Endregårdene oli pieni, yksinäinen kylä keskellä korkeita tuntureja.
Laaksonpohja oli tasainen ja hedelmällinen, vain leveä virta, joka tuli
tuntureilta, halkoi sitä. Tämä virta juoksi järveen, joka oli ihan
likellä kylää ja joka näkyi kauas.
Endrevettä myöten se mies muinoin oli tullut, joka rupesi laaksoa
viljelemään; hänen nimensä oli Endre ja hänen jälkeläisensä täällä
asuivat. Toiset sanoivat hänen paenneen tänne murhatyön takia, siksi
hänen sukunsa oli niin synkkä; toiset sanoivat sitä tunturien syyksi,
jotka juhannuspäivänä ajoivat pois auringon kello viisi iltapäivällä.
Tämän kylä päällä riippui kotkanpesä. Se oli tehty korkealle
kallionrevelmään, tunturin kylkeen; kaikki saattoivat nähdä, kun
naaraskotka asettui pesälle, mutta kukaan ei saattanut sitä saavuttaa.
Koiraskotka purjehti korkealla kylän yläpuolella ja laskeutui silloin
tällöin ottamaan karitsan; kerran se otti pienen lapsenkin ja meni
menojaan. Sentähden ei paikkakunta saattanut olla rauhallinen niinkauan
kuin kotkanpesä oli Flak-tunturilla. Kansa tiesi kertoa, että ennen
vanhaan kaksi veljestä oli kiivennyt pesälle ja hävittänyt sen; mutta
nykyajan kansassa ei ollut ketään sellaista, joka olisi sinne ylettynyt.
Missä vain kaksi endreläistä sattui yhteen, puhuivat he kotkanpesästä
ja katsoivat sinne. He tiesivät, koska kotkat tänä vuonna olivat
palanneet, minne ne olivat iskeneet, missä tehneet pahaa, ja kuka
viimeksi oli koettanut kiivetä pesälle. Nuoret kiipeilivät
lapsesta pitäen vuorille ja puihin ja harjoittelivat painia ja
syliotteita, kerran kiivetäkseen hävittämään kotkanpesän, kuten
veljekset.
Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Leif paras poika
Endregårdenessa, eikä hän ollut Endren sukua. Hänellä oli kähärät
hiukset ja pienet silmät, hän oli mainio kaikissa kisoissa ja naisiin
menevä. Hän rupesi jo aikaisin puhumaan, että hän kerran saavuttaa
kotkanpesän; mutta ihmiset arvelivat, ettei siitä pitäisi niin paljon
puhua.
Se ärsytti häntä ja ennenkuin hän oli päässyt parhaimpaan ikäänsäkään,
läksi hän kiipeämään. Oli aurinkoinen aamupäivä alkukesästä; pojat
mahtoivat vasta olla munasta päässeitä. Ihmisiä oli kokoontunut suureen
joukkoon tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät lähtemästä
kiipeämään, nuoret yllyttivät. Mutta poika ei kuunnellut kuin omaa
haluaan, odotti sentähden, kunnes emäkotka oli jättänyt pesän, hypähti
kiinni puunoksaan ja riippui monen kyynärän korkeudella maasta. Puu
kasvoi revelmässä ja tätä revelmää pitkin hän meni. Pieniä kiviä
irtaantui jalan alta, soraa ja multaa valui alas, muuten oli ihan
hiljaista; vain virta vieri taempana, pitäen kaukaista, ainaista
kohinaansa. Tunturi rupesi ulkonemistaan ulkonemaan, poika riippui
kauan kiinni toisesta kädestään, hakien jalansijaa, mutta löytämättä.
Monet, varsinkin naiset, käänsivät pois kasvonsa ja sanoivat, ettei
hän olisi tehnyt tätä, jos hänen vanhempansa olisivat olleet elossa.
Vihdoin hän kuitenkin tapasi jalansijan, haki taas, milloin käsin,
milloin jaloin, jalansija petti, hän luisui, mutta sai taas kiinni.
Alhaalla seisojat kuulivat toistensa vetävän henkeään. Äkkiä nousi
pitkä, nuori tyttö, joka oli istunut yksin kivellä; ihmiset sanoivat,
että hän jo lapsena oli lupautunut pojalle, vaikka poika ei kuulunut
sukuunkaan. Tyttö oikaisi kätensä tunturia kohti ja huusi:
— Leif, Leif, miksi sinä teet tätä?
Kaikki kääntyivät häneen katsomaan, isä seisoi ihan vieressä ja
silmäili ankarasti häneen, mutta hän ei häntä edes tuntenutkaan. — Tule
alas, Leif, huusi hän, — minä pidän sinusta etkä sinä sieltä ylhäältä
mitään voita!
Hetken tai kaksi näkyi poika punnitsevan asiaa, mutta sitten hän
kiipesi ylemmäksi. Hänellä oli väkevät kädet ja jalat, sentähden kävi
kaikki hyvän aikaa onnellisesti; mutta pian hän rupesi väsymään, sillä
hän pysähtyi usein. Pieni kivi vieri alas kuin minäkin enteenä ja
kaikkien silmien täytyi seurata sitä alas asti. Toiset eivät saattaneet
kestää tätä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi korkealla kivellään,
väänteli käsiään ja katseli ylöspäin. Leif hapuili taasen kädellään,
sitten se heltisi, tyttö näki sen selvästi; hän iski kiinni toisella
kädellään, sekin heltisi.
— Leif! kirkaisi tyttö niin että vihloi ja kaikki muutkin yhtyivät
huutoon.
— Hän luisuu! huusivat he ja ojensivat kätensä häntä kohti, sekä miehet
että naiset.
Hän luisuikin, veti perässään hiekkaa, kiviä ja multaa, hän luisui
luisumistaan nopeammin ja nopeammin; ihmiset kääntyivät poispäin,
ja sitten he kuulivat takaansa rytinää ja rapinaa, kuulivat raskaan
läjäyksen, ikäänkuin suuri kasa märkää mutaa olisi pudonnut maahan.
Kun he taas saattoivat kääntyä katsomaan, makasi hän heidän edessään
murskana, tuntemattomana. Tyttö makasi suullaan kivellä, isä kantoi
pois hänet.
Nuoret, jotka kiivaimmin olivat kiihoittaneet Leifiä kiipeämään,
eivät enää olisi uskaltaneet käydä häntä edes auttamaan; toiset eivät
saattaneet häntä katsellakaan. Vanhojen täytyi astua esiin. Vanhin
virkkoi, taittuessaan ruhjottuun ruumiiseen:
— Ikävähän tämä oli. — Mutta, lisäsi hän ja katsahti ylöspäin, — onhan
se hyväkin, että on jotakin, joka on niin korkealla, ettei kaikki kansa
ylety sitä ottamaan.