Spartacuksen suuri teltta.
Takaa, teltan katoksen yläpuolelta, näkyvät puiden latvat nuoresta,
harvasta metsästä, ja vielä taampaa näkyy metsäinen, korkea kukkula.
Ulkopuolella vasemmalla on orjasotilaiden leiri ja sieltä kuuluu
toisinaan hälinää, puheensorinaa ja aseiden kalsketta.
Spartacus loikoo leijonantaljalla, nojaten päätään käteensä. Hänen
kasvonsa näyttävät hetken kauniilta ja uneksivilta ja hänen silmänsä
tuijottavat jonnekin kauas... Hän muistaa kotimaansa, äitinsä... Hän
huokaa raskaasti ja hänen ilmeensä muuttuu surulliseksi ja synkäksi.
Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa hän tuskallisesti:
-- Äiti ... missä sinä olet? -- Ei, ei!
Hän syöksyy ylös ja kävelee usean kerran ympäri telttaa, istuutuu
jakkaralle ja tuijottaa yhteen paikkaan epätoivoisin katsein.
-- Missä ovat minun pienet, pienet sisareni ... äitini? Lävistikö
heidät roomalaisen keihään kärki... Vai...
Äänettömyys.
Hän nousee koko pituuteensa ja hänen silmänsä välähtävät sietämättömän
teräviksi, kun hän uhkaavasti hammasta purren sähähtää:
-- Missä he ovat?
Ja taas hän astelee kauan notkein, äänettömin askelin -- aivankuin
lujaan rautahäkkiin sulettu peto. Istuutuu ja painaa kasvot käsiinsä,
mutisten kolkosti:
-- Miksi minä en saata unohtaa ... unohtaa ... unohtaa...
Äänettömyys.