SPARTACUS (järkähtämättömänä.)
Miksi olet tullut? Vastaa.
LICINIA (seisoo äänettömänä ja katsahtaa Spartacukseen kuin rukoillen;
hänen huulensa värähtelevät ja hänen jalkansa miltei horjuvat.)
SPARTACUS (lähenee askeleen ja sanoo hellästi.)
Mikset vastaa...? Minkätähden tulit ... Licinia?
LICINIA (taistellen heikkouttaan vastaan, sanoo vihdoin aivankuin
ponnistaen.)
Minä tulin sinun luoksesi ... tahtoisin puhua kanssasi ... tahtoisin
neuvotella, keskustella ... etkö mitenkään voisi lopettaa tätä
kauheata, hyödytöntä taistelua...?
SPARTACUS (muuttuen heti kylmäksi ja pilkalliseksi.)
Sepä ystävällisesti sinulta, että olet vaivautunut tänne asti
pyyntöinesi! Mutta eikö olisi ollut parempi, että olisit mennyt
Crassuksen luo -- hän tietysti lopettaisi heti taistelun, jos vain
pyytäisit! Onhan hän sinulle niin läheinen ... Minä olen kuullut...
LICINIA (tuntien itsensä heikoksi Spartacuksen pilkan ja varmuuden
edessä.)
Se ei ole totta...
SPARTACUS.
Se asia ei kyllä kuulu minulle. Mutta mikä on saattanut sinut, ihana
Licinia, tähän ystävälliseen toimeen? Minkätähden olet juuri _sinä_
tullut?
LICINIA (epäröiden.)
Minä ... minä tahtoisin, että luopuisit ... että ... niin -- minä
tahdon pelastaa sinut!
SPARTACUS (murhaavalla ivalla.)
Mikä suurenmoinen kunnia minulle! Mutta sano minulle: mistä päivästä
lähtien on "orja, rosvo ja kapinoitsija" tullut Rooman ihanimman ja
ylistetyimmän tyttären huolenpidon esineeksi?
LICINIA (tuskallisesti.)
Ah, sinä et ole enää entinen Spartacus...
SPARTACUS (kiihtyen.)
En, kautta Zeuksen! En! Minä en ole sama, jota sinä sait mielin määrin
häpäistä! Minä olen sen jälkeen oppinut jotain roomalaisilta! --
(Muuttuen taas pilkalliseksi.) -- Mutta etkö pelkää saastuttavasi
itseäsi täällä -- _orjien_ seassa...!
LICINIA (kuohuen.)
Sinä ... _sinä_ pilkkaat minua! Sano, eikö minulla ole syytä vihata
sinua enemmän kuin ketään maailmassa! Sinä -- omaisteni, ystäväini
surmaaja! Sinä -- kotini hävittäjä! Sinä -- veljeni, isäni murhaaja...
SPARTACUS.
Miksi siis olet tullut? Olisit pysynyt siellä palatseissa ... pidoissa!
LICINIA.
En olisi koskaan voinut uskoa, että sinä puhut noin minulle ... --
(Purskahtaa itkuun.)
SPARTACUS (kokonaan muuttuneella äänellä.)
Suo minulle anteeksi, Licinia. Ja sallitko, että kerron sinulle erään
tarinan ... niin sinä ymmärrät minua hiukan ja huomaat, kuinka mahdoton
sinun pyyntösi on. Istu tähän, Licinia.
LICINIA (istuutuu kuiskaten.)
Kerro...
SPARTACUS.
Kaukana Traakiassa oli kerran viidentoista vuotias poika. Eräänä
päivänä palasi hän isänsä kanssa pitkältä metsästysretkeltä
vuoristosta, ja kun he lähenivät kotiaan, paloi se hirveänä roviona:
vihollinen oli sillä aikaa hyökännyt kylään... Hänen veljensä makasi
rinta lävistettynä, ja juuri kun he saapuivat paikalle, heitettiin
hänet vielä elävänä liekkeihin... Isä tahtoi syöksyä pelastamaan
poikaansa, mutta hänet estettiin; ylivoima oli liian suuri, hänet
lyötiin maahan ja nauraen käski nuori vihollispäällikkö naulata hänet
suureen tammeen... -- (Muistonsa valtaamana.) -- Licinia! Tuo poika
makasi sidottuna vieressä ja näki miten paksut rautanaulat lyötiin niin
että luut rouskuivat isän jalkojen ja käsien lävitse ... noiden käsien,
jotka olivat häntä kantaneet ja hyväilleet... Hän näki rakkaalta
otsalta vierivät hikihelmet, näki miten huulet värisivät ja muuttuivat
sinisenkalpeiksi ... huulet, joita hän lukemattomia kertoja oli
suudellut... Ja kaiken aikaa raikui hänen korvissaan vihollisten
pilkkanauru! -- Äitiään ja pieniä sisariaan ei hän enää milloinkaan
nähnyt, sillä hänet vietiin heti kauas -- orjaksi -- (Äänettömyys.) --
Tiedätkö, ketä nuo viholliset olivat?
LICINIA (hiljaa, kalpeana.)
En...
SPARTACUS (raskaasti.)
Ne olivat _roomalaisia_ -- ja poika, josta kerroin, seisoo nyt
edessäsi.
LICINIA (peittäen kasvonsa.)
Jumalat ... Jumalat...
SPARTACUS.
Tiedätkö, Licinia, mikä oli päällikön nimi, joka johti sitä
roomalaisjoukkoa?
LICINIA (sopertaen.)
Kuinka minä sen tietäisin...
SPARTACUS (kolkosti.)
_Marcus Licinius -- sinun isäsi._
LICINIA (kirkasee ja on vähällä mennä tainnoksiin.)
Ah! Spartacus ... lopeta...! Lopeta vihdoinkin...
SPARTACUS (pitkän äänettömyyden jälkeen, synkästi.)
Sinä päivänä minä vannoin kostavani. Ymmärrätkö sinä nyt, Licinia?
LICINIA (epätoivon kiihkeydellä.)
Eikö sinun kostosi määrä sitten milloinkaan täyty? Kahdeksan
roomalaisarmeijaa olet sinä maahan hakkauttanut... Ja muistatko, miten
Po-joen taistelun jälkeen pakotit vangiksi joutuneet ylimykset
taistelemaan keskenään kuin gladiaattorit -- orja-armeijan
katsellessa... -- (Värähtäen.) -- Siellä kaatui minunkin veljeni...
SPARTACUS.
Se juhla vietettiin Crixuksen ja hänen tuhansien tovereittensa kuoleman
kostamiseksi.
LICINIA.
Niin ... sinulla on syytä... Mutta eikö nyt jo riitä kostoa...?
Spartacus ... _minä_ tahdon
korvata sinulle kaikki ... sovittaa kaikki... -- Etkö sinä jo voi
unohtaa, Spartacus?
SPARTACUS (katkerasti.)
Unohtaa ... unohtaa! Mutta ajattele: siitä päivästä on kulunut vasta
kymmenen vuotta! Ja vaikka omasta puolestani unohtaisinkin, niin en voi
unohtaa toisten puolesta. -- (Kiihtyen.) -- Minä en unohda, että
kotimaani hävitettiin -- minä en unohda niitä kymmeniätuhansia orjia,
veljiäni -- kuuletko, _veljiäni!_ -- jotka ovat kuolleet piinapenkissä
ja ristillä täällä kirotussa Roomassa! -- Sinä olet kaksi kertaa
pyytänyt minun lopettamaan taistelun -- mutta miten minä voisin sen
lopettaa, kun Rooman ylimystö on kauhealla sorrollaan sen synnyttänyt!
Ei! Nyt on taistelu elämästä ja kuolemasta; täällä on tuhansia, joilla
on edessä vain kuolema -- ja minä olen yksi heistä.
LICINIA.
Turhaan sinä taistelet Spartacus. He eivät ansaitse sinun
uskollisuuttasi. Kuule, mitä ilmoitan sinulle: nuo sinun veljesi ovat
valmiit sinut pettämään...
SPARTACUS (säpsähtäen.)
Mitä sanot?
LICINIA.
He pettävät sinut!
SPARTACUS.
Se ei ole totta!
LICINIA.
Minä näytän sinulle, että se on totta! -- Katso tätä kirjettä, jossa
Enomanus suorastaan _myy_ sinut! Jossa hän sitoutuu avustamaan
vangitsemistasi sillä ehdolla, että hän itse saa täydellisen
anteeksiannon.
SPARTACUS (ottaa Licinialta kirjeen ja lukee kalveten; pitkän
äänettömyyden jälkeen mutisee kuin itsekseen.)
Enomanus ... Enomanus! Mitä olen minä sinulle tehnyt...?
LICINIA.
Vieläkö sinä nytkin tahdot taistella heidän kanssaan?
SPARTACUS (nousten koko pituuteensa, väkevästi.)
Niin! Minä tahdon taistella! Minä tahdon taistella loppuun asti! Ja
vaikka minun täytyisi taistella yksin -- vaikka kaikki muut minut
hylkäisivät, niin on yksi, joka ei hylkää -- _kuolema_.
Äänettömyys.
SPARTACUS (Licinialle, joka katsoo häntä ihaillen; epäilevästi.)
Mistä olet saanut tämän kirjeen?
Licinia joutuu hämilleen ja aukaisee jo suunsa vastatakseen, mutta
silloin syöksyy sisään Garizo hengästyneenä ja kiihtyneenä.
GARIZO.
Minun täytyi heti tulla sisään... Me olemme hukassa, Spartacus!
SPARTACUS.
Hukassa... Miten niin ..?
GARIZO.
Tiedä, että ne viisikymmentätuhatta miestä, jotka sinä Gannicuksen,
Castuksen ja minun johdolla määräsit oikealle sivustalle, ovat melkein
kaikki jättäneet paikkansa!
SPARTACUS.
Minkätähden...?
GARIZO.
He tahtovat ryhtyä taisteluun omin neuvoin... Gannicus ja Castus
valittiin johtajiksi -- sinä et enää kelpaa! -- (Kuohuissaan.) -- Ja
voitko ajatella mistä syystä? Niin, sinä et uskalla ryhtyä taisteluun
-- sinä aina vain peräydyt -- sinä olet pelkuri!
SPARTACUS (vavahtaen kuin olisi saanut voimakkaan iskun.)
Pelkuri ... sanoivatko he niin...?
GARIZO.
Sanoivat...
SPARTACUS.
Pelkuri -- pelkuri ... Täytyykö minun vielä sekin kuulla...? Ja nuo
miesparat ... he menevät suoraan surman suuhun... _Pelkuri!_ Miksi ...
miksi...?
GAROZO (lohduttaen.)
Sinne jäivät kuitenkin vielä gallialaiset, jotka eivät meitä petä. Ja
tuosta syytöksestä ei sinun tarvitse välittää: koko maailma tietää sen
valheeksi!
SPARTACUS.
Minä en välittäisi, jos ylimykset niin sanoisivat -- mutta kun omat ...
omat... -- (Äänettömyys.) -- No niin, Garizo! Mene ja koeta säilyttää
yksimielisyyttä -- siksi kunnes tulee taistelu. -- (Hiljaa.) -- Se on
kai oleva viimeinen.
GARIZO.
Minä menen.
Poistuu.
SPARTACUS (istuutuu jakkaralle, painaa päänsä käsiensä varaan;
kolkosti.)
Pelkuri... pelkuri... Miksi minä en saanut ennen kaatua...
LICINIA (heittäytyen polvilleen Spartacuksen eteen.)
Spartacus ... minä rakastan sinua...
SPARTACUS (syöksyen ylös.)
Licinia! Mitä sinä puhut! -- Ei, ei! Minähän olen vain orja...
LICINIA.
Miksi muistutat minulle menneitä... En ajatellut ... en tuntenut sinua
silloin -- enkä itseäni... Ymmärrä minua: minä olen roomalainen ja sinä
olit ... niin, niin... Mutta nyt minä ymmärrän... Minä rakastan sinua!
SPARTACUS (katsoo häneen aivankuin näkisi unta, sanoen raukeasti.)
Sinä ... sinä valehtelet niinkuin ennenkin...
LICINIA.
Sinä et tahdo enää ymmärtää minua... Sano, koska olen sinulle
valehdellut...?
SPARTACUS.
Sinä itse olet ollut minulle valhe... Sinä valehtelit minulle
katseillasi, hymylläsi, kainoudellasi, heikkoudellasi -- minä en ole
niitä unohtanut! Sinä olet minun elämäni suuri valhe...
LICINIA (tuskallisesti.)
Ei! ei! Sinä erehdyt ... sinä erehdyt... Minä en ole sitä tahtonut...
Minä olen sinua aina rakastanut... Ja voitko tietää, mitä olen
kärsinyt... Lähes kolme pitkää vuotta olen minä katunut, katkerasti
katunut ja sinua kaivannut ... sinua ajatellut... Minä rakastan sinua!
SPARTACUS (epätoivoisesti.)
Oi, Licinia, mitä sinulle sanoisin...? Sinä olet tuossa edessäni...
Sinä, ihanin olento maan päällä! Sinä olet kuin jumalatar -- sinä olet
kuin itse totuus... Ja kuitenkin tunnen, että sinä valehtelet...
LICINIA (itkien.)
Oi, Spartacus... Kolme vuotta olen vain _sinua_ ajatellut... Ja nyt
sinä et usko minua...
SPARTACUS.
Ah, Licinia! Sinä saatat minut hulluksi! Minä en voi... Minä rakastan
sinua kuitenkin! -- (Tempaa Licinian syliinsä, syleillen ja suudellen
häntä hurjan kiihkoisesti.) -- Licinia! Se olet sinä ... todellakin ...
Licinia! Rakastatko minua...?
LICINIA (hymyillen, silmät kyynelissä.)
Ah, Spartacus...
SPARTACUS (suutelee Liciniaa, huumaantuneena kuiskien.)
Sinä ... sinä olet nyt minun... Minun ihana, hurmaava Liciniani...
LICINIA (kietoen hellästi ja huumaavasti kätensä Spartacuksen kaulaan.)
Niin ... minä olen sinun, Spartacus, sinun! - - (Kiihkeästi kuiskien.)
-- Kuule, Spartacus! Jätä nämä kauheat orjat ja seuraa minua! Me
pakenemme kauas täältä ... minne vain tahdot... Minä seuraan sinua
vaikka maailman ääriin... Jätä heidät!
SPARTACUS (havahtuen.)
Ah! Sitäkö sinä tahdotkin! -- (Kiivaasti.) -- Ei! Minä en luovu heistä!
LICINIA.
Ah, Spartacus! Minä rukoilen sinua: luovu orjista ja tule kanssani!
Sinä puhuit kuolemasta, mutta meitä odottaa elämä ... _elämä_...
SPARTACUS (työntää hänet sylistään, huutaen.)
Ole vaiti!
LICINIA (syleillen Spartacusta.)
Kuule minua, Spartacus! Etkö ajattele yhtään minua? Etkö ymmärrä, etten
voi elää ilman sinua...?! Minä rukoilen sinua...
SPARTACUS (huomaten heikkoutta itsessään, kähisee hiljaa ja
läpitunkevasti.)
Ole vaiti! Vaikene! -- (Uuden, musertavan ajatuksen valtaamana,
hitaasti.) -- Sano minulle, _kuka sinut tänne lähetti?_ Crassusko?