TROND.

Alf oli mies, johon paikkakuntalaiset kiinnittivät paljon toivoa, sillä

hän kulki useimmiten edellä sekä töissä että tiedoissa. Mutta tultuaan

kolmenkymmenen ikäiseksi, läksi tämä mies tuntureille ja raivasi

itselleen maita kahden penikulman päähän ihmisistä. Monet ihmettelivät,

että hän jaksoi kestää tätä naapuruutta oman itsensä kanssa ja vielä

enemmän he ihmettelivät, kun muutaman vuoden perästä nuori tyttö

laaksosta otti jakaakseen sen hänen kanssaan, vieläpä se tyttö, joka

kaikissa heidän tansseissaan ja huveissaan oli ollut iloisin.

Heitä sanottiin "metsäläisiksi" ja miehelle annettiin Metsä-Alfin nimi;

ihmiset katsoivat pitkään hänen peräänsä, kun hän sattui kirkolle tai

työhön; sillä he eivät häntä ymmärtäneet eikä hän viitsinyt antaa

heille selityksiä. Vaimo oli vain pari kertaa käynyt kylässä, toisella

kertaa tuomassa lasta ristille.

Tämä lapsi oli poika, jota sanottiin Trondiksi. Hänen kasvaessaan

rupesivat vanhemmat useammin puhumaan tarvitsevansa apua ja kun ei

heillä ollut varaa ottaa täyttä ihmistä, ottivat he _puolet_ ja taloon

tuli neljäntoista vanha tyttö, joka hoiti lasta, kun vanhemmat olivat

töissä.

Hän oli kuin olikin vähän yksinkertainen ja poika huomasi pian, että

siitä mitä äiti sanoi, hän pian sai selvän, mutta Ragnhildin puheeseen

oli vaikea päästä kiinni. Isän kanssa hän ei paljon puhunut, hän

melkein pelkäsi häntä; sillä piti olla niin hiljaa pirtissä, kun hän

oli sisällä.

Jouluaattona sitten kerran — pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä

joi pullosta, joka oli valkoinen — otti isä pojan polvelleen, katsoi

ankarasti hänen silmiinsä ja huusi:

— Katso tänne! ja lisäsi lempeämmin: — Ethän sinä mikään pelko ole; kai

sinä sadun kestät?

Poika ei vastannut, vaan katsoi isään suurin silmin. Silloin kertoi

isä hänelle miehestä, joka oli kotoisin Vaagesta ja jonka nimi oli

Blessommen. Tämä mies oli käymässä Köpenhaminassa hakemassa kuninkaalta

oikeutta eräässä riita-asiassa, ja se vei niin paljon aikaa, että

jouluaatto yllätti hänet; mutta siitä ei Blessommen ensinkään pitänyt

ja kierrellessään katuja ja ajatellessaan kotiinmenoa, hän näki tukevan

miehen astuvan edellään, puettuna valkoiseen kaapuun.

— Sinäpä menet aika kyytiä, sanoi Blessommen.

— Minun on tänä iltana mentävä pitkä matka kotiin, sanoi mies.

— Minne sinun on mentävä?

— Vaageen, vastasi mies ja jatkoi kulkuaan.

— Sepä oli oikein hyvä, sanoi Blessommen, - sillä sinnehän minunkin

pitäisi lähteä.

— Saat seisoa kannaksillani, vastasi mies ja riensi poikkikadulle,

missä hänen hevosensa oli. Hän asettui rekeen ja kääntyi katsomaan

Blessommeniin, joka nousi kannaksille, - Pidä hyvin kiinni, sanoi hän.

Blessommen teki niin ja tarpeen se olikin, sillä ei se kulku oikein

käynyt maankamaraa myöten.

— Taidat ajaa vettä pitkin, sanoi Blessommen.

— Niin teen, sanoi mies, ja vaahto pärskyi heidän ympärillään.

Mutta vähän ajan perästä tuntui Blessommenin

mielestä kuin ei olisi kuljettu vettäkään pitkin.

— Taidetaan kulkea ilmassa, sanoi hän.

— Niin kuljetaan, vastasi mies.

Mutta kun he olivat kulkeneet vieläkin kauemmaksi, rupesi Blessommen

tunnustelemaan seutua.

— Taitaa olla Vaagea, sanoi hän.

— Kyllä, me olemme nyt perillä, vastasi mies ja Blessommenin mielestä

oli matka mennyt pian.

— Kiitoksia hyvästä kyydistä, sanoi hän.

— Kiitoksia vaan itsellesi, vastasi mies ja lisäsi läjäyttäessään

hevosta piiskallaan: — nyt taitaa olla parasta, ettet katso taaksesi!

— En, en, arveli Blessommen ja läksi taivaltamaan mäkien poikki.

Mutta silloin nousi hänen takanaan sellainen rytinä ja rätinä, että

hän luuli koko tunturin kaatuvan maahan ja koko maailma oli kuin

tulessa; hän katsahti taakseen ja näki silloin valkokaapuisen miehen

ajavan räiskyvien tulenliekkien läpi vuoreen, joka porttina oli häntä

vastassa. Blessommen vähän hämmästyi matkaseuraansa ja aikoi kääntää

pois päänsä; mutta pää pysyi kääntyneenä sinne päin minne se oli

kääntyneenä eikä Blessommen enään ikänä saanut päätään oikein päin.

Sellaista ei poika iässään ollut kuullut. Hän ei enää uskaltanut pyytää

isää kertomaan, mutta varhain seuraavana aamuna kysyi hän äidiltä, eikö

hänkin osannut satuja. Osasihan hän, mutta ne kertoivat enimmäkseen

prinsessoista, jotka istuivat vankeudessa seitsemän vuotta, kunnes

oikea prinssi tuli. Poika luuli, että kaikki mitä hän kuuli ja luki,

eli ihan hänen ympärillään.

Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun talvi-iltana ensimmäinen vieras

astui sisään ovesta. Hänellä oli musta tukka eikä Trond koskaan ollut

nähnyt sellaista. Hän toivotti lyhyesti hyvää iltaa ja astui tupaan,

Trond pelästyi ja istuutui jakkaralle lieden ääreen. Äiti käski miestä

peremmälle istumaan; hän istuutui ja silloin tuli äiti katselleeksi

häntä likemmin.

— Kas vaan, etkö sinä ole Viulu-Knud? sanoi hän.

— Olen kyllä. Siitä on kauan, kun soitin häissäsi.

— Onhan siitä vähän aikaa. Oletko ollut pitkälläkin matkalla?

— Olen tässä joulun aikana ollut soittamassa tunturin toisella

puolella. Mutta tuolla keskellä tunturia tuli minulle niin paha olo,

että piti tulla tänne lepäämään.

Äiti kantoi hänelle ruokaa; hän istuutui pöytään, mutta ei sanonut

"Jeesuksen nimeen", kuten poika aina oli kuullut tehtävän. Syötyään hän

nousi:

— Nyt minun taas on oikein hyvä ollakseni, sanoi hän, — antakaa minun

nyt hiukan levätä.

Ja hänet pantiin Trondin sänkyyn lepäämään.

Trondille tehtiin sija permannolle. Siinä maatessa paleli sitä kylkeä,

joka ei ollut lieteen päin ja se oli vasen. Hän keksi että toista kylkeä

paleli siksi, että se oli paljaana yökylmässä; sillä hänhän makasi

keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään? Hän nousi katsomaan ja

tuli paloi todella kaukana ja hän makasi todella yksin metsässä; hän

tahtoi mennä kotiin valkean ääreen, muttei päässyt paikalta. Silloin

häntä rupesi kovasti pelottamaan, sillä siitä saattoi kulkea petoja ja

noidat ja kummitukset saattoivat tulla, hänen täytyi päästä valkean

ääreen, mutta hän ei päässyt paikalta. Pelko kasvoi kasvamistaan, hän

kokosi kaikki voimansa ja sai vihdoin huudetuksi: "äiti!" — ja heräsi.

— Rakas lapsi, sinä makaat niin raskaasti, sanoi äiti ja nosti häntä.

Häntä puistatutti ja hän katsoi ympärilleen. Vieras oli poissa, eikä

hän uskaltanut häntä kysyä.

Äiti tuli huoneeseen mustassa hameessaan ja läksi kylään. Hänen

mukanaan tuli kotiin kaksi uutta vierasta, joilla niinikään oli

mustat hiukset, ja litteät lakit. He eivät hekään syödessään sanoneet

"Jeesuksen nimeen", ja he puhelivat hiljaa isän kanssa. Sitten hän

ja he menivät latoon ja toivat sieltä suuren arkun, jota kantoivat

välissään. He laskivat sen kelkkaan ja sanoivat hyvästi. Silloin sanoi

äiti:

— Odottakaa vähän ja ottakaa sekin pienempi arkku, jota hän kuljetti

muassaan.

Ja hän läksi sitä noutamaan. Mutta toinen miehistä sanoi:

— Se saa jäädä _tuolle,_ ja hän viittasi Trondiin.

Toinen lisäsi:

— Opi vaan käyttämää sitä yhtä hyvin kuin se, joka nyt makaa _tässä,_

ja hän osoitti suurta arkkua.

Sitten he molemmat hymyilivät ja läksivät menemään. Trond katseli

pientä arkkua, jonka oli saanut:

— Mitä siinä on? kysyi hän.

— Vie se sisään ja katso, sanoi äiti.

Hän teki niin ja äiti auttoi häntä avaamaan arkkua. Silloin välähti

suuri ilo hänen kasvoilleen; sillä hän näki siellä jotakin niin

hienoista ja hentoista.

— Ota se, sanoi äiti.

Poika kosketti sitä vain yhdellä sormella, mutta veti sormensa

peloissaan pois.

— Se itkee! sanoi hän.

— Rohkaise mieltäsi, sanoi äiti.

Hän kävi kiinni koko kourallaan ja otti kapineen arkusta. Hän piteli

sitä ja käänteli sitä, hän nauroi ja kosketti sitä.

— Äiti mikä se on? kysyi hän; se oli kevyt kuin leikki.

— Se on viulu!

Sillä lailla sai Trond Alfinpoika ensimmäisen viulunsa.

Isä osasi hiukan soittaa ja hän opetti pojalle ensi otteet; äiti osasi

rallattaa säveliä siltä ajalta, jolloin hän tanssi, ja nämä poika

oppi, mutta rupesi pian itse tekemään uusia. Hän soitti aina kun ei

lukenut, hän soitti niin, että isä kerran sanoi hänen ihan näivettyvän

siihen paikkaan. Kaikki mitä poika tähän päivään asti oli lukenut ja

kuullut, meni viuluun. Pehmeä, hento kieli oli äiti; viereinen, joka

aina seurasi äitiä, oli Ragnhild. Karkea kieli, jota hän harvemmin

joutui koskettamaan, oli isä. Mutta viimeistä vakavaa kieltä hän miltei

pelkäsi ja sille ei hän antanut mitään nimeä. Kun hän otti

kvinttikielen väärin, niin siitä tuli kissa; mutta kun isän kieleen

tuli väärä kosketus, niin se oli härkä; jousi se oli Blessommen, joka

ajoi Köpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka laulukin oli määrätty

esine. Se laulu, jossa oli niitä pitkiä, vakavia ääniä, oli äiti

mustassa hameessaan. Se joka hyppäsi ja pomppi, oli Mooses, joka

änkötti ja löi sauvallaan kallioon. Hiljainen soitto, joka syntyi,

kun jousi kevyenä lepäsi kielillä, oli sinipiika, joka kokosi karjan

sumuun, kun eivät muut sitä voineet nähdä.

Mutta soitto liiti tunturien yli ja pojan valtasi kaipaus. Kun isä

eräänä päivänä kertoi, että pieni poika oli soittanut markkinoilla ja

ansainnut paljon rahaa, odotti Trond äitiä kyökissä ja kysyi häneltä

hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan ihmisille.

— Kuinka sinä sellaisia ajattelet, sanoi äiti, mutta puhui siitä

paikalla isälle.

— Kyllä hän vielä ehtii maailmalle, vastasi isä ja sanoi sen

sellaisella äänellä, ettei äiti toista kertaa pyytänyt.

Pian puhuivat isä ja äiti taas pöydän ylitse joistakin uutisasukkaista,

jotka hiljan olivat muuttaneet tunturille ja aikoivat naimisiin. Isä

sanoi, etteivät he olleet saaneet pelimannia häihinsä.

— Enkö minä pääsisi pelimanniksi? kuiskasi poika, kun äiti taas oli

tullut kyökkiin.

— Sinäkö, joka olet niin pieni, sanoi äiti, mutta hän meni latoon,

missä isä oli ja sanoi sen hänelle. - Hän ei koskaan ole ollut kylässä,

lisäsi hän, — hän ei koskaan ole nähnyt kirkkoa.

— Minä en ymmärrä miksi sinä pyydät sitä minulta, sanoi Alf; mutta hän

ei sanonut enempääkään ja äiti luuli saaneensa luvan.

Sentähden meni hän uutisasukkaiden luo ja tarjosi poikaa pelimanniksi.

— Niinkuin se poika soittaa, ei kukaan poika vielä ole soittanut.

Ja poika otettiin pelimanniksi.

Kotonapa vasta nousi ilo! Poika soitti

aamusta iltaan ja harjoitteli uusia nuotteja ja yöllä näki hän niistä

unta; ne kantoivat häntä kukkuloiden yli vieraille maille, ikäänkuin

hän olisi ratsastanut kiitävien pilvien päällä. Äiti ompeli hänelle

uusia vaatteita, mutta isä ei tahtonut olla sisällä.

Viimeisenä yönä ei poika nukkunut, vaan ajatteli valmiiksi uuden nuotin

kirkosta, jota ei hän ollut nähnyt. Varhain aamulla hän oli ylhäällä,

äiti samoin, antamassa hänelle ruokaa, mutta ei hän saanut mitään

syödyksi. Hän veti ylleen uudet vaatteet ja otti viulun käteensä ja

silloin tuntui kaikki hänen silmissään loistavan ja välkkyvän. Äiti

seurasi häntä porraskivelle ja katseli siitä, kuinka hän kulki ylös

mäkiä; hän läksi ensi kertaa kotoa.

Isä astui hiljaa sängystä ja meni ikkunaan; siinä hän silmillään

seurasi poikaa, kunnes äiti portailla liikahti, silloin hän taasen meni

sänkyyn ja oli pitkänään, kun äiti tuli sisään.

Hän kierteli miehensä ympärillä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin

puhuttavaa. Ja vihdoin hän sanoi: — Eiköhän minun pitäisi lähteä

kirkolle katsomaan kuinka siellä käy.

Mies ei antanut mitään vastausta, hän katsoi siis;

asian päätetyksi ja läksi.

Se oli ihana poutapäivä, jolloin poika läksi nousemaan ylös tunturia;

hän kuunteli lintuja ja näki auringon kimmeltelevän lehvillä astuessaan

eteenpäin viulu kainalossa. Ja kun hän tuli häätaloon, ei hän vielä

nähnyt mitään muuta kuin sen mitä hänen päässään ennestään oli, ei

morsianta eikä saattoa; hän vaan kysyi, joko pian lähdetään ja kuuli,

että lähdetään. Hän asteli viuluineen edellä, hän kokosi soittoonsa koko

aamun, kaiku vain helisi puiden välissä.

— Joko kirkko kohta näkyy? kysyi hän takaansa. Kauan hänelle

vastattiin, ettei, mutta vihdoin sanoi joku:

— Kun vain kierretään tuo tunturinsyrjä tuossa, niin näet sen.

Hän pani viuluunsa uusimman nuottinsa, jousi tanssi kielellä ja hän

katseli suoraan eteensä. Kylä lepäsi ihan hänen silmiensä alla!

Ensimmäiseksi näki hän pienen, keveän hattaran kuin sauhuna nousevan

ylös vastakkaista tunturinsyrjää. Hänen silmäänsä näkyi vihreitä

niittyjä ja suuria taloja, joiden ikkunoissa aurinko paloi; ne

kimmeltelivät miltei kuin jäävyöry talvipäivänä. Talot suurenivat

suurenemistaan ja ikkunoita lisääntyi lisääntymistään ja täällä

toisella puolella oli mahdottoman suuria punaisia taloja, niiden

alapuolelle oli pantu kiinni hevosia; pieniä, koreapukuisia lapsia

leikki mäellä, koiria istui katselemassa leikkiä. Mutta kaikkialla

kulki pitkä, syvä sävel, joka pani pojan vapisemaan ja kaikki mitä hän

näki, liikkui sen sävelen tahdissa. Samassa näki hän suuren, solakan

rakennuksen, jonka korkea, kiiltävä huippu ulottui taivaaseen asti. Ja

alempana kimmelteli auringossa satoja ikkunoita, niin että talot olivat

kuin tulessa. Se on varmaan kirkko! ajatteli poika ja sävelen täytyy

tulla sieltä! Ympärillä seisoi ääretön joukko ihmisiä ja kaikki olivat

toistensa näköiset! Hän pani heidät yhteyteen kirkon kanssa ja katseli

pelonsekaisella kunnioituksella pienintäkin lasta. Nyt minä soitan!

ajatteli Trond ja alkoi. Mutta mitä kummaa? Viuluhan ei enää soinut. —

Mahtaa olla vika kielissä; hän tarkasti niitä, mutta ei niissä ollut

mitään vikaa. "Sitte mahtaa syy olla siinä, etten paina tarpeeksi"

ja hän painoi voimakkaasti, mutta viulu oli ikäänkuin särkynyt. Hän

koetti vaihtaa kirkon nuottia toiseen, mutta ei se auttanut; ei ääntä,

ainoastaan piipatusta ja valitusta. Hän tunsi kylmän hien pisaroivan

alas kasvoja, hän ajatteli näitä järkeviä ihmisiä, jotka seisoivat

tässä ja ehkä nauravat häntä, häntä joka kotona osasi soittaa niin

kauniisti, muttei täällä saanut esiin ainoaa säveltä! "Jumalan kiitos,

ettei äiti ole täällä näkemässä häpeääni", puheli hän itsekseen,

seisoessaan soittamassa keskellä kansanjoukkoa — mutta tuollahan hän

seisoikin mustassa hameessaan ja eteni kauemmaksi ja kauemmaksi.

Samassa äkkäsi hän sen mustatukkaisen miehen, joka oli antanut hänelle

viulun, istumassa korkealla kirkon huipulla. "Anna se tänne!" huusi

hän, nauroi ja ojensi kätensä, ja huippu, jolla hän istui, nousi

ja laski, nousi ja laski; mutta poika otti viulun kainaloonsa. "Et

saa!" huusi hän, kääntyi ja karkasi pois ihmisten joukosta ja läksi

juoksemaan, talojen välitse, yli niittyjen ja metsien, kunnes ei hän

enää jaksanut juosta, vaan vaipui maahan.

Siinä hän makasi kauan, kasvot maassa, ja kun hän vihdoin kääntyi,

ei hän muuta nähnyt eikä kuullut kuin Jumalan äärettömän taivaan,

joka kaartui hänen päällään ja kohisi ikuista kohinaansa. Se tuntui

hänestä niin kauhealta, että hänen uudelleen täytyi kääntyä maata

kohti. Kun hän sitten nosti päätään näki hän viulun, maassa yksinään.

— Kaikki on sinun syysi! huusi poika ja otti sen käteensä murskatakseen

sen, mutta pidätti kätensä ja katseli viulua.

— Olemmehan me yhdessä viettäneet monta iloista hetkeä, puheli hän

itsekseen ja vaikeni. Mutta hetken perästä hän taas sanoi: — kielet

täytyy katkaista, sillä ne ovat kelvottomat! ja hän otti veitsen ja

leikkasi.

— Au! pani kvintti lyhyeen ja tuskallisesti. Poika leikkasi.

— Au! sanoi seuraava; mutta poika vain leikkasi.

— Au! pani kolmas raskaasti...

Ja jo oli neljäs hänen käsissään. Suuri tuska valtasi hänet; hän ei

katkaissut neljättä kieltä, sitä jolle ei hän koskaan ollut uskaltanut

antaa nimeä. Nyt hän myöskin oli tuntevinaan, ettei syy siihen, ettei

hän ollut osannut soittaa, sittenkään ollut kielten. Samassa asteli

äiti hitaasti häntä kohti, tullakseen viemään häntä kotiin. Mutta

entistä suurempi kauhu valtasi pojan, hän piteli viulua katkenneine

kielineen kädessään, nousi ja huusi alas äitiä vastaan:

— Ei äiti, kotiin en tule ennenkuin osaan soittaa mitä tänään olen

nähnyt.