SPARTACUS.
Sinä vaikenet ... sinä vaikenet... Ehkä olet hänen... Oih!
LICINIA (sopertaen.)
Se ei ole totta...
Ulkopuolelta kuuluu melua.
ARTARIK (syöksyy sisään kiihoittuneena. Häntä seuraa kaksi sotilasta,
taluttaen erästä vakoojaa.)
Spartacus! Koko leiri on sekasorron vallassa. Jokainen huutaa petosta.
Sinä jo tiedät, mitä Gannicus ja Castus ovat tehneet, mutta tiedätkö
myös, että täällä kulkee vakoojia yrittäen lahjoa osastonpäälliköitä?
Tämä juuri äsken tarjosi minulle suurta rahasummaa ja anteeksiantoa,
jos pettäisin sinut! Meidän täytyy saada ilmi kaikki petturit ja
vakoojat ja sentähden pitäisi häntä tutkia!
SPARTACUS (vielä äskeisen mielenliikutuksen vallassa.)
Vai niin. Totuus täytyy vihdoinkin saada ilmi! -- (Kääntyen vakoojaan,
lyhyesti ja uhkaavasti.) -- Mies! Toivon sinun ymmärtävän, että sinun
on vastattava jokaiseen kysymykseen, jonka teen! Me emme tule sinun
tähtesi paljon aikaa kuluttamaan! Siis ensiksi: kuka on sinut
lähettänyt?
VAKOOJA (luo harhailevan katseen ympäri telttaa kuin apua etsien ja
huomattuaan Licinian jää tuijottamaan häneen kauhistuneena.)
SPARTACUS (kääntää myöskin terävän, välähtävän katseensa Liciniaan.
Tämä on valahtanut kalpeaksi kuin liina ja hänen rintansa läähättää
raskaasti. Astuu askeleen häntä kohden ja sanoo hiljaa.)
-- Sinä kalpenet...
Syöksyy vakoojan luokse, tarttuu kuin rautapihdein hänen olkapäähänsä,
tuijottaen häntä silmiin pistävästi ja läpitunkevasti.
-- Onko se hän?
VAKOOJA (masentuneena.)
Tee minulle mitä tahdot... Olen hänen orjansa...
SPARTACUS (seisoo kuin ukkosen lyömänä; äänettömyyden jälkeen,
käheästi.)
Onko täällä leirissä muita kuin sinä ... ja...
VAKOOJA (varmasti.)
Ei!
SPARTACUS (katsoen häntä hetkisen.)
Viekää hänet pois! -- (Astelee Licinian eteen kuiskaten itsekseen.) --
Minun aavistukseni... Minun aavistukseni...
Äänettömyys.
-- En minä sitä ihmettele, että petoksella ja kavaluudella koetit
tuhota minut ja joukkoni. En -- sillä siihen on sinulla totisesti
syytä! -- Niin -- nyt minä ymmärrän! Sinun vakuuttelusi, sinun
"rakkautesi" oli ansa, kuoppa, johon minut piti pyydystettämän kuin
petoeläin! .. -- (Katkerasti.) -- Sinäkö olisit rakastanut minua --
minua, jonka paljas nimen kaiku oli sinulle kauhistus! -- (Tarttuen
päähänsä.) -- Ah, minä muistan kaikki! -- (Raivoisana.) -- Sinä kurja
valehtelija, petturi! Ole ikuisesti kirottu!
LICINIA (aikoo jotain puhua, mutta hän on aivankuin lamaantunut, hänen
huulensa värisevät ja hän huohottaa kuin kuoleva.)
ARTARIK (kiihtyen.)
Sinä itse olet syypää onnettomuuksiimme! Sinä tämänkin petturin säästit
-- sinä häntä suosit -- sinun telttaasi hän tänäänkin ensimäiseksi
tuli! Ehkä hän on koettanut sinuakin vietellä luopumaan taistelusta --
pettämään itsesi...
SPARTACUS (keskeyttäen.)
Vaiti!
ARTARIK (yhä kasvavalla kiihkolla.)
Minulla on oikeus puhua tästä! Eikö saisi enää kysyäkään? Ehkä olet jo
luvannut jättää meidät?!
SPARTACUS (lähenee kuolonkalpeana Artarikia, tuskalla ja raivolla.)
Sinäkin ... sinäkin ... sinäkin... -- (Kääntyen Liciniaan, hurjasti.)
-- Oletko nyt tyytyväinen?
LICINIA (kuiskaa menehtymäisillään.)
Kuule minua! minä rakastan sinua... Luovu heistä ja paetkaamme
täältä... Näethän, miten he sinut hylkäävät...
SPARTACUS (läheten häntä uhkaavana pitkin, joustavin askelin.)
Viimeiseen asti sinä... Enkö saa sinua vaikenemaan...?
LICINIA (rukoillen.)
Luota minuun... Usko minua...! He hylkäävät sinut... Spartacus...
Muista edes äitiäsi ... kotimaatasi... Paetkaamme sinne...
Enempää hän ei ehdi sanoa, sillä suunniltaan raivosta sieppaa Spartacus
tikarin vyöltään ja iskee sen Licinian rintaan.
LICINIA (vaipuu maahan heikosti huudahtaen.)
Spartacus ... mitä sinä teit?
Artarik hiipii äänetönnä ulos.
SPARTACUS (on aivankuin jähmettynyt; sitten vaipuu hän polvilleen
Licinian viereen parahtaen.)
Licinia...
LICINIA (heikosti.)
Spartacus! Minä tulin tänne pettääkseni sinut ... mutta nyt minä
rakastan sinua... Kaikki hylkäisin minä sinun tähtesi -- ja nyt minun
täytyy kuolla...
SPARTACUS (hurjasti, syleillen.)
Sinä et saa kuolla! Minä rakastan sinua!
LICINIA (yhä heikommin.)
Minä kuolen... Mutta kuolema sinun kädestäsi on suloisempi ... kuin
elämä ilman sinua... Kuolla ... kuolla ... _sinun_ syleilyssäsi ...
sinun suuteloosi...
Ojentaa huulensa Spartacukselle, joka suutelee häntä.
SPARTACUS (kamalan epätoivon valtaamana.)
Sinä ... sinä rakastat kuitenkin minua...
LICINIA (sana sanalta heikkenevällä äänellä, jossa vielä
kuolinhetkelläkin kuvastuu rakkaus.)
Rakastan ... rakastan ... rakastan... (Vielä pari henkäystä ja hän on
kuollut.)
SPARTACUS (hypähtää kauhistuneena ylös. Ja aivankuin patsaaksi
jähmettyneenä, niinkuin ei käsittäisi tekoansa, tuijottaa hän
lasittunein silmin surmattuun. Sitten hän, ikäänkuin unesta heräten,
käsittää onnettomuutensa koko suuruuden ja raateleva tuska painaa hänen
vartalonsa kokoon kuin olisi suunnaton taakka laskettu hänen
hartioilleen; hän vaipuu kuolleen viereen vaikeroiden.)
-- Licinia ... Licinia...
Äänettömyys.
-- Licinia! Herää! Minä rakastan sinua!
Hyväilee hurjan epätoivoisesti Licinian kalpeita kasvoja ja silittää
hänen tukkaansa.
-- Hän ei kuule...
Nousee polvilleen, tarttuu päähänsä vaikeroiden sanomattomassa
tuskassa.
-- Voi minua! En milloinkaan saa nähdä häntä elävänä... En
milloinkaan...
Painaa kasvonsa Licinian lävistettyä rintaa vastaan.
Äänettömyys.
KRATINOS (ovelta.)
Karmides on saapunut!
SPARTACUS (hyökkää hurjin katsein ylös. Karmides, Artarik ja muita
päälliköitä tulee.)
ARTARIK (syvästi liikutettuna.)
Minä syytin sinua äsken väärin, Spartacus... Tiedäthän, onnettomuus...
Spartacus nyökäyttää hiukan päätään.
GARIZO (jännittyneenä.)
No, mitä sait tietää, Karmides?
KARMIDES.
Lyhyesti sanottuna: suunnaton roomalaisarmeija marssii kimppuumme. Eikä
se ole enää kaukana!
ÄÄNIÄ.
-- Missä?
-- Onko se totta?
KARMIDES.
Omin silmin näin heidän suuret etujoukkonsa.
SPARTACUS (kuin heräten, väsyneesti.)
Mitä sinä näit?
KARMIDES.
Roomalaisarmeijat ovat heti täällä.
SPARTACUS.
Kuinka kaukana?
KARMIDES.
Puolen tunnin matkan päässä -- tahi hiukan kauempana.
SPARTACUS (vilkastuen.)
Hyvä! Ilmoittakaa nopeasti joukoillenne, että valmistautuvat
taisteluun. Ja tulkaa takaisin hetken kuluttua; meidän täytyy
neuvotella.
Poistuvat, paitsi Artarik.
ARTARIK.
Spartacus! Olisiko edullisempi peräytyä... Muuttaa taistelupaikkaa?
SPARTACUS.
Ei. Minä en lähde täältä. Paikka on edullinen. -- (Synkästi.) --
Sitäpaitsi, Artarik, onko väliä missä kuolemme? Minä tahdonkin vain
kuolla...
KRATINOS (tulee hengästyneenä sisään.)
Eunuksen joukko ei aio tässä ryhtyä taisteluun... Uhkaavat lähteä pois!
SPARTACUS (masentuneena.)
Vai niin... Siis hekin ... hekin... -- (Äänettömyys.) -- Menkööt.
Kratinos poistuu.
SPARTACUS.
Näetkö nyt, Artarik! Ja minä sanon vieläkin, että meillä ei ole
pienintäkään toivoa... Me olemme tähän asti voittaneet, mutta nyt on
meillä jälellä vain kuolema. Ja kuoltava on meidän niin, että ylimykset
sen aina muistavat!
Artarik tuijottaa äänettömänä maahan.
SPARTACUS.
Kratinos! -- (Kratinos ilmaantuu teltan aukkoon.) -- Toimita teltta
heti paikalla puretuksi! -- (Katsahtaa synkästi Licinian ruumiiseen ja
peittää sen viitallaan.) -- Ja sinä, Artarik, käske myöskin
gladiaattorit tänne! --
Poistuvat; teltta puretaan nopeasti. Kauempaa kuuluu joukkojen
epämääräinen sorina.
Kun teltta on poissa, näkyy Spartacus yksin ajatuksissaan katselevan
viehättävää maisemaa, joka nyt näkyy esteettömästi. Karmides, Artarik,
Garizo, Enomanus ja joitakin muita tulee; heidän takanansa kuuluu
gladiaattorien tahdikas astunta ja joukko noita pelätyitä miehiä
lähestyy kaksoisrivissä, jääden vasemmalle.
SPARTACUS.
Eunus ei siis enää tullut...?
ARTARIK.
Ei.
SPARTACUS.
Siis asiaan! Minä ehdotan, että tähän solaan jään minä gladiaattorien
kanssa, Artarik asettuu joukkoineen meidän taaksemme; Karmides menee
joukkoineen tuonne kukkulalle ja metsään, Garizo gallialaisineen
toiselle puolen solaa. Kun minä gladiaattorien kanssa olen kaatunut ja
he ryntäävät voiton hurmiossa ylitsemme Artarik'in joukon kimppuun,
silloin hyökkää Garizo toiselta ja Karmides toiselta puolelta kaikilla
voimillaan heidän kimppuunsa... Näin luulisin olevan parasta
asettautua.
KARMIDES.
Suunnitelma on hyvä kuten aina, mutta en oikein ymmärrä ... minä jäisin
toimettomaksi siksi kunnes sinä olet kaatunut, kuten sanoit. Emmekö me
pidä puoliamme heitä vastaan, kuten ennenkin?
SPARTACUS.
Heitä on nyt puolta enemmän kuin meitä. Mutta ole huoletta -- me myymme
henkemme
kalliista. -- (Astuu hitaasti Enomanuksen eteen ja katsoo häntä
läpitunkevasti silmiin; sanoo sitten hillityllä, miltei surullisella
äänellä.) -- Mutta minne asetut sinä, Enomanus? Mikä on sinulle sopiva
paikka? -- (Enomanus painaa kalveten päänsä alas.)
Äänettömyys.
-- Enomanus, miksi sen teit?
ARTARIK (joka toisten kanssa on ihmetellen katsonut.)
Mitä hän on tehnyt?
SPARTACUS.
_Petturi._
Antaa Artarik'ille kirjeen.
GARIZO.
Onko se mahdollista?
ARTARIK (joka on hätäisesti lukenut kirjeen.)Täällä on täysi selvyys.
-- (Pahaenteisesti.) -- Voi sinua!
KARMIDES.
Katsokaa häntä! Muuta todistusta ei tarvittaisikaan!
Enomanus on tuhkanharmaa ja läähättää raskaasti.
GARIZO (paljastaen miekkansa.)
Kuole siis, petturi!
TOISET (paljastavat myöskin miekkansa.)
Kuolema hänelle!
SPARTACUS.
Seis! Älkää tahratko miekkojanne! Koko avarassa maailmassa on vain
yksi, joka enää alentumatta voi hänet surmata: _hän itse_. -- (Menee
Enomanuksen luokse ja tempaa miekan hänen huotrastaan.) -- Miekkaasi et
saa siihen käyttää: sekin itkisi häpeästä! -- (Katsellessaan
ympärilleen huomaa hän maassa telttanuoran palan ja työntää sen
Enomanuksen käteen.) -- Kas tässä! Nyt mene!
ENOMANUS (seisoo yhä nuora kädessä; näyttää kuin aikoisi hän jotain
sanoa, mutta sanaakaan ei tule hänen suustaan.)
SPARTACUS (kolkosti, käskevästi.)
Mene!
ENOMANUS (kääntyy ja lähtee kumarassa kuin vanhus -- tahi kuin painaisi
hänen hartioitaan hirveä taakka. Kaikki tuijottavat häneen äänettöminä
ja uhkaavina.)
SPARTACUS (itsekseen.)
Niin.
Kaikkien mielet valtaa masennus.
KRATINOS (tulee oikealta.)
Etuvartijat ilmoittavat, että legioonat näkyvät jo kaukana tasangolla.
SPARTACUS.
Siis on kiirehdittävä. Hyväksyttekö ehdotukseni?
ARTARIK (synkästi.)
Niin on edullisin asettua.
SPARTACUS.
Olemmeko siis yksimielisiä?
KAIKKI.
Olemme! Olemme!
SPARTACUS.
No niin, Artarik! Mene järjestämään joukkosi paikoilleen. -- (Tarttuu
Artarikin käteen, katsoo häntä hetken silmiin ja sanoo painavasti.) --
Ja muista roomalaisia!
ARTARIK (kolkosti.)
Minä muistan... -- (Poistuu.)
SPARTACUS (samoin kuin äsken.)
Ja sinä, Garizo! Hyvästi!
KARMIDES (tarttuen Spartacuksen käteen, surullisesti hymyillen.)
Emme päässeetkään enää kotiin...