— Miksi me istumme tänne?
— Siksi että täällä on korkeaa ja valoisaa.
— Mutta täällä on äkkijyrkkää; minua pyörryttää; ja aurinko paahtaa
liian väkevästi veteen; mennään kauemmaksi.
— Mennään sitten takaisin vihreään lehtimajaan;
siellä oli niin kaunista.
— Ei, emme sinnekään! ja mies heittäytyi pitkäkseen ikäänkuin hän ei
olisi jaksanut tai tahtonut mennä eteenpäin.
Nainen jäi seisomaan katsoen kiinteästi häneen. Silloin sanoi mies:
— Vasta nyt sinä saat selittää, miksi niin pelästyit, kun se vieras
laivuri hämärissä astui sisään.
— Johan minä ajattelinkin! kuiskasi nainen ja näytti aikovan lähteä
pakoon.
— Sinun täytyy sanoa se ennenkuin lähdet, sillä minä en suinkaan tule
perässä.
— Botolf! huudahti nainen ja kääntyi, mutta jäi seisomaan.
Mies lausui:
— Minä olen luvannut olla kysymättä, se on totta. Ja minä pidänkin
lupaukseni, jos niin tahdot. Mutta sitten on kaikki lopussa.
Nainen purskahti itkuun ja tuli lähemmäksi. Hänen hento, pieni
ruumiinsa, hienot kädet, hänen pehmeät, vaaleat hiuksensa, joiden
ympäriltä huivi oli valunut niskaan, hänen silmänsä ja huulensa —
kaikki säteili sekä erikseen että yhdessä; aurinko paistoi suoraan
häneen. Mies karkasi pystyyn.
— Niin, sinä tiedät, että kun katsot minuun noin, niin minä annan
perään. Mutta minä tiedän minäkin, että jälkeenpäin tulee aina vain
pahempaa. Etkö sinä ymmärrä sitä, että vaikka minä sata kertaa lupaisin
sinulle, etten tahdo tietää mitään menneisyydestäsi, niin en saa
rauhaa, en voi pitää lupaustani!
Koko hänen muotonsa ilmaisi rakkauden tuskaa, joka ei ollut
eilispäivältä kotoisin.
— Botolf, sinähän lupasit minulle silloin kun et koskaan antanut minun
olla rauhassa, ettet kajoaisi siihen, mitä en minä koskaan, koskaan voi
sinulle sanoa. Sinä lupasit minulle sen juhlallisesti, sinä sanoit,
että se oli sinulle yhdentekevää, ettet muusta välittänyt kuin vain
minusta itsestäni. — Botolf!
Ja nainen oli polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin
hengenhädässä, hän katseli häneen, kyynelten yhä puhuessa kieltään;
eikä mies ikinä ollut nähnyt mitään niin kaunista ja onnetonta.
— Herra armahtakoon minua! sanoi hän ja kimmahti pystyyn, mutta
istuutui samassa taas. — Kun sinä pitäisit minusta edes senverran, että
voisit luottaa minuun — kuinka me voisimme olla onnelliset!
— Ja kun sinä hiukankin voisit luottaa minuun!
rukoili nainen ja ryömi polvillaan likemmäksi; sitten hän lisäsi:
— Pitää sinusta? Sinä yönä, jolloin minä jouduin kannelle — meidän
laivamme oli törmännyt yhteen sinun laivasi kanssa, sinä seisoit
vanteissa komentamassa —, en ikinä ollut nähnyt mitään niin voimakasta;
minä pidin sinusta heti! Ja kun sinä kannoit minua veneeseen, ja laivat
upposivat, - silloin minä tunsin sellaista elämänhalua! — ja minä olin
luullut, etten sellaista koskaan enää tuntisi.
Hän vaikeni ja itki, mutta sitten hän laski kädet ristiin hänen
polvensa päälle.
— Botolf! rukoili hän, — ole suuri, ole suuri, niinkuin silloin, kun
otit minut paljaana — vain minut! — Botolf!
Miltei karusti vastasi mies:
— Miksi sinä kiusaat minua? Tiedäthän sinä, etten minä voi! Sieluahan
me tahdomme — emme sitä! — Ensi päivinä sellainen käy, mutta ei sitten.
Nainen vetäytyi pois ja lausui toivottomana:
— Oi ei, elämää ei koskaan enää saa eheäksi; oi Jumala! ja hän
tyrskähti itkemään.
— Anna sinä minulle koko elämäsi äläkä vain sirpaletta, niin minun
elämäni tulee eheäksi.
Mies puhui voimakkaasti, ikäänkuin rohkaistakseen häntä, ja hän näki
hänen taistelevan.
— Voita itsesi, uskalla! Pahempaa kuin tämä on, ei _voi_ tulla.
— Sinä saatat ajaa minut äärimmäiseen epätoivoon! rukoili hän.
Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi yhä:
— Vaikka se olisi suurin rikos, niin minä koetan kantaa sen, mutta tätä
en jaksa kantaa.
— Ei, en minäkään! huusi nainen ja nousi.
— Minä autan sinua! Mies nousi hänkin. — Joka päivä minä autan sinua,
kun vain tiedän mitä se on. Mutta minä olen liian ylpeä olemaan
sellaisen omaisuuden vartijana, jota en tunne — ja joka ehkä onkin
toisen!
Nainen hulmahti polttavan punaiseksi.
— Häpeä! Minä olen meistä kahdesta ylpeämpi enkä tarjoa toisen omaa. —
Nyt sinun täytyy lakata!
— Ei, jos sinä kerran olet ylpeä, niin poista epäluuloni!
— Jeesus Kristus, en enää kestä tätä!
— Ei, minä olenkin vannonut, että tänään siitä pitää tulla loppu.
— Etkö sinä ole armoton, huusi vaimo, — kun kidutat naista, joka on
uskoutunut sinulle ja joka on rukoillut niin hartaasti kuin minä! Ja
hän oli taasen purskahtamaisillaan itkuun, mutta teki äkkiä käänteen ja
puhkesi puhumaan: — Nyt minä älyän: sinä tahdot että minun sisästäni
pääsisi oikein suuri parku; sillä silloin sinä saisit tietää jotakin.
Hän katsahti häneen vihastuneena ja kääntyi poispäin. Silloin kuuli
nainen hitaasti, sanat yksitellen:
— Tahdotko vai etkö tahdo? Hän ojensi kätensä:
— En, vaikka tarjoaisit minulle kaikki mitä me täältä näemme!
Hän loittoni miehestä, povi aaltoili, silmät liitelivät paikasta
toiseen, mutta useimmiten häneen, milloin soimaten, milloin vaikeroiden
ja taas soimaten. Hän nojautui puuta vastaan ja itki, sittenhän lakkasi
itkemästä, mutta loittoni entiseen tapaansa.
— Tiesinhän minä, ettet sinä pitänyt minusta, kuuli hän miehen sanovan,
— ja nöyrtyi samassa hetkessä maan tasalle ja oli täynnä katumusta;
pari kertaa yritti hän vastata, mutta heittäytyi sitten kanerviin ja
peitti kasvot käsillään.
Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa. Hän tunsi hänen
siinä seisovan, hän odotti hänen puhettaan ja piteli käsiä silmillään;
mutta kun ei mitään kuulunut, rupesi häntä peloittamaan entistä enemmän
ja hänen täytyi katsoa ylös. Ja samassa hän karkasi seisoalleen,
sillä miehen ahavoituneet, pitkähköt kasvot olivat käyneet ikäänkuin
ontoiksi, syvät silmät tuijottivat kulmakarvoja vailla, leveä,
kokoonpuristettu suu, koko ääretön olento ahdisti häntä niin kootuin,
tavattomin voimin, että hän äkkiä näki hänen seisovan komentamassa,
kuten tuona haaksirikon yönä; hän oli kasvanut suureksi kuten silloin
eikä hänen voimillaan ollut rajaa, mutta tällä kertaa ne seisoivat
häntä itseään vastassa!
— Sinä olet valehdellut minulle, Aasta! Nainen väistyi, mutta mies tuli
perässä.
— Sinä olet vietellyt minutkin valehtelemaan:
_meillä ei yhdyselämämme aikana ole ollut ainoatakaan täyden totuuden
päivää!_
Mies seisoi niin likellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen lämpöisen
hengityksensä, hän katsoi Aastaa suoraan silmiin, niin että Aastan
silmissä musteni; hän ei tiennyt, mitä hän ensi silmänräpäyksessä
sanoisi tai tekisi, sentähden sulki hän silmänsä. Hän seisot kuin
kaatumaisillaan tai lähtemäisillään pakoon. Ratkaisun hetki oli tullut.
Siinä syvässä hiljaisuudessa, joka kävi sen edellä, pelästyi mieskin ja
vielä kerran muuttui hänen mielensä:
— Todista! Heitä pois nuo kujeesi — tee se nyt, tässä!
— Kyllä, vastasi nainen, mutta tietämättä mitä sanoi.
— Tee se nyt, tässä, sanon minä!
Mieheltä pääsi parahdus; sillä nainen oli karannut hänen ohitsensa
ja syössyt alas. Hän näki hänen vaaleat hiuksensa, hänen ojennetut
kätensä, liinasen, joka hulmahti levälleen, irtaantui, jäi yksin
liihoittelemaan ja katosi kauemmaksi. Hän ei kuullut mitään huutoa
eikä loiskinaa; sillä alas oli pitkä matka. Hän ei yleensä kuullut
ensinkään; sillä hän oli kaatunut.
Merestä oli hän sinä yönä tullut hänelle, mereen oli hän taasen
kadonnut, ja hänen mukanaan hänen elämänsä tarina. Kaikki, mitä miehen
sielu omisti oli painunut yön mustaan syvyyteen — eikö hänen ollut
paras mennä perässä? Hän oli tullut tänne järkkymättömin tahdoin
tekemään loppua tuskistaan; — tämä ei ollut mikään loppu, nyt ei loppua
koskaan voi tulla, nyt tuskat vasta todenteolla alkavat. Huusihan
vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja surmannut
hänet! Mutta vaikka tuskat kasvaisivat kymmenkertaisiksi, niin hänen
täytyy elää saadakseen miettiä, miten tämä on tapahtunut. Hänet,
miltei ainoa, joka tuona hirmuisena yönä pelastettiin, hänet piti
pelastettaman vain jotta hänen pelastajansa surmaisi hänet. Mies, joka
oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin ei maailma muuta olisikaan
kuin merta ja kaupantekoa, oli äkkiä joutunut rakkauden uhriksi, joka
tappoi sekä hänet että rakastetun. Oliko hän paha? Ei hän koskaan ollut
kuullut kenenkään sitä väittävän eikä hän ollut tuntenut sitä. Mutta
mitä tämä sitten oli? Hän nousi — ei syöksyäkseen alas jyrkänteestä,
vaan mennäkseen alas maailmaan; kukaan ei ota itseään hengiltä samana
hetkenä, jolloin hän on saanut arvoituksen ratkaistavakseen.
Mutta eihän sitä koskaan saattanut ratkaista. Aasta oli asunut
Amerikassa täysikasvaneeksi asti; ja sieltä hän tuli, kun laivat
törmäsivät yhteen. Mistä Amerikan osasta oli alettava? Mistä osasta
Norjaa hän oli kotoisin, sitä mies ei varmasti tiennyt, hän ei ollut
varma edes siitäkään, että hänen sukunimensä oli sama kuin Norjassa
asuneella perheellä oli ollut. Ja entä vieras laivuri? Niin, missä hän
oli? Ja tunsiko hän Aastaa? Vai Aastako yksin tunsi hänet? Ihan yhtä
hyvin olisi voinut kysellä mereltä ja yhtä mielellään olisi voinut
syöstä mereen kuin lähteä tutkimaan näitä asioita.
Mies oli erehtynyt! Katuva syntinen olisi keventänyt sydäntään
tunnustamalla kaikki miehelleen ja katumaton olisi turvautunut
verukkeisiin. Mutta tämä ei paljastanut mitään eikä turvautunut
verukkeisiin, vaan heittäytyi kuolemaan, kun mies ahdisti.
Sellaista rohkeutta ei ole rikollisella. Miksei sitten? Mieluummin
kuin tunnustaa, sillä siihen vaaditaan vieläkin suurempaa. Mutta
tunnustamisen rohkeutta ei häneltä puuttunut, sillä olihan hän alkanut
tunnustamalla, että oli jotakin, jota hän ei voinut sanoa. Rikos itse
mahtoi sen kieltää. Mutta hänen rikoksensa ei saattanut olla niin
suuri; sillä hän oli usein niin iloinen, ihan ylenannetun iloinen;
hän oli kiivas, mutta hienotunteinen ja perin hyväsydäminen. Rikoksen
täytyi olla toisen ihmisen. Mutta miksei hän sanonut, että se oli
toisen; sillä sitenhän kaikki olisi ollut hyvin. Mutta jollei rikos
ollut hänen eikä toisenkaan, niin mitä se sitten oli? Olihan hän itse
sanonut, että jotakin oli — ja entä sitten vieras laivuri jota hän niin
oli pelästynyt? Mitä tämä oli mitä ihmettä tämä oli? — Jos hän olisi
ollut elossa, niin mies yhä olisi kiduttanut häntä — hän sai itsensä
kiinni tästä ja tunsi suuren viheliäisyytensä.
Mutta se alkoi uudestaan. Ehkei Aasta ollutkaan niin rikollinen
kuin itse luuli, tai ehkei niin rikollinen kuin miltä hän muista
näytti; kuinka usein onkaan meidän syyllisyytemme takana syyttömyyttä,
synnissämme viattomuutta, vaikka niin harvat sen ymmärtävät, ja
Botolfin, joka oli niin täynnä epäluuloa, ei Aasta ollut uskonut sitä
käsittävän. Hän olisi yhdestä selvästä vastauksesta saanut tuhansia
epäluuloisia kysymyksiä, sentähden oli Aasta mieluummin uskoutunut
kuoleman omaksi kuin hänelle! Miksei hän koskaan, koskaan ollut
voinut jättää Aastaa rauhaan? _Hänen_ turviinsa hän oli paennut
menneisyyttään, _hänen_ luotaan hän oli hakenut turvaa sitä vastaan, ja
hän, Botolf houkutteli menneisyyden perässä ja usutti sitä aina hänen
kimppuunsa! Olihan Aasta hänelle altis, olihan hän hänen sylissään
lämmin ja sorja — mitä hänen menneisyytensä sitten häneen kuului! Ja
jos se häneen kuului, niin miksei sitten heti? Ei, senmukaan kuin
Aastan hellyys kasvoi, kasvoi Botolfin rauhattomuus; kun ei yksin
ihailu ja kiitollisuuskaan sydämen kiintymys, tehneet Aastaa hänen
omakseen, tahtoi hän tietää, oliko hän ollut toisen oma, ja mitä hän
ennen oli kokenut. Ja jota enemmän tämä Aastaan koski, jota enemmän hän
rukoili armoa, sitä enemmän täytyi hänen häntä ahdistaa, sillä olihan
sitten edes jotakin!
Ensi kerran johtui hänen mieleensä: oliko _hän_ itse sanonut _hänelle_
kaikki? Saattoiko todella sanoa toinen toisilleen kaikki? Olisiko sen
ymmärtänyt sellaisena kuin se oli? Varmasti: ei.
Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja katsahti taakseen. Hän istui
vihreässä lehtimajassa, josta Aasta hiljan oli puhunut, mutta vasta
nyt hän sen huomasi. Viisi tuntia oli kulunut, hän luuli siitä olevan
muutamia minuutteja. Lapset olivat ehkä kauan leikkineet siinä, nyt
vasta kuuli hän heidän äänensä. Oi, eikö tuo ollutkin Agnes, pappilan
kuusi- tai kahdeksanvuotias tytär, jota Aasta miltei jumaloiden oli
rakastanut, ja joka oli niin hänen näköisensä — taivaan Herra, kuinka
hän olikin hänen näköisensä! Agnes oli juuri auttanut pienen veljensä
kivelle, hänen piti istua koulussa ja Agnesin piti olla koulumestarina.
— Sano nyt perässä, sanoi tyttö: — Isä meidän!
— Itä meitä!
— Joka olet taivaassa!
— Taivaatta.
— Pyhitetty olkoon sinun nimesi!
— Tinun nimeti!
— Lähestyköön sinun valtakuntasi!
— Ei!
— Tapahtukoon sinun tahtosi!
— Ei, ei taho!
Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, häneen ei koskenut rukous, hän ei
edes heti ollut huomannut, että se rukous olikaan; mutta katsellessaan
ja kuunnellessaan lapsia kävi hän omissa silmissään pedoksi, joka
on syösty pois Jumalan ja ihmisten yhdyskunnasta. Pensaiden taakse
pujahti hän pois, jotteivät lapset häntä huomaisi: hän pelkäsi heitä
enemmän kuin hän eläessään oli ketään pelännyt. Hän hiipi metsään,
kauas kulkuteistä. Minne mennä? Siihen tyhjään taloonko, jonka
hän oli ostanut ja sisustanut _hänelle?_ — Tai kauemmako? Se oli
yhdentekevää, sillä minne hän vain ajatteli, seisoi _hän_ aina hänen
edessään. Sanotaan kuolevista, että he vievät viimeisen kuvan mukaansa
silmissään; se joka herää pahasta teosta, ottaa ensimmäisen minkä näkee,
eikä ikinä pääse siitä. Hän ei nähnyt Aastaa sellaisena, jommoisena hän
hiljan seisoi jyrkänteen partaalla; hän näki pienen tytön, viattoman
tytön, Agnesin. Hukkuvankin kuva muuttui lapseksi, joka oikoo pieniä
käsiään. Muisto Aastan sanomattomasta rakkaudesta lapseen vaihtoi
salaperäisesti kuvat hänen sielussaan, kasvojen suuri yhtäläisyys
vaikutti epäilykseen, jota oli kestänyt kuukausia ja jota oli raadellut
kysymys: syyllinen vaiko syytön? Oliko Aasta kätkenyt sydämessään
sellaisen lapsen? Oli?! Botolf oli sen nähnyt, tai oikeastaan hän vasta
nyt näki nähneensä sen. Ennen hän vain oli urkkinut oliko tämäkin
viattomuutta, oliko Aasta voinut hymyillä useille sillä tavalla, tai
mikä oli pannut peittoon tämän lapsen hänen sielussaan, koska se vain
säteilevinä hetkinä saattoi puhjeta näkyviin. Aastan luonteessa oli
ollut ainaista vivahtelua, levottomuutta ja ikuista liioittelua, joka
houkutteli muutkin liioittelemaan, ja hänen elävän elämänsä aikana oli
tämä vaikuttanut Botolfiin joko houkutellen tai sysäten luotaan;
nyt, Aastan surullisen kuoleman jälkeen yhdistyivät kaikki muistot
viattomaksi lapseksi, joka rukoili.
Minne ajatus valoa vaikeroiden kääntyikin, oli lapsi aina vastassa; se
sulki kaikki tutkimuksen tiet. Kun hän tahtoi tehdä jonkun kysymyksen
heidän lyhyelle yhdyselämälleen, haaksirikon yöstä alkaen pyhäaamuun
jyrkänteen partaalla — näytti se hänelle lapsen hahmon, ja tämä
kummallinen hämmennys uuvutti häntä sekä sielun että ruumiin puolesta
niin, että hän muutaman päivän perästä tuskin saattoi ottaa suuhunsa
ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää noussut vuoteesta.
Sen saattoi jokainen nähdä, että tämä oli kuolemaksi. Ihmiseen, joka
kantaa povessaan arvoitusta, tulee omituinen sävy, joka tekee hänet
muillekin arvoitukseksi. Siitä päivästä asti jolloin he muuttivat
tänne, oli miehen synkkä sanattomuus, naisen kauneus ja molempien
yksinäinen elämä antaneet kylänjuoruille paljon tekemistä: kun vaimo
äkkiä katosi, yltyi jännitys ja uskottiin mitä mahdottomimpia juttuja.
Kukaan ei osannut antaa mitään tietoja, eikä kukaan niistä, jotka
asuivat tai kulkivat pitkin rantojen harjanteita tuona pyhäaamuna,
ollut sattunut katsahtamaan jyrkänteelle silloin, kun hän keskellä
auringonpaistetta heittäytyi veteen. Hänen ruumiinsakaan ei ajautunut
maihin todistamaan. Miehestä syntyi kummallisia tarinoita hänen vielä
ollessaan elävässä elämässä. Hän oli pahan näköinen, makasi, pitkähköt,
ontostuneet kasvot punaisen parran ja takkuisten hiusten ympäröiminä.
Suuret silmät tuijottivat sieltä kuin aidatusta lammesta. Kun ei hän
näyttänyt tahtovan elää enempää kuin kuollakaan, sanoivat ihmiset, että
Jumala ja paholainen tappelevat hänen omistamisestaan. Toiset olivat
nähneet itse paholaisen tulenliekkien keskellä kurottautuvan hänen
huoneeseensa huutamaan häntä. He olivat niinikään nähneet paholaisen
mustana koirana kiertävän rakennuksia tai pomppivana keränä kierivän
edelleen. Ohisoutavat olivat nähneet koko talon olevan tulessa,
toiset olivat kuulleet junan hihkuen, haukkuen ja rämisten nousevan
järvestä, hitaasti likenevän taloa, ajavan sisään lukituista ovista,
riehuvan kaikkien huoneiden läpi ja sitten taas kirkuen, haukkuen
ja karjuen syöksyvän järveen, kadotakseen. Sairaan palvelijat, sekä
miehet että naiset, läksivät suinpäin pakoon, ja he nämä kaikki
kertoivat. Kukaan ei enää uskaltanut lähetä taloa. Jollei vanha
torpanväki, jolle mies oli osoittanut hyvyyttä, olisi ottanut häntä
hoitaakseen, olisi hän jäänyt avutta. Vanha vaimo, joka häntä hoiti,
eli itsekin suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen vuoteensa alla
karkoittaakseen paholaista; mutta vaikka sairas oli palamaisillaan,
ei hän päässyt vaivoistaan. Hänellä oli uskomattomat tuskat. Vihdoin
rupesi vanha vaimo ajattelemaan, että hän odotti jotakin ihmistä. Hän
kysyi, eikö mentäisi hakemaan pappia. Sairas ravisti päätään. Eikö hän
sitten olisi halunnut nähdä ketään muuta? Siihen ei sairas vastannut.
Seuraavana päivänä hän äkkiä kesken kaiken selvästi mainitsi nimen
"Agnes". Tietysti ei se ollut tarkoitettu vastaukseksi vaimon eiliseen
kysymykseen, mutta vanhus ymmärsi sen siksi; iloissaan hän nousi ja
meni pyytämään miestään kiireesti valjastamaan hevosta ja lähtemään
pappilaan noutamaan Agnesia. Pappilassa luulivat kuulleensa väärin ja
että tietysti pappia haettiin pitäjälle; mutta vanha mies vaan väitti
tulleensa noutamaan Agnesia. Lapsi oli itse huoneessa ja pelästyi
kovin, kun hän sen kuuli. Sillä olihan hänkin kuullut puhuttavan
paholaisesta ja junasta, joka nousi järvestä; mutta hän oli kuullut
senkin, että sairas odotti jotakin, saadakseen kuolla ja piti sitä
aivan luonnollisena, että hän odotti häntä, jonka hänen vaimonsa niin
usein oli noutanut heille. Lapselle sanottiin, että kuolevan tahto
täytyi täyttää ja ettei hänelle tapahdu mitään pahaa, kun hän kauniisti
rukoilee Jumalaa. Ja hän uskoi sen ja antoi pukea ylleen.
Oli kylmä, kirkas ilta, ja pitkät varjot seurasivat, kulkuset panivat
metsän kaikumaan, oli vähän peloittavaa, mutta hän istui kädet ristissä
puuhkassaan ja rukoili. Ei hän nähnyt paholaista eikä hän kuullut
junan tulevan järvestä, jonka rantaa kuljettiin; mutta hän näki tähdet
ylhäällä ja tulen edestään mäeltä. Ylhäällä talolla oli hirvittävän
hiljaista, mutta vanha vaimo tuli paikalla ulos ja kantoi hänet
sisään ja riisui päällysvaatteet ja vei uunin ääreen lämmittelemään.
Ja sill'aikaa selitteli vanhus, että hän vaan olisi hyvällä mielellä
ja rohkeasti menisi rukoilemaan sairaalle isämeitää. Kun hän oli
lämmennyt, otti vanhus häntä kädestä ja talutti hänet kamariin.
Siellä makasi sairas, parta pitkänä, silmät kuopalla,
ja katseli Agnesiin kauan: hän ei Agnesin mielestä ollut pahan näköinen
eikä häntä peloittanut.
— Annatko sinä minulle anteeksi? kuiskasi sairas.
Agnesista tuntui
siltä että piti luvata ja sentähden
hän vastasi "kyllä". Silloin mies rupesi hymyilemään ja yritti nousta,
mutta jäi voimattomana pitkäkseen. Agnes rupesi paikalla lukemaan
isämeitäänsä, mutta sairas teki torjuvan liikkeen ja viittasi rintaansa
ja lapsi laski kätensä hänen rinnalleen, sillä hän käsitti hänen sitä
tarkoittaneen, ja hän pani laihan, jääkylmän käsikänkkyränsä hänen
pienille, lämpöisille käsilleen ja sulki sitten silmänsä. Kun ei hän
mitään sanonut vaikka lapsi oli lukenut rukouksen loppuun, ei hän
uskaltanut vetää pois käsiään, vaan alkoi uudestaan. Hän luki rukousta
jo kolmatta kertaa, kun vanha vaimo tuli sisään, katsahti vuoteeseen
päin ja sanoi:
— Sinä voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on päässyt vaivoistaan.