BLAKKEN.

Björgan oli muinoin pappilana Kirknen seurakunnassa, Dovreselällä.

Talo oli hyvin korkealla ja ihan yksinään; pienenä poikana oli minulla

tapana seisoa arkituvan pöydällä ja kaihoten katsella niitä, jotka

siellä talvisin luistelivat virran jäällä, tai kesäisin leikittelivät

nurmikolla. Björgan oli niin korkealla, ettei siellä kasvanut viljaa,

jonka vuoksi talo sitten myytiinkin sveitsiläiselle ja pappila

ostettiin laaksosta, jossa toki on vähän parempi. Talvi saapui

Björganiin surullisen aikaiseen! Pelto, jonka isä kerran lämpimänä,

varhaisena keväänä koetteeksi kylvi, tavattiin aamulla lumen peitossa;

niitettyä heinää uhkasi sadekuuron asemasta lumimyrsky, ja entä

sitten talvella! Pakkanen yltyi niin, etten minä uskaltanut tarttua

portin kääkkään, koska rauta poltti sormia. Isäni, joka oli syntyisin

Landista, Randvuonon luota ja siis aika karaistu, täytyi hänenkin usein

ajaa naamio kasvoilla pitäjän kaukaisiin kolkkiin. Kävellessä tiet

nirisivät ja narisivat ja jos useita oli kulussa, nousi oikein vinkuva

melu. Lumi lepäsi usein suuren rakennuksen toisen kerroksen tasalla,

pienemmät ulkohuoneet ihan hautaantuivat lumeen, mäet, pensaat ja

aidat tasaantuivat samaksi kentäksi, kaikki muuttui lumimereksi, josta

kohosi koivunlatvoja, joka lainehti ja aaltoili myrskyssä, sinne tänne

uurtaen lovia ja sinne tänne ajaen nietoksia. Minä seisoin pöydällä ja

näin hiihtäjien laskettavan meiltä alas laaksoon, näin lappalaisten

poroineen tulla tuiskuavan Röraasin metsästä alas tuntureita ja taas

ylös meille. Pulkat huiskivat sinne tänne, enkä minä milloinkaan

unohda, kuinka, kun joukkue vihdoin pysähtyi pihamaalle, nahkakäärö

ryömi esiin joka pulkasta ja olikin pieni, puuhaava, iloinen ihminen,

joka kauppasi poronlihaa. Kirkneläiset kuuluvat viime aikoina

varttuneen valistuneiksi ja toimeliaiksi ihmisiksi; mutta siihen aikaan

oli Kirknen seurakunta huonohuutoisimpia maassa. Siitä ei ole kovinkaan

pitkä aika, kun erään papin oli pitänyt ottaa pistoolit mukaansa

kirkkoon; toinen tuli kotiin kirkkomatkaltaan ja tapasi silloin kaikki

tavaransa rikottuina ja hävitettyinä. Siellä oli käynyt miehiä, heidän

kasvonsa olivat mustatut ja he olivat miltei kuoliaaksi peloittaneet

papin rouvan, joka oli yksinään kotona. Edellinen pappi oli paennut

Kirknestä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta. Seurakunta oli monta

vuotta ollut ilman pappia, kun isä — ehkä juuri siitä syystä — sai sen;

luultiin nimittäin hänessä olevan miestä hoitamaan venettä myrskyssä.

Muistan vielä selvästi, kuinka minä eräänä lauantaiaamuna nelinryömin

konttasin ylös kansliahuoneen rappusia, koska ne pesun jälkeen olivat

vetäytyneet jäähän, enkä vielä ollut päässyt montakaan askelta

eteenpäin, kun ryske ja melu kansliahuoneesta pelästytti minut takaisin

samaa tietä. Sillä paikkakunnan väkevin mies oli siellä ottanut

opettaakseen itsepintaista pappia kansan tavoille, mutta kauhukseen

huomannutkin, että pappi ensin aikoi opettaa häntä omilleen. Hän tuli

sellaista kyytiä ulos ovesta, että yhtä kyytiä meni alas portaista,

siinä hän kokosi jäsenensä ja pääsi portille neljällä harppauksella.

Kirknen kansa ei muuta käsittänyt kuin että pappi antoi heille ne lait,

jotka tulivat suurkäräjistä. Niin tahtoivat he estää häntä panemasta

täytäntöön koululakia; he solvasivat isääni, he kokoontuivat miehissä

koulun johtokunnan kokoukseen väkivallalla estääkseen toimitusta. Äidin

kiihkeistä rukouksista huolimatta oli isä lähtenyt sinne, ja kun ei

kukaan uskaltanut auttaa häntä järjestämään koulupiirien jakoa y.m.,

teki hän sen itse parhaan taitonsa mukaan, joukon uhaten muristessa

vastaan; mutta kun hän, pöytäkirjat kainalossa, meni ulos, ei kukaan

koskenut häneen. Saattaa käsittää äitini riemun, kun hän näki hänen

palaavan, tyynenä kuten aina.

Näissä oloissa ja tässä ympäristössä syntyi Blakken! Hänen äitinsä

oli suuri, punainen tamma Gudbrandinlaaksosta, ja ilokseen sitä joka

silmä katsoi; isä oli iso, musta vuonohevonen, joka kerran vieraassa

paikassa, kun tammaa tyynesti kuljetettiin ohi, karjaisten karkasi

metsästä ja yli ojien ja aitojen ottamaan omaansa rakkauden oikeudella.

Blakkenista sanottiin aikaiseen: siitä tulee niin väkevä hevonen, ettei

sellaista ole täällä pohjan puolessa nähty, ja, tottuneena kuulemaan

juttuja sankareista ja tappeluista, katselin pientä varsaa kuin mitäkin

lahjakasta toveria. Se muuten ei ensinkään ollut minulle hyvä; minulla

on tänäkin päivänä oikean silmäni yläpuolella arpi sen kaviosta; mutta

yhtä uskollisena seurasin silti tammaa ja varsaa, nukuin niiden kanssa

kentällä ja pujottelin tamman jalkain lomitse niiden syödessä. Mutta

kerran olin mennyt niiden perässä liian kauas. Päivä oli ollut kuuma,

olin nukkunut avonaiseen heinälatoon, mistä luultavasti kaikki olimme

menneet hakemaan siimestä; tamma ja varsa olivat menneet eteenpäin,

mutta minä olin jäänyt maata. Oli jo myöhäistä, kun ne, jotka turhaan

olivat etsineet ja huudelleet, palasivat kotiin kertomaan, ettei minua

löydy. Saattaa käsittää vanhempieni kauhun - kaikki pantiin etsimään,

maat ja metsät huhuiltiin halki, mäet ja jyrkänteet tarkastettiin

— kunnes vihdoin joku kuulee lapsen itkevän ladossa ja tapaa minut

heinissä istumasta. Olin niin peloissani, etten pitkiin aikoihin

osannut puhua; sillä suuri eläin oli seisonut ja katsellut minuun

tulisin silmin. Oliko se unta vaiko totta, on vaikea sanoa — mutta varmaa

on, että vielä muutamia vuosia sitten heräsin siihen, että näin

tämän eläimen seisovan painuneena puoleeni. Blakken ja minä saimme

pian tovereita: ensinnä pienen koiran, joka opetti minua varastamaan

sokeria, sitten kissan, joka eräänä päivänä odottamatta ilmaantui

kyökkiin. En koskaan ennen ollut nähnyt kissaa; kalman kalpeana

ryntäsin sisään ja huusin, että suuri hiiri oli tullut kellarista!

Seuraavana keväänä lisääntyi meidän joukkomme vieläkin; sillä silloin

tuli taloon pieni porsas — ja kun aina Blakken seurasi äitiään työhön,

pidimme me, koira, kissa, porsas ja minä seuraa toisillemme. Me

vietimme aikamme kylläkin hauskasti, varsinkin nukkumalla yhdessä.

Minä annoin näille tovereilleni kaikki mistä itse pidin, porsaalle

kannoin hopealusikan, jotta se söisi hiukan kauniimmin; se koettikin

— koetti nimittäin syödä hopealusikkaa. Kun minun vanhempieni kanssa

piti mennä vieraisiin laaksoon, tulivat koira, kissa ja porsas mukaan.

Ensinmainitut pääsivät lautalle, jonka piti viedä virran yli, porsas

röhki hiukan ja läksi uimaan perässä. Me saimme sitten kukin oman

kestityksemme ja illalla palasimme kotiin samassa järjestyksessä.

Mutta pian piti minun menettää nämä toverini ja pitää Blakken yksin;

sillä isäni pääsi Nässetin seurakuntaan Romsdalissa. Kummallinen päivä

se oli se meidän lähtöpäivämme. Me lapset ja lapsentyttö istuimme

pienessä huoneessa, joka oli pantu liiste-reelle, niin etteivät

tuulet eikä tuiskut meitä saavuttaneet; ja isäni ja äitini ajoivat

edellä leveässä reessä ja meidän ympärillemme kerääntyi alituisesti

ihmisiä ottamaan meiltä jäähyväisiä. En saata sanoa olleeni surullinen,

sillä minä olin vain kuuden vuoden vanha ja tiesin, että minulle

Trondhjemista oli ostettu hattu ja takki ja housut, jotka minun perille

tullessa piti saada ylleni! Ja siellä uudessa kodissamme piti minun

ensi kerran saada nähdä meri! Ja olihan Blakken mukana!

Täällä Nässetin pappilassa — se on kauneimpia maassa, se kun kohottaa

voimakasta rintaansa kahden vuonon välissä, jotka täällä kohtaavat

toisensa; yläpuolella on vehreä tunturi, vastarannalla vesiputous ja

taloja, laaksonpohjalla aaltoilevia vainioita ja elämää ja pitkin

vuonon vartta tuntureja, joista niemi niemen perästä pistäiksen veteen

ja joka niemellä nousee suuri talo, — täällä Nässetin pappilassa,

jossa minä illoin saatoin katsella auringon kimmellystä vuonoilla ja

tuntureilla, kunnes itkin, ikäänkuin olisin pahaa tehnyt, — ja missä

minä suksillani liukuessani toisessa tai toisessa laaksossa äkkiä

saatoin seisahtua kuin taikamahdin pidättämänä, minut kun oli vallannut

kauneus, kaipaus, jota en saattanut selittää, mutta joka oli niin

suuri, että suurinta iloa seurasi ahdistus ja suru, — täällä Nässetin

pappilassa kasvoivat vaikutelmani, mutta elävimpiä vaikutelmia antoi

minulle Blakken, sillä täällä kasvoi sekin, tuli jättiläiseksi ja teki

jättiläistekoja.

Korkeudeltaan ei se ollut paljoa yli keskikoon, mutta verraten pitkä

ja niin leveä, että ihan nauratti; se oli väriltään hallava, enemmän

keltainen kuin valkoinen, harja musta ja tavattoman tuuhea; siitä

tuli kömpelö, hyväntahtoinen eläin, joka arkioloissa aina kulki pää

riipuksissa. Totutut työnsä teki se aina tyynenä kuin härkä, mutta

perinpohjaisesti. Paitsi että se suoritti enemmän kuin puolet tämän

raskasraateisen talon hevosajoista, kuten peltotöistä, puunvedosta

y.m.s., vedätti se enemmän kuin puolet rakennustarpeista suureen

uuteen päärakennukseen ja paljoon muuhun, mitä isä rakennutti, vieläpä

etäältä, kauheasta sydänmaan rydöstä. Kun ei kaksi hevosta saanut

kuormaa kulkemaan, valjastettiin Blakken, ja jos valjaat vain kestivät,

niin kyllä tuli kuorma perille. Se katseli mielellään taakseen, kun

rengit tekivät sen kaksin- tai kolminkertaista kuormaa; ei se sanonut

siihen paljon mitään, mutta kolme, neljä kertaa sitä täytyi käskeä,

ennenkuin se läksi liikkeelle ja silloin ensin pari kertaa yritti

ennenkuin oikein kävi kiinni! Tyynesti sitä mentiin, askel askeleelta;

silloin tällöin tuli uusi renki, joka tahtoi opettaa sille reippaampia

tapoja, mutta tulos oli aina, että rengin täytyi oppia hevosen tavat.

Piiskaa ei koskaan käytetty, sillä mahtava työjuhta kävi pian niin

rakkaaksi, että asiat sovittiin hyvällä. Sitä myöten kuin Blakkenin

maine paikkakunnalla kasvoi, katsottiin kunniaksi ajaa sitä.

Sillä Blakken oli pian liioittelematta pitäjän suurin merkillisyys.

Alussa tuli — kuten aina, kun suuruus alkaa nostaa päätään — hirveää

suuttumusta ja sekamelskaa, sillä Blakken, joka kävi laitumella

takalistossa ja tuntureilla paikkakunnan muiden hevosten joukossa,

tahtoi anastaa kaikki tammat itselleen. Se potki ja kuritti siinä

määrin kilpakosijoitaan, jotka kuvittelivat menestyvänsä, että

talonpojat kuljettivat niitä pappilaan ja vaativat noituen ja

sadatellen korvausta. Vähitellen he kuitenkin tyyntyivät; tiesiväthän

he kun tiesivätkin, että kauppa joka tapauksessa kannatti; sillä

Blakkenin jälkeläiset tuottivat sille kunniaa! Mutta kauan se heitä

kuitenkin harmitti, että sen etevämmyys oli niin suuri ja kieltämätön.

Naapurimme, luutnantti, ei soturina saattanut siihen tyytyä, hän hankki

kaksi suurta, gudbrandinlaaksolaista hevosta — ihania eläimiä — ja

näiden piti opettaa Blakkenille huutia. Lyötiin vetoa ja odotettiin

jännityksellä ensi kohtausta keväisellä tunturilaitumella. En

ikinä unohda sitä kaunista helluntai-iltaa, jolloin seisoin ulkona

kuuntelemassa teeren vihellystä nurmi jyrkänteeltä ja tyttö juoksi

kertomaan, että molemmat luutnantin hevoset seisoivat tahkokivien luona

ja painautuivat toisiaan vastaan. Kaikki sinne — ja katso: siinä ne

komeat eläimet värisivät, verinen haava haavan vieressä; ne olivat

joutuneet tekemisiin Blakkenin hirmuisten hampaiden ja kavioiden

kanssa! Pelko oli pannut ne ponnistamaan pappilan korkeiden aitojen

yli, sillä ne eivät olleet uskaltaneet pysähtyä, ennenkuin pääsivät

taloon. Seuraavana päivänä laulettiin Blakkenin ylistystä kirkonmäellä

ja sieltä se kulki yli vuonojen ja tunturien.

Blakken sai sen surun, että yksi sen pojista, reipas ruskea hevonen,

muutaman vuoden perästä yritti jakaa valtaa sen kanssa. Mutta se kävi

sen kimppuun suoraa päätä ensi kapinayrityksessä, ja kun ei rohkea

poika tahtonutkaan lähteä pakoon, vaan nosti härsyttävän sotahuudon,

niin nousi kokenut soturikin, ne nousivat takajaloilleen toisiaan

vastaan, panivat etujalat toistensa kaulaan ja painivat. (Orhit aina

ottelevat sillä lailla.) Pian seisoi nuori hurjapää viulunjousena;

hetkisen perästä oli se maassa ja sai isällisen selkäsaunan. Tämän näin

omin silmin.

Miltei joka kesä kävi karhu mailla ja kaatoi monta lehmää ja lammasta

sekä meiltä että muilta. Tuonta tuostakin kuulimme paimenpojan huutavan

ja karjakoiran nostavan haukun; soitettiin kelloa, kaikki lähtivät

juoksemaan ja menivät metsään, käsissä pyssyt, kirveet ja rautakanget;

mutta he tulivat miltei aina liian myöhään; joko oli koira jo

karkoittanut karhun tai oli eläinkin jo tapettu, ennenkuin apu ehti.

Hevoset osasivat paremmin suojella itseään, mutta tappoi karhu silloin

tällöin hevosenkin, joko viekoittelemalla sen suohon, jonne hevonen

vajosi, helposti joutuen saaliiksi, tai ajamalla sitä takaa, niin että

se syöksyi alas jyrkänteestä.

Eräänä kesänä varsinkin olivat karhut villissä, kului tuskin

viikkoakaan ilman että karhu ahdisti karjaa; hevoset tulivat äkkiä

kesken kaiken tallille asti ja olivat ihan pelästyksissään; joka kerta

oli karhu ajanut niitä takaa. Mutta Blakken ja se tamma ja varsa,

jota se terävin kengin suojeli, eivät koskaan tulleet. Lopulta emme

ensinkään tietäneet, mihin ne olivat joutuneet; paimenet eivät moneen

päivään olleet kuulleet tamman kelloa. Koska oli ollut pitkällinen

rajuilma, jolloin hevosten muuten oli tapana tulla likemmä kotia, jopa

usein jäädä seisomaan ihan tallinportin eteen, eikä niitä vieläkään

kuulunut, lähetettiin rengit miehissä metsään etsimään. He etsivät

paraasta päästä soisilta paikoilta, jos karhu olisi houkutellut

taistelunhaluisen hevosen sinne ja voittanut sen siellä sekä

mahdollisesti vienyt varsan ja emän, joka tietysti tahtoi puolustaa

varsaa. He etsivät etsimistään, näkemättä mitään epäilyttävää.

Karhunjälkiä kyllä näkyi, mutta ei merkkejä hevosten taistelusta.

Renkien näistä puhellessa ja liketessä parasta laidunpaikkaa metsässä,

huomaa joku, että ihan suon likeisyydessä on varsan ja emän jälkiä,

mutta että ne loppumattomiin ovat kierrelleet samaa paikkaa, siis

olleet suuressa hädässä, ja jäljet ovat ihan tuoreet, varmaan

tämänpäiväiset. Tarkastaessa suota, huomasivat he todella maan

poljetuksi suuressa taistelussa. Miehiä rupesi sekä kuumaamaan että

kylmäämään, mutta he tahtoivat kuitenkin saada asiasta selvän. Suon

laidassa oli sekä karhun että hevosen takajalan askelia; ne olivat siis

molemmat paikalla nousseet takajaloilleen, karhu oli kulkenut takaperin

suohon, houkutellakseen hevosen mukaansa, ja hevonen perässä; sillä

karhun leveää kämmentä suomaa kyllä kannattaa; ei se myöskään ole niin

painava kuin hevonen, joka vaipuu ja jää kiinni suohon. Mutta tällä

kertaa oli karhu tehnyt turhat laskut; sillä tosin oli Blakken uponnut

syvälle suohon, mutta sen lapojen jättiläisvoimat olivat nostaneet

jalat norosta ja teräväkenkäiset etujalat olivat hutkineet ja väkevät

hampaat repineet — eikä vähään matkaan enää näkynyt karhun takajalkoja,

vaan sensijaan sen turkin kuva ja vielä toinen ja toinenkin ja sitä

kesti kautta koko suon; karhu oli viskattu nurin, se ei ollut päässyt

nousemaan, vaan, suojellakseen itseään raivostuneen hevosen hampailta

ja kavioilta, se oli kieritellyt kierittelemistään, ja tätä taistelua

he saattoivat seurata kovalle maalle asti. Taistelupaikan vilkkaan

kertomuksen lämmittäminä kävivät miehet tarkkakuuloisemmiksi ja

teräväsilmäisemmiksi ja saattoivat nyt hiljaisessa ilmassa, jossa

sateen jälkeen aurinko väreili, kuulla emän kellon lehtimetsästä harjun

alta. He rientämään sinne - mutta heitä vastaan tuli Blakken ja kielsi

heitä, silmät säihkyen, likenemästä. Se oli käynyt tuntemattomaksi.

Pystypäänä, liehuvin harjoin juoksi se suuressa kaaressa varsan ja emän

ympäri ja vasta pitkien, koreiden puheiden perästä ja suolan avulla,

jota sattui olemaan mukana, saivat he sen käsittämään, että tulijat

olivat tuttua väkeä. Mutta tämä Blakkenin urotyö, ainoa laatuaan,

loi sen nimeen sellaisen loiston, että se Pappilan-Blakkenista tästä

puoleen korotettiin Karhu-Blakkeniksi. Monta monituista kertaa se vuosi

vuodelta oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä sitten pitkän

aikaa oli mahdoton kesyttää. Kerran se tuli kotiin, päässä karhun

kynnen jäljet. Vanha jättiläiskarhu oli saanut isketyksi kyntensä

alapuolelle hevosen silmiä, ja kauheasti raappinut, kun hevonen oli

riuhtaissut irti päänsä. Vaarallista oli kyllä antaa niin vanhan orhin

terävässä kengässä kulkea takalistolla; mutta hevoset tunsivat sen ja

pakenivat, ja jos yksi ja toinen vielä tyhmyydessään otti selkäänsä,

niin Blakken sai anteeksi kuuluisuutensa takia. Hevosella, joka kaatoi

karhun, kai oli oikeus tehdä mitä tahtoi.

Kun meidän joskus — mikä muuten harvoin tapahtui — täytyi ottaa se

kirkkohevoseksi, saattoi parhaiten huomata, kuinka sitä ihailtiin. Kun

koko perheen, sisäkköineen, kotiopettajineen päivineen piti lähteä

liikkeelle, täytyi sen vetää kolmea, neljää meistä vanhoissa kääseissä,

joissa ei suinkaan istunut pelkästään ilokseen. Koskeivät mitkään

herrasvaljaat olleet tarpeeksi isot, täytyi sen lönköttää työvaljaissa,

ja kun tuuhea, itsepintainen harja riippui silmillä, ei se suinkaan

näyttänyt olevan kirkkokunnossa. Se oli jätettävä viimeiseksi; sillä

osaksi ei se ottanut juostakseen, vaan tahtoi astella kuin työrattaiden

edessä, osaksi tahtoi se viedä kirkkomiehet kaikille metsäteille,

joihin oli tottunut. Mutta viimeisenähän se tuli seuranneeksi;

toisten hevosten juostessa lönkötti Blakken ja kääseissä istujat

pääsivät eteenpäin tokaisemalla kuin merenkäynnissä ja joskus todella

merikipeinäkin. Kirkon luona asiat kokonaan muuttuivat. Siellä oli

nimittäin paljon muita hevosia. Se nosti päätään paikalla ja päästi

sodanhaluisen hirnunnan; siihen vastattiin joka taholta, se aikoi

lähteä laukkaamaan kääseineen päivineen, mutta se pidätettiin,

riisuttiin ja pantiin liekaan. Sen oma, erityinen riimunvarsi oli

mukana ja se vietiin ihan tunturin juurelle, ollakseen niin kaukana

muista hevosista kuin mahdollista. Mutta se tahtoi päästä niiden luo,

se riuhtoi liekaa, nousi takajaloilleen, heilutti harjaansa ja karjui

kirkonmäelle päin! Sen ympärillä oli väkeä enemmän kuin kirkossa; kun

se hetkiseksi asettui, taputtelivat he sitä ja mittailivat sen rintaa,

kaulaa ja lapoja ja avasivat suun katsellakseen sen hammastarhaa, mutta

niin pian kuin joku toinen hevonen hirnui, riistäytyi se heistä irti,

nousi takajaloilleen ja karjui taas. Se oli katselijoiden mielestä

komeinta, mitä saattaa ajatella! Minä puolestani en kai koskaan

myöhemmin ole ollut mistään niin ylpeä kuin silloin olin Blakkenista,

seisoessani talonpoikien joukossa ja kuunnellessani heidän paukkuvia

kiitospuheitaan.

Ja tälle voittokulkunsa huippukohdalle minä sen jätän. Jouduin

maailmalle ja sain muita ihailun esineitä ja sankareita seurattavakseni.