ARTARIK (sotavarustukset yllään, ojentaen kätensä Spartacukselle.)
Terve, Spartacus!
SPARTACUS (hypähtää seisoalleen ja astuu tulijaa vastaan. Hän on taas
kylmä, äänessä vain salattu kiihko.)
No mitä? Saavutitko heidät?
ARTARIK.
Tietysti! He olivat leiriytyneet Petelian luokse, siinä heidät
yllätimme kolme päivää sitten...
SPARTACUS (keskeyttäen.)
Miten kävi?
ARTARIK.
Taistelu oli lyhyt, sillä me hyökkäsimme äkkiarvaamatta ja hurjasti.
Legioonat joutuivat heti epäjärjestykseen ja me murskasimme heidät
jokea vastaan. Ainoastaan pieni joukko, Quintius etunenässä pysyi
horjumattomana, asettuen selin erästä kukkulaa vastaan, kunnes minä
gladiaattorien kanssa hyökkäsin... No, siitä ei ole enempää
sanottavaa...
SPARTACUS (jännittyneenä.)
Entä Quintius?
ARTARIK.
Niin, hänen kanssaan jouduin itse vastatusten; hän hyökkäsi kimppuuni
kuin hullu koira huutaen: kuole orja! Hän iskikin kilpeni miltei halki;
sieppasin kuitenkin eräältä mieheltämme toisen kilven, ja leikki loppui
siten, että upotin miekkani hänen kurkkuunsa.
SPARTACUS.
Hyvä! Hyvin tehty! (Kääntyy ovelle ja huutaa.) -- Kratinos! -- (Ja kun
nuori orjasoturi astuu sisään, kysyy hän.) -- Karmides ole vielä
tullut?
KRATINOS.
Ei ole!
SPARTACUS (huolestuneena.)
Missä hän viipyy? Hän lähti jo eilen ottamaan selkoa roomalaisarmeijan
asemasta. Eiväthän vain ole saaneet häntä kiinni...?
ARTARIK.
Roomalaisarmeija, sanoit? Mutta sehän on hajalla, tuhottuna...
SPARTACUS.
Mutta tosiasia kuitenkin on, että roomalaisarmeija, suurempi kuin
milloinkaan ennen, on meitä uhkaamassa.
ARTARIK (hämmästyneenä.)
Uhkaamassa...? Kaikki jumalat! Mutta näinhän itse miten koko ääretön
kenttä oli täynnä roomalaisruumiita, siinä missä lävitse
murtauduimme...
SPARTACUS.
Sen jälkeen kun sinä lähdit ajamaan Quintiusta takaa, on paljon
muuttunut. Tänä aamuna sain juuri tiedon, että pohjoisesta marssii
paraillaan kimppuumme kokonainen konsuliarmeija Pompeijuksen johdolla.
ARTARIK (keskeyttää hämmästyneenä.)
Konsuliarmeija...
SPARTACUS.
Niin. Eikä siinä kyllin. Aasiasta on meritse saapunut suuri armeija
Luculluksen johdolla ja Crassus on taas saanut paljon lisäväkeä ja
koonnut uudestaan joukkonsa -- ja nämä molemmat armeijat ovat nyt
yhtyneet.
ARTARIK.
Onko tämä kaikki mahdollista?
SPARTACUS.
Kaikki on totta. Ja tämä jättiläisarmeija on edennyt tännepäin;
Karmides on pienen joukon kanssa ottamassa juuri selvää sen nykyisestä
asemasta.
ARTARIK (uhkamielisesti.)
Tulkoot sitten! Saman kohtalon saavat kuin muutkin!
SPARTACUS (kuin itsekseen.)
Niin...
ARTARIK.
Mitä? Etkö luota voittoomme?
SPARTACUS.
Kyllä luotankin, mutta enemmän epäilen... Katsohan, meitä vastassa on
mahtava Rooma, jolla on ehtymättömät varat, loppumattomat joukot, --
Rooma, joka koko maailman rikkaudet imee itsellensä, kaikki omistaa,
kaikki määrää... -- (Masentuneena.) -- Ja meillä! Siitä asti kun
laivamiehet meidät pettivät, on leirissämme vallinnut ankara puute, ja
minä pelkään, että meille tulee todellinen nälänhätä -- kun nuo kirotut
petturit kaiken lisäksi ryöstivät viljavarastomme rannikoilla... Oi,
jospa vain olisimme päässeet Siciliaan, niinkuin aijoimme -- silloin
olisimme olleet turvassa.
ARTARIK.
Mutta jospa saamme taas Crassuksen kuormaston!
SPARTACUS.
Niinpä kyllä. Mutta pahinta on se, että nälkä ei ole tullut yksin. --
(Hillityllä raivolla.) -- Aivankuin kavalat pedot hiipivät joukkoomme
toivottomuus, kateus, eripuraisuus... Entä viime taistelu? -- Tosin
heitä kaatui kauheasti, kuten sanoit, mutta se oli sittenkin meille
tappio. Meidänhän täytyi murtautua lävitse, muuten olisimme olleet
auttamattomasti hukassa. Ja tiedäthän, miten paljon meiltä sinne
kentälle jäi...
ARTARIK.
Tiedän, tiedän, mutta meitä on vieläkin paljon!
SPARTACUS (innostuen.)
Se on totta! Jospa vain kaikki orjat olisivat yksimielisiä! Ajattele,
että kaikki, _kaikki_ orjat nousisivat kapinaan! Mikä suunnaton voima!
Rooman -- koko maailman me murskaisimme! -- Mutta he eivät ymmärrä...
Aternum'in orjatkaan eivät yhtyneet meihin, vaikka kehoitin ja lähetin
sanan voitoistamme...
KRATINOS (astuu sisään; Spartacukselle.)
Täällä on eräs roomalaisnainen, joka tahtoo tavata sinua.
SPARTACUS (hämmästyen.)
Roomalaisnainen? Kuka? Minkälainen?
KRATINOS.
Ylimysnainen, nuori, kaunis...
SPARTACUS.
Käske sisään!
ARTARIK.
Minä poistun.
Artarik ja Kratinos poistuvat. Verho avautuu ja jumalallisen kauniina,
arkana ja hentona astuu sisään Licinia. Spartacus seisoo tuijottaen
häneen kauan äänettömänä.
LICINIA (kuiskaa äänellä, jossa kuvastuu pelko ja levottomuus.)
Spartacus...
SPARTACUS (kylmällä, verhotulla äänellä.)
Minä se olen. Mitä tahdot? -- (Kun tyttö ei vastaa, lisää hän hetken
kuluttua, koettaen saada äänensä ankaraksi.) -- Miksi olet tullut?
Minähän säästin sinut silloin kerran.