Kotiseutuni tasangoilla asui pariskunta, jolla oli kuusi poikaa; he
ahersivat uskollisesti hyvin suuressa, mutta rappeutuneessa talossa,
kunnes tapaturmainen isku teki lopun miehen elämästä, ja vaimo jäi
hoitamaan raskasraateista viljelystään ja kuutta lastaan. Hän ei
kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, vaan talutti molemmat vanhimmat
pojat kirstun luo ja pani heidät isän ruumiin ääressä lupaamaan, että
he auttavat nuorempia veljiään ja äitiään sen mukaan kuin Jumala antaa
voimia. He lupasivat ja pitivätkin sanansa, kunnes nuorin pojista oli
päässyt ripille. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai
talollisen lesken ja vanhimman jälkeinen vähän ajan kuluttua hänen
varakkaan sisarensa.
Neljän seuraavan veljen piti nyt käydä kiinni talon johtoon oltuaan
itse tähän asti johdettavina. He eivät erittäin rohkeina käyneet
tähän työhön; he olivat lapsesta asti tottuneet olemaan yhdessä, joko
kaksitellen tai kaikki neljä, ja nyt he liittyivät entistä enemmän
yhteen, kun heidän täytyi turvautua toistensa apuun. Kukaan ei
ilmaissut mitään omaa mielipidettä, ennenkuin varmasti luuli tietävänsä
toisten mielipiteen; itse asiassa eivät he tietäneet omaa mieltäänkään
ennenkuin olivat katsoneet toistensa kasvoja. He eivät olleet tehneet
mitään päätöstä, mutta sellainen sanaton sopimus heidän välillään
kuitenkin oli, etteivät he eroaisi niin kauan kuin äiti eli. Äiti oli
kuitenkin vähän toista mieltä ja sai molemmat vanhimmat puolelleen.
Talon maanviljelys oli paisunut suureksi ja tarvitsi enemmän apua,
minkävuoksi äiti ehdotti, että molemmille vanhemmille maksettaisiin
heidän osansa ja talo jaettaisiin neljän nuoremman kesken siten, että
he kaksittain viljelisivät osiaan. Vanhan rinnalle rakennettaisiin uusi
huonerivi, toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi äidin luo. Mutta
muuttavasta parista piti toisen mennä naimisiin, koska sekä talo että
karja tarvitsisi hoitajaa — ja äiti mainitsi tytön, jota hän toivoi
miniäkseen.
Kenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan; nousi vain kysymys, kumpiko
veljespari muuttaisi äidin luota ja kumpiko heistä menisi naimisiin.
Vanhin sanoi, että hän kyllä muuttaa, mutta naimisiin hän ei koskaan
mene; ja muutkin torjuivat naimakaupan. Pojat sopivat sitten äidin
kanssa, että tyttö itse saisi ratkaista asian. Ja eräänä kesäiltana,
ylhäällä karjatalolla, äiti kysyikin häneltä, eikö hän tahtoisi muuttaa
emännäksi taloon, ja tyttö suostuikin. Niin, kenen pojista hän tahtoo,
sillä hän saattaa saada, kenen tahtoo. Sitä ei tyttö ollut ajatellut.
Paras oli sitten nyt ajatella, sillä asia riippui hänestä. Niin, no,
jos ottaisi vanhimman; mutta häntä ei hän voinut saada, sillä hän ei
tahtonut mennä naimisiin. — Silloin mainitsi tyttö nuorimman. Mutta
äiti piti sitä niin outona, hän kun oli nuorin.
— Lähinnä nuorin sitten.
— Miksei lähinnä vanhin?
— Niin, miksei? vastasi tyttö, sillä häntä hän kaiken aikaa oli
ajatellut ja sentähden hän ei ollut häntä maininnut.
Mutta äiti oli huomannut sen jo silloin kun vanhin poika kieltäytyi
menemästä naimisiin, että hän varmaan arveli lähinnä vanhimman ja tytön
katsovan toisiaan hellin silmin. Lähinnä vanhin meni siis naimisiin
tytön kanssa ja vanhin muutti hänen kanssaan. Miten he sitten lienevät
jakaneet talon keskenään, sitä eivät vieraat koskaan saaneet tietää;
sillä he tekivät työtä yhdessä kuten ennenkin ja korjasivat viljat
milloin toiseen, milloin toiseen latoon.
Jonkun ajan perästä rupesi äiti heikkenemään; hän tarvitsi lepoa ja
siis myöskin apua, ja pojat päättivät ottaa palvelukseensa tytön, joka
muutenkin kävi heillä työssä. Nuorimman piti kysyä tytöltä seuraavana
päivänä, kun oltiin lehdessä; hän tunsi tytön parhaiten. Mutta nuorin
oli kauan hiljaisuudessa mahtanut pitää tytöstä, sillä kun hänen piti
kysyä häneltä, teki hän sen niin oudosti, että tyttö luuli hänen
kosivan ja antoi myöntävän vastauksen. Poika pelästyi ja meni paikalla
veljiensä luo kertomaan kuinka hullusti oli käynyt. He kävivät kaikki
neljä hyvin vakaviksi, eikä kukaan uskaltanut lausua ensimmäistä sanaa.
Mutta lähinnä nuorin näki nuorimman kasvoista, että hän todella piti
tytöstä ja että hän siitä syystä oli pelästynyt. Samalla hän myöskin
aavisti oman kohtalonsa, nimittäin, että hän jää vanhaksipojaksi; sillä
jos nuorimman piti mennä naimisiin, niin hän ei voinut mennä. Se tuntui
vähän kovalta, sillä hänelläkin oli mielitiettynsä; mutta sille nyt
ei mahtanut mitään. _Hän_ puuttui nyt ensinnä puhumaan ja sanoi, että
varmintahan se oli, että tyttö rupeaisi emännäksi taloon. Heti kun yksi
oli puhunut, olivat muut asiasta yksimieliset ja läksivät puhumaan
äidille. Mutta kun he pääsivät kotiin, oli äiti vakavasti sairastunut;
heidän täytyi odottaa, kunnes hän paranisi, mutta kun hän ei enää
parantunutkaan, pitivät he taasen neuvottelua. Silloin sai nuorin
heidät suostumaan siihen, että kaikki pysyisi ennallaan niin kauan kuin
äiti oli vuoteen omana; sillä tytölle ei pitänyt toimittaa useampia
hoidettavia kuin äiti. Ja siihen asia jäi.
Äiti oli kuusitoista vuotta vuoteen omana. Kuusitoista vuotta hoiti
tuleva miniä häntä nöyränä ja kärsivällisenä. Kuudentoista vuoden
aikana kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa ympärille
pitämään hartaushetkeä ja sunnuntaina olivat molemmat vanhimmatkin
mukana. Näinä hiljaisina hetkinä pyysi äiti heitä usein muistamaan
sitä, joka oli häntä hoitanut; he ymmärsivät, mitä hän tarkoitti,
ja lupasivat täyttää hänen toivomuksensa. Hän siunasi kaikkina
näinä kuutenatoista vuonna tautiaan siksi, että se oli antanut hänen
viimeiseen asti maistaa äidin iloa; hän kiitti heitä joka kerta kun
he kokoontuivat ja vihdoin se sitten tapahtui viimeisen kerran.
Kun hän oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä
hautaan. Siellä oli sellainen tapa, että naisetkin seurasivat mukana
hautaussaatossa: ja tällä kertaa seurasi koko pitäjä, sekä miehet
että naiset, kaikki, jotka kynnelle kykenivät, yksin lapsetkin.
Ensinnä asteli lukkari esilaulajana, sitten vainajan kuusi poikaa,
kantaen kirstua ja sitten koko pitäjä, kaikki veisaten, niin että
kuului pitkänvirstan päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja
hauta luotu umpeen, kulki koko saatto kirkkoon, jossa nuorin poika
samalla piti vihittämän; pojat olivat järjestäneet asiat näin, sillä
yhteenhän ne oikeastaan kuuluivat. Kirkossa puhui pappi, isävainajani,
uskollisuudesta, ja puhui sillä tavalla, että minusta, joka sattumalta
olin joutunut kuuntelemaan, tuntui siltä kuin saarna olisi sulanut
yhteen järven ja tunturien ja koko luonnon suuruuden kanssa.