumalani, Jumalani, kuinka
kestänen minä tämän elämän!
* * * * *
Berkowin melkoisan avarat vuorikaivokset ja tehtaat olivat joksikin
kaukana pääkaupungista, eräässä etäisessä maakunnassa, lähisessä
seudussa ei ollut mitään erittäin viehättävää. Metsämäkiä, mäkien
takana, ylt'ympärinsä peninkulmaa laajalta ei muuta kuin kuusien
tummaa, yksimuotoista vihannuutta, joka peitti kunnat ja laksot,
niiden välillä kyliä ja yksinäisiä torppia, sekä siellä täällä joku
arentikartano tahi maatilus.
Nämä tilukset ja omaisuudet olivat maanteistä joksikin kaukana;
likimmäinen kaupunki oli parin tunnin matkan takana, mutta ne
monenkaltaiset suuremmoiset, metsälaksoista ylenevät paja-rakennukset
ja asuinhuoneet, virkeytenensä ja liikkeinensä tekivät että näyttivät
miltei kuin omituinen kaupunki. Kaikki apukeinot, joita teollisuus
ja tiede voi tarjolla pitää, kaikki mitä konevoima ja ihmiskädet
voivat aikaansaattaa, oli tänne kerätty, kiskomaan vastahakoiselta
vuoren peikolta sen aarteita. Hoitokuntaan kuului kokonainen lauma
insinööriä, inspehtooreja, ylitarkastajia, jotka olivat tirehtöörin
johdossa ja asuivat erinäisenä koloniana, jota vastoin ne tuhannet
työmiehet, joista vaan vähin osa oli saatettu koloniaan majoittaa,
asuivat lähisissä kylissä. Yritys, mikä ensin oli nostanut
kaivosten nykyisen isännän joksikin vähäpätöiseltä kannaltaan
sille korkeudelle, jolla hän tätä nykyä oli, näytti miltei kovin
suurelta yksityisen miehen varoille, eikä käynyt sitä muuten kuin
suunnattomilla summilla pitkittäminenkään. Ne olivat mahtavimmat koko
maakunnassa, ja ne vallitsivatkin erinäisillä teollisuus-haaroillaan
kaikki muut tehtaat, joista ei yksikään suuruudessa sille vertoja
vetänyt. Nämä laitokset lukemattomine koneineen ja työvoimineen, sekä
työpajoineen ja asuinhuoneineen, virka- ja asiamiehineen, oli kuin
omituinen valtio, ja sen isäntä yhtä rajaton vallitsija, kuin mikään
hallitsija vähäisessä ruhtinaskunnassaan.
Tottapa miehelle, joka oli näin suurten laitosten isäntänä,
toki lienee loukkaavaiselta tuntunut, että häneltä yhä edelleen
kiellettiin ne edut, joidenka havussa hän niin ahkerasti oli
puuhinnut ja jonka perille moni oli päässyt paljo vähemmällä
ansiolla teollisuuden nostamisen työssä; mutta tässä, niinkuin
ainakin missä päättäminen suorastaan lähtee ylimmästä paikasta,
tuli miehen omat omaisuudet kysymykseen, ja Berkowilla ei ollut
puoltajia ylimmysten seuroissa. Hänen entisessä elämässään oli
niin moni tumma pilkku, jonka rikkautensa kyllä sai peittoon,
mutta ei kuitenkaan poistumaan. Tosin hän ei ollut koskaan yhtynyt
ristiriitaan oikeuksille, mutta usein kyllä oli hän astua niiden
rajain yli, joiden alueella laki tavallisesti rupesi vastakynneksi.
Eikä laitoksiaankaan maakunnassa, niin suurenmoiset kuin olivatkin,
tahdottu kaiken puolin tunnustaa esikuvallisiksi. Monella suunnalla
kävi puheita tunnottomasta voitonpyynnöstä, joka vaan tarkoitti
isännän rikkauden kartuttamista, huolimatta lainkaan niiden ihmisten
onnesta tahi onnettomuudesta, joita työntoimissa käytettiin,
puheita kävi päällysmiesten vääryyksistä ja työmiesten kuohuvasta
tyytymättömyydestä - kaikki nämä puheet olivat ja pysyivät kumminkin
ainiaan kulkupuheina, kun kotopaikkansa oli niin ylen etäällä.
Tosiasiana oli kuitenkin, että nämät maakartanot ja ruukit olivat
miltei tyhjenemätön rikkauden lähde isännällensä.
Tunnustaa toki täytyi jokaisen, että tämän miehen uutteruus ja nero
olivat ainakin yhtä suuret kuin tunnottomuutensakin. Suurimmassa
köyhyydessä syntynyt, ylettyään ja taas alettuaan elämän laineilla,
oli hän viimein onnistunut pysymään korkeudellaan, ja häntä oli jo
useita vuosia miljoonanmieheksi yleensä tunnustettu. Niinpä näytti
näinä viimeisinäkin vuosina onni yhtäläisesti seuraavan häntä; aina
hänen sitä koetellessa, se pysyi hänelle uskollisena, ja missä vaan
arveluttavimpiin yrityksiin, vaarallisimpiin keinottelemisiin oli
ryhdittävä -- ne onnistuivat, niin pian kuin hänen neronsa otti ne
ohjataksensa.
Berkow oli aikaisin tullut leskeksi, eikä ollut sitte enään
nainut; väsymätön keinottelemisissa ja ansionpyynnissä ehtimiseen
työskentelevä mielensä katseli kotielämää pikemmin kahleena
kuin virvokkeena. Ainoa poikansa ja perillisensä kasvatettiin
pääkaupungissa, ja tässä kasvatuksessa ei mitään säästetty mitä
johtajiin, opettajiin kaikissa opin-haaroissa, yliopistossa
käymisiin ja matkustuksiin tuli. Varsinaisesta harjoituksesta hänen
tulevaan toimeensa, näin suuremmoisten hankkeiden päällikkyyteen
ja johtoon, sitä vastoin ei kuulunut mitään. Herra Artturi osoitti
jyrkkää vastenmielisyyttä kaiken oppimiseen, mikä ei kuulunut
salonki-sivistykseen, ja isänsä oli tuiki hennoitteleva ja niin
ylen kopeileva pojan loistoisasta seura-elämästä, jonka jatkamiseen
hän ilolla anteli tuhansia markkoja, ettei todella ajatellutkaan
järkinäisempää sivistyttämistä. Kävi miten kävi, niin löytyihän
tarpeeksi asti taitavia ammattimiehiä, joiden oppia teollisuudessa
ja kauppa-asioissa korkeilla palkoilla voitiin hyväkseen käyttää.
Näin kävi tämä nuori perillinen tuskin kertaakaan vuodessa näillä
maatiloilla, jossa hänen aina oli julman ikävä viipyä, jota vastoin
isällä, joka ajoittain oleskeli pääkaupungissa hänkin, oli laitosten
ylimmäinen johto.
Ilma ei ollut tähän asti oikein suosinut nuoren parikunnan
maallaoloa. Aurinkoa harvoin nähtiin tänä kevännä; tänäpänä, useiden
sadepäiväin perästä, se taas paistoi kirkkaana ja lämpimänä,
ikäänkuin kohdaltaan sekin sunnuntaita tervehtääksensä. Purnut
eli aukot olivat tyhjät ja tehtaat levähtivät, mutta vaikka oli
sabbatinlepo ja ihana päiväpaiste, näytti yhtähyvin niinkuin seudun
kamala luonto jotenkin vallitsisi yleensä näillä tiloilla. Kaikissa
noissa lukuisissa, ainoastaan hyödyn vuoksi raketuissa työpajoissa
ja asunnoissa ei ollut vähintäkään somuuden eikä mukavuuden aistia
huomattavana. Ettei kumminkaan isännältä tätä aistia puuttunut, sen
todisti hänen oma asuntonsa; se oli rakettu eräälle metsäkunnalle,
josta oli avara näköala joka suunnalle, hyvän matkan päähän
tehtaasta, ja oli sekä ulkopuoleltaan että sisustukseltaan oikein
ruhtinaallisella komeudella varustettu; se oli balkonkinensa,
palttoinensa, ja kukkalaitoksinensa kuin saari eli kosteikko, täynnä
lemua ja ihannuutta, tämän teollisuuden kotipaikan keskellä.
Purnumestari Hartosen likellä kaivoksia oleva asunto osoitti jo
ulkopuolellaan, että sen asukkaat olivat paremmissa varoissa kuin
moni muu, ja niin se olikin. Hartonen oli nuorena ja ripeänä
kaivostyömiehenä nainut erään tytön, joka palveli sittemmin kuolleen
rouva Berkowin luona ja nautti emäntänsä erinomaista suosiota ja
rakkautta. Nuori vaimo palveli sitte vielä naimisensakin jälkeen
tahi vähemmin entistä isäntäväkeään, jonka tähden hänen miestänsäkin
kaikin tavoin suosittiin ja eteenpäin autettiin, lykättiin virasta
virkaan ja viimein korotettiin purnumestariksi. Tosin tämä virka
ja nämä suosion osoitukset rouva Berkowin kuoltua lakkasivat;
vainajan mies ei ollut se, joka erittäin huoli taloutensa entisistä
jäsenistä, ja kun kohta sen jälkeen Hartosenkin vaimo kuoli, niin
suosionosoituksia ei sen enemmin tullut kysymykseenkään. Kuitenkin
pysyi purnumestari aina siitä ajasta asti hyvin harrastuneena
Berkowin perheesen, jota hän sai kiittää nykyisestä hyvästä toimeen
tulostaan, hän kun muuten arvattavasti, niinkuin useat hänen
toverinsakin, ei koskaan olisi päässyt siitä vaivaloisesta, tuskin
kannattavasta kaivotyöstä. Hän oli jo useita vuosia sitä ennen
ottanut isättömän ja äidittömän sisaren tyttärensä, Martta Ellasen,
luoksensa, ja tämä teki täydellisesti kaikki enämmän tehtävät;
hänen salaisen toivotuksensa toteutumisesta, että Martasta ja hänen
pojastaan tulisi parikunta, sitä vastoin ei tähän asti juuri suurta
toivoa ollut.
Tänä sunnuntai-iltana tämä muuten niin rauhallinen maja oli joksikin
rauhattoman näytelmän paikkana, jommoiset näytelmät valitettavasti
eivät enään olleet isän ja pojan välillä harvinaisia. Tuvan keskellä
seisova purnumestari puhutteli aika kiivaasti Ollia, joka vastikään
oli tirehtöörin asunnosta palannut, äännettömänä ja synkeämielisenä
nojasi pihtipuolta vasten, jota vastoin vähän syrjässä seisova Martta
selvästi nähtävällä levottomuudella katseli näitä torailevia.
-- Onko mokomaa kuultu? meuhasi purnumestari. Eikö sinulla vielä
ole tarpeeksi asti vihollisia noissa herroissa, tarvitsematta
väkisin härsyttää heitä päällesi? Patruuna tarjoaa tälle summan,
tarpeeksi suuren kokonaiseen talouden hankkimiseen, ja tämä
äkäpäinen tekee jyrkän tenän. Mutta mitäpä sinä huolit taloudesta ja
muusta semmoisesta? Mitäpä sinä huolisit vaimoa itsellesi hankkia?
Ei! istua nenä sanomalehdissä kiinni, työstä kotiin tultuasi,
nököttää puoli-yöhön kirja kädessä ja ahtaa sisääsi kaikkia noita
uuden-aikaisia loruja, joita oikea vuorityömies ei ikänä maailmassa
tarvitse, keikkua herrana ja mestarina kumppalien joukossa, niin
että kohta ei kysytäkään tirehtööriltä, vaan herra Olli Hartoselta,
mitä tehtaissa on tehtävä -- se sinusta on mielyttävää. Ja jos sitte
sattumoisiin muistutetaan, ettet olekaan muu kuin alapäällysmies,
silloin puhutaan "maksusta" ja viskataan koko romu vallasväen jalkain
eteen. Minä kohdaltani arvelen, että jos joku rehellisesti on ne
rahat ansainnut, niin sen sinä olet tehnyt!
Olli, joka tähän asti oli ääneti kuullellut isäänsä, polki, nämä
sanat kuultuaan, kiivaasti jalkaansa.
-- Mutta enpä nyt mitään huoli koko vallasväestä siellä mäellä: olen
jo sanonut heille, etten niinsanotusta "uroteostani", josta he niin
suurta ääntä pitävät, mitään palkintoa tarvitse, enkä mitään ota, ja
sillä hyvä!
Vanhus yritti uudelleen ärjähtämään ja aikoi juuri alottaa vielä
kovemman nuhdesaarnan, kun Martta tuota pikaa astui väliin.
-- Antakaa hänen olla, eno, sanoi hän lyhyesti; hän on oikeassa.
Purnumestari, joka näistä odottamattomista sanoista perin ällistyi,
katseli Marttaa suu avoinna.
-- Vai niin? Hän on oikeassa? toisti hän vihaisesti. Kylläpä arvasin,
sinun pitävän hänen puoltaan taaskin.
-- Olli ei saata suvaita, että he niin kokonansa ajattavat tämän
asian tirehtöörillä, jatkoi tyttö lujalla äänellä, eikä se niin
sovikkaan. Jos herra Berkow edes itse olisi puhutellut ja kiittänyt
häntä, tahi muuten siihen tapaan -- mutta eihän se näy huolivan
mistään koko maailmassa! Aina hän näyttää siltä kuin olisi hän
vastikään unesta herännyt ja kuin paljas ihmisen näkeminen tuottaisi
hänelle mitä suurimman kiusan, ja kun hän ei oikein nuku, silloin hän
kaiken päivän makaa sohvalla, kattoon tuijotellen.