Hejdegården.
Kirjeesi olen vastaanottanut, mutta sinä näytät aikovan antaa minun
pysyä yhtä viisaana. Tai ehkä tämä onkin vastaus, minä en tiedä. Minä
en uskalla kirjoittaa sinulle mitään siitä mitä tahtoisin kirjoittaa,
sillä minä en tunne sinua. Mutta ehket sinäkään tunne minua.
Älä uskokaan, että minä enää olen sellainen juusto, josta sinä
puristelit vettä, kun minä näin sinun tanssivan. Minä olen senjälkeen
ollut kuivumassa monilla hyllyillä. Enkä minä myöskään enää ole niiden
pitkäkarvaisten koirien kaltainen, joidenka korvat heti riippuvat
lupussa ja jotka pelkäävät ihmisiä, niinkuin minä ennen. Ne ovat
olleita ja menneitä.
Kirjeesi oli aika leikkisä; mutta leikkiä oli sellaisissa paikoissa,
joissa ei ensinkään olisi tarvittu leikkiä; sillä kyllä sinä minut
ymmärsit ja kyllä sinun olisi pitänyt tietää, etten minä kysynyt
pilanpäiten, vaan kun en viime aikoina ole voinut ajatella mitään
muuta kuin sitä mitä kysyin. Mutta vastaukseksi tuli vain leikkiä ja
lorua.
Hyvästi, Marit Hejdegärd, parasta on, etten katsele sinua liiaksi,
niinkuin katselin tanssiasi. Toivotan sinulle hyvää ruokahalua ja unta
ja että saisit uuden kankaasi valmiiksi ja ennen kaikkea, että loisit
lumen pois kirkonovelta.
Kunnioittavimmin
_Öyvind Thoresen Pladsen_.
* * * * *
Agronoomi Öyvind Thoresenille maanviljelyskoululla.
Huolimatta vanhasta iästäni ja silmieni heikkoudesta ja särystä
oikeassa lonkassani täytyy minun antaa perään, kun nuoriso vaatii;
sillä se tarvitsee meitä, kun on työntänyt päänsä loukkoon. Se
houkuttelee ja itkee, kunnes on päässyt irti, mutta sitten se paikalla
lentää tiehensä eikä enää kuuntele meitä.
Asia koskee Maritia; hän on nyt pyytänyt niin kauniisti, että minä
kirjoittaisin hänen seurakseen; sillä hän ei uskalla kirjoittaa
yksin. Minä olen lukenut kirjeesi; tyttö luuli olevansa tekemisissä
Jon Hatlenin tai jonkun muun narrin kanssa, eikä miehen, jonka
koulumestari Baard on kasvattanut; mutta tie nousikin pystyyn. Olet
sinä kuitenkin ollut liian ankara; sillä on sellaisia naisia, jotka
nauravat etteivät itkisi eikä itkun ja naurun välillä ole mitään eroa.
Mutta se on minulle mieleen, että sinä otat vakavat asiat vakavalta
kannalta; sillä muuten et sinä voisi nauraa leikille.
Mitä taas tulee siihen, että teidän mielenne palaa toisiinne, saattaa
sen huomata monesta seikasta. Tyttöä minä useasti olen epäillyt,
sillä hänen mielensä on kuin tuulen kulku; mutta nyt minä kuitenkin
tiedän, että hän on vastustanut Jon Hatlenia, josta hänen isoisäänsä
on syttynyt suuri viha. Hän kävi iloiseksi, kun sinun tarjouksesi tuli
ja kun hän laski leikkiä, ei se ollut pahassa tarkoituksessa, vaan
ilossa. Hän on saanut kärsiä paljon ja sen on hän tehnyt siitä syystä,
että hän tahtoi odottaa sitä, jonka perään hänen mielensä paloi. Mutta
silloin et sinä tahdo ottaa häntä, vaan viskaat hänet menemään kuin
pahankurisen lapsen.
Tämän minä tahdon sinulle kertoa. Ja sen neuvon minä lisään, että
hänen kanssaan sinun pitää sopia, sillä taistelemista voit saada
siltä. Minä olen kuin vanhus, joka on nähnyt kolme polvea; minä tunnen
hulluudet ja niiden kulun.
Äidiltäsi ja isältäsi terveisiä, he odottavat sinua. Mutta siitä
en aikaisemmin ole tahtonut kirjoittaa, ettet tuskastuisi. Isääsi
et tunne; sillä hän on niinkuin puu, joka ei päästä huokausta
ennenkuin se hakataan. Mutta jos tilaisuutta joskus tulee, niin sinä
opit tuntemaan hänet ja sinä tulet ihmettelemään niinkuin runsasta
saalista. Hän on ollut alakuloinen ja hiljainen maallisissa asioissa,
mutta äitisi on keventänyt hänen mieltään maallisesta levottomuudesta
ja nyt on päivän kirkkaus sille koittanut.
Nyt sumenevat silmäni eikä käsi enää kulje. Sentähden antaudun minä
Hänen huomaansa, jonka silmä aina valvoo ja jonka käsi ei koskaan väsy.
_Baard Andersen Opdal_.
* * * * *
Öyvind Pladsenille!
Sinä näyt olevan minulle suuttunut ja se koskee minuun kovasti, sillä
en minä sitä sillä lailla tarkoittanut, vaan minä tarkoitin hyvää.
Minä muistan, että monesti en ole ollut sinulle oikein hyvä ja sitä
minä nyt kirjoitan sinulle, mutta et saa näyttää tätä kenellekään.
Kerran minä sain sen mitä tahdoin ja silloin en ollut hyvä; mutta nyt
ei kukaan enää välitä minusta ja minun on paha ollakseni. Jon Hatlen
on tehnyt minusta pilalaulun ja sitä kaikki pojat laulavat enkä minä
uskalla mennä mihinkään tanssiin. Molemmat vanhukset tietävät sen
ja minä kuulen alituisesti pahoja sanoja. Mutta minä istun yksin ja
kirjoitan ja sinä et saa sitä näyttää.
Sinä olet oppinut paljon ja voisit antaa minulle neuvoja, mutta sinä
olet nyt kaukana. Minä olen usein ollut vanhempiesi luona ja minä
olen puhunut äitisi kanssa ja meistä on tullut hyvät ystävät; mutta
minä en uskalla sanoa mitään, sillä sinä kirjoitit niin kummallisesti.
Koulumestari pitää minua vain pilkkanaan eikä hän tiedä mitään
pilkkalaulusta; sillä ei kukaan uskalla laulaa hänelle sellaisia. Nyt
minä olen yksin enkä voi puhua kenenkään kanssa; minä muistan sen
ajan, kun me olimme lapsia ja sinä olit niin hyvä minulle ja minä sain
aina istua kelkassasi. Mutta nyt minä toivoisin, että taas olisin
lapsi.
En enään uskalla pyytää sinua vastaamaan, sillä en uskalla. Mutta jos
sinä vastaisit minulle vain yhdenkin kerran, niin aina muistaisin sen,
Öyvind.
_Marit Knudsdotter_.
Ole hyvä ja polta tämä kirje; en edes tiedä uskallanko lähettää sen.
* * * * *
Rakas Marit!
Kiitos kirjeestä; sinä olet kirjoittanut sen onnellisena hetkenä. Ja
nyt minä sanon sinulle, Marit, että minä pidän sinusta niin, etten
enää tahdo saada olluksi täällä, ja jos sinäkin pidät minusta, niin
Jonin pilkkalaulu ja muut pahat sanat ovat vain lehtiä, joita puussa
on liian paljon. Sitten kun minä sain sinun kirjeesi, olen kuin uusi
ihminen, sillä minä olen saanut uutta voimaa enkä minä pelkää ketään
maailmassa. Kun minä olin lähettänyt sen edellisen kirjeen, kaduin
sitä niin, että tulin melkein kipeäksi, ja nyt sinä saat kuulla mikä
seuraus siitä oli. Johtaja vei minut erilleen ja kysyi, mikä minua
vaivasi; hän luuli minun lukevan liikaa. Sitten hän sanoi minulle,
että minä, kun minun vuoteni on kulunut umpeen, saan olla täällä
vuoden lisää ja ihan vapaasti ja auttaa häntä yhdessä ja toisessa
työssä, mutta hän opettaa minua. Silloin minä ajattelin, että työ
on ainoa, johon minä saatan turvautua, ja minä kiitin; enkä minä
vieläkään kadu sitä, vaikka nyt minä ikävöin sinun luoksesi; sillä
jota kauemmin minä olen täällä, sitä suuremmalla syyllä voin sitten
pyytää sinua. Kuinka iloinen minä nyt olen, minä teen työtä kolmen
edestä, enkä jää jäljelle missään! Mutta minä lähetän sinulle kirjan,
jota minä nyt luen; sillä siinä on paljon rakkaudesta. Illalla minä
sitä luen, kun muut nukkuvat ja silloin minä myöskin uudelleen luen
sinun kirjeesi. Oletko ajatellut, koska me tapaamme toisemme? Sitä
minä niin usein ajattelen ja minun pitää myöskin ajatella sitä ja
se on niin hauskaa. Mutta minä olen iloissani, että olen töhrinyt
ja kirjoittanut näin paljon, vaikka ennen oli niin raskasta;
sillä nyt minä voin sanoa sinulle mitä tahdon ja samalla hymyillä
sydämessäni. Minä annan sinun luettavaksesi monta kirjaa, niin sinä
näet, kuinka paljon vastusta niillä on ollut, jotka oikein ovat
pitäneet toisistaan, niin että he mieluummin ovat kuolleet surusta
kuin luopuneet toisistaan. Ja sillä lailla mekin teemme ja teemme sen
suurella ilolla. Onhan siihen kyllä melkein kaksi vuotta kun me näemme
toisemme ja vielä kauemmin kun saamme toisemme; mutta jokaiselta
kuluvalta päivältä sinne tosin on päivä vähemmin; sillä lailla meidän
täytyy ajatella tehdessämme työtä.
Seuraavassa kirjeessä minä kirjoitan niin monesta asiasta, mutta tänä
iltana ei minulla enään ole paperia ja muut nukkuvat. Minä panen siis
maata ja ajattelen sinua ja ajattelen sinua siihen asti kun nukun.
Ystäväsi
_Öyvind Pladsen_.
Yhdeksäs luku.
Eräänä lauantaina juhannuksen aikaan souti Thore Pladsen järven
poikki noutamaan poikaansa, jonka iltapäivällä piti palata
maanviljelyskoulusta. Hän oli nyt käynyt sen loppuun. Äiti oli
päiväkausia aikaisemmin ottanut avukseen palkkavaimon, kaikki oli
pestynä ja puhdistettuna, kamari oli jo aikoja sitten pantu kuntoon,
sinne oli tehty uuni ja siellä piti Öyvindin asua. Tänään kantoi äiti
sinne tuoreita lehtiä, toi puhtaita liinavaatteita, järjesti vuoteen
ja katsahti tuon tuostakin ulos, eikö venettä näkyisi järvellä. Tuvassa
oli paljon puuhaa ja aina puuttui jotakin; tai piti ajaa pois kärpäsiä
ja kamarissa oli aina tomua, alituisesti tomua. Vielä ei näkynyt
venettä. Äiti nojautui ikkunanpieleen ja katsoi ulos; silloin kuuli hän
askelia tieltä, ihan likeltään ja käänsi päätään; koulumestari siellä
hiljaa tuli alas tietä, sauvaansa nojaten, sillä lonkka oli huono.
Viisaat silmät liikkuivat levollisina päässä; hän pysähtyi lepäämään ja
nyökkäsi emännälle päätään:
— Eivätkö vielä ole tulleet?
— Eivät, mutta voivat minä hetkenä hyvänsä olla täällä.
— Tänään on hyvä heinäpouta.
— Mutta vanhan ihmisen kuuma kävellä.
Koulumestari vilkaisi häneen hymyillen.
— Jokos nuoria tänään on näkynyt?
— Johan se kävi tässä, mutta meni taas.
— Niin, niin; kai niiden illalla pitää jossakin tavata.
— Kai, kai; Thore vain sanoo, etteivät he saa
tavata hänen talossaan, ennenkuin vanhukset ovat antaneet
suostumuksensa.
— Oikein, oikein.
Hetken perästä huudahti äiti:
— Mutta taitavat jo tulla!
Koulumestari katsoi kauan järvelle.
— Ne ne ovat.
Äiti meni pois ikkunasta ja koulumestari tuli sisään. Kun hän hetkisen
oli levännyt ja juonut, läksivät he rantaan, veneen viilettäessä heitä
vastaan täyttä vauhtia; sillä sekä isä että poika soutivat. He olivat
heittäneet takit yltään, airojen alla kävi valkoinen kuohu, sentähden
oli vene pian heidän rinnallaan, Öyvind käänsi päätään, nosti silmänsä
ja näki äidin ja koulumestarin valkamassa.
— Hyvää päivää, hyvää päivää koulumestari! huusi hän ja lepuutti
airojaan.
— Kuinka hänen äänensä on käynyt mieheväksi!
sanoi äiti ja kasvot loistivat. — Voi ei, yhtä vaalea hän on kuin
ennenkin! lisäsi hän samassa.
Koulumestari otti vastaan veneen, isä irroitti airot, Öyvind
hyppäsi hänen ohitseen maihin, ojensi ensin kätensä äidille, sitten
koulumestarille, hymyili ja nauroi, ja rupesi, ihan vasten talonpoikien
tapaa, heti kertomaan tutkinnosta, matkasta, johtajan todistuksesta ja
hyvistä tarjouksista; hän kyseli vuodentuloa ja tuttavia, paitsi yhtä;
isä kanniskeli tavaroita, mutta hänenkin teki mieli kuunnella, hän
arveli sentähden, että olkoot siellä ja läksi mukaan sisään. Ja sitten
sitä mentiin, Öyvind nauroi ja kertoi ja äiti nauroi hänkin, sillä
hän ei ensinkään tietänyt mitä sanoisi. Koulumestari asteli hitaasti
rinnalla ja katseli poikaa viisain silmin, isä kulki kunnioittaen vähän
etempänä. Ja niin he tulivat kotiin, Öyvind iloitsi kaikesta mitä
näki, ensinnä siitä, että rakennus oli maalattu, sitten siitä, että
myllyä oli laajennettu, sitten siitä, että lyijyikkunat olivat otetut
pois tuvasta ja kamarista ja vihreän lasin sijaan pantu valkoista
lasia ja puitteita suurennettu. Kun hän tuli sisään, näytti kaikki
niin ihmeen pieneltä, ettei hän ensinkään muistanut sitä sellaiseksi,
mutta niin hauskalta. Kello kaakatti kuin lihava kana, tuoleissa oli
leikkauksia, jotka melkein näyttivät aikovan puhua, hän tunsi joka
kupin katetulla pöydällä, uuni hymysi valkeaksi kalkittuna tervetuloa;
lehvät lemusivat pitkin seiniä, katajat lattialla tiesivät juhlaa. He
asettuivat syömään; mutta ei syömisestä tullut paljon mitään, sillä hän
puheli lakkaamatta. He tarkastelivat nyt jokainen häntä levollisemmin,
huomasivat eroavaisuutta ja yhtäläisyyttä, ja katselivat, mikä hänessä
oli ihan uutta, aina sinisiin verkavaatteisiin asti, jotka olivat hänen
yllään. Kun hän oli kertonut pitkän jutun jostakin toveristaan ja
vihdoin lakkasi, syntyi pieni hiljaisuus. Silloin virkkoi isä:
— Ymmärrän tuskin ainoaa sanaa siitä mitä sinä puhut, poika; sinä
puhut niin tavattoman nopeaan.
Kaikki purskahtivat nauruun, Öyvind ylinnä; hän kyllä tiesi, että se
oli totta, mutta hänen oli mahdoton puhua hitaammin. Kaikki uusi, mitä
hän pitkällä retkellään oli nähnyt ja oppinut, oli niin vallannut hänen
mielikuvituksensa ja käsityskykynsä ja niin kokonaan karkoittanut hänet
tavallisista oloistaan, että voimat, jotka kauan olivat levänneet,
olivat ikäänkuin riehaantuneet ja pää joutui alituiseen työhön. Sitten
he huomasivat, että hänen oli tapana silloin tällöin toistaa paria
kolmea sanaa, ihan mielivaltaisesti, kiireissään; ikäänkuin hän olisi
kompastunut omiin askeliinsa. Välistä se teki naurettavan vaikutuksen,
mutta sitten hän nauroi ja sen tien se unohtui. Koulumestari ja isä
istuivat vakoilemassa, olisiko huolellisuudesta kadonnut jotakin;
mutta ei se siltä näyttänyt: kaikkea hän ajatteli, muistutti itse,
että vene olisi tyhjennettävä, otti paikalla auki tavaransa ja ripusti
vaatteita nauloihin, näytti kirjojaan ja kelloaan ja kaikkea uuttaan,
ja äiti sanoi, että sitä oli pidetty hyvin. Pieneen huoneeseensa hän
oli tavattoman ihastunut; aluksi hän aikoi jäädä kotiin auttamaan
heinänkorjuussa ja lukemaan. Minne hän sitten joutuisi, sitä hän
ei tiennyt, mutta se oli yhdentekevää. Hänen ajatuksensa juoksivat
voimakkaina ja reippaina, niin että oikein virkisti, hän toi ilmi
tunteensa niin vireästi, että oikein teki hyvää sille, joka kaiken
vuotta on tottunut pidättymään. Koulumestari kävi kymmenen vuotta
nuoremmaksi.
— Nyt on siis päästy näin pitkälle, sanoi hän ilosta säteillen
noustessaan lähtemään.
Kun äiti palasi tapansa mukaan saattamasta häntä porraskivelle, pyysi
hän Öyvindin kamariin.
— Joku odottaa sinua täällä kello yhdeksän, kuiskasi hän.
— Missä?
— Vuorella.
Öyvind katsahti kelloa, ja se kävi jo yhdeksättä. Sisällä ei hän saanut
odotetuksi, vaan meni ulos, kapusi vuorelle ja jäi siihen katselemaan.
Rakennuksen katto oli ihan vuoren alla; pensaat katolla olivat
kasvaneet, nuoret puut hänen ympärillään olivat niinikään tulleet
suuremmiksi ja hän tunsi jokikisen. Hän katseli alas tielle, joka
kulki vuoren syrjää myöten, metsä toisella puolella. Tie oli harmaa ja
vakava, mutta metsä hymyili kaikenkaltaisessa lehdessä; puut olivat
korkeat ja suorat, pienellä lahdella näkyi haaksi, purjeet lerpallaan;
se kuljetti lankkuja ja lautoja ja odotti tuulta. Hän katseli vettä,
joka oli kantanut häntä edestakaisin; se lepäsi kiiltävän tyynenä,
muutamia vesilintuja lensi järven poikki, mutta ääntä päästämättä;
sillä oli myöhäistä. Isä näkyi tulevan myllyltä, hän pysähtyi
porraskivelle ja jäi, kuten poikakin, katselemaan; sitten hän
läksi rantaan panemaan venettä yökorjuuseen. Äiti ilmestyi talon
toiselle puolelle, sillä hän tuli keittiöstä; hän katsahti vuorelle
päin, astellessaan pihan poikki viemään jotakin kanoille, katsahti
uudelleen ja hyräili. Öyvind istuutui odottamaan; pensaikko oli tiheää,
joten ei hän saattanut nähdä kauas, mutta hän tarkkasi pienintäkin
ääntä. Kauan pettivät häntä linnut kahahtaessaan ilmaan, tai hyppäsi
joku orava toiseen puuhun. Mutta vihdoin kuuluu kauempaa ritinää,
ritinä vaikenee ja alkaa taasen kuulua; poika nousee, sydän sykkii ja
veri karkaa kasvoille; vihdoin avautuu pensaikko, mutta sieltä tulee
suuri villakoira, joka hänet nähdessään jää seisomaan kolmelle jalalle
eikä liiku. Se on Ylä-Hejdegårdenen koira ja ihan sen takana kuuluu
taas kahinaa, koira kääntää päätään ja vainuaa — jo tulee Marit.
Hame tarttui kiinni pensaaseen, hän kääntyi sitä irroittamaan, ja
sellaisena Öyvind hänet ensinnä näki. Hänen päänsä oli paljaana,
hiukset kiinnitetyt ylös, kuten tytöillä tavallisesti arkioloissa;
hänen yllään oli karkea, ruudullinen liivihame ilman hihoja, kaulassa
ei ollut muuta kuin paidan alaskääntyvä kaulus; hän oli salaa lähtenyt
niityltä eikä uskaltanut millään lailla koristaa itseään. Hän nosti
katseensa, pää kallellaan ja hymyili; valkeat hampaat loistivat ja
silmät välkähtivät puoleksi ummistettujen luomien alta; vähän aikaa
hän siinä arasteli, mutta sitten hän läksi tulemaan ja punastui
punastumistaan joka askeleelta, Öyvind astui häntä vastaan ja otti
hänen kätensä molempien käsiensä väliin. Tyttö painoi päänsä syvälle
alas. Sillä lailla seisoivat he kauan.
— Kiitos kaikista kirjeistäsi, sanoi ensinnä Öyvind, ja kun tyttö
silloin hiukkasen nosti katsettaan ja hymyili, tunsi poika, että hän on
veitikkamaisin noita, minkä metsässä ikinä saattaa tavata; mutta hän
oli kun olikin kiikissä ja tyttö samaten.
— Kuinka sinä olet tullut suureksi! sanoi tyttö ja tarkoitti ihan
toista kuin sanoi.
Hän rupesi katselemaan häntä enemmän ja enemmän ja hymyili
hymyilemistään ja poika hymyili hänkin; mutta he eivät sanoneet mitään.
Koira oli istuutunut vuorensyrjälle ja katseli taloa. Thore huomasi
koiranpään alhaalla vedessä eikä kuolemakseen saattanut käsittää, mikä
sieltä vuorelta näkyi.
Vihdoin nuoret sitten päästivät toistensa kädet ja rupesivat vähitellen
puhumaan. Ja kun Öyvind ensin oli päässyt alkuun, kävi hän niin
puheliaaksi, että tytön täytyi ruveta nauramaan häntä.
— Niin, näetkös sinä, se on sellaista, kun minä olen iloinen, oikein
iloinen, näetkös! ja silloin kun meidän välimme selveni, oli kuin
minussa olisi auennut lukko, auennut, näetkös.
Tyttö nauroi ja sanoi:
— Minä osaan melkein ulkoa kaikki ne kirjeet,
jotka sinä olet lähettänyt.
— Entä minä sitten! Mutta sinä kirjoitit aina niin
lyhyesti.
— Kun sinä aina tahdoit niin pitkiä.
— Ja kun minä tahdoin, että olisi kirjoitettu pitemmältä jostakin
asiasta, luikersit sinä aina tiehesi.
— Minä näytän koreimmalta, kun ei minusta näy kuin pyrstö! sanoi
sinipiika.
— Mutta tottakin! sinä et koskaan ole kertonut minulle kuinka sinä
pääsit eroon Jon Hatlenista.
— Minä nauroin.
— Kuinka?
— Nauroin; etkö sinä tiedä mitä nauraminen on?
— Kyllä; osaanhan minä nauraa!
— Saadaan nähdä!
— Kaikkia tässä kuulee! Täytyyhän minulla olla jotakin nauramisen syytä.
— Minä en tarvitse syytä, kun olen iloinen.
— Oletko nyt iloinen, Marit?
— _Nauranko_ minä sitten nyt?
— Naurat! ja poika otti hänen molemmat kätensä, ja läiskäytti niitä
yhteen, häneen katsellen.
Kamalla rupesi koira murisemaan, selkäkarvat nousivat pystyyn ja
se alkoi haukkua alas, yhä kiukkuisemmin ja kiukkuisemmin, vihdoin
ihan vimmoissaan. Marit läksi peloissaan pakoon, mutta Öyvind meni
vuorensyrjälle ja katsahti alas. Koira haukkui hänen isäänsä, joka
seisoi ihan vuoren alla kädet housuntaskuissa ja katseli koiraa.
— Oletko sinäkin siellä? Mitä hullua koiraa sinä siellä haukutat?
— Se on Hejdegårdenen koira, vastasi Öyvind hiukan hämillään.
— Mitä hittoa se sinne on tullut?
Mutta äiti oli kurkistanut ulos kyökistä, sillä hän oli kuullut melun,
ja hän ymmärsi kaikki tyyni nauroi ja vastasi:
— Se koira juoksentelee täällä joka päivä ei se min ihmeellistä ole.
— Onpa se äreä koira.
— Se lauhtuu, kun sitä taputtaa, arveli Öyvind ja taputti sitä.
Koira lakkasi haukkumasta, mutta murisi. Isä läksi tyyntyneenä sisään ja
nuoret pelastuivat.
— Menihän se tällä kertaa, sanoi Marit, kun he taas tapasivat toisensa.
— Arveletko, että vasta käy pahemmin?
— Minä tiedän yhden, joka pitää meitä silmällä
— Vaarisiko?
— Niin juuri.
— Ei hän meille mitään tee.
— Ei sillä tavalla.
— Ja sen sinä lupaat?
— Sen minä lupaan, Öyvind.
— Kuinka sinä olet kaunis, Marit!
— Sanoi kettu korpille ja sai juuston.
— Tietysti minäkin tahdon juuston.
— Mutta sinä et saa sitä.
— Mutta minä otan sen.
Tyttö käänsi päätään, poika ei ottanut.
— Kuulepa, Öyvind, mitä minä sanon! ja tyttö katsahti häneen syrjästä.
— No?
— Kuinka sinä olet tullut häijyksi!
— Annat sinä minulle sentään juuston.
— Ei, minä en tahdo! ja tyttö kääntyi taasen poispäin... — Nyt minun
täytyy lähteä, Öyvind.
— Minä saatan sinua.
— Mutta ei metsää kauemmaksi; sillä vaari voisi sinut nähdä.
— En metsää kauemmaksi. Tyttö kulta, oikeinko sinä juokset?
— Emmehän me voi kulkea rinnan täällä.
— Mutta emmehän me sitten yhdessä kuljekaan.
— Ota minut sitten!
Tyttö juoksi, poika perässä, ja pian tarttui tyttö kiinni pensaisiin
niin että poika sai hänet kiinni.
— Olenko minä nyt saanut kiinni sinut ikipäiviksi, Marit?
Poika piteli käsiään hänen ympärillään.
— Etköhän, vastasi tyttö hiljaa ja hymyili, mutta puna oli poskilla ja
hän oli samalla vakava.
Ei, nyt sen pitää tapahtua! ajatteli poika ja aikoi suudella häntä;
mutta tyttö taivutti päänsä hänen käsivartensa alle, nauroi ja läksi
juoksemaan. Viimeisten puiden luona hän pysähtyi.
— Koska me taas tapaamme? kuiskasi hän.
— Huomenna, huomenna! kuiskasi Öyvind takaisin.
— Huomenna!... Hyvästi! Tyttö taas juoksemaan.
— Marit! Hän pysähtyi.
— Se oli mukavaa, että me ensinnä tapasimme täällä vuorella.
— Niin oli! ja tyttö juoksi taas.
Öyvind katseli kauan hänen jälkeensä; koira hyppäsi haukkuen edellä,
tyttö perässä, koettaen sitä rauhoittaa. Öyvind kääntyi, otti lakkinsa,
viskasi sen korkealle ilmaan, otti vastaan ja viskasi taas menemään.
— Nyt minusta taitaa tulla iloinen poika! virkkoi hän ja läksi
laulellen kotiin.
Kymmenes luku.
Eräänä iltapäivänä myöhemmin kesällä, kun äiti ja palvelustyttö olivat
haravoimassa ja isä ja Öyvind kantoivat heiniä latoon, tuli pieni
lakiton ja paljasjalka poika juosten alas mäkiä ja suinpäin vainion
poikki Öyvindin luo, ja antoi hänelle lipun.
— Sinäpä vasta juosta osaat! sanoi Öyvind.
— Minä saan siitä maksun, vastasi poika.
Kun kysyttiin, tuleeko siihen vastausta, sanoi hän ei, ja läksi
menemään pois takaisin vuoren poikki; sillä joku oli tulossa tietä
myöten hänen perässään, kertoi hän. Öyvindin oli vaikea avata lippua,
sillä ensin se oli pantu paperiliuskaan ja sitten köytetty kiinni ja
vihdoin sinetöity lakalla. Lippuun oli kirjoitettu:
"Nyt hän on tulossa; mutta se käy hitaasti. Juokse metsään piiloon.
"_Se, jonka sinä kyllä tiedät_."
Totta totisesti en tiedäkään, ajatteli Öyvind ja loi uhkamielisen
katseen ylöspäin. Ei kestänytkään kauan ennenkuin ylimmälle mäelle
ilmestyi vanha mies; hän lepäsi hiukan, käveli taas ja lepäsi taas;
sekä Thore että vaimo pysähtyivät katsomaan. Mutta Thore nauroi pian,
kun sensijaan vaimon muoto muuttui.
— Tunnetko sinä hänet?
— Eipä siinä juuri voi erehtyä.
Isä ja poika ryhtyivät taas kantamaan heiniä,
mutta poika sovitti työnsä niin, että he aina olivat yhdessä. Vanhus
likeni hitaasti kuin äreä länsituuli. Hän oli hyvin pitkä ja lihavahko;
jalat olivat huonot ja hän kulki askel askeleelta, raskaasti nojaten
sauvaansa. Pian hän pääsi niin likelle, että he saattoivat nähdä
hänet tarkkaan; hän pysähtyi, otti lakin päästään ja pyyhki hikeä
liinaan. Hänen päänsä oli kalju, syvälle niskaan asti; kasvot olivat
pyöreät ja kokoonpainuneet, pienet silmät vilkkuivat kipinöiden,
kulmakarvat olivat tuuheat ja suussa kaikki hampaat. Hän puhui terävin,
määkivin äänin, joka ikäänkuin hyppi kivien ja kantojen poikki;
mutta r-äänteessä se silloin tällöin viipyi suurella mielihyvällä,
läksi sitten livertämään kyynärän mittoja ja äänen nuotti teki
samalla valtavan hyppäyksen. Nuorempana oli hänet tunnettu iloisena,
äkkipikaisena miehenä; vanhana oli kaikkinainen vastoinkäyminen tehnyt
hänet äreäksi ja epäluuloiseksi.
Thore ja hänen poikansa tekivät monta retkeä edestakaisin ennenkuin Ole
pääsi perille; he ymmärsivät molemmat, ettei hän kulje hyvillä asioilla
ja sentähden tuntui kahta lystikkäämmältä, että sitä tuloa niin kesti.
Molemmat liikkuivat he hyvin vakavina ja puhelivat hiljaa keskenään,
mutta kun ei matkasta näyttänyt loppua tulevankaan, rupesi se tuntumaan
hullunkuriselta. Ainoa sattuva sana saattaa tällaisissa sytyttää naurun
soimaan, varsinkin kun naurun vaara on tarjolla. Kun hän vihdoin oli
vain muutaman sylen päässä, eikä koskaan näyttänyt aikovan päästä
niiden päähän, sanoi Öyvind hiljaa ja kuivasti:
— Tuolla miehellä mahtaa olla raskas kuorma. Eikä enempää tarvittu.
— Oletko hullu! kuiskasi isä, vaikka itsekin nauroi.
— Uhhuh! puhki Ole mäessä.
— Hän panee kurkkuansa kuntoon, kuiskasi Thore. Öyvind laskeutui
polvilleen heinäruon eteen, kätki pään heiniin ja purskahti nauramaan.
Isä kumartui hänkin.
— Mennään latoon, kuiskasi hän, otti sylin täyteen heiniä ja läksi
menemään.
Öyvind kiskasi käsiinsä pienen tukon, juoksi perässä, vääränä naurusta
ja pääsi ensinnä latoon. Isä oli vakava mies, mutta kun hän joutui
naurupäälle, nauraa tyrski hän ensin pienissä otteissa, sitten ne
pitenivät pitenemistään, ja väliin tuli liverryksiä, kunnes kaikki
suli ainoaksi pitkäksi ulinaksi, jonka jälkeen aalto seurasi aaltoa,
päät yhä pitempinä hyrskyinä. Nyt hän oli päässyt alkuun, poika oli
pitkänään permannolla, isä seisoi kumarassa hänen vieressään ja molemmat
nauroivat niin että jyrisi. Silloin tällöin heille tuli tällaisia
naurunpuuskia, mutta tämä tuli sopimattomaan aikaan, vakuutti isä.
Vihdoin eivät he käsittäneet mihin joutuisivat, sillä varmaan vanhus jo
oli tullut taloon.
— Minä en lähde ulos, sanoi isä, — ei minulla ole mitään tekemistä
hänen kanssaan.
— En minäkään mene, vastasi Öyvind.
— Uhhuh, kuului ihan ladon seinustalta. Isä uhkasi poikaa:
— Etkö lähde siitä!
— Menkää te ensin!
— Ei, lähde sinä nyt vaan!
— Kun te ensin menette! ja he varistelivat heiniä toistensa vaatteista
ja astuivat hyvin vakavina ulos.
Kun he tulivat portaitten alle, näkivät he Olen seisovan kääntyneenä
kyökinoveen päin, ikäänkuin hän siinä olisi punninnut asioita; hän
piti lakkia samassa kädessä, jossa keppi oli, ja pyyhki liinalla
hikeä kaljulta otsaltaan, mutta pöyhi samalla hiussuortuviaan niskassa
ja korvan takana, niin että ne jäivät törröttämään, Öyvind pysytteli
isän takana; isän täytyi sentähden olla hiljaa, ja tehdäkseen lopun
tuskallisesta äänettömyydestä, lausui hän tavattoman vakavasti:
— Vai olette te lähtenyt kävelemään.
Ole kääntyi, loi häneen terävän katseen ja pani lakin paikoilleen
ennenkuin vastasi.
— Pitää välistä lähteä.
— Olette ehkä väsyksissä, ettäkö käy sisään?
— Kyllä minä tässä seisoallani lepään; minulla ei ole pitkältä asiaa.
Samassa raoitettiin kyökinovea; emännän ja Thoren välillä seisoi vanha
Ole, lakinlippi silmillä; sillä lakki oli käynyt liian suureksi, kun
hiukset olivat lähteneet. Nähdäkseen nojasi hän päätään aika lailla
taaksepäin, keppi oli oikeassa kädessä ja vasenta piti hän puuskassa,
paitsi silloin kun liikutteli sitä; eikä hän koskaan liikutellut sitä
sen enempää kuin että vei sen puolitiehen ulomma itseään ja piti sitä
siinä arvossa vartijana.
— Onko tuo tuolla takanasi poikasi? alkoi hän kiivaasti.
— Niinhän ne sanovat.
— Öyvindhän hänen nimensä on?
— Öyvindiksihän ne häntä sanovat.
— Hän on käynyt sellaisessa peltoviljelyskoulussa siellä etelän
puolella?
— Sellaisessahan hän on ollut.
— Kas, tyttäreni, taikka tyttärentyttäreni, se Marit, on tullut
hulluksi viime aikoina.
— Sehän on ikävää se.
— Hän ei tahdo mennä naimisiin.
— Tosiaanko?
— Hän ei huoli ketään niistä talonpojista, jotka käyvät pyytämässä.
— Vai niin!
— Ja se kuuluu olevan tuon syy tuolla.
— Vai niin?
— Hän kuuluu panneen hänen päänsä pyörälle; juuri tuo tuolla, poikasi
Öyvind.
— Helkkarissa!
— Kas, minä en kärsi, että joku tulee ottamaan hevosiani, kun minä vien
ne tunturille, enkä kärsi, että joku tulee ottamaan tyttäriäni, kun
minä päästän ne tanssiin, en kärsi sitä ensinkään.
— Tietysti ette.
— Minä en voi juosta perässä; minä olen vanha, en voi vartioida.
— Ette — ette!
— Ja katso, minä tahdon pitää järjestystä talossani; tuossa on tukin
paikka ja tuossa kirveen, ja tuossa veitsen; ja tuosta on laastava ja
tuonne ovat rikat heitettävät, ei oven eteen, vaan tuonne nurkkaan,
juuri sinne eikä minnekään muualle. Ja kun minä sanon tytölle: ei
tuota, vaan tuo! niin hänen pitää ottaa hänet — eikä toista!
— Tietysti.
— Mutta hän ei tottele; kolme vuotta hän nyt on pannut vastaan ja kolme
vuotta on meidän välimme ollut huono. Se on paha se; ja tuo tuolla on
syypää, ja nyt minä sanon hänelle niin, että sinäkin sen kuulet, joka
olet hänen isänsä, ettei se kannata; hänen on lopetettava.
— Vai niin, vai niin.
Hetkisen katseli Ole Thoreen, sitten hän sanoi:
— Sinä vastaat niin lyhyesti.
— Makkara ei ole sen pitempi.
Öyvindin täytyi naurahtaa, vaikkei hän ollut ensinkään naurutuulella.
Mutta rehellisten ihmisten mielessä ei pelosta koskaan ole pitkä matka
nauruun ja nyt hän rupesi kallistumaan naurun puolelle.
— Mitä sinä naurat? kysyi Ole lyhyeen ja terävästi.
— Minäkö?
— Minuako sinä naurat?
— Herra varjelkoon! mutta hänen oma vastauksensa herätti hänessä
naurunhalua.
Tämän huomasi Ole ja raivostui. Sekä Thore että Öyvind koettivat
sovittaa syytään vakavin kasvoin ja pyytämällä vierasta sisään; mutta
kolmen vuoden vihat purkautuivat nyt ilmoille ja niitä oli mahdoton
pysäyttää.
— Älä sinä rupeakaan tekemään minusta pilkkaa, alkoi hän. — Minä
täytän velvollisuuteni, kun parhaimman ymmärrykseni mukaan valvon
lapsenlapseni onnea, enkä välitä mokomien penikkojen naurusta
ensinkään. Ei kukaan kasvata tyttöjä viskatakseen niitä ensimmäiseen
torppaan, joka avaa ovensa, eikä kukaan hoida taloaan neljääkymmentä
vuotta antaakseen kaikki tyynni sille, joka vaan ensinnä panee tytön
pään pyörälle. Tyttäreni kulki siinä ja läntysteli, kunnes sai mennä
naimisiin roiston kanssa ja hän joi heidät molemmat kumoon ja minä
sain ottaa lapsen ja maksaa lystit; mutta tyttärentyttäreni ei tule
käymään samalla tavalla, auta armias, ei tulekaan! nyt sinä tiedät
sen! — Ja minä sanon sen sinulle, että niin totta kuin minä olen Ole
Nordistuen Heijdegårdenesta, niin pappi ennemmin panee kuulutukseen
Nordalin metsän tontut, kuin hän pudottaa saarnatuolista sellaisia
nimiä kuin Maritin ja sinun, senkin joulupukki! Vai aiot sinä
peloitella talosta kunnialliset sulhaset? Koeta sinä vain tulla, niin
sinä saatkin sellaisen kyydin alas mäkiä, että kengät sauhuna tupruavat
perässäsi. Senkin viekas kettu! Etkö sinä luule minun tietävän, mitä
sinä ajattelet, sekä sinä että tyttö? Te ajattelette, että vanha
Ole Nordistuen kuolla kupsahtaa ja sitten te sipsuttelette alttarin
eteen. Ei, minä olen nyt elänyt kuusikymmentä kuusi vuotta — ja minä
näytän sen, sinulle, poika, että minä vielä elän niin että te molemmat
saatte siitä kalvetustaudin! Ja sen minä vielä näytän sinulle, että
vaikka sinä lumena makailisit talon nurkissa, niin et näe edes hänen
kengänpohjiaankaan, sillä minä lähetän hänet pois paikkakunnalta, minä
lähetän hänet sellaiseen paikkaan, jossa hän on turvassa, niin sinä
saat lentää räpyttää täällä kuin harakka ja kosia tuulta ja tuiskua.
Enempää en sano sinulle; mutta nyt sinäkin, joka olet hänen isänsä,
tiedät minun mieleni ja jos sinä tahdot poikasi parasta, joka tässä on
kysymyksessä, niin toimitakin, että hän kääntää virran juoksun sinne,
minne sen on lupa kulkea; minun maitteni läpi on kielletty.
Hän kääntyi pienin, nopein askelin lähtemään, nosti oikeaa jalkaa vähän
korkeammalle kuin vasempaa ja toruskeli itsekseen.
Täydellinen vakavuus oli langennut jälelle jääneiden mieliin, paha
enne oli sekaantunut heidän nauruunsa ja leikkiinsä ja hetkisen oli
talo autiona kuin pelästyksen perästä. Äiti, joka kyökinovelle oli
kuullut kaikki tyynni, katseli huolestuneena, miltei kyynelissä,
Öyvindiin, eikä puhumalla tahtonut tehdä hänen kuormaansa raskaammaksi.
Kun he kaikki ääneti olivat menneet sisään, istuutui isä ikkunaan
ja katseli Olen jälkeen, kasvot hyvin totisina, Öyvindin silmät
seurasivat pienimpiäkin liikkeitä hänen kasvoissaan, sillä hänen
ensimmäisestä sanastaanhan hänen ja hänen lemmittynsä kohtalo miltei
kokonaan riippui. Jos Thore nyt liitti kieltonsa Olen kieltoon, niin
niiden kieltojen ohi oli miltei mahdoton päästä. Ajatus karkasi
pelästyksissään esteeltä esteelle; hetkisen näki silmä vain köyhyyttä,
pahansuopuutta, väärinymmärrystä ja loukattua kunniantuntoa, ja
jokainen tuki, johon hän aikoi tarttua, luisui ajatuksen tieltä.
Hänen levottomuuttaan enensi se, että äiti seisoi käsi kyökinoven
kää'ässä, tietämättä uskaltaisiko olla sisässä odottamassa ratkaisua
ja että äiti ehkä lopulta menettäisi rohkeutensa ja hiipisi ulos.
Öyvind katseli vilkkumatta isään, joka ei ikinä näyttänyt aikovankaan
kääntää katsettaan huoneeseen; poika ei hänkään uskaltanut puhua, sillä
täytyihän isän rauhassa saada ajatella asiaa. Mutta juuri samassa
hetkessä oli mieli juossut loppuun levottomuutensa radan ja suori
taas selkäänsä; "ei kukaan muu kuin Jumala sittenkään lopulta voi
meitä erottaa", ajatteli hän itsekseen ja katseli isänsä rypistyneitä
kulmakarvoja. Jo näytti jotakin olevan tulossa. Thore veti syvältä
henkeään, nousi, kääntyi huoneeseen päin ja kohtasi poikansa katseen.
Hän pysähtyi ja jäi pitkäksi aikaa katsomaan häneen.
— Kyllähän minun tahtoni olisi, että sinä heittäisit hänet mielestäsi;
sillä ei ihmisen pidä tunkeutua toisten tielle. Mutta jollet sinä
häntä tahdo heittää, niin voit tilaisuuden sattuessa ilmoittaa minulle,
niin ehkä minä voin auttaa sinua.
Hän läksi työhönsä ja poika seurasi häntä.
Mutta illalla oli Öyvindillä suunnitelma valmiina; hän päätti koettaa
päästä läänin agronoomiksi ja pyytää johtajan ja koulumestarin apua.
"Jos tyttö vain jaksaa odottaa, niin minä Jumalan avulla työlläni
voitan hänet."
Sinä iltana hän turhaan odotti Maritia, mutta lauleli siellä
astellessaan lempilauluaan:
Pystyyn, pystyyn nuori pää!
Joskin moni toive jää,
uus taas silmäsi sineen
syttyvi unelmineen!
Pystyyn pääsi, sa kuulethan
äänen jossakin kutsuvan,
äänen mi luottavaksi
neuvoo ja rohkeaksi!
Pystyyn pää, sillä rinnassas
kaartuvi kaunis taivahas,
sielläkin sinipielet
soi kuni harpun kielet!
Pystyyn pääsi ja raikuvaan
laula: kenpä mun lannistaa,
vihervä virpeni uhkee
vuodesta vuotehen puhkee!
Pystyyn pääsi, sun uudesti
elämän voima se synnytti,
voima mi aina on läsnä
suuressa, pienimmässä.
Yhdestoista luku.
Oltiin päivällislevolla; isojen Hejdegårdenen talojen väet olivat
makuulla, heinät hajallaan tantereella ja haravat pistettyinä maahan.
Heinähäkit olivat ladon portaitten alla, valjaat viskattuina viereen ja
hevoset söivät lieassa vähän matkan päässä. Paitsi hevosia ja muutamia
kanoja, jotka olivat tulleet pellolle, ei koko tasangolla näkynyt
ainoatakaan elävää olentoa.
Tunturissa, talojen yläpuolella, oli revelmä ja siitä nousi tie
Hejdegårdenen talojen karjakartanoille, niiden suurille, ruohoisille
tunturitasangoille. Ylhäällä revelmässä seisoi tänään mies ja katseli
alas tasangolle, ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Hänen takanaan oli
pieni tunturijärvi, siitä juoksi puro, joka uursi revelmiä tunturiin;
molemmin puolin tätä järveä kulki karjanpolkuja karjakartanoille, jotka
kaukaa näkyivät. Haukunta ja huhuilu likeni likenemistään, kellot
kalkattivat harjanteiden välillä; sillä karja kiili ja etsi vettä,
koirat ja paimenet koettivat koota sitä, mutta turhaan. Lehmät tulla
lopsottivat tehden kummallisia hyppyjä ja tuskastuneita liikkeitä ja
karkasivat oudosti mölähdellen ja häntä sojossa suoraa päätä veteen,
minne jäivät seisomaan; niiden kellot kilahtelivat veden poikki joka
kerta kun ne liikuttivat päätään. Koirat joivat hiukan, mutta jäivät
maalle, paimenet tulivat perässä ja istuutuivat lämpöiselle, sileälle
kalliolle, ottivat esiin eväänsä, vaihtoivat ruokiaan, kehuivat
toistensa koiria, sonneja ja isäntäväkeä, riisuutuivat sitten ja
hyppäsivät veteen lehmien joukkoon. Koirat eivät tahtoneet veteen, vaan
luikkivat pitkin paikkoja unisina, pää riipuksissa, silmät kuumina
ja kieli toisella puolen kitaa. Nurmikko jyrkänteillä ei näkynyt
ainoaakaan lintua eikä kuulunut ääntä, paitsi lasten joikerrusta ja
kellojen kilinää; kanerva oli kuin kulossa poltettu, aurinko paahtoi
vuorien rinteihin niin että kaikki läähätti kuin läkähtymäisillään.
Öyvind siellä sydänpäivän paahteessa odotti. Hän istui paitahihasillaan
ihan puron varrella, joka virtasi järvestä. Hejdegårdenen tasangolla
ei vielä näkynyt ketään ja hän rupesi jo hiukan pelkäämään, kun suuri
koira äkkiä läksi lönköttämään Nordistuenin ovesta ja perässä tyttö
paitahihasillaan; hän juoksi nurmikenttien poikki vuorta kohti,
Öyvindin teki kovasti mieli huhuta häntä vastaan, mutta hän ei
uskaltanut. Hän katseli tarkkaavaisena taloa, tulisiko joku sattumalta
ja näkisi tytön, mutta hän oli turvassa ja Öyvind nousi monta kertaa
malttamattomana.
Vihdoin viimein tyttö tuli, astellen puron vartta, koira vähän edellä,
nuuskiskellen ilmaa. Tyttö tarttui tuontuostakin pensaisiin, käynti
väsyi väsymistään. Öyvind lähti juoksemaan alas, koira murisi ja sai
siitä toria, mutta niin pian kuin Marit näki Öyvindin tulevan, istuutui
hän suurelle kivelle, kasvot kuin tulessa, hengästyneenä ja kuumuuteen
menehtymäisillään. Öyvind hypähti viereiselle kivelle.
— Kiitos, että tulit!
— Voi sitä tietä ja kuumuutta! Oletko odottanut
kauan?
— En. Koska he vartioivat meitä illalla, täytyy meidän käyttää
hyväksemme päivää. Mutta minä olen ruvennut ajattelemaan, ettemme enää
tästä puoleen ole niin salaperäisiä ja varovaisia, siitä minä juuri
tänään aioin puhua kanssasi.
— Salaperäisiä?
— Minä kyllä tiedän, että sinä pidät salaperäisyydestä, mutta sinä
pidät myöskin rohkeudesta. Tänään minä puhun sinulle pitkältä ja nyt
sinun pitää kuunnella.
— Onko se totta, että sinä aiot pyrkiä amtin agronoomiksi?
— On, ja kyllä minä siksi pääsen. Minulla on kaksikin tarkoitusta:
ensiksi tahdon saada toimen ja toiseksi — ja se on päätarkoitukseni
— tahdon saada aikaan jotakin sellaista, että vaarisi sen näkee ja
huomaa. Onneksi ovat Hejdegårdenen talojen väet enimmäkseen nuoria
ihmisiä, jotka toivovat parannuksia ja tarvitsevat neuvojaa. Rahaa
heillä myöskin on. Sieltä minä alan; ja minäkös korjaan kaikkea, alkaen
heidän navetoistaan vesijohtoihin asti, minäpäs pidän esitelmiä ja
teen työtä, minäpäs, niinsanoakseni, panen vanhuksen hyvien töiden
saarrokseen..
— Sinä puhut kuin mies; eteenpäin Öyvind!
— Niin, muu koskeekin meitä kahta. Sinä et saa lähteä pois.
— Mutta entä kun hän käskee?
— Etkä pitää meidän välejämme salassa.
— Mutta entä kun hän kiusaa minua?
— Mutta me saavutamme enemmän ja suojelemme itseämme paremmin, kun
päästämme kaikki julkisuuteen. Meidän pitää alituiseen olla ihmisten
silmissä niin että heidän aina täytyy puhua siitä, kuinka paljon
pidämme toisistamme; sitten hekin oikein toivovat meille menestystä.
Sinä et saa lähteä pois. Niillä, jotka eroavat, on aina vaara tarjolla
ja heidän välilleen voi tulla kulkupuheita. Ensimmäisenä vuonna me
tosin emme usko niitä, mutta seuraavana me hiukan voimme ruveta
uskomaan. Kerran viikossa meidän pitää tavata toisemme, ja silloin me
nauramme kaikkea sitä pahaa, mitä ihmiset yrittävät ahtaa välillemme.
Kun me joudumme samoihin tansseihin, pitää meidän osata polkea
tahtia niin että vinkuu ja soi, kaikkien panettelijoidemme istuessa
katselemassa. Kun me tapaamme kirkolla, tervehdimme toisiamme kaikkien
niiden nähden, jotka toivoisivat meitä satojen penikulmien päähän
toisistamme. Jos joku sepittää meistä laulun, koetamme yhdessä sepittää
toisen vastaan; kyllä se menee, kun me yhdessä yritämme. Ei kukaan
pääse meidän kimppuumme, kun me vedämme yhtä köyttä ja näytämme
ihmisille, että kuulumme yhteen. Onnetonta rakkautta tuntevat vain
pelkurit tai heikot tai sairaat ihmiset, tai laskevat ihmiset, jotka
odottavat jotakin määrättyä asianhaaraa, tai viekkaat ihmiset, jotka
vihdoin saavat kärsiä oman viekkautensa takia, tai järki-ihmiset, jotka
eivät senvertaa pidä toisistaan, että voisivat unohtaa säädyt ja muut
eroavaisuudet — he toimivat salaa, lähettelevät kirjeitä, vapisevat
joka sanaa ja tuota pelkoa ja alituista levottomuutta ja veren
tykintää pitävät he lopulta rakkautena, ovat onnettomia ja sulavat
kuin sokeri. Kaikkia kanssa! Jos he oikein pitäisivät toisistaan, niin
he eivät pelkäisi, vaan nauraisivat ja astuisivat joka hymyssään ja
joka sanassaan vaikkapa suoraan kirkonporttia kohti. Minä olen lukenut
siitä kirjoista ja minä olen sen itsekin nähnyt, että se on kehnoa
rakkautta, joka kulkee takateitä. Rakkaus alkaa salaisuudessa, sillä
se alkaa kainoudessa; mutta sen täytyy elää julkisuudessa; siksi että
se elää ilossa. Kun lehdet puhkeavat, niin ei niiden kasvamista voi
salata ja sinä huomaat, että kaikki mitä puussa on kuivaa, putoaa pois
samassa hetkessä, jolloin puhkeaminen alkaa. Se, joka saa rakkauden,
pääsee irti kaikesta vanhasta, kuolleesta kuonasta, mahlat vuotavat
ja pursuvat, ja kuinka ei sitä huomattaisi? Hoi tyttö, kaikkien pitää
tulla iloisiksi, kun näkevät meidät iloisina; kaksi kihlattua, jotka
uskollisesti pitävät kiinni toisistaan, tekevät ihmisille hyvän työn,
sillä he antavat heille runon, jonka heidän lapsensa oppivat ulkoa ja
laulavat luulevien vanhempien häpeäksi. Minä olen lukenut niin monta
sellaista runoa, tälläkin paikkakunnalla elää joitakin sellaisia
runoja kansan suussa, ja juuri niiden lapset, jotka kerran saivat
pahan aikaan, niitä nyt liikutetuin mielin kertoilevat. Ja nyt Marit,
ojennamme me toisillemme kätemme — kas noin! ja sitte me lupaamme
toisillemme, että uskollisesti pidämme kiinni toisistamme — kas noin!
ja kaikki käy hyvin, eläköön!
Öyvind yritti tarttua kiinni hänen päähänsä, mutta hän käänsi sen pois
ja luisui alas kiveltä.
Öyvind jäi istumaan, Marit palasi ja seisoi, kädet pojan polvella, ja
puhui, katsellen hänen kasvoihinsa:
— Kuule nyt, Öyvind, kun hän rupeaa tahtomaan minua lähtemään, niin
mitä minä teen?
— Sanot suoraan: ei!
— Mutta käykö se päinsä?
— Eihän hän voi kantaa sinua rattaille!
— Jollei juuri sitä, niin hän monella muulla tavalla voi pakottaa minua.
— Sitä minä en usko; onhan kuuliaisuus velvollisuus, niinkauan kuin
se ei ole synti; mutta sinä olet myöskin velvollinen antamaan hänen
suoraan tietää, kuinka raskasta sinun tällä kertaa on olla kuuliainen.
Minä arvelen, että hän peräytyy, kun näkee sen; nyt hän tietysti
luulee, kuten muutkin, että se on paljasta lasten leikkiä. Näytä
hänelle, että se on enemmän.
— Hänen kanssaan ei ole helppo tulla toimeen, usko pois. Hän vartioi
minua kuin vuohta lieassa.
— Mutta sinä riuhdot irti nuoran monta kertaa päivässä.
— Se ei ole totta.
— Kyllä. Joka kerta kun sinä salaa ajattelet minua, riuhtaiset sinä sen
irti.
— Niin, sillä tavalla. Mutta tiedätkö sinä niin varmaan, että minä niin
usein ajattelen sinua?
— Ethän sinä muuten istuisi tässä.
— Lähetithän sinä sanan, että minä tulisin.
— Mutta sinä läksit siksi, että ajatukset vaativat lähtemään.
— Pikemmin siksi, että oli niin kaunis ilma.
— Sanoit juuri äsken, että oli liian kuuma.
— Niin, _ylös_ mäkiä, mutta _alas!_
— Miksi sinä sitten läksit tulemaan ylös?
— Voidakseni juosta alas.
— Mikset sitten ole juossut?
— Täytyihän minun levätä.
— Ja puhua minun kanssani rakkaudesta.
— Saatoinhan minä sinun iloksesi kuunnella.
— Kunko linnut laulelevat?
— ja kun kukko makaa, —
— ja kun kellot kalisevat —
— tuolta vuoren takaa.
Samassa näkivät he Maritin vaarin tulla kammertavan pihamaalle ja menevän
kellonnuoralle, soittamaan väkeä hereille. Ihmiset luhjustelivat
esiin ladoista ja vajoista ja huoneista, menivät unisina hevosten ja
haravoiden luo, hajaantuivat vainioille ja hetkisen perästä olivat
kaikki taasen työssä ja touhussa. Mutta isoisä kulki rakennuksesta
toiseen, vihdoin hän nousi aitan ylimmälle portaalle katsomaan. Pieni
poika hyppäsi hänen luokseen, nähtävästi hän oli huutanut häntä. Poika
läksi aivan oikein juoksemaan sinne päin missä Pladsen oli, ja vaari
kierteli kiertelemistään pihamaata, alituiseen katsellen vuorelle päin,
mutta varmaan aavistamatta, että se musta mikä näkyi Isollakivellä, oli
Marit ja Öyvind. Mutta toisen kerran oli Maritin suuri koira vastuksena.
Se näki vieraan hevosen ajavan Hejdegårdeneen, ja nähtävästi se luuli
olevansa huoneenhallitushommissaan, koska se rupesi haukkumaan voimiensa
takaa. He toruivat koiraa, mutta se oli suuttunut eikä ottanut
lakatakseen. Isoisä seisoi alhaalla ja tuijotti suoraan ilmaan. Mutta
pula yltyi yltymistään, sillä paimenten koirat kuulivat kummakseen
vieraan äänen, ja läksivät tulemaan. Kun ne huomasivat, että se oli
suuri, sudennäköinen hirviö, kävivät takkuiset lappalaiskoirat yksissä
voimin sen kimppuun. Marit pelästyi niin, _otti_ hän hyvästiä sanomatta
läksi karkuun, Öyvind törmäsi suoraan tappelevien keskelle, potki ja
löi, mutta koirat vain siirtyivät toiseen paikkaan ja hyökkäsivät taas
hirveästi rähisten ja ulisten toistensa kimppuun, Öyvind taas perässä,
ja niin sitä mentiin, kunnes päästiin puron jyrkänteelle; siinä hän
karkasi joukkoon, ja seuraukseksi tuli, että kaikki koirat syöksyivät
veteen ja sattuivat joutumaan oikein syvälle paikalle. Silloin ne
häpeillen erosivat toisistaan, ja niin loppui tämä metsämeteli. Öyvind
läksi metsän poikki kylätielle, mutta isoisä tuli portilla Maritia
vastaan; se oli koiran ansiota..— Mistä sinä tulet?
— Metsästä.
— Mitä sinä siellä teit?
— Olin marjassa.
— Se ei ole totta.
— Ei, ei olekaan.
— Mitä sinä sitten teit?
— Puhuin erään tuttavan kanssa.
— Oliko se se torpanpoika?
— Oli.
— Kuule nyt, Marit, huomenna sinä saat lähteä.
— En minä lähde.
— Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vain sen yhden ainoan asian,
että sinun _pitää_ lähteä.
— Ette te voi nostaa minua rattaille.
— Enkö? Enkö minä voi?
— Ette, sillä te ette tahdo.
— Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vain huvin
vuoksi, katsos, vain huvin vuoksi, että minä lyön selän poikki siltä
sinun poikaretkultasi.
— Sitä te ette uskalla tehdä!
— Enkö minä uskalla? Sanotko sinä, etten minä uskalla? Kuka minulle
mitään tekisi, kuka?
— Koulumestari.
— Kou-kou-koulumestari? Luuletko sinä minun välittävän hänestä?
— Luulen, koulumestari on pitänyt häntä maanviljelysopistossa.
— Koulumestariko?
— Koulumestari!
— Kuule, Marit, minä en viitsi nähdä tuota hyppäämistä. Sinun pitää
lähteä pois paikkakunnalta. Sinä tuotat minulle paljasta surua ja
murhetta ja niin teki äitisikin — paljasta surua ja murhetta. Minä olen
vanha mies, minä tahtoisin nähdä elämäsi turvattuna, minä en tahdo olla
ihmisten hampaissa sellaisen asian takia; minä tahdon vain sinun omaa
parastasi; huomaa se, Marit. Pian minä menen menojani, siihen sinä
jäät; miten sinun äitisi olisi käynyt, jollei minua olisi ollut? Kuule
nyt, Marit, ole nyt ymmärtäväinen ja kuuntele mitä minä sanon; minä
tahdon vain sinun parastasi.
— Ei, sitä te ette tahdo.
— Mitä? Mitä minä sitten tahdon?
— Saada tahtonne tapahtumaan, sitä te tahdotte, mutta minun tahtoani te
ette kysy.
— Pitäisikö sinullakin olla tahto, sinä, senkin lokinpoika? Pitäisikö
sinun ymmärtää, mikä sinulle on parasta, senkin hupakko? Minäpä annan
sinulle pienen selkäsaunan, vaikka oletkin noin pitkä tyttö. Kuule
Marit, puhutaan nyt kauniisti. Et sinä alkuasi ole niinkään tyhmä,
mutta ovat panneet pääsi pyörälle. Kuule nyt minua, minä olen vanha,
viisas mies. Puhutaan nyt järkevästi. Eivät minun asiani ole niinkään
hyvin kuin ihmiset luulevat: vaivainen vieras lintu voi lentää tänne
ja pian viedä mennessään ne vähät, mitä minulla on. Isäsi kävi niihin
kovin kourin. Meidän täytyy pitää huolta itsestämme tässä maailmassa.
Ei se muuten kannata. Mikä koulumestarin on puhuessa, sillä hänellä on
itsellään rahoja; niin on papillakin ja mikä heidän on saarnatessaan.
Toista on meidän, joiden täytyy raataa elääksemme. Minä olen vanha,
minä tiedän paljon ja minä olen nähnyt paljon; voihan siitä rakkaudesta
puhua, mutta ei siitä mihinkään ole; pappilaiset ja muut heikäläiset
voivat pitää sitä jonakin, mutta toista on talonpojan. Ensin ruokaa,
katsos, sitten jumalansanaa ja vähän kirjoitustaitoa ja laskutaitoa
ja rakkauttakin, jos asiat soveltuvat sillä tavalla mutta ei sitä
jumal-avitakaan, kelpaa _alkaa_ rakkaudesta ja lopettaa ruokaan. Mitä
sinä nyt sanot, Marit?
— En minä tiedä.
— Etkö tiedä mitä sanot?
— Kyllä minä sen tiedän.
— No?
— Sanonko minä sen?
— Totta kai sinä sen sanot!
— Minä pidän sitä rakkautta hyvin tärkeänä. Vanhus seisoi hetkisen
hämmästyksissään, hänen mieleensä johtui sadat samanlaiset keskustelut,
jotka olivat päättyneet samanlaisiin tuloksiin, hän ravisti päätään,
käänsi tytölle selkänsä ja läksi.
Hän kammersi torpparien kimppuun, torui pakoja, löi suurta koiraa ja
oli pelästyttämäisillään kuoliaaksi pienen kanan, joka oli joutunut
pellolle; mutta Maritille ei hän sanonut mitään.
Sinä iltana oli Marit niin iloissaan, kun läksi yläkertaan nukkumaan,
että avasi ikkunan, lepuutti käsivarsiaan kehystä vastaan, katseli ulos
ja lauloi. Hän oli saanut käsiinsä herttaisen pienen rakkauslaulun,
jota lauloi:
Jos sa lemmit mua,
niin ma lemmin sua
elonpäivieni päähän;
kuluu kesäkuu,
ruoho lakastuu,
suvi sydämihin jäähän!
Muistan sanan sen
viimevuotisen
tuon sen lintusena jälleen sulle,
istun ikkunaas,
laulan taas ja taas:
kevät, kevät eikö kohta tulle!
Tuli tuli tei!
Tätä kuullut ei
poika tuonne koivuhakaan.
Mitä lauloin mä, —
on jo hämärä, —
eikä kuulu saattajakaan!
Enhän liene vaan
sulta suudelmaan —
ei, se mahdotonta oisi!
Jos jo kuulit sa,
pian unhoita —
peruuttaa sen vielä voisi!
Hyväst', hyväst' jää,
yö jo yllättää;
unessa ma nään sun siellä,
kuulen sanat ne,
jotka minulle —
oi, ne huumaa päätä vielä!
Nyt ma lopetan,
suljen akkunan,
kohta on jo öinen rauha.
Kohta viimeisen
tuopi sävelen,
ilta on niin lämmin, lauha.
Kahdestoista luku.
Muutamia vuosia on kulunut tästä kohtauksesta.
On syksy, koulumestari astelee Nordistuenille, avaa ulko-oven, ei tapaa
ketään kotona, avaa toisen oven eikä vieläkään tapaa ketään ja jatkaa
yhä kulkuaan pitkän rakennuksen viimeiseen huoneeseen; siellä istuu Ole
Nordistuen yksinään vuoteensa ääressä ja katselee käsiään.
Koulumestari tervehtii ja Ole vastaa. Koulumestari ottaa jakkaran ja
asettuu Olen eteen.
— Olet lähettänyt minua hakemaan.
— Niin olen.
Koulumestari muuttaa jalan toisen päälle, katselee ympärilleen, ottaa
kirjan penkiltä ja alkaa sitä selailla.
— Mitä asiaa sinulla olisi ollut?
— Sitä minä tässä juuri ajattelen.
Koulumestari ei pidä kiirettä, hän ottaa esiin silmälasinsa voidakseen
lukea kirjan nimen, kuivaa silmälasinsa ja panee ne nenälleen.
— Sinä käyt kohta vanhaksi, Ole.
— Niin, siitähän minun juuri piti puhua. Elämä menee taaksepäin; minä
kaadun tästä kohta.
— Katso vain, että vedät makeita unia, Ole. Koulumestari panee kirjan
kiinni ja istuutuu katsomaan ikkunaan.
— Se on hyvä kirja, tuo, joka tuossa on käsissäsi.
— Ei ole hullumpi. Oletko useinkin päässyt kantta kauemmaksi, Ole?
— Olenhan minä näinä viime aikoina... Koulumestari laskee kirjan
kädestään ja panee pois silmälasit.
— Ei minulla tällä kertaa ole oikein mieleistä oloa, Ole.
— Eihän sitä ole ollut minun muistinaikanani.
— Sellaistahan se minullakin oli kauan aikaa. Olimme riidoissa hyvän
ystävän kanssa ja minä odotin, että hän tulisi luokseni ja koko sen
ajan olin onneton, mutta sitten minä keksin sen keinon, että lähden
hänen luokseen ja siitä asti minulla on ollut hyvä olo.
Ole nostaa katseensa ja vaikenee.
— Kuinka tämä talonpito mielestäsi menestyy?
— Taaksepäin menee niinkuin minä itsekin.
— Kuka taloa pitää, kun sinä siitä kaadut?
— Sitäpä minä juuri en tiedä ja sehän se minua painaa.
— Naapurisi edistyvät tätä nykyä, Ole.
— Niin, kun niillä on se agronoomi apunaan. Koulumestari kääntyy
välinpitämättömästi ikkunaan päin.
— Apuahan sinäkin tarvitsisit, Ole. Et pääse paljon käymäänkään etkä
paljon tiedä näistä uusista viljelyskeinoista.
— Kuka minua rupeaisi auttamaan.
— Oletko sitten _pyytänyt_ apua? Ole vaikenee.
— Minä olin kauan samanlaisissa väleissä Jumalan kanssa, sanoo
koulumestari. — Et kohtele minua hyvin, sanoin Hänelle. — Oletko sinä
sitten pyytänyt minulta hyvää kohtelua? kysyi Hän. Enhän minä ollut
pyytänyt. Sitten minä pyysin ja senjälkeen on kaikki käynyt hyvin.
Ole on ääneti, mutta koulumestarikin on ääneti ja vihdoin virkkaa Ole:
— Onhan minulla lapsenlapsi ja hän kyllä tietää mikä minulle tuottaisi
iloa, mutta hän ei tee sitä.
Koulumestari hymähtää.
— Ehkei se tuottaisi iloa hänelle. Ole vaikenee. Koulumestari lausuu:
— Sinua painavat monetkin asiat, mutta minun ymmärtääkseni talo sentään
on suurin huoli.
Ole virkkaa hiljaa:
— Se on jo niin monet polvet ollut tässä suvussa ja se on niin hyvää
maata. Siinähän se on kaikki mitä isä toisensa perästä on saanut
kokoon; mutta nykyään ei se kasva. Enkä minä tiedä, kuka ajaa taloon,
kun minut viedään talosta. Sukua hän vaan ei ole.
— Jatkaahan sinun tyttäresi tytär sukua.
— Mutta kuinka hänen miehensä pitää taloa? Se minun pitäisi tietää
ennenkuin pääni kaatuu. Se on sellaista, Baard, että sekä minulle että
talolle tulee kiire.
Molemmat vaikenevat; vihdoin virkkaa koulumestari:
— Eikö mentäisi vähän katsomaan maita, kun on näin kaunis ilma?
— Mennään vain. Minulla on väkeä tuolla mäessä, lehdessä ovat, mutta
eiväthän ne mitään tee, paitsi silloin kun minun silmäni näkee!... ja
hän hoippuroi hakemaan suurta lakkiaan ja keppiään ja puhelee siinä
kulkiessaan: — ne eivät viihdy täällä meillä työssä; minä en ymmärrä
mikä siinä on... Heidän päästyään ulos ja kierrettyään rakennuksen
kulman, hän seisahtui: — katso nyt tätä: kun ei ole järjestystä
missään! puita ovat viskelleet huiskin haiskin, kirvestä eivät ole
lyöneet kiinni pölkkyyn... ja hän kumartui vaivalloisesti sitä ottamaan
ja löi sen pölkkyyn. — Tämä nahkanen tässä on pudonnut, mutta onko
joku viitsinyt nostaa sitä ylös? ja hän nosti sen itse paikoilleen.
— Tässä on sitten aitta, mutta luulen vain, että joku on kantanut
pois portaita! — hän nosti ne itse syrjään. Sitten hän seisahtui, jäi
katsomaan koulumestariin ja sanoi: — ja tällaista se on joka päivä!
Heidän astuessaan ylös rinnettä, kuului nurmikkojyrkänteiltä reipasta
laulua.
— Laulavatpa ne työtä tehdessään, sanoi koulumestari.
— Se on Östistuenin pieni Knud, joka siellä laulaa. Hän tekee lehtiä
isällensä. Tuolla ovat _minun_ väkeni; he eivät laula.
— Tuo ei ole tämän paikkakunnan lauluja.
— Ei näy olevan..
— Öyvind Pladsen on paljon ollut siellä Östistuenissa; taitaa olla
niitä lauluja, jotka hän on tuonut paikkakunnalle; lauluja tulee aina
aika liuta hänen mukanaan.
Siihen ei tullut mitään vastausta. Se maa, jota he paraikaa kulkivat,
oli aivan hoidon puutteessa, ja kun koulumestari huomautti siitä,
seisahtui Ole.
— Minä en jaksa enempää, sanoi hän miltei heltyen. Vieras työväki käy
liian kalliiksi, kun ei isännän silmä ole mukana. Raskasta vaan on
kulkea tällaisen maan poikki.
He joutuivat puhumaan pinta-alan suuruudesta ja mitkä paikat eniten
kaipasivat hoitoa, ja lopuksi he päättivät nousta nurmikkojyrkänteelle
katsomaan koko alaa. Kun he vihdoin viimein olivat päässeet korkealle
paikalle ja sieltä katselivat ympärilleen, heltyi vanhus vahaksi.
— Enhän minä tahtonut jättää tätä näin rempalleen. Tuolla me olemme
ahertaneet, sekä minä että vanhemmat, vaikkei sitä näy.
Samassa kajahti heidän päittensä päältä laulu; siinä oli se omituinen
kirpeys, joka pojanäänessä aina on, kun se oikein innoissaan vetelee.
He sattuivat olemaan jokseenkin likellä sitä puuta, jonka latvassa
pieni Knud Östistuen taitteli lehviä isänsä karjalle ja heidän täytyi
jäädä kuuntelemaan hänen lauluaan.
Vuoripolku noustavaks
kun on jyrkkä eessä,
älä liian raskahaks
kantamusta tee sä!
Sulje huolet laaksojen
vihannasta haasta,
heitä alas laulellen
mik' on alamaasta!
Tervehtii sua linnunsuu,
vaikee kylänjuorut,
ilma yhä puhdistuu,
noustessasi nuorrut,
syvyydestä sydämen
laulat lauleloisen,
herää muistot mennehen
ajan aurinkoisen.
Seisot hetken hartahan,
kuulet silloin soivan
hiljaisuuden korkean,
korvaan huminoivan.
Solisee vain puronen,
kivi vierii santaan,
maailmalta tuulonen
kaiun sulle kantaa.
Nöyrtyen sa astu näin
muistojesi tarhaan,
nouse yhä ylöspäin
huipulta sa parhaan
löydät: Mooses vaeltaa
siellä Herran kanssa;
autuas ken nähdä saa
heidän kasvojansa!
Ole oli istuutunut ja painanut pään käsiinsä. — Nyt minä puhun teille,
sanoi koulumestari ja istuutui hänen viereensä.
* * * * *
Pladsenin torpassa oli Öyvind vasta palannut pitemmältä matkalta. Kyyti
oli vielä oven edessä, koska hevosen piti levätä.
Vaikka Öyvindillä nyt oli hyvät tulot amtin agronoomina, asui hän
vielä pienessä kamarissaan kotitorpassa ja autteli joutoaikoinaan
töissä. Torppa oli viljelty päästä päähän, mutta se oli niin pieni,
että Öyvindin oli tapana sanoa sitä äidin leikkikaluksi; sillä äiti
maanviljelystä pääasiallisesti hoiti.
Öyvind oli juuri ehtinyt muuttaa vaatteet, isä oli tullut myllyltä,
ihan jauhoisena, ja niinikään muuttanut. He puhelivat paraikaa siitä,
että pitäisipä lähteä vähän kävelemään ennen illallista, kun äiti ihan
kalpeana tuli huoneeseen.
— Tuolla näkyy tulevan harvinaisia vieraita; katsokaa nyt ulos!
Molemmat miehet menivät ikkunaan ja Öyvind puhkesi ensinnä puhumaan:
— Se on koulumestari ja — niin, luulenpa melkein:... hän se on!
— Vanha Ole Nordistuen se on, sanoi nyt Thorekin ja vetäytyi pois
ikkunasta, jotteivät vieraat häntä näkisi, sillä he olivat jo ihan
talon edessä.
Öyvind ehti kohdata koulumestarin katseen samassa hetkessä, jolloin hän
läksi ikkunasta; Baardi hymyili ja kääntyi takaisin vanhan Olen puoleen,
joka ahersi eteenpäin pienin, lyhyin askelin, aina nostaen toista
jalkaa korkeammalle kuin toista. Ulkopuolella kuului koulumestarin ääni
lausuvan: "kyllä kai hän juuri on palannut kotiin", ja vanha Ole kaksi
kertaa toistavan: "vai niin, vai niin".
He seisoivat kauan aikaa ääneti eteisessä. Äiti oli paennut siihen
nurkkaan, missä maitohylly oli, Öyvind oli asettunut lempipaikalleen,
selkä suurta pöytää vastaan ja kasvot oveen päin, isä istui hänen
rinnallaan. Vihdoin koputettiin oveen ja koulumestari astui huoneeseen
ja otti lakin päästään, rinnallaan Ole, joka niinikään otti lakin
päästään; sen tehtyään hän kääntyi oveen päin sulkemaan sitä; hän oli
niin hidas liikkeissään, nähtävästi häntä hävetti. Thore nousi ja pyysi
heitä sisään. He asettuivat rinnatusten penkille ikkunan alle; Thore
istuutui taasen.
Kosiminen tapahtui seuraavalla tavalla. Koulumestari: — Taitaa
sittenkin tulla kaunis syksy.
Thore: — Onhan se viime aikoina ruvennut näyttämään paremmalta.
— Kyllä siitä nyt tulee seisovat ilmat, kun tuuli kerran on kääntynyt
tuolle kulmalle.
— Onko teillä jo syysviljat korjuussa?
— Ei vielä; tämä Ole Nordistuen, jonka sinä kai tunnet, tahtoisi pyytää
sinua, Öyvind, auttamaan, jos muuten sopii.
Öyvind: — Kun pyydetään, niin teenhän minä
’mitä voin.
— Ei hän tarkoita näitä likeisimpiä töitä, mutta talo ei hänestä tunnu
menevän eteenpäin ja siltä kai puuttuu oikea hoito ja johto.
Öyvind: — Minä olen niin harvoin kotona...
Koulumestari katsahtaa Oleen. Ole tuntee, että nyt on lähdettävä
lieskaan, rykäisee pari kertaa ja alkaa lyhyeen ja nopeasti:
— Se oli sillä tavalla, taikka on sillä tavalla — että,
minä tarkoitan, että sinä niinkuin asettuisit olemaan meillä... että
sinä niinkuin olisit meillä asumassa... silloin kun et ole matkoilla.
— Kiitoksia vain tarjouksesta, mutta minä asun mielelläni siellä missä
asun.
Ole katsahtaa koulumestariin, joka sanoo:
— Olelta menee tänään vähän niinkuin nurin. Se on sellaista, että hän
on käynyt täällä kerran aikaisemmin ja se muisto panee sanat ristiin
hänen suussaan.
Ole puuttuu kiireesti puhumaan:
— Sellaista se on. Minä kävin hullun asioilla, tappelin niin kauan
tytön kanssa, että puu mureni. Mutta ei muisteta niitä; ei sadepuro
irroita isoja kiviä; ei toukokuun lumi kauan pysy; ei ukkosen jyrinä
ihmistä tapa.
Kaikki neljä purskahtivat nauruun; koulumestari sanoo:
— Ole tarkoittaa, ettei niitä enää pidä muistaa, ei sinun, Öyvind, eikä
Thorenkaan.
Ole katsahtaa heihin eikä tiedä uskaltaako jatkaa, Silloin sanoo Thore:
— Orjantappura käy kiinni kynsin ja hampain, mutta ei tee haavaa. Ei
minussa vain enää ole piikkejä.
Ole: — Minä en siihen aikaan tuntenut poikaa. Nyt minä näen, että hänen
kylvönsä itää; syksy vastaa kevättä; sen pojan sormenpäissä on rahaa,
ja minä tahtoisin hänet mielelläni käsiini.
Öyvind katsoo isään, isä äitiin, äiti koulumestariin ja vihdoin he
kaikki katsovat Öyvindiin.
— Ole tarkoittaa, että hänellä on suuri talo. Ole keskeyttää:
— Suuri talo, mutta huonossa viljelyksessä; minä en enää jaksa,
olen vanha, eivätkä jalat tottele pään käskyjä. Mutta kyllä siellä
kannattaisi ruveta tekemään työtä.
— Suurin talo tässä pitäjässä ja monessakin, keskeyttää koulumestari.
— Suurin talo pitäjässä; se se juuri on onnettomuus; liian suuri kenkä
putoaa jalasta; onhan se mukavaa, että pyssy on hyvä, mutta se täytyy
jaksaa nostaa. (Tässä hän äkkiä kääntyy Öyvindin puoleen.) Mitä jos
sinä kävisit sen kimppuun?
— Tarkoitatteko että minä rupeaisin isännöitsijäksi?
— Isännäksi; sinä saisit talon.
— _Saisinko_ minä talon?
— Saisit, niin hoitaisit sen.
— Mutta...
— Etkö huoli siitä?
— Tietysti.
— No niin, no niin; päätetty asia, sanoi kana, kun lensi veteen.
— Mutta... Ole katsahtaa kummissaan koulumestariin. — Öyvind taitaa
aikoa kysyä saako hän Maritin kanssa?
— Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi! vastaa Ole
kiireesti.
Silloin hyrskähti Öyvind nauramaan ja hypähti korkealle ilmaan. Kaikki
muut rupesivat nauramaan hänen perässään. Hän hykerteli käsiään,
karkasi toisesta päästä huonetta toiseen ja toisteli alituisesti:
— Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi!
Thore nauraa kukutteli, äiti katseli nurkastaan vilkkumatta poikaansa,
kunnes silmät tulivat täyteen kyyneliä.
— Mitä sinä ajattelet talosta? kysyi Ole jännittyneenä.
— Mainiota maata!
— Mainiota maata, eikö totta!
— Mainio laidun!
— Mainio laidun! Luuletko, että saadaan kalua?
— Siitä tulee paras talo koko amtissa!
— Paras talo koko amtissa! — Ihanko totta? Niinkö luulet?
— Niin totta kuin minä tässä seison!
— Niin, enkö minä aina ole sanonutkin!... Molemmat puhuivat yhtä
nopeasti ja sopivat yhteen kuin kaksi pyörää. — Mutta rahaa, kuulepas,
rahaa! Minulla ei ole rahaa!
— Talo edistyy hitaasti ilman rahaa, mutta se edistyy!
— Se edistyy! Niin, edistyyhän se! Mutta se edistyisi nopeammin, jos
meillä _olisi_ rahoja, eikö niin?
— Monta kertaa nopeammin.
— Monta kertaa? Olisipa meillä vain ollut rahaa! Niin, niin; mutta
pureskeleehan sekin, jolla ei ole hampaita ja pääseehän sekin perille,
joka ajaa härällä.
Äiti iski yhtä mittaa silmää Thorelle, joka hänkin silloin tällöin
syrjästä vilkaisi äitiin ja kiikutteli yläruumistaan ja sitaisi
käsillään polviaan; koulumestari vilkutteli hänkin silmää hänelle.
Thore aukaisi jo suunsa, rykäisi vähän ja yritti puhua, mutta Ole ja
Öyvind olivat lakkaamatta äänessä, nauroivat ja pitivät sellaista
elämää, ettei siinä saanut suunvuoroa.
— Olkaa nyt vähän aikaa hiljaa; Thorella on jotakin sanomista,
keskeyttää koulumestari, ja miehet vaikenevat ja jäävät katsomaan
Thoreen.
— Se on tässä paikassa ollut sellaista, alkaa Thore vihdoin hiljaa,
— että meillä on ollut mylly; viime aikoina on ollut sellaista, että
niitä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina joka vuosi antaneet
pikkuisen penniä; mutta emme ole, isäni enemmän kuin minäkään,
käyttäneet näitä rahoja, paitsi kun Öyvind oli poissa. Koulumestari on
hoitanut niitä ja hän sanoo, että ne ovat kasvaneet siellä pankissa;
mutta nyt on parasta, että Öyvind saa ne Nordistueniin.
Äiti tekeytyi nurkassaan pienen pieneksi ja katseli säihkyvän iloisena
Thorea, joka istui hyvin vakavana ja miltei tyhmän näköisenä. Ole
Nordistuen katseli häntä suu ammollaan, Öyvind tointui ensinnä
hämmästyksestään ja puhkesi puhumaan:
— Eikö minua nyt seuraa onni? Hän astui permannon poikki isän luo ja
laski kätensä hänen olkapäälleen, niin että läjähti. — Kas vain sinua,
isä! sanoi hän, hykerteli käsiään ja jatkoi kulkuaan.
— Paljonko niitä rahoja saattaa olla? kysyi Ole vihdoin
koulumestarilta, mutta hiljaa.
— Ei niitä niinkään vähän ole.
— Muutamia satoja?
— Vähän enemmän.
— Vähän enemmän? Öyvind, vähän enemmän! Herra varjele, mikä talo siitä
tulee!
Hän nousi ja purskahti ääneen nauramaan.
— Minä lähden nyt teidän kanssanne Maritin luo, sanoo Öyvind. — Otamme
hevosen, joka on tuossa ulkona, niin pääsemme pian.
— Niin, pian, pian! Tahdotko sinäkin aina kaikki
pian?
— Tahdon, pian ja nurin!
I — Pian ja nurin! Ihan niinkuin minä nuorena, ihan!
— Tässä on lakki
ja keppi; nyt minä ajan pois
teidät!
— Sinä ajat pois minut, hahhah! mutta tulethan itse mukaan, tulethan?
Tulkaa te muutkin; istumme tänä iltana yhdessä niin kauan kuin hiilissä
on tulta; tulkaa mukaan!
He lupasivat, Öyvind auttoi ukon rattaille ja he läksivät ajamaan
Nordistuenille. Siellä hämmästyivät muutkin yhtä paljon kuin suuri
koira, kun Ole Nordistuen ajoi pihamaalle Öyvind Pladsenin kanssa.
Öyvindin auttaessa vanhusta rattailta ja palvelijoiden ja päiväläisten
heitä töllistellessä, tuli Marit eteiseen katsomaan, mitä koira niin
itsepintaisesti haukkui; hän jäi kuin naulittuna heihin katsomaan,
lensi polttavan punaiseksi ja karkasi sisään. Päästessään huoneeseen,
rupesi vanha Ole kuitenkin huutamaan häntä niin, että hänen täytyi tulla
näkyviin.
— Mene panemaan parasta päällesi; tämä poika saa talon!
— Onko se totta? sanoo tyttö miltei tietämättään, ja niin ääneen että
helisee.
— On se totta! vastaa Öyvind ja leipoo käsiään yhteen.
Tyttö kiepahtaa ympäri, viskaa, mitä käsissä sattuu olemaan, menemään
ja karkaa ulos. Mutta Öyvind perässä.
Pian tulivat koulumestari, Thore ja vaimo. Vanhus oli hommannut
kynttilöitä pöydälle, joka oli katettu valkoisella liinalla; tarjottiin
viiniä ja olutta ja kaiken aikaa kierteli ukko huonetta, nostaen
jalkojansa tavallista korkeammalle, mutta oikeaa aina korkeammalle kuin
vasenta.
* * * * *
Ennenkuin tämä pieni kertomus päättyy, mainittakoon, että viisi viikkoa
myöhemmin Öyvind ja Marit vihittiin pitäjän kirkossa. Koulumestari
johti itse sinä päivänä laulua, koska hänen apulaislukkarinsa oli
kipeänä. Hänen äänensä särisi nyt vanhana; mutta Öyvind kuunteli häntä
mielellään. Ja kun hän oli antanut Maritille kätensä ja taluttanut hänet
alttarille, nyökytti koulumestari kuorista hänelle päätään, aivan kuten
Öyvind oli nähnyt hänen tekevän silloin, kun hän niin surullisena
katseli Maritin tanssia; hän nyökytti päätään takaisin ja kyyneleet
yrittivät nousta silmiin.
Tanssiaisillan kyyneleet olivat näiden kyynelten johdantona. Välillä
oli koko hänen uskollisuutensa ja työnsä.
Ja tähän päättyy tarina iloisesta pojasta.