Kirottu olkoon Rooman maa ja mahti,
jok' orjalaumain verta joi!
Jo sortuu vallit vankat, kaatuu vahti --
käy koston myrsky, salamoi!
Kalskuu kalvat,
särkyy salvat!
Keihästäin
eteenpäin!
Nouskaa orjat ruoskan alta,
syöskää maahan Rooman valta!
Näin sorjempi on seistä surman suussa
kuin alla orjan kohtalon!
Ja vaikka päättyis tiemme ristinpuussa,
Niin vapaa, vapaa tiemme on!
Kalskuu kalvat,
särkyy salvat!
Keihästäin
eteenpäin!
Nouskaa orjat ruoskan alta,
Syöskää maahan Rooman valta!
Laulun aikana ovat kaikki aivankuin lamaantuneina; kuuluu joitakin
käheitä kuiskauksia, toiset pyyhkivät hikeä otsiltaan ja muutamien
katse harhailee kuin apua etsien -- ja hiljalleen, taukoamatta sataa
punaisia ruusuja... Mutta kun laulun loppupoljennot jymähtävät kuin
muurinsärkijän iskut ja yht'aikaa viimeisen sanan kanssa palatsin
ulko-oveen todella tärähtää muurinmurtaja, niin silloin on heidän
voimansa lopussa: jotkut tukkivat korvansa, pari naista kaatuu
kirkaisten lattialle ja koko joukko pakenee sisähuoneisiin horjuen,
kaatuillen ja mielettömästi kirkuen. Eroittaa vain muutamia
huudahduksia.
POMPONIA (takertuen epätoivoisesti Liciniuksen käsivarteen.)
Pelasta minut... Pelasta minut...!
LICINIUS (itsekin tuon joukkokauhun valtaamana.)
Sinä olet mieletön, Pomponia... No tule, minä vien sinut pois täältä
... pois täältä!
HUUTOJA.
-- Missä aseet?
-- Se on turhaa!
-- Sammuttakaa tulet...
-- Oi jumalat! Pelastakaa minut!
TRASEAS (joka Licinian ja Veruksen kanssa on jäänyt paikalleen.)
Pysähtykää! Oletteko te roomalaisia?! Minäkin olen varma, että meidän
on nyt lähdettävä Haadekseen, mutta pitääkö sinne mennä tuollaisella
kiireellä...?
LICINIA.
Oi, te pelkurit! Pelkurit! Tuollainen ei olisi koskaan Spartacus!
Vain kolme iskua kestää ulko-ovi ja silloin jyrähtää muurinmurtaja
palatsin oveen, niin että koko rakennus vapisee. Räiskyen lentää toinen
ovenpuolisko säpäleiksi ja hirveällä vauhdilla syöksyy sisään suihkun
ja harvinaisten kukkien lomitse tavattoman paksusta hirrestä tehty
oinaanpää, kymmenien jättiläiskokoisten orjasotilaiden työntämänä.
SPARTACUS (astuu sisään, sanoen ulkonaolijoille käskevästi.)
Pysähtykää!
Äänettömänä ja synkkänä astelee hän miekka kädessä sisälläolijoita
kohti. Kun hän huomaa putoilevat ruusut, nostaa hän katseensa ylös ja
silloin alkaa hänen kohdallaan sataa entistä tiheämpään ruusuja. Näistä
välittämättä tulee hän Licinian luokse ja silmäilee häntä omituisin,
selittämättömin katsein.
TRASEAS (kiduttavan äänettömyyden jälkeen.)
Mitä tahdot, ystäväni?
Spartacus ei vastaa.
TRASEAS (koettaen saada äänensä kevyeksi.)
Jos olet aikonut tulla juhlaan, niin salli minun huomauttaa, että olet
valinnut sopimattoman puvun... Ja vaikka miekka _areenalla_ on miltei
välttämätön, niin juhlaan on meillä tapana tulla ilman... --
(Keskeyttää, sillä Spartacus kääntää häneen jääkylmän katseensa.)
VERUS (hermostuneesti.)
Sano vihdoinkin, mitä tahdot!
SPARTACUS (syvällä, läpitunkevalla äänellä.)
Olen kuullut sinun sanoneen, että orjatkin ovat ihmisiä. Ja kun
sellainen mielipide on kovin harvinainen Roomassa, niin ... en sinulta
tahdo mitään. Saat siis poistua. Mene heti.
Verus nousee ikäänkuin hypnotisoituna ja lähtee ovea kohti.
SPARTACUS (astuu pari askelta ovea kohden, sanoen ovella seisoville.)
Menköön hän rauhassa! -- (Kääntyen Traseakseen.) -- Sinutkin tunnen ja
sentähden saat mennä.
TRASEAS (voimatta enää säilyttää tyyneyttään, nousee, lausuen ylpeällä
kiihkeydellä.)
Suo minun huomauttaa, että olet erehtynyt: Sinä et vielä ole mikään
käskijä! Minäkö tottelisin sinua!? Jos minä ja muutamat muut nyt
kaatuvat, mitä siitä! -- tiedä, että vielä seisoo Rooma! Samalla sanon
sinulle, minä vannon kautta Haadeksen varjojen! -- etten milloinkaan
tule tarvitsemaan sinun armoasi!
SPARTACUS (kylmästi).
Kuten tahdot.
Ulkona odottavan joukon melu alkaa kiihtyä ja salin oville ilmestyy
muutamia pelästyneen näköisiä ylimyksiä.
LICINIA (värisevällä äänellä.)
Mitä sinä aijot... -- (Kun Spartacus ei vastaa, jatkaa vähitellen
kiihtyen.) -- Mitä sinä aijot tehdä? Minä pyydän sinua, Spartacus:
lopeta tämä kapina, luovu väärältä tieltäsi, ja minä olen varma, että
sinä saat vielä anteeksi... Älä saata itseäsi turmioon! Minä pyydän
sitä, Spartacus...
SPARTACUS (kiihkeästi kuiskaten.)
Licinia! Nyt minä en enää ole orja... Seuraa minua!
LICINIA.
Mitä sinä uskallat puhua! Sinä ... sinä olet juuri polttanut kotini!
Sinä, joka...
SPARTACUS (yhä kiihtyen.)
Ihana Licinia! Minä rakastan sinua! -- (Hellästi ja rajusti.) -- Päivät
ja yöt ikävöin sinua... Jokaisen hetken, jokaisen silmänräpäyksen, joka
vierii ijäisyyteen, ajattelen vain sinua, Licinia! -- (Kuiskaten.) --
Tule mukaani ja minä jätän kaikki, kaikki! Menemme kotimaahani ja
elämme siellä onnellisina... Siellä...
TRASEAS (keskeyttää hänet, lennättäen pilkasta ja vihasta välähtävän
katseen Liciniaan, joka aivankuin huumaantuneena on kuunnellut
Spartacusta.)
Kuunteleeko Liciniuksen tytär _orjan_ puhetta!