ARTTURI BERKOW
Koonnut
E. Werner [Elisabeth Bürstenbinder]
Suomennos [R. Mellin]
Porissa, O. Palanderin kirjapaino, 1881.
Näytetty: _Joh. Tamsén_.
Pääkaupungin paras kirkko oli tungoksiin asti täynnä. Sinne
saapuneesta suuresta ihmisjoukosta ja alttarin runsaista
kukkakoristuksista, kuin myös pitkästä rivistä kirkon ulkopuolella
odottavia ajoneuvoja, saattoi arvata, että vihkimys, joka siellä oli
toimitettava, oli herättänyt huomiota ja osanottoa avarammissakin
keskuuksissa. Väestön käytös oli tämmöisissä tiloissa tuo tavallinen,
kun paikan pyhyys ei salli mitään kuuluvampaa uteliaisuuden tahi
osanottavaisuuden osoitusta -- odottava levottomuus, tarkka
vaarinotto kaikesta mitä sakastin vaiheilla tapahtui, ja viimein
yleinen tyytyväisyyden äännähdys, kun sen ovet aukesivat, ja, urkuin
ensimäisten sävelten kuuluessa, morsius-pari astui näkyviin.
Lukuisa ja loistoinen oli se joukko mikä nyt keräytyi morsiusparin
ja alttarin ympärille. Komeat univormut, raskaat silkki- ja
atlaska-puvut, lyöhyvät pitsikutoukset, kukat ja timantit, kaikki
hohti, aaltoili ja kohisi yhtenä vilinänä. Niinhyvin etevimmät
suku- kuin rahaylimykset näyttivät täällä ollevan saapuvilla,
juhlamenon loistoisuutta enentämässä.
Oikealla puolen morsianta seisoi, etevimpänä vieraana, eräs varteva,
komea upseeri, jonka univormu ja lukuisat rintatähdet osoittivat
pitkällistä sotapalvelusta. Ryhtinsä oli teeskentelemätön ja
arvoisa, nykyiseen juhlallisuuteen soveltuva, ja kuitenkin näytti,
niinkuin hänen väkäisten kasvoinsa takana piilisi jotakin, mikä ei
sopinut tähän iloiseen juhlamenoon. Silmänluonne, millä hän katseli
morsius-paria, oli omituinen, synkeä, ja kun silmänsä kääntyivät pois
ja vilahtelivat tiheään tunkeutuneen väkijoukon ylitse, silloin lensi
näille uljaille kasvoille ikään kuin tukahutettu mielikarvaus tahi
vihastus, ja piukkaan likistetyt huulet värähtelivät vienosti.
Vastatusten tätä miestä ja sulhaista lähinnä seisoi eräs toinen,
sivilivaatteisin puettu, vanhahko herra ja, kuten näytti, likisimpiä
sukulaisia hänkin; mutta ei hohtokivien ylellinen paljous,
joita hän lakkarikellossaan, sormuksissansa ja rintaneuloissaan
näytti katseltaviksi kantavan, eikä tuo tavattoman mielihyväinen
ryhtinsäkään voineet luoda häneen hiukankaan vertaa sitä ylhäisyyttä,
mikä teki vastatusten seisovan upseerin niin merkilliseksi. Koko
ulkonäkönsä oli aivan tavallinen, ellen sanoisi halpamainen, eikä
voinut se silminnähtävä voitto-ilokaan, mikä nyt siinä oli nähtävänä,
tehdä sitä jalomaisemmaksi. Sanomaton tosiaankin oli se voitto-ilo,
millä hän katseli morsiusparia ja sitte silmäili ympärilleen
loistoisan kokouksen ja täpötäynnä olevain penkkirivien puoleen; se
oli tyytyväisyys semmoinen, jonka kauvan tavoiteltujen tarkoitusten
voittaminen synnyttää ja hänessä ei pieninkään epäkohta häirinnyt
hetken juhlallisuutta.
Mutta nämä kaksi miestä olivatkin ainoat, jotka näyttivät vähän
hartaammalla mielihalulla käyvän tähän juhlallisuuteen osallisiksi;
morsius-pari ei sitä tehnyt. Ei olisi vento-vieraskaan saattanut
pitää niin vähän väliä tästä juhlallisesta toimituksesta, kuin nämä
molemmat henkilöt, joiden tuota pikaa piti oleman toistensa omat. Tuo
yhdeksäntoista vuotias morsian oli kieltämättä ihana tyttö, mutta
kuitenkin hengähteli kaikki hänen ympärillään ikään kuin jää-kylmää
viuhkaa, joka ei soveltunut paikkaan, eikä nykyiseen hetkeen.
Alttarikynttiläin valo leikitsi hänen valkoisen atlaskavaatetuksensa
syvissä poimuissa ja kimalteli hänen kalleuden koristeittensa
timanteissa, mutta se kuvasi kasvoja semmoisia, jotka marmorin
ihanuuden ohessa näyttivät saaneen myös sen kovuuden ja kalseuden
muodon, ainakin täksi hetkeksi, joka muuten tavallisesti elähyttää
kylmimpääkin mieltä. Paksut, valkeat palmikot, joille myrttiseppele
oli asetettuna olivat kummallisena vastakohtana hänen tummille
kulmakarvoillensa ja noille tummille, miltei mustille silmille,
jotka koko juhlamenon aikana tuskin kerran tahi kahdesti ylenivät
papin puoleen. Hänen säännölliset vähän kalpeat kasvonsa, jotka
molemmin puolin olivat morsius-hunnulla peitetyt, nähtiin osoittavan
ylhäisyyttä, joka kyllä voipi olla synnynnäinen, mutta ei koskaan
tavaksi otettu. Ylhäisyys ylimalkain vallitsi tämän olennon muodossa;
se osoitti itsensä ei ainoastaan hänen vienoissa ja jalonnäköisissä
kasvonmurteissaan, vaan se näkyi niinikään hänen ryhdissään ja koko
olennossaan niin, että jokainen muu kenties merkillisempi ominaisuus
sen rinnalla jäi huomaamatta. Tämä nuori nainen näytti olevan luotu
ainoastaan elämän kukkuloilla leijailemaan, eikä koskaan sekautumaan
sen alla liikkuviin ihmisiin tahi oloihin. Ja vastoin kaikkea tätä,
noissa tummissa silmissä oli jotakin, joka osoitti enemmän voimaa
ja järkevyyttä, kuin mitä salonki-naisessa tavallisesti tapaakaan,
ja kentiesi juuri nykyinen hetki vaatikin voimaa ja järkevyyttä
näkyviin, sillä univormuun puettu herra hänen oikealla puolellaan
ja kolme nuorempaa hänen takanaan seisovaa upseeria loivat, jota
kauemmin juhlamenoa kesti, sitä tarkemmin tunnustelevia ja sitä
levottomampia silmäyksiä hänen kasvoillensa, jotka sillä välin
pysyivät yhtä huolettomina ja kalseina, kuin ne ensi hetkestä olivat
olleet.
Sulhanen hänen rinnallaan oli noin 28 vuotias nuori mies, yksi
noita harvinaisia, jotka näkyvät olevan vain luodut salongeissa
loistamaan, ainoastaan siellä olemaan merkillisiä ja siellä voitoista
riemuitsemaan ja elämäänsä viettämään. Vaikka hän ryhtinsä ja
verhotuksensa puolesta oli moittimaton ja sorea, niin koko olentonsa
kumminkin osoitti, että hän oli kokonansa veltostunut. Hänen
luonnollisesti vienot ja viehättävät kasvonmurteensa osoittivat niin
ääretöntä älyttömyyttä, niin suunnatonta huolettomuutta kaikkein
asiain ja kaikkein ihmisten suhteen, että ne katselijan silmissä
kadottivat kaiken sulonsa. Kaikki oli hänessä niin raukeata,
niin väritöntä; ei hiukkaakaan punoitusta poskilla, ei virkeyden
vilahdustakaan kasvoilla, jotka eivät enään näyttäneet, ei ilossa
eikä murheessa, voivan vähintäkään värähtää. Hän oli vienyt
morsiamensa alttarin eteen, kuten nainen jossakin seurassa saatetaan
istuimelleen, ja nyt seisoi hän hänen vieressään, pitäen hänen
kättänsä kädessään, juuri yhtä huolettomasti. Ei liiton tärkeys,
johon oli antaumaisillaan, eikä sen naisen ihannuus, jonka oli naiva,
näyttänyt häneen pienintäkään vaikutusta tekevän.
Papin puhe oli päättynyt ja hän alotti nyt varsinaisen vihkimisen.
Suurena ja selkeänä kaikui hänen äänensä kirkossa, kun hän kysyi
herra Artturi Berkow'ilta ja paroonitar Eugenia Maria Anna von Windeg
Babenau'ilta, tahtoivatko aviopuolisoina olla toistensa omat.
Taas upseerin kasvot värähtivät, ja miltei uhkaavasti lennättihän
silmänsä toiselle puolen -- seuraavassa silmänräpäyksessä
oli jo sana "_tahdon_" kahdesti lausuttuna, joten yksi
ylimyskunnanvanhimpia ja uljaimpia nimiä vaihetettiin _Berkow'in_
yksinkertaiseen porvarilliseen nimeen.
Tuskin oli vihkiminen päätetty ja siunauksen viimeiset sanat
lausutut, ennenkuin hohtokivillä koristettu herra kiireesti tunki
esiin, nähtävästi pönäkästi morsianta syleilläksensä; mutta ennenkuin
oli ennättänyt panna tätä aikomustaan täytökseen seisoi upseeri
jo siellä. Maltillisena, mutta silmän luonnilla, joka tässä vaati
kieltämätöntä oikeutta, tämä astui heidän molempain väliin ja
sulki, ensimäisenä, sen nuoren naisen syliinsä; mutta huulet, jotka
koskettivat morsiamen otsaa, olivat kylmät, ja kasvot, jotka tytön
puoleen kallistuneina olivat muilta kätkössä, osoittivat perin toista
mieli-alaa kuin entistä maltillista ja uljasta arvoisuutta.
-- Rohkeutta, isäni, se _täytyy_ tapahtua!
Nämä sanat, joiden merkityksen ainoastaan upseeri voi ymmärtää,
suhahtivat hiljaa, miltei kuulumattomina hänen korvissaan, mutta
saattivat hänet jälleen tajulleen. Vielä kerran likisti hän tytärtään
rintaansa vasten; likistyksen herttaisuudessa oli jotakin kuin
anteeksi anomusta; sitte hän päästi hänet ja antoi hänet alttiiksi
sen toisen herran nyt välttämättömälle syleilylle. Tämä oli tähän
asti odottanut nähtävällä malttamattomuudella, eikä nyt luopunutkaan
oikeudestaan onnitella "rakasta miniätänsä".
Morsian tietysti ei koettanutkaan välttää hänen halaustaan, kun
kaikkein silmät kirkossa olivat heidän puoleensa luotuina. Hän
seisoi järkähtämättömänä; ihanat kasvonsa eivät lainkaan muuttuneet,
hän ainoastaan loi silmänsä ylöspäin, mutta silmäyksessään oli
ylevyys, joka ei sallinut lähenemistä, joka niin voimallisesti
hylkäsi sen mitä hänen ei käynyt kieltäminen, ettei sen suhteen
käynyt erehtyminen. Vähän hämäytyneenä appi hetikohta muutti äkäisen
herttaisuutensa suuresti kunnioittavaksi kohteliaisuudeksi, ja kun
syleily sitte paikalla tapahtuikin, niin se oikeastaan ei ollut kuin
näön vuoksi, ja kätensä tuskin koskettivatkaan morsiushuntua. Uuden
sukulaisen hyvinkin suuri itseensä luottamus ei kumminkaan kestänyt
tätä silmäystä.
Nuori Berkow ei tehnyt asiata apellensa niinkään kiusalliseksi.
Jonkunlainen käden likistys vaihetettiin heidän välillään,
jota tehdessä hänen valkea hansikkaansa tuskin koski paroonin
hansikkaasen. Siinä näytti kummastakin olevan kylliksi; sitte tarjosi
hän nuorelle puolisolleen kätensä taluttaakseen hänet kirkosta.
Morsiamen verhotuksen laaho kohisi marmoriportailla; ensimäisenä
astuvan morsiusparin takana tuli vieraiden loistoisa juna, ja kohta
sen jälkeen kuultiin kuinka vaunuja, toinen toisensa perään, pyöri
tiehensä.
Kohta kävi kirkkokin tyhjäksi; mitkä riensivät kirkonporteille vielä
kerran nähdäkseen heidän vaunuihin astumistansa, mitkä halusivat
saada siellä ulkona purkaa äärettömän täydelliset muistutuksensa ja
havaintonsa morsiusparin sekä likimmäisten sukulaisten vaatetuksen,
näön ja käytöslaadun suhteen. Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa
oli tämä tilava temppeli typö tyhjä; ainoastaan iltarusko
tuikki korkeiden akkunain kautta sisään, valaisten alttaria ja
alttaritaulua punaisella kiillollaan. Tuulen hengen liikuttamat
kynttilänliekit liehuivat sinne tänne, ja laattialle runsaasti
levitetyt kukkaset levittivät lemuansa. Naisten laahot olivat
la'asseet niitä, herrain jalat niitä tallanneet. Mihinkäpä kukkarukot
kelpaisivatkaan tässä timantinloisteessa, tässä juhlallisuudessa,
jossa yhdistystä vietettiin vapaaherrallisen ritarisuvun tyttären
ja maakunnan pääkaupungissa asuvan miljoonanmiehen pojan välillä.
Windegin hovilinnan eteen vaunut jo olivat pysähtyneet ja siellä,
juhlallisesti valaistuissa huoneissa, elämä jo alkoi käydä
vilkkaaksi. Vastaanotto-salissa nuori rouva seisoi käsi kädessä
puolisonsa kanssa, kirkkahimmassa valon loisteessa, yhtä ihanana,
yhtä korskeana ja jääkylmänä, kuin hän vähää ennen oli alttarin
edessä seisonut, ympärillä seisovain vieraiden onnentoivotuksia nyt
vastaan ottaen. Oliko hän suostumuksellaan vastikään vahvistanut
onnensa? -- Synkeys, mikä yhä vielä varjosi hänen isänsä otsaa,
kenties antoi siihen toisen vastauksen.
* * * * *
-- Noh! Jumalan olkoon kiitos, niin olemme nyt viimein valmiit!
Viimeiselläpä hetkellä saimmekin kaikki valmiiksi; neljännes tunnin
perästä he voivat olla täällä. Olen antanut tarkat ohjeet väelle
siellä kunnaalla; heti kun vaunut näkyvät mäellä, pamahtaa ensimäinen
kanuunan laukaus.
-- Mutta, herra johtaja, tänäpänäpä olettekin oikein innoissanne ja
ilomielin.
-- Säästäkää toki voimianne tähdellisimpään hetkeen.
-- Tottapa kai, teidän asemassanne, te kun olette seremonianmestari
ja ylihovimarsalkka.
-- Säästäkää te vaan kokkapuheitanne, hyvät herrat! keskeytti
vihastunut johtaja nämä pilkalliset puheet. Soisinpa että tämä
kirottu puuha olisi uskottu jollekin teistä. Minä olen saanut siitä
kylläni.
Koko lukuisa työväestö Berkowin suurissa vuorikaivoksissa ja
laitoksissa oli täydessä juhlapuvussa kokoontunut asuinhuoneuksen
terrassin juurelle. Tämä linnan kaltainen, uuden-aikaisimpaan ja
kauniimpaan huvila-muotoon rakettu huoneus, komean pitkä puolensa,
korkeiden peili-akkunainsa ja loistoisan pääporttinsa kanssa, teki
jo semmoisenaan mahtavan vaikutuksen, jonka ne avarat ja luonnikkaat
puutarha-laitokset, mitkä sen kaikin puolin ympäröitsivät,
tekivät vielä tuntuvammaksi, etenkin tänä päivänä, kun kaikki
oli juhlapukuun hankittuna. Erittäinkin oli kaikki kasvihuoneet
tyhjennetty porraskäytäväin, balkongan ja penkereiden koristamiseksi
mitä uhkeimmalla kukkaisloistolla. Kalliimmat ja harvinaisimmat
kasvit, joita muuten harvoin laskettiin ulko-ilmaan, levittivät
täällä väriensä loistoa ja kukkainsa lemua. Avaroilla ruohokentillä
viskoivat lähteet kimelteleviä suihkujaan korkealle ilmaan, ja oven
edessä kohotti suunnattoman suuri kukkakiehkuroilla ja lipuilla
koristettu kunniaportti kukilla kaunistetun holvikaarensa.
-- Olen saanut siitä kylläni! toisti johtaja, astuen likemmä
toisia herroja. Täällä vaatii herra Berkow mitä loistoisinta
vastaanottoa ja luulee kaikki olevan hyvin tehtynä, kun antaa
meidän rajattomasti varoja käyttää; mutta väen mieluisuutta hän
ei lainkaan ota lukuun. Niin, jos meillä työmiehet vielä olisivat
semmoiset kuin olivat kaksikymmentä vuotta tätä ennen! Jos siihen
aikaan oli joku joutopäivä, tahi joku juhlallisuus tanssineen
illalla, niin silloin ei tarvinnut pitää huolta eläköön-huudoista;
entäs nyt -- toimeton huolettomuus toiselta, julkinen vastustus
toiselta puolen; eipä paljon puuttunut ettei nuorelta vallasväeltä
kaikkea tervetulettelemista olisi kielletty. Jos huomenna palaatte
pääkaupunkiin, herra Sihvonen, niin eipä haittaisi, jos te siellä
epähuomiosta puhuisitte vähän niistäkin oloistamme, jotka vielä ovat
tuntemattomat, tahi ehkä pidetään tuntemattomina.
-- Siitäpä varon itseäni! vastasi puhuteltu jurosti. Tahtoisitte
koolla siellä vastaanottamassa arvoisan isäntämme käskyjä sinäkin
hetkenä kun hänelle ilmoitetaan asioita, jotka eivät ole hänelle
mieleen. Minä semmoisissa tapauksissa väistän häntä niin paljon kuin
suinkin.
Toiset herrat naurahtelivat; ei näyttänyt poissa oleva isäntä
nauttivan heidän erinomaista kunnioitustaan.
-- Siis on hän kuitenkin saanut sen ylhäisen yhdistyksen aikaan sanoi
yli-insinööri. Vaivaa hänellä kyllä on ollut siitä asiasta, mutta
tämä yhdistys on toki jonkunlainen korvaus siitä aatelis-arvosta,
jota häneltä tähän asti niin yksipintaisesti on tahdottu kieltää,
ja johon päästäksensä varsin valtaväkisin hän hyörii ja pyörii. Se
voittoriemu ainakin hänellä nyt on että näkee, ettei vanha aatelisto
enään loukkaudu hänen porvarillisuuteensa, kun itse Windegit käyvät
heimoksiksi hänen kanssansa.
Herra Sihvonen nytkäytti hartioitaan!
-- Minkäpä muun voisivat tehdäkään! Perheen perin rappeutuneet
asiat eivät ole mikään salaisuus pääkaupungissa. Mutta että kopean
paroonin oli yhtä helppo antaa tyttärensä semmoiselle kauppatuumalle
alttiiksi, sitä epäilen. Windegit kuuluivat ikivanhoista ajoista asti
ei ainoastaan vanhimpaan, vaanpa samalla pöyhkeimpään ylimyskuntaan.
Nyt vihdoin on heidän täytynyt notkistua katkeran välttämättömyyden
edessä.
-- Se vaan on varma, että meille tämä ylhäisyyteen kohoaminen tulee
maksamaan julman paljon rahaa! sanoi johtaja päätänsä pudistellen.
Oli miten oli, niin tottapa parooni oli ehtonsa määrännyt. Muuten en
voi lainkaan käsittää mitä kaikilla näillä uhrauksilla tarkoitetaan.
Kyllä vainen, jos tyttärelle ostettaisiin arvo ja nimi, mutta
tietysti herra Artturi tulee olemaan halpasukuinen mies niin kuin
ennenkin, vaikka puoliso on ikivanhaa aatelis-sukua.
-- Niinkö luulette? Löysinpä vetoa että asiat käyvät päinvastoin.
Semmoinen sukulaisuus tuottaa enemmin tahi myöhemmin seurauksensa.
Paroonitar Windeg -- Babenau'in mieheltä, paroonin vävyltä, vihdoin
ei kielletä sitä aatelis-arvoa, jonka havussa isänsä tähän asti aivan
suotta on voimiansa ponnistellut. Ja mitä isään tulee, niin eipä sovi
häntä estää miniänsä salongissa yhtymästä seuroihin, jotka tähän asti
ovat hänelle selkänsä kääntäneet. Kyllä tunnen isäntämme! Hän hyvin
kyllä tietää, mitä tämä naiminen hänelle tuottaa, ja sentähden voi
hän antaa sen maksaakin jotakin.
Eräs konttoori-palvelija, nuori, hyvin valkeaverinen mies, hiukan
ahtaasen hännystakkiin ja silohansikkoihin puettu, näki soveliaaksi
virkkaa sanan hänkin.
-- Mutta en ymmärrä, minkä vuoksi nämä äsken naineet tekevät
hääretkensä tänne meidän yksinäisille maisemille, eikä sen sijaan
runollisuuden maahan, Italiaan.
Yli-insinööri nauroi ääneen.
-- Mitä sanotte, Wilpponen? Runollisuuttako tähän rahain ja
nimen yhdistykseen? Muuten ovat hääretket Italiaan tulleet niin
tavallisiksi, että herra Berkowikin katsoo ne kovin halpa-arvoisiksi.
Ylimykset matkustavat semmoisissa tiloissa "maakartanoihinsa", ja
nythän ennen kaikkia tahdotaan olla ylimyksiä -- pelkkiä ylimyksiä.
-- Pelkäänpä että syy on joku arveluttavampi, sanoi johtaja.
Peljätään näetsen, että nuori herra voisi käytellä rahoja samalla
tavalla Romassa ja Neapelissa, kuin on käytellyt niitä viime vuosina
pääkaupungissa, ja se oli hyvään aikaan kuin tehtiin loppu siitä
elämästä. Tuhlaus menikin jo viimein satoihin tuhansiin! Kaivonkin
voi tyhjentää, ja herra Artturi oli jo hyvällä alulla näyttämässä
isälleen semmoisen esimerkin.
Sihvosen ohuet huulet myhäilivät karvaasti.
-- Eikö isänsä kaiken aikaa ole häntä juuri semmoiseen elämään
johtanut; nyt hän niittää vaan, mitä on kylvänyt! Muuten voitte
olla oikeassa; ehkäpä täällä yksinäisyydessä helpommin opittaneen
tottelemaan nuoren puolison ohjeita! Pelkään vaan puolison sitouneen
tähän ei juuri kadehdittavaan tehtävään ilman erinomaista innostusta.
-- Luuletteko häntä pakoitetuksi? kysäisi Wilpponen intoisesti.
-- Miksipä olis juuri pakoitettukaan? Niin surkeasti toki ei käy
meidän aikoinamme. Tyttö lienee vaan myöntänyt mutkattomaan ja
järjelliseen tuumaan, kun selvästi tiesi minkälaiset asianhaarat
olivat, ja minä olen varma, että tämä naimiskauppa tulee olemaan yhtä
onnellinen kuin useimmat muutkin sentapaiset.
Valkeaverinen herra Wilpponen, joka silminnähtävästi innostuksella
rakasti maailman surullisuutta, pudisti synkeämielisesti päätänsä.
-- Ja kenties ei tulekaan olemaan! Jos nyt jälemmiten todellinen
rakkaus heräjäisikin nuoren rouvan sydämessä, jos joku toinen
-- mutta, oi Jumala nähköön! herra Hartonen; ettekö saata viedä
joukkojanne tuonnemmiten? Aivanhan suoraan sanoen peitätte meidät
pölyyn tuommoisella marsimisella!
Nuori vuorimies, jolle nämät sanat lausuttiin ja joka juuri samassa
tuli samoten noin viidenkymmenen työkumppalinsa etunenässä,
loi joksikin ylenkatseellisen silmäyksen Wilpposen hienoiseen
juhlapukuun, toisen tuolle hietaiselle tielle, josta vuorimiesten
järkeät astumiset tosin panivatkin vähän pölyä liikkeelle.
-- Oikealle kädelle, eteenpäin! komensi hän, ja miltei sotaisella
säntillisyydellä pyörähti joukko toisaalle ja meni osoitettua suuntaa.
-- Koko karhu hän on, tuo Hartonen, sanoi Wilpponen, lyöden
nenäliinallaan pölyä pois hännystakiltaan. Ei niin paljon että
sanallakaan pyytäisi tyhmyyttään anteeksi! "Oikealle kädelle,
eteenpäin!" komentavalla äänellä, kuin kenraali komentaisi
sotajoukkoaan. Ja kuinka hän sitte joka asiaan sekautuu! Ellen
olisi ottanut hänen isäänsä puoltajakseni, hän olisi kieltänyt
Martta Ellasen lukemasta runoteostani nuoren rouvan vastaanotoksi,
runoteostani, jonka --
-- Jo olet lukenut koko maailmalle! lisäsi yli-insinööri
puoli-ääneen, kääntyen tirehtöörin puoleen. Muuten hän on oikeassa;
se oli hävyttömästi Hartoselta, että tahtoi kieltää sitä tekemästä.
Teidän ei olisi pitänyt asettaa häntä joukkonensa juuri tälle
paikalle. Niiltä ei voi odottaa mitään tulotervehdystä, ne ovat
uppiniskaisimmat junkkarit koko vuori kunnassa.
Tirehtööri nyhjäytti hartioitaan.
-- Mutta pontevammatkin! kaikki muut olen asettanut kylään
ja tänne tulevalle tielle, pulskeimmat vuori kaivosmiehet
kuuluvat kunniaportille. Tekeehän tämmöisessä tilassa toki mieli
näytteille panna, mitä komeata väkeä on talossa.
Nuori vuorityön-mies, josta vastikään oli puhe, oli sillä aikaa
asettanut toverijoukkonsa kunniaportin ympärille ja itse asettunut
niiden etunenään. Tirehtööri oli oikeassa, ne olivat kaikkityyni
komeita miehiä, mutta kaikki he jäivät takapajulle heidän johtajansa
rinnalla, joka oli päätään pitempi kuin useimmat heistä. Vankka ja
voimakas oli tämä Hartonen, joka mustissa vuorimiehen vaatteissaan
näytti varsin mahtavalta. Kasvojaan ei juuri käynyt kauniiksi
sanominen, jos niitä arvosteltiin kauneuden tarkkain tunnusmerkkien
mukaan. Otsa oli kentiesi hiukan liiaksi matala, huulet kovin
pulloiset, kasvonmurteet eivät suinkaan olleet tavalliset.
Vaaleankiherä tukka rippui kupealla, leveällä otsalla, ja niinikään
hänen vaalean kiherä partansa ympäröi alapuolen kasvoja, joiden
miehuullisen ruskeasta väristä ei voinut arvata, että niiden niin
usein täytyi kaivata ilmaa ja päiväpaistetta. Huulet olivat ynseästi
sisäänpäin näpistetyt, ja sinisissä, joksikin synkästi liikkuvissa
silmissä oli jotakin, jota ei käy selittäminen, mutta jota tavalliset
ihmiset pitävät ja kunnioittavat etevyyden merkkinä. Miehen koko
ulkomuoto osoitti voimuutta kaikessa, ja kuinka vähän se jäykällä
ryhdillään herättikin myötätuntoisuutta, niin varmaan se väkisin veti
huomion puoleensa jo ensi silmäyksellä.
Eräs vanhanpuolinen mies, joka niinikään oli vuorimiehen vaatteisin
pukeutuneena, mutta ei näyttänyt työmiehiin kuuluvan, läheni nyt
erään nuoren tytön kanssa, ja jäi seisomaan juuri mies joukon eteen.
-- Jumalan rauha! Täällä mekin nyt olemme! kuinka on, Olli, joko
olette valmiit?
Olli vastasi vaan lyhyesti, mutta muut miehet vastasivat
tervehdykseen isolla äänellä: Jumalan rauha! herra purnumestari!
jonka ohessa useimpain silmät kääntyivät häntä seuraavan nuoren tytön
puoleen.
Tätä noin kaksikymmen-vuotiasta tyttöä sopi epäilemättä sanoa sangen
kauniiksi, ja juhlallinen maalaispuku, jota siellä käytettiin,
teki hänen ihastuttavaksi. Pikemmin lyhyt kuin pitkä varreltaan,
hän päälaellaan tuskin ylettyi jättiläis-Hartosta olkapäähän,
vahvat mustat palmikot ympäröivät hänen verevät, nuorennäköiset
kasvonsa, jotka aurinko oli vienosti rusketuttanut. Posket olivat
kukoistavaiset, silmät kirkkaat ja siniset, ja kasvonmurteet järeät,
mutta kuitenkin miellyttävät. Hän oli yrittänyt ikäänkuin nuorelle
vuorimiehelle kättä ojentamaan, mutta kun tämä jäi ristissä käsin
seisomaan, laskei tyttökin kätensä kupeilleen; purnumestari, joka sen
havaitsi, silmäsi terävästi molempain puoleen.
-- Olemmehan kai pahalla tuulella, kun ei ole käynyt tahtomme mukaan?
kysyi hän. Älä hätäile, Olli, se tapahtuu niin harvoin, mutta kun
asioissa menet kovin pitkälle, niin täytyy isänkin kerran mahtisanaa
käyttää.
-- Jos minulla olisi jotakin komentovaltaa Martan suhteen, niin
olisin _minä_ se, joka olisi mahtisanaa käyttänyt! vastasi Olli
lujasti, synkeät silmänsä lennähtivät sen komean, kasvinhuoneesta
otetun kukkakimpun puoleen, jota tyttö piti kädessään.
-- Senpä kyllä uskon, sanoi vanhus säveästi; se on juuri sinun
tapasi! Kuitenkin hän vielä on sisareni tyttö ja saa noudattaa minun
tahtoani. Mutta miten on kunniaporttinne laita tuolla ylhäällä?
Tuo lipputanko on solunut alas! Sitokaa se kiinni, muuten koko
kukkaköynnös tipahtaa kentälle.
Olli, jolle tämä kehoitus etupäässä annettiin, katsahti
huolimattomasti vaaran-alaisen seppeleen puoleen, mutta ei
yrittänytkään sille avuksi lähtemään.
-- Etkö kuule? muistutti isä kärtyisesti.
-- Minä luulin olevani otettu työmieheksi vuori kaivokseen, vaan
ei tämän kunniaportin viereen. Kumma kyllä, että meidän täytyy
seisoa täällä vahdissa! Joka on mokoman pystyttänyt, laittakoon sen
kuntoonsakin.
-- Etkö täksikään päiväksi malta herjetä mutisemasta? sanoi
purnumestari närkästyneenä. No niin, kiivetköön joku teistä muista
tuonne ylös!
Kaivosmiehet katsahtivat Ollin puoleen ikäänkuin odottaen häneltä
luvan merkkiä, mutta kun ei sitä tullut, niin ei kukaan paikaltaan
liikkunut, ainoastaan yksi heistä yritti kehoitusta noudattamaan;
nuori johtaja käännähti ääneti ja katsahti hänen puoleensa. Yksi
ainoa vilkaisu noista sinisistä silmistä, ja se vaikutti kuin
komentosana; mies laskeusi hetikohta takaisin, eikä kättäkään enään
liikuttanut.
-- Soisin sen kaatuvan uppiniskaisten päidenne päälle! sanoi
purnumestari kiivaasti, samassa kun nuoruuden ripeydellä itse kiipesi
ylös ja sitoi lipputangon kiinni. Kentiesi siitä oppisitte, miten
on juhlatilassa meneteltävä. Laurinki olette jo pilanneet; hän on
tähän asti ollut teistä paras, mutta nyt hän tekee mitä herransa ja
mestarinsa Olli käskee.
-- Pitäisikö kentiesi iloita siitä, että tänne vielä asetetaan
toinenkin ylhäinen hallitus? kysyi Olli puoliääneen Luulin jo olevan
meille kylliksi entisestä.
Purnumestari, joka työskenteli lipun vaiheilla, onneksi ei kuullut
noita sanoja, mutta nuori tyttö, joka tähän asti oli seisonut ääneti,
käännähti tuota pikaa toisinpäin ja katsahti hätäisesti ylös:
-- Olli, minä rukoilen sinua!
Jäykkä nuori vuorimies tosin vaikeni tämän kehoituksen kuullessa,
mutta kasvonsa eivät todistaneet sen enempää lempeyttä tahi
suostuvaisuutta. Tyttö oli jäänyt hänen viereensä seisomaan; hänelle
näytti olevan työlästä saada muutamat sanat sanotuiksi, jotka
puoleksi kuuluivat kysymykseltä, puoleksi rukoukselta; vihdoin sanoi
hän hiljaa:
-- Ja tosiaanko siis, ett' tahdo tulla juhlapitoihin tänä iltana?
-- En.
-- Olli --
-- Anna minun olla rauhassa, Martta; tiedäthän, että tanssitoimenne
eivät ole mieleeni.
Martta astahti pikaisesti taapäin, punaiset huulensa kivertyivät
ynseästi, ja kostea kiilto hänen silmässään oli kentiesi pikemmin
vihan kuin surkutuksen kyynel tähän lemmettömään vastalauseesen. Olli
ei sitä huomannut taikka ei huolinut huomata, hän ei pitänyt Martasta
juuri mitään lukua. Sanaakaan virkkamatta, kääntyi tyttö häneen selin
ja meni toiselle puolelle.
Nuori vuorimies, joka sitä ennen oli yrittänyt lippua korjaamaan,
katsoi, muualle silmiään luomatta, hänen jälkeensä; nähtävästi hän
olisi antanut paljonkin, jos häntä olisi kehoitettu; ei hän ainakaan
semmoisella ynseydellä olisi poistanut Marttaa luotansa.
Purnumestari oli sillä aikaa tullut alas ja seisoi juuri ikään
hyvillä mielin kättensä tekoa katselemassa, kun ensimäinen
kanuunanpaukaus kuului kunnaalta, ja lyhyjen väli-aikain perästä
toinen ja kolmas.
Tämä merkki odotettuin lopullisesta tulosta aikaan saatti, kuten
on hyvin ymmärrettävä, vähän häiläköimistä. Herrat siellä ylhäällä
neuvoittelivat yhä vielä täydellä vilkkaudella. Tirehtööri tarkasti
kiireesti vielä kerran juhlallisuuksia, yli-insinööri ja herra
Sihvonen panivat hansikkaansa nuppiin, ja Wilpponen juoksi Martan
luokse, ainaki kahtakymmentä kertaa kysymään, osaisiko hän tarkasti
hänen värsynsä, niin ettei mitenkään kangertelisi ja niin saattaisi
koko hänen runotaitonsa vaaran alaiseksi. Jopa työmiehissäkin
havaittiin jonkunlaista uteliaisuutta saada, kuten sanoivat, nähdä
heidän tulevan isäntänsä nuoren, kauniin rouvan. Useampi kuin
yksi heistä vetäisi nahkavyönsä lujemmalle ja painoi hattunsa
paremmin otsalle. Olli seisoi vaan yksinään huolettomana kaikesta,
yhtä jäykkänä, yhtä ylenkatsovana kuin ennenkin, eikä ainoatakaan
silmäystä syrjään luoden.
Mutta tämä näin suurella vaivalla ja huolella valmistettu vastaanotto
oli päättyvä aivan toisin kuin oli odotettu ja toivottu. Kauhistuksen
huuto purnumestarilta, joka seisoi ulkopuolella kunniaporttia, käänsi
kaikkein silmät sinnepäin, ja mitä nyt näkivät, oli tosiaankin
hirmuista.
Mäkeä alaspäin, kylästä tulevan tien poikki, tulivat tahi oikeammin
lensivät vaunut, joiden hevoiset nähtävästi olivat pillastuneet.
Arvattavasti pamauksista saikähtyneenä, ne karkasivat hurjaa vauhtia
mäkeä alas, niin että vaunut, jotka tuolla epätasaisella tiellä
kiitelivät sinne tänne, olivat suurimmassa vaarassa joko keikahtaa
oikealla kädellä olevaan äkkijyrkkään putoukseen, tahi musertua
vasemmalla puolella olevia vahvoja puita vasten. Ajaja näkyi
menettäneen kaiken tolkkunsa, hän oli päästänyt ohjat valloilleen ja
oli hengenhädässään tarttunut kuskipenkkiin käsiksi, ja kunnaalta,
minne edessä olevat puut estivät näkymästä matkaan saatettua
onnettomuutta, pamahteli laukauksia ehtimiseen, joista säikähtyneet
eläimet vimmastuivat yhä hurjempaan menoon. Tämän hurjan menon
hirmuinen loppu oli vaan kaikille hyvin silminnähtävä; alhaalla
sillan luona tuli lopputapaus.
Asuinhuoneuksen ympärille keräytyneet ihmiset tekivät, mitä
semmoisissa tiloissa useimmat tavallisesti tekevät. He huusivat
kauhistuksesta, juoksivat neuvottomina ja avuttomina mikä sinne kuka
tänne, mutta mitä tässä todellakin oli tehtävä tarpeellisen avun
saamiseksi, se ei yhdellekään johtunut mieleen. Eipä työmiehissäkään
ollut ketään, jolla juuri hädän hetkellä olisi ollut rohkeutta
kylläksi, ei ketään, jolla olisi ollut tolkkua tulisessa kiirussa
ryhtyä apuun. Olipa kumminkin yksi, joka pysyi järjellään. Oivaltaa
koko tuo vaarallinen seikka yhdellä ainoalla silmänluonnilla,
lennättää isä ja kumppalit tieltä pois ja hyömätä kohti, oli Ollille
silmänräpäyksen teko. Kolmella harppauksella oli hän päässyt
sillalle, Martan hätähuuto kuului hänen jälessään -- mutta myöhään,
hän oli jo karannut hevosia vastaan ja tarttunut niiden suitsiin.
Säikähtyneet eläimet karkasivat korkealle pystyyn, mutta sen sijaan,
että olisivat seisahtaneet, ne lähtivät uudestaan laukkaamaan ja
tahtoivat temmata Ollin muassaan. Kenenkä muun hyvänsä hevoset
olisivatkin laahanneet muassaan ja mäsäksi tallanneet, mutta Ollin
jättiläisvoima ne sai taltutetuiksi. Hirmuisesti riuhtaisten suitsia,
joita hän ei ollut käsistään päästänyt, sai hän toisen hevosen maahan
suistumaan; se kompastui ja kompastuessaan veti toisen muassaan --
vaunut pysähtyivät.
Nuori vuorimies oli mennyt vaunuin ovelle siinä varmassa luulossa,
että tapaisi siellä istuvat tainnoksissa, naisen ainakin. Hänen
mielestään pyörryksiin meno oli tavallista ylhäisissä, kun joskus
joku vaara oli tarjona, mutta eipä mitään semmoista ollutkaan
olemassa nyt, kun, jos milloinkaan, pyörtymiseen olisi ollut syytä
kyllin. Nuori rouva seisoi pystyssä vaunuissa, puristaen itseään
kaikista voimistaan selkätukeen kiinni, silmänsä tuijottivat
vielä äkkijyrkänteesen, jonka pohjalla vauhti todenmukaisesti
ensiminuutilla olisi saanut hirmuisen lopun, mutta ei hiiskaustakaan,
ei ainoatakaan hätähuutoa ollut päässyt hänen tiukkaan ummistetuilta
huuliltansa. Valmiina viime hädässä uskaltamaan hyppäyksen, joka
tosin olisi vienyt hänen välttämättömään kuolemaan, oli hän ääneti
katsonut kuolemaa silmiin, ja kasvonsa osoittivat, että hän sen teki
täydellä tiedolla ja tunnolla.
Olli oli tuota pikaa tarttunut häneen ja nostanut hänen ulos, sillä
raivoisat ja potkivat hevoset pitivät vaunuja yhä vielä vaarassa.
Muutamissa sekunneissa oli hän kantanut hänet sillan yli, mutta
näiden sekuntien aikana katselivat ne tummat silmät vakavasti tätä
miestä, joka mokomalla kuoleman ylenkatseella heittäysi miltei
hevosten kavioiden alle, ja Ollin silmät liukuivat näiden ihanain,
kalpeiden kasvoin puoleen, jotka näin urhoollisesti olivat vaaraa
kohdanneet -- kentiesi oli nuoresta vuorimiehestä liian outoa saada
näin äkkiä pehmeä, läikkyvä silkkivaatetus syleiltäväksi ja tuntea
valkean hunnun liehunnan ympärillään; mielen hurmio vilahti hänen
kasvoillaan, ja äkisti, miltei kiivaasti laski hän hänet toiselle
puolen siltaa maahan.
Eugenia vapisi vielä vienosti, kun huulensa aukenivat syvälle ja
vapaasti henkeä vetäisemään, mutta tämä olikin ainoa merkki siitä
pelosta ja vaarasta, mistä hän oli päässyt.
-- Minä -- minä kiitän teitä! Katsokaa miten Berkowin on laita.
Olli, joka juuri aikoi tehdä sen, seisahti kummastuneena. "Katsokaa
miten Berkowin on laita," sanoi nuori puoliso, hetkellä, jona
jokainen muu tuskissaan olisi huutanut miestään nimeltä, ja hän
sanoi sen sangen kylmästi, aivan hätäilemättä. Aavistus siitä, mistä
herrat paltalla sitä ennen olivat niin juurtajaksain puhelleet, nousi
nuoressa vuori-työmiehessä; hän kääntyi pois ja meni katsomaan "herra
Berkowia."
Tämä ei kumminkaan tarvinnut enään hänen apuaan; hän oli jo
astunut ulos ja tullut sillan yli. Artturi Berkowin toimeton
ja väliäpitämätön luonnon-laatu ei ollut tässäkään kovan
onnen-kohtalossa kieltäynyt. Kun vaara noin äkkiluulematta tuli
ja hänen nuori vaimonsa aikoi hypätä vaunuista ulos, oli hän vaan
laskenut kätensä hänen käsivarrelleen ja hiljaa sanonut: "Istu
paikallasi, Eugenia! Sinä olet hukassa jos rohkenet semmoisen hypyn."
Sitte ei sanaakaan, ei tavaustakaan vaihetettu heidän välillään;
mutta sillä aikaa kun Eugenia seisoi pystyssä vaunuissa, katsellen
eikö apua tulisi ja päättäneenä, että kuitenkin viimeisessä hetkessä
viimeistä keinoa koettaisi, istui Artturi liikkumatta paikallaan;
heidän siltaa lähetessä, oli hän ainoastaan silmänräpäykseksi
laskenut kätensä silmille, ja olisi uskottavasti antanut paiskata
itsensä ynnä matkakumppalinsa kanssa mäsäksi, ellei apu olisi tullut
juuri kun sitä paraiten tarvittiin.
Nyt seisoi hän sillan käsipuun vierellä, kentiesi hiukan kalpeampana
kuin tavallisesti, mutta vapisematta ja ilman pienintäkään merkkiä
mielenliikutuksesta. Eikö ollut hän mitään tuntenut, vai joko hän
jaksoi malttaa mielensä?
Apua, jota nyt ei lainkaan enään tarvittu, tuli kaikilta kulmilta.
Tusinoittain käsiä oli tuota pikaa liikkeellä, kumoon suistuneita
hevosia seisalleen nostamassa ja puolitainnoksissa yhä olevaa
ajajaa vaunuista auttamassa. Koko hääväki tunkeili ympärille nuorta
pariskuntaa säälimään ja surkuttelemaan. Kysymyksiä tehtiin ja apua
tarjoiltiin mitä suinkin arvattiin; käsittää ei lainkaan voitu, miten
onnettomuus oli tapahtua saattanut, ja paukauksia, ajajaa ja hevosia
syytettiin vuorotellen. Artturi, puuttumatta sekautumatta mihinkään,
antoi tätä menoa hetkisen aikaa kestää; mutta teki sitte poistavan
liikahduksen.
-- Ei, hyvät herrat, minä pyydän! Näettehän, ettei meille
kummallekaan ole vahinkoa tullut. Menkäämme kaikin mokomin huoneisin.
Hän tahtoi tarjota kätensä puolisolleen taluttaaksensa häntä
huoneisin, mutta, Eugenia jäi seisomaan ja katseli vaan ympärilleen.
-- Entä pelastajamme? Eihän hänelle liene mitään tapahtunut?
-- Niin, senpä olimmekin unhottaa, sanoi tirehtööri vähän
hölmistyneenä. Eikö se ollut Hartonen, joka hevoset pidätti?
Hartonen, missä olette?
Hartonen ei vastannut mitään, mutta Wilpponen, joka ihmeissään tästä
ihastuttavasta uroteosta kokonaan oli unhottanut entisen kaihelmansa
Hartosta vastaan, huudahti innollisesti: "Tuolla hän seisoo!" samassa
lentäen nuoren kaivosmiehen luokse, joka heti oli poikennut syrjään
ja nyt nojasi erästä puuta vasten.
-- Hartonen, teidän pitää -- mutta taivaan nimessä, mikä teitä
vaivaa? Aivanhan olette kuolemankalpea, ja mistä teillä verta vuotaa?
Olli silminnähtävästi taisteli pyörtymistä vastaan, mutta kumminkin
karahtivat kasvonsa vihaisiksi, kun nuori konttoristi liikahti
ikäänkuin häntä auttaaksensa.
-- Ei se ole mitään! Naarmu vaan. Kun minulla vaan olisi nenäliina.
Wilpponen aikoi juuri vetää nenäliinaansa lakkaristaan, kun yhtäkkiä
silkkivaatteet kahahtivat hänen vieressään. Nuori rouva seisoi
hänen luonaan ja ojensi sanaa virkkaamatta oman kalliilla pitseillä
reunustetun nenäliinansa.
Paroonitar Windeg ei liene vielä ollut tilaisuudessa antamaan
käytännöllistä apua kellekään haavoitetulle, muuten hänen olisi
luullut ymmärtävän, että tämä kalliisti kirjaeltu patistinenäliina
ei juuri ollut sovelias veren tyrettämiseen, jota, sittekun tiheä
tukka tähän asti oli sitä vähän seisattanut, nyt vuosi ankarasti;
Ollin olisi luullut sen vielä paremmin ymmärtävän, ja yhtä hyvin hän
hetikohta kaappasi tarjotun nenäliinan käteensä.
-- Kiitoksia, armollinen rouva; mutta siitä ei ole paljon hyötyä,
sanoi purnumestari, joka jo seisoi poikansa vieressä, laskien kätensä
hänen olkapäittensä ympäri. Odota Olli! ja samassa otti hän oman
karkean pellavaisen nenäliinansa ja likisti sen tuon hyvinkin syvältä
näyttävän haavan päälle.
-- Onko se vaarallinen? kysyi Artturi Berkow pitkäveteisellä äänellä,
läheten paikkaa toisten herrain kanssa.
Olli oli yhtäkkiä kiskaissut itsensä isästään irti ja oikaissut
itsensä, siniset silmänsä katselivat synkeämmin kuin milloinkaan, kun
hän kovalla äänellä vastasi:
-- Ei ollenkaan! siitä ei tarvitse kenenkään huolia; yksinäni tulen
toimeen.
Sanat eivät kuuluneet laisinkaan kunnioittavaisilta; mutta äskentehty
hyvätyö oli siksi suuri, ettei käynyt häntä kovuutteleminen. Herra
Berkow näytti vaan tyytyväiseltä, kun tämä vastaus vapautti hänet
huolesta ja vaivasta tämän asian suhteen.
-- Minä lähetän tohtorin luoksesi, sanoi hän niin välinpitämättömästi
kuin mahdollista, ja kiitollisuutemme pidätämme siihen asti luonamme.
Onhan täällä tätä nykyä apua kyllin; -- saanko luvan, Eugenia?
Nuori rouva otti tarjotusta kädestä kiinni, mutta katsahti vielä
taaksensa nähdäksensä, oliko siellä todellakin tarvittavaa apua.
Näytti niinkuin hän ei olisi oikein hyväksynyt miehensä menetyslaatua
tässä asiassa.
-- Ei tullut mitään koko hankkeestamme! sanoi Wilpponen aivan
alakuloisena yli-insinöörille, kun hän muutamia minuutia sittemmin
yhdistyi herrain joukkoon, jotka saattivat isännän poikaa ja sen
rouvaa asuinhuoneukseen.
-- Eikä runoelmastannekaan! ilvehti yli-insinööri. Kuka nyt huolii
värsyistä ja kukista? Eikä tämä ensimäinen vastaanotto uuteen
kotiin muutenkaan ollut onnea ennustavainen sille, joka enteitä
uskoo. Kuoleman vaaraa, haavoja, verta -- mutta juuri semmoinenhan
romantisuus onkin teistä mieleen, Wilpponen. Nyt saatatte kirjoittaa
kertomalaulun siitä, mutta siinä teidän kumminkin täytyy tehdä
Hartonen sankariksi.
-- Olli, hän on ja pysyy yhtähyvin karhuna! tiuskaisi Wilpponen.
Miksi hän ei saattanut sanoa armolliselle rouvalle jotakin sanaa
kiitokseksi, kun rouva tarjosi hänelle oman hienoisen nenäliinansa?
Ja kuinka epäkohtelias eikö hänen vastauksensa herra Berkowille
ollut? Mutta jättiläis-luonto on sillä ihmisellä. Kysyttyäni häneltä,
minkä tähden hän ei hetikohta sitonut haavaansa, hän vaan lyhyeen
vastasi, ettei ennen ollut sitä havainnut. Olkaa hyvää ja huomatkaa!
Hän saa päähänsä kolauksen, joka olisi oikaissut itsekunkin meistä
kenttäälle; hän hillitsee ensin hevoset, nostaa armollisen rouvan
vaunuista, eikä havaitse itseään haavoitetuksi, ennenkuin veri
purskahtaa hänestä virtaamaan; tekisipä toinenkin niin!
Vuorityömiehet olivat sillä aikaa olleet kaikki toverinsa luona;
tapa millä tuleva isäntä oli eronnut hänestä ja suorittanut
kiitollisuutensa, näytti kumminkin hetkeksi loukanneen heitä. Useita
kamaloita silmäyksiä nähtiin, useita tuimia ja kovia morkkaussanoja
kuultiin, jopa purnumestarikin rypisti otsaansa, eikä ollut hänellä
tällä kerralla yhtään sanaa nuoren herran puollustukseksi. Hän
koki saada verta tyrettymään, jossa työssä Martta oli hänelle
innollisesti avullisena. Tytön kasvoissa oli hätä ja tuska niin
selvästi nähtävänä, ettei se olisi Olliltakaan jäänyt huomaamatta,
elleivät silmänsä olisi olleet toisaalle käännettyinä. Katsantonsa,
millä hän poismeneviä silmäili, oli omituinen, pitkällinen ja synkeä;
silminnähtävästi hän ajatteli jotakin muuta, eikä haavaansa.
Purnumestari, joka aikoi panna väliaikaisen siteen verta yhä
juoksevan otsan ympärille, näki nyt, että poika vielä piti
pitsi-nenäliinaa kädessään.
-- Tuo hämmähäkin verkko! -- vanhuksen ääni kuului tavattoman
tiukealta, -- tuosta kirjaellusta hämmähäkin verkostako meille apua
olisi? Anna se Martalle, hän antakoon sen armolliselle rouvalle
takaisin.
Olli katsahti nenäliinan puoleen, joka pehmeänä ja lemuavana kuin
tuulen löyhkä istui hänen sormiensa välissä; mutta kun Martta ojensi
kätensä sitä ottaaksensa, kohautti hän sen tuota pikaa ylös ja painoi
haavaa vasten; hienot pitsit veristyivät.
-- Mitä teet sinä? sanoi isä kummastuneena, ja puolisuutuksissa.
Tuollako repaleella aiot sitoa tuumaa syvän haavan? Luulisinpa
liinoja olevan meillä kylliksi.
-- Vai niin, sitäpä en ajatellut, vastasi Olli lyhyesti. Anna sen
olla, Martta, johan se kuitenkin on pilalla, -- ja niin pisti hän
ilman sen enempää liinasen mekkonsa alle.
Tytön kädet, jotka vastikään liikkuivat niin sukkelasti, vajosivat
tuota pikaa kahtialle, ja hän katseli nyt joutilaana miten
purnumestari pani haavaan tarpeellisen tukon ja sitoi oman liinansa
sen ympärille. Sillä välin katsoi hän vakavasti Ollia silmiin.
Minkä tähden oli Ollilla semmoinen kiire saadakseen tuon kalliin
pitsiliinan pilatuksi? Eikö hän tahtonut antaa sitä takaisin?
Muuten nuorella vuorimiehellä ei näyttänyt olevan juuri suurta
luonnonlahjaa sairastelemaan. Hän oli jo näyttänyt itsensä melkeän
kärtyiseksi tästä hänelle niin runsaasti tarjotusta avusta, ja
ainoastaan isän valta taivutti pojan se vastaanottamaan; mutta nyt
kavahti hän jaloilleen ja sanoi lujalla äänellä, että oli saanut apua
kylliksi, ja nyt vasta voitiin hänet rauhaan jättää.
-- Antakaa hänen olla, sen jöröpään sanoi purnumestari. Tiedättehän,
ettei maksa vaivaa taistella hänen kanssansa; saammehan kuulla mitä
lääkäri sanoo. -- Oletpa, Olli, kaunis poika! Korjata nuorelle
vallasväelle pystytettyä kunniaporttia, se ei käy millään ehdolla,
se olisi liiaksi, mutta heittäytä hevosten eteen, jotka ovat
pillastuksissaan, saman vallasväen avuksi, eikä huolia mitään siitä,
että sinulla vielä on vanha isä, jolla koko maailmassa ei ole muuta
kuin tämä poika, sen kyllä voit. Ja te toiset, jotka seuraatte
herraanne ja johdattajaanne kaikissa -- eipä haittaisi, jos tälläkin
kertaa ottaisitte hänen esimerkiksenne.
-- Sanottuansa nämä sanat, joissa, vaikka ukko oli suutuksissa
olevinaan, selvästi huomattiin yhtä paljon ylpeyttä pojastansa kuin
rakkautta häneen, tarttui hän Ollia käsivarteen ja vei hänen pois
seurassaan.
* * * * *
Oli iltapuoli. Juhlallisuudet Berkowin hovissa olivat, mitä
vallasväkeen tuli, loppuneet. Sittekuin tuosta hirmuisesta
tapauksesta, joka oli tehdä koko juhlallisuuden tyhjäksi, oli
onnellisesti selville päästy, oli alkuperäisesti säättyjä menoja
tunnollisesti noudatettu. Nuoret äsken-naineet, joiden aika kaiken
iltapäivää oli ollut joka suunnalla, olivat nyt vihdoin yksinään
asunnossaan. Herra Sihvonen, jonka seuraavana aamuna piti palata
vanhemman Berkow-herran luokse pääkaupunkiin, oli vastikään sanonut
jäähyväiset, ja nyt lähti palvelijakin huoneesta, laitettuansa
iltaispöydän valmiiksi.
Pöydällä palava lamppu levitteli kirkasta, lauhkeata valoansa tämän
pienen seura-huoneen vaaleansinisille damasti-tapeteille ja komeille
huonekaluille; tämä pieni huone oli, kuten muutkin rakennuksen
huoneet, äskettäin kuntoon pantu ja nuoren rouvan vastaanottamiseksi
ylen kalliisti varustettu ja oli aiottu hänen erinäiseksi
huoneeksensa. Likelle toisiaan vedetyt silkkikartiinit näyttivät
kokonansa salpaavan tämän huoneen ulkomaailmasta erilleen; vaaseissa
ja marmorimaljoissa lemusi kukkia ja pöydälle pienen nurkkasohvan
eteen oli hopeainen ruoka-astiasto asetettuna; näyttipä kaiken tämän
komeuden keskellä ystävällisyys ja sopusuhtainen kotirauha kuitenkin
asuvan.
Mutta juuri huoneitten suhteen äskenvihityt eivät vielä liene
maistaneet tämän kotoisen rauhallisuuden lumousta. Vielä täydessä
seurapuvussaan seisoi nuori rouva keskellä huonetta, pitäen kädessään
sitä kukkaköynöstä, jonka Wilpponen Martan sijassa itse oli saanut
onnen hänelle antaa. Oranki-kukkain lemu ihastutti häntä erittäinkin,
niinpä täydellisesti, ettei häneltä riittänyt vähintäkään huomiota
puolisolleen, joka liion ei näyttänyt vaativankaan semmoista
muistamista, sillä tuskin oli ovi palvelijan mentyä ummistunut,
ennenkuin hän väsyneen näköisenä vaipui nojatuoliinsa.
-- Tuo iankaikkinen näytteleminen on toisiaankin kuolettavaista.
Eikö sinustakin niin ole, Eugenia? Aina eilisestä puolipäivästä
asti tuskin on suotu meille hetkeksikään lepoa. Ensiksikin vihintä,
sitte päivällinen, sitte ylen väsyttävä matkustus rautatietä myöten
ja pakkohevoisilla halki yön ja koko aamupäivän, sen jälkeen
tuo onnettoman kova tapaus, täällä taas vastaanotot, tehtaiden
virkamiesten esittämiset ja päivällinen -- isä ei näy järjestystä
näille juhlallisuuksille laatiessaan lainkaan ajatelleen, että
meillä on jotakin, jota sanotaan hermoiksi. Minun hermoistani, sen
tunnustan, on peräti loppu tullut.
Nuori rouva pyöräytti vähän päätänsä, ja joksikin ylenkatseellinen
silmäys vilahti miehen puoleen, joka, ollessaan nyt ensi kerran
kahdenkeskisessä yhteydessä, puolisollensa puhui hermoistansa. Eipä
näyttänyt Eugenia pahoin voivalta, ja ihanat kasvonsakaan eivät
osoittaneet pienintäkään väsymystä.
-- Oletko saanut tietoa, onko nuoren Hartosen haava vaarallinen,
vaiko ei? kysyi hän vastausta antamatta.
Artturi näytti vähän alakuuloiselta kun Eugenia ei ottanut ollenkaan
huomioonsa hänen tavattoman pitkää puhettansa, johon hän tavastansa
luopuen oli ryhtynyt.
-- Sihvonen sanoo, ettei se ole minkään arvoinen, vastasi hän
tylysti. Luulen hänen tohtoria puhutelleen. Mutta nytpä johtuu
mieleni, että pitäisihän meidän ajatella jonkunlaista palkintoa
tuolle nuorelle miehelle. Minä ehkä annan asian johtajan haltuun.
-- Etkö mieluummin itse ottaisi sitä tehdäksesi?
-- Minäkö? Ei, säästä minua! Kuten vasta olen kuullut, hän ei olekaan
tavallinen työmies, vaan on purnumestarin poika, ja itse päällysmies
tahi joku semmoinen; kuinka siis tietäisin, onko raha-anto sopiva,
vaiko joku muu lahja. Johtaja on varmaankin ratkaiseva sen asian
oivallisesti.
Hän antoi päänsä painua yhä syvemmälle tuolin täytteesen. Eugenia
ei virkkanut mitään, hän istui sohvalle ja nojasi päätään käteen.
Muutaman hetken ääneti oltua, näkyi Artturille kuitenkin johtuvan
mieleen, että pitäisi hänen toki osoittaa vaimolleen jotakin
mieltymystä, ja ettei hänen käynyt, nojatuoliin vajouneena koko
iltaisella olemisen aikaa niin ääneti istuminen; tämäpä kysyi
häneltä hiukan ponnistusta, mutta hän sai aikaan tämän ponnistuksen
ja nousikin jaloillensa. Hän istui sitten puolisonsa viereen ja
salli häntä ottaa kädestä kiinni, kokipa vielä vyötärilläkin
laskea kättänsä; mutta yritykseen tuo asia jäikin. Äkkinäisellä
liikahduksella Eugenia irroitti kätensä hänestä ja siirtyi syrjään.
Siinä huomasi Artturi saavansa silmäyksen samanlaisen kuin
isänsäsydän sai kärsiä ensi kerran miniäänsä syleillessä. Osoittihan
tämä sitä jäistä kylmyyttä ja ylevää ynseyttä, joka paremmin kuin
kieli sanoo: minä pysyn koskemattomana sinulle ja vertaisillesi.