Pahempaa veitikkaa valehtelemaan kuin papin vanhin poika tuskin oli
koko paikkakunnalla; hyvä hän oli lukemaankin, siitä ei ollut mitään
hätää, ja talonpojat kuuntelivat mielellään hänen lukemistaan, mutta
kun se oli sellaista, josta he pitivät, valehteli hän mielellään lisää
niin paljon kuin hän luuli heidän sulattavan; tavallisesti hän puhui
väkevistä miehistä ja rakkaudesta, joka surmasi.
Pappi huomasi piankin, että puiminen riihessä hiljenemistään hiljeni;
hän meni katsomaan, ja Thorvald siellä kertoi juttujaan. Sattui sitten,
että metsästä ajettiin kotiin ihmeellisen vähän puita; pappi katsomaan
— ja Thorvald siellä taas kertoi. Tästä täytyy tulla loppu, ajatteli
pappi; ja hän pani pojan varsinaiseen kouluun.
Siellä oli vain talonpoikaislapsia, mutta papista oli liian kallista
pitää kotiopettajaa sille yhdelle pojalle. Thorvald ei kuitenkaan ollut
kahdeksaa päivää ollut heidän joukossaan, kun muuan koulutoveri jo
ihan kalpeana tuli kertomaan, että hän on tavannut maahiset tiellä; —
toinen tuli vieläkin kalpeampana kertomaan, että ilmielävänä oli nähnyt
päättömän miehen hommailevan veneitten luona valkamassa, ja pahinta
kaikesta oli, että pieni Knud Pladsen ja hänen vähäinen sisarensa
eräänä iltana, kuin heidän piti mennä kotiin, palasivat ihan
hädissään, itkivät ja kertoivat kuulleensa karhun murajavan pappilan
kivikkojyrkänteellä, vähäinen Marit oli ihan nähnyt sen harmaitten
silmien säkenöivän, Koulumestaripa nyt suuttui pahanpäiväisesti, iski
viivottimen pöytään ja kysyi: — Mikä piru — Jumala suokoon anteeksi
tekoni! — lapsiin oli mennyt.
— Täällä menevät päät toinen toistaan pahemmin sekaisin, sanoi hän;
— joka pensaassa kuukkii sinipiika, — joka veneen alla nyökyttelee
päätään Ahti, — ja karhu kävelee ulkona keskellä päivää sydäntalvella.
Ettekö te enää luota Jumalaanne ja kristinuskoonne, sanoi opettaja, —
vaan uskotteko kaikenlaiseen paholaisen peliin ja pimeyden hirveisiin
voimiin ja karhuun, joka keskellä keskitalven kirkasta päivää kävelee
ulkona?
Vähitellen hän siitä kuitenkin lauhtui ja kysyi pieneltä Maritilta,
eikö hän uskalla mennä kotiin. Tyttö itki ja tyrski ja väitti sitä
ihan mahdottomaksi; koulumestari lupasi silloin, että Thorvald, suurin
niistä, jotka vielä sattuivat olemaan jäljellä koulussa, saa saattaa
hänet kotiin.
— Ei, hän on itsekin nähnyt karhun, itki Marit. - Hän sen juuri kertoi.
Thorvald pieneni paikallaan, varsinkin kun koulumestari hellästi rupesi
vetelemään viivotinta vasemman kätensä läpi.
— Oletko _sinä_ nähnyt karhun? kysyi hän levollisesti.
— Kyllä se kuitenkin on totta, että lautamiehen renki löysi karhunpesän
pappilan kivikkojyrkänteestä, juuri sinä päivänä, jolloin hän meni
ampumaan metsäkanoja, sanoi Thorvald.
— Oletko sinä sitten nähnyt karhun?
— Ei niitä ollutkaan yksi, vaan kaksi suurta ja ehkä kaksi pientäkin,
sillä tavallisestihan ne vanhat pitävät pesässään sekä tämän vuoden
että edellisen vuoden poikasen.
— Oletko sinä sitten nähnyt ne? toisti koulumestari entistä lempeämpänä
ja silitteli silittelemistään viivotinta.
Thorvald oli vähän aikaa vaiti.
— Näin minä kuitenkin sen karhun, jonka Lars Skytter viime vuonna oli
tappanut.
Koulumestari astui nyt askeleen likemmäksi ja kysyi niin lempeästi,
että poika pelästyi:
— Oletko sinä nähnyt karhut siellä pappilan kivikkojyrkänteessä, kysyn
minä?
Nyt ei Thorvald enää sanonut mitään.
— Ehkä sinä sillä kertaa muistit niinkuin vähän väärin? kysyi
koulumestari, tarttui hänen takkinsa kaulukseen ja läjähytti kylkeensä
viivottimella. Thorvald ei sanonut sanaakaan eivätkä toiset uskaltaneet
katsoa sinnepäin. Silloin virkkoi koulumestari vakavana: — On rumaa,
että papinpoika valehtelee; ja vielä rumempaa, että hän opettaa
talonpoikaislapsi-raukkoja valehtelemaan.
Ja _sillä_ pääsi poika tällä kertaa.
Mutta seuraavana päivänä koulussa — opettaja oli kutsuttu papin luo ja
lapset olivat omissa hoteissaan — rupesi Marit ensinnä pyytämään, että
Thorvald taas kertoisi jotakin karhusta.
— Sinä taas pelästyt, sanoi Thorvald.
— Kyllä minä voin kuulla, sanoi Marit ja siirtyi likemmä veljeään.
— Saatte uskoa, että kyllä se nyt ammutaan! sanoi Thorvald ja nyökytti
päätään. — Tänne paikkakunnalle on tullut sellainen poika, joka osaa
sen ampua. Tuskin oli Lars Skytter kuullut puhuttavan karhunpesästä
pappilan kivikkojyrkänteessä, ennenkuin hän tulla tuiskusi seitsemän
pitäjän takaa ja hänellä oli niin raskas pyssy kuin ylin myllynkivi ja
niin pitkä kuin tästä tuonne Hans Voldeniin asti.
— Jesta sentään! huusivat kaikki lapset.
— Niinkö pitkä? toisti Thorvald. — Se on varmasti niin pitkä kuin tästä
tuoliin.
— Oletko sinä nähnyt sen? kysyi Ole Böen.
— Jaa olenko minä nähnyt sen? Minä olen ollut sitä puhdistamassa; sillä
sen saatte uskoa, ettei siihen työhön otetakaan joka miestä. Tietysti
en _minä_ jaksanut sitä nostaa; mutta sama se — minä puhdistin vain
lukot, ja saatte uskoakin, ettei se työ mitään helppoa ole.
— Sanovat, ettei se pyssy enää viime aikoina ole osannut niin hyvin,
sanoi Hans Voiden, kumartui taapäin ja pani molemmat jalkansa
pulpetille.
— Ei olekaan. Sitten kun Lars kerran Osmarkenissa ampui nukkuvaa
karhua, jäi se kaksi kertaa laukeamatta ja kolmannen kerran osumatta.
— Niin, kun menee ampumaan nukkuvaa karhua, sanoivat tytöt.
— Senkin hullu! lisäsivät pojat.
— On vain yksi keino, jolla sen asian voi auttaa, sanoi Ole Böen. —
Pitää ajaa elävä käärme piipusta sisään.
— Sen me kaikki tiedämme, sanoivat tytöt ja tahtoivat kuulla uutta.
— Nyt on talvi eikä käärmettä saa mistään, siksi ei Larskaan oikein
luota pyssyynsä, sanoi Hans Voiden miettiväisesti.
— Hänhän tahtoo Nils Böeniä mukaan? kysyi Thorvald.
— Kyllä, vastasi Böenin poika, jonka piti tietää se asia, — mutta Nils
ei saa lupaa äidiltä eikä sisarelta. Isä kuoli varmaan siihen iskuun,
jonka hän sai syksyllä, kun otteli karhun kanssa karjakartanolla, eikä
heillä enää ole muita kuin Nils.
— Onko se niin vaarallista? kysyi pieni poika.
— Vaarallista? sanoi Thorvald. — Karhullahan on kymmenen miehen äly ja
kahdentoista voimat.
— Sen me tiedämme, sanoivat tytöt taas ja tahtoivat vihdoinkin kuulla
jotakin uutta.
— Mutta Nils on samanlainen kuin isänsäkin oli;
kyllä hän menee.
— Niin, kyllä hän menee, sanoi Ole Böen. -Tänään aikaiseen aamulla,
ennenkuin kukaan väestä oli pystyssä, näin Nils Böenin, Lars Skytterin
ja vielä yhden miehen pyssyineen lähtevän tunturille päin; eivätköhän
vaan menneet pappilan kivikkojyrkänteelle.
— Oliko se aikaiseenkin? kysyivät lapset kuorossa.
— Ennen kukonlaulua! Minä olin pystyssä ennenkuin äiti iski tulta.
— Oliko Larsilla se pitkä pyssy? kysyi Hannu.
— En oikein tiedä; mutta se joka hänellä oli, oli niin pitkä kuin
täältä tuonne tuoliin.
— Mutta jopa sinä valehtelet! sanoi Thorvald.
— Itsehän sinä sanoit, puolusteli poika.
— Ei, ei hän suinkaan enää käytä sitä pitkää pyssyä, jonka minä näin.
— Tämä oli joka tapauksessa niin pitkä, niin pitkä kuin — melkein
täältä tuonne tuoliin.
— Vai niin; ehkä hänellä sitten kuitenkin oli se. — Ajatelkaa, sanoi
Marit, — nyt he ovat karhujen luona.
— Ottelevat ehkä juuri paraikaa, sanoi Thorvald. Syntyi syvä
hiljaisuus; oli miltei juhlallista.
— Minä taidan lähteä, sanoi Thorvald ja otti lakkinsa.
— Niin, niin! sitten saat kuullakin jotakin! huusivat kaikki ja heihin
tuli kuin uutta elämää.
— Mutta koulumestari? sanoi Thorvald ja seisahtui.
— Kaikkia vielä, sinä olet papin poika! sanoi Ole Böen.
— Niin, jos hän nostaa kätensäkin minua vastaan! sanoi Thorvald
hirvittävän hiljaisuuden vallitessa ja nyökäytti päätään.
— Lyötkö sinä takaisin? kysyivät toiset jännityksessä.
— Kuka tietää, sanoi Thorvald, nyökäytti päätään ja läksi.
He arvelivat, että oli parasta lukea, kun hän oli poissa; mutta kukaan
ei saanut sitä tehdyksi - heidän täytyi puhua karhusta. He koettivat
arvailla sinne tänne, kuinka oli käynyt; Hans löi Ollin kanssa vetoa,
että Larsin pyssy oli jäänyt laukaisematta ja että karhu ahdisti hänen
henkeään. Pieni Knud Pladsen oli sitä mieltä, että heidän kaikkien oli
käynyt hullusti, ja hänen puolueeseensa liittyivät tytöt. Mutta samassa
tuli Thorvald.
— Lähdetään! sanoi hän temmatessaan oven auki Ja tuskin saaden sanaa
suustaan.
— Mutta koulumestari? sanoivat toiset.
— Piru hänet periköön! Karhu, karhu! eikä hän saanut enempää sanotuksi.
— Onko se ammuttu? kysyi joku hyvin hiljaa; eivätkä muut uskaltaneet
vetää henkeäänkään.
Thorvald istuutui ähkien ja puhkuen, vihdoin hän sitten nousi, kapusi
penkille ja heilutti lakkiaan.
— Lähdetään! sanon minä; minä otan kaikki niskoilleni.
— Mutta minne me menemme? kysyi Hans.
— Ensimmäinen karhu on jo kannettu kotiin Ja muut jäivät vielä metsään.
Nils Böen on saanut pahasti selkäänsä, sillä Larsin pyssy ei lauennut
ja karhut tulivat ihan heidän kimppuunsa. Se poika, joka oli heidän
mukanaan, pelastui vain sillä tavalla, että heittäytyi mahalleen
maahan, ikäänkuin olisi ollut kuollut, eikä karhu koskenut häneen; heti
kun Lars ja Nils olivat voittaneet omat karhunsa, ampuivat he hänen
karhunsa. Eläköön!
— Eläköön! sanoivat kaikki tytöt ja pojat ja karkasivat ylös
istuimiltaan ja ulos ovesta ja kivien ja kantojen poikki Böeniin,
ikäänkuin ei koulumestaria olisi ollut koko maailmassa.
Tytöt rupesivat pian valittamaan, etteivät he pysy perässä, mutta pojat
ottivat heidät väliinsä ja niin sitä mentiin.
— Varokaa, ettette koske siihen, sanoi Thorvald. — Välistä karhu
rupeaa uudelleen elämään.
— Onko se totta? kysyi Marit.
— On, ja silloin se nousee uudessa hahmossa..
Olkaa siis varuillanne! ja he juoksivat minkä jaksoivat. — Lars oli
ampunut suurinta kymmenen kertaa ennenkuin se kaatui, sanoi hän taas.
— Ajatelkaa, kymmenen kertaa! ja taas lähdettiin juoksemaan.
— Ja Nils pisti sitä kahdeksantoista kertaa puukollaan, ennenkuin se
kaatui.
— Jestas sentään, sellaista karhua! Ja lapset juoksivat niin että hiki
valui. Vihdoin oltiin perillä. Ole Böen kiskaisi auki oven
ja pääsi ensinnä sisään.
— Ole varuillasi! huusi Hans hänen perässään. Marit ja se pieni
tyttö, joka oli ollut Thorvaldin ja Hansin välissä, pääsivät sisään
seuraavina, sitten Thorvald, joka ei mennyt kauas, koska hän tahtoi
saada kaikesta yleissilmäyksen.
— Katsopas verta! sanoi hän Hansille.
Muut eivät tietäneet uskaltaisivatko heti mennä sisään.
— Näetkö sinä sen? kysyi tyttö siltä pojalta, joka seisoi ovella hänen
rinnallaan.
— Näen, se on niin iso kuin kapteenin kartanon suuri hevonen, vastasi
poika ja kertoi vielä enemmän. Hän sanoi, että karhu oli rautavitjoissa
ja ne jotka olivat etujalkojen ympärillä, oli se kuitenkin riuhtaissut
poikki; ja siitä valui verta kuin koskesta pudottaen!
Valhetta se tietystikin oli, mutta sen he unohtivat, kun näkivät
karhun, pyssyn ja Nilsin, joka istui siteissään oteltuaan mesikämmenen
kanssa, ja kuulivat vanhan Lars Skytterin kertovan, kuinka kaikki oli
tapahtunut. He katselivat ja kuuntelivat niin ahneesti, etteivät he
ensinkään huomanneet taakseen ilmestyvää miestä, joka hänkin rupesi
kertomaan, ja seuraavaan tapaan:
— Minä teidät opetan lähtemään koulusta ilman lupaa, minä!
Parvesta nousi pelästyksen huuto; ja ulos karattiin ovesta ja yhtä
kyytiä porstuan läpi ja pihan poikki — pian vierivät lapset mustina
kerinä lumivalkoisella maalla, toinen toisensa perässä, ja kun
koulumestari vanhoilla jaloillaan pääsi koulutaloon, kuuli hän heidän
jo kaukaa lukevan niin että seinät tärisivät. Niin, juhlapäivä se oli,
jolloin karhuntappaja tuli kotiin. Se nousi aurinkoisena ja laski
sateisena; mutta ne päiväthän tavallisesti ovat hedelmällisimmät.