HUUDAHDUKSIA.
-- Sopiva tekosyy, kautta Polluxin!
-- He tekivät oikein!
-- Se on parasta elämässä!
-- Elämä on lyhyt!
-- Viiniä! Viiniä!
Muutamat ylimykset poistuvat oikealle kädet tanssijattarien vyötäisillä
ja eräs heistä sanoo juopuneella äänellä.
YLIMYS.
Minä menen jäähdyttämään itseäni...
Naurua.
Eräs lihava ylimys, joka koko illan on ahkerasti juonut, huutaa.
YLIMYS.
Viiniä! Antakaa minun kylpeä viinissä! Orjat! Kuuletteko te, siat? Minä
tahdon viinikylpyyn! Siat... -- (Nostaa kätensä ja vierähtää pöydän
alle.)
ANICIUS.
Hän on itse sika!
TRASEAS.
Ainakin hänen _ulkomuotonsa_ muistuttaa sinua!
Naurua.
MARCELLUS (myöskin juopuneena.)
Orjat! Tuokaa taas ruokia pöytään! Ja soittoa!
ÄÄNIÄ.
-- Hyvä! Hyvä!
-- Elämä on iloa!
-- Valehtelet!
-- Iloitkaamme!
Silloin avautuu pääovi ja sisään syöksyy Licinia; hän on aivan
hengästynyt ja kalpea ja hänen tukkansa on epäjärjestyksessä.
LICINIA (viimeisillä voimillaan.)
_Spartacus tulee!_
Vaipuu eräälle sohvalle.
Sanoma vaikuttaa kuin salaman isku. Kuuluu muutamia kirkaisuja ja
muutamat ylimykset rientävät horjuen tarjoamaan Licinialle viiniä.
Humaltuminen on kuitenkin niin yleinen, että kun ensi pelästys on
mennyt ohi, niin häntä ei uskota
ÄÄNIÄ (tylsiä, hämmästyneitä.)
-- Spartacus!
-- Spartacus! Se on mahdotonta!
MARCELLUS
Clodiushan on paraillaan vangitsemassa Spartacusta!
LICINIA (toipuen.)
Clodius on kaatunut ja hänen joukkonsa lyöty...
ÄÄNIÄ.
-- Mahdotonta!
-- Sinä olet uneksinut!
LICINIA.
Se on liiankin totta! Mutta missä on isäni?
JUOPUNUT ÄÄNI.
Hän kyllä tulee kun ehti...
Naurua.
LICINIA (kiihtyen.)
Te nauratte! Aijotteko jäädä tänne orjien surmattaviksi? Eikö kukaan
lähde Roomaan ... ilmoittamaan senaatille kapinasta ... hakemaan
apua...?
Hälinää.
CRASSUS.
Oliko orjien joukko lukuisa?
LICINIA.
Heitä on paljon -- tuhansittain.
ANICIUS (juopuneella äänellä.)
No, Crassus! Sinä äsken vannoit kautta Mars'in, että ristiinnaulitset
kaikki kapinoitsevat orjat. Tee se siis jumalien nimessä!
LICINIA (hermostuneesti.)
Niin. Tee se, Crassus! Hanki itsellesi valtuudet senaatilta... Kerää
legioonat ja kukista orjat!
CRASSUS (kiihkeästi kuiskaten.)
Tahdotko sinä?
LICINIA (kuiskaten itsekseen.)
Minun kotini palaa. -- He ovat sen sytyttäneet...
CRASSUS (nousee hiukan selvinneenä ja huutaa ylpeästi.)
Roomalaiset! Kuulkaa minua! Minä vannoin äsken, ja maailma ei tule
milloinkaan sanomaan, että Marcus Crassus on rikkonut valansa! Minä
teen mitä lupasin. -- (Kääntyen Liciniaan.) -- Ja minä teen sen
kaksinkertaisella innolla, kun minä samalla saan täyttää sinun tahtosi,
oi jumalallinen Licinia!
ANICIUS (leikillisesti.)
Kuin Curtius olisin minä valmis syöksymään Manalaan, jos minua
odottaisi niin suloinen palkinto kuin sinua -- sinä Fortunan
lempipoika! Sillä tiedä, että Licinia on sinun palkkiosi!
Naurua.
Licinia punastuu ja painaa hämillään päänsä alas.
CRASSUS.
Siitä puhumme sitten kun viimeinenkin kapinoitseva orja on kaatunut
tahi riippuu ristillä. Hyvästi siihen asti! Hyvästi Licinia!
Poistuu.
ÄÄNIÄ.
-- Minä tulen myöskin!
-- Odota, Crassus...
-- Nytkö hän jo lähti?
-- Älkää lähtekö! Juokaamme!
-- Mutta jos orjat tulevat tänne...
ANICIUS.
Miksi ne tänne tulisivat...?
VERUS.
Voitko tietää, Licinia, minne päin ne lähtivät sieltä?
LICINIA (vieläkin hämmentyneenä ja avuttomana.)
En ... en... Ah, niin... Minä kuulin huutoja: Roomaan, Roomaan!
ANICIUS.
Tämä on kaukana tiestä... Juokaamme siis rauhassa! Licinian malja!
Juovat nauraen ja meluten.
LICINIA (aivan menehtyen; puhjeten itkuun.)
Sanokaa vihdoinkin ... missä on isäni... Missä on isäni...?
ÄÄNIÄ.
-- Licinius! Licinius!
LICINIUS (ilmestyen eräälle sivuovelle; äreästi.)
Mikä hätänä? -- (Huomaa Licinian.) -- Licinia! Miksi olet täällä?
LICINIA.
Meidän talomme on liekeissä...
LICINIUS.
Mitä sanot? Kuinka? Kuka?
LICINIA.
Spartacus...
LICINIUS.
Missä ovat Brutus ja Livia?
LICINIA.
He ovat turvassa... Veruksen huvilassa...
VERUS.
Minun huvilassani?
LICINIUS.
Kuka heidät sinne lähetti?
LICINIA.
Spartacus...
ÄÄNIÄ.
-- Tuo rosvoko?
-- Sinä olet sairas!
-- Se on mahdotonta!
LICINIA.
Hän sen teki... Hän aikoi minutkin lähettää sinne, mutta pääsin ulos ja
karkasin ratsastaen tänne...
ANICIUS (juopuneena.)
Tehköön mitä tahansa, hän on kaikissa tapauksissa saastainen orja ...
koira!
LICINIA (tulistuen.)
Älä parjaa! On hän ainakin parempi kuin sinä!
Yleinen hämmästys.
HUUTOJA.
-- Mitä tämä on!
-- Hän on rakastunut orjaan!
-- Se on sittenkin totta mitä puhutaan...
LICINIUS (ankarasti.)
Sinä unohdat itsesi! Sinä unohdat, että ... että... -- Sanoitko että
talomme palaa?
LICINIA (syvän mielenliikutuksen vallassa.)
Menkää ulos niin te näette miten eteläinen taivaanranta punoittaa... Se
on kotimme, joka vielä palaa...
LICINIUS.
Näenkö minä unta? -- (Raivolla.) -- Oh, roistot! Rosvot! Heidät pitäisi
nylkeä elävältä!
ÄÄNIÄ.
-- Kirotut orjat!
-- Ristille!
Vihaista melua.
Yht'äkkiä vaikenevat kaikki kuin yhteisestä sopimuksesta. Ensin ei
kuulu muuta kuin sama hurjaniloinen, remuava musiikki, jonka takana
piiloutuu epämääräinen kauhu... Mutta kun kuuntelee tarkemmin, kuulee
omituisen äänen, aivankuin kaukaisen, myrskyävän meren pauhun: sen
synnyttävät lukemattomien jalkojen töminä ja raivokkaat, epämääräiset
huudot.
ERÄS YLIMYS (syöksyy ylös ja kuiskaa kauhulla.)
Orjat! Nyt ne tulevat...
MARCELLUS.
Sulkekaa kaikki ovet ja portti...
HÄTÄÄNTYNEITÄ ÄÄNIÄ.
-- Sulkekaa ovet!
-- Sulkekaa ovet!
VERUS.
Sallikaa minun mennä tarkastamaan.
Poistuu.
ÄÄNIÄ.
-- Tehkää se! Menkää!
-- Marcellus, mitä tämä on?
-- Miten selität tämän, Marcellus?
ANICIUS.
Minä luulin tulevani _juhlaan_...
MARCELLUS.
Odottakaa, ei tässä mitään hätää ole.
ANICIUS.
Selitä sitten, ystäväni, mitä merkitsee tuo hornanmeteli sinun porttisi
edessä?
JUOPUNEET ÄÄNET.
-- Kautta Jupiterin parran, selitä!
-- Minä vaadin selitystä!
Meteli ulkona alkaa kuulua yhä selvemmin. Verus palaa kalpeana, kaikki
vaikenevat ja katsovat odottavana häneen.
VERUS (hillitysti.)
Tiedättekö, mikä siellä on?
ÄÄNIÄ (kuiskaavia.)
-- Sano, sano!
-- Mitä siellä on?
VERUS (samoin kuin ennen.)
Siellä odottaa _kuolema_.
ÄÄNIÄ (kauhistuneita, suuttuneita, juopuneita.)
-- Se on mahdotonta!
-- Sinä lasket leikkiä!
-- Mitä tarkoitat?
-- Selitä...
VERUS.
Suunnaton orjajoukko on piirittänyt palatsin. Ne ovat pian täällä...
Kun katsoin alas, tuntui minusta, että kuolema on ottanut suunnattoman,
tuhatpäisen käärmeen muodon ja makaa kiemurassa rakennuksen ympärillä,
odottaen milloin saa nielaista...
ÄÄNET (keskeyttäen.)
-- Oi jumalat!
-- Sinä liioittelet!
-- Onko se totta!
-- Onko se mahdollista?
-- Mitä he tahtovat?
-- Me olemme hukassa!
-- Oi jumalat!
MARCELLUS.
Nyt ymmärrän: orjani ovat vieneet sanan noille kapinoitsijoille.
Sentähden se äsken puhui tuhansista... -- (Huutaa.) -- Orjat! -- (Ei
vastausta.) -- Karanneet...
YLIMYS (pöydän alla, nostaen päätään.)
Mi ... mitä tämä merkitsee?
ÄÄNIÄ.
Orjat ovat piirittäneet talon.
YLIMYS (huutaen.)
Mitä? Orjat? Kuinka ne uskaltavat?!
KATKERA ÄÄNI.
Menkää kysymään niiltä!
POMPONIA.
Mitä ne tahtovat?
VERUS (järkytettynä.)
Tuosta kamalasta metelistä eroitin vain yhden ainoan sanan: kuolema.
NAISÄÄNI (hermostuneesti, vaikeroiden.)
Minä en tahdo! Minä en tahdo...
KATKERA ÄÄNI.
Mene puhumaan siitä orjille!
MARCELLUS.
Älkää ilkkuko!
VERUS.
Te nauroitte äsken, ette tahtoneet kuulla minua... Mitä nyt arvelette?
MARCELLUS (raivostuen.)
Sinä onnettomuuden korppi! Rohkenetko pilkata?
VERUS.
En minä pilkkaa. Huomautan vain, että tämä on _oma syymme!_ Ja miten
voisin pilkata: odottaahan minua sama kohtalo kuin teitäkin...
HERMOSTUNUT NAISÄÄNI (miltei itkien.)
Ei enää tarvita ruusuja... Lopettakaa! Lopettakaa, Marcellus...
MARCELLUS (huutaa ylös.)
Lopettakaa! -- (Ruusuja sataa edelleen.) -- Orjat! Kuuletteko te
kirotut! Lakatkaa!
Äänettömäksi vastaukseksi alkaa ruusuja sataa yhä tiheämpään.
MARCELLUS (huutaen raivoisasti.)
Lakatkaa! Lakatkaa! -- Ah, minä ymmärrän...
Silloin alkaa entisen melun lisäksi kuulua harvaa, mahtavaa jyskettä:
orjat särkevät muurinmurtimella porttia. Useat syöksähtävät
istuimiltaan kalpeina ja jotkut naiset alkavat hermostuneesti parkua.
KAUHISTUNEITA ÄÄNIÄ.
-- Nyt ne särkevät porttia!
-- Me olemme hukassa!
-- Mitä on tehtävä?
-- Paetkaamme!
Fulvius ja muutamat muut ylimykset ilmestyvät naisineen puolialastomina
esiripun takaa kysyvä, suuttunut ilme kasvoillaan.
FULVIUS.
Mitä tämä on? Mitä merkitsee tuo jyske?
ÄÄNIÄ (yht'aikaa).
-- Talo on piiritetty!
-- Orjat ovat piirittäneet talon!
-- Paetkaamme!
VERUS.
Myöhäistä. Jo äsken oli meidät kokonaan ympäröity!
ÄÄNIÄ.
-- Jumalat! Mitä on tehtävä?
-- Portti on luja!
-- Ei kestä!
-- Jumalat! jumalat!
ANICIUS (suuttuneena.)
Minä luulin tulevani juhlaan, mutta tämä taitaa muuttua
teurastushuoneeksi... Miksei täällä ollut vartijaväkeä?
POMPONIA (suunniltaan pelosta.)
Oi, pyytäkää heiltä armoa...
LICINIUS.
Häpeä! _Orjilta armoa?_ Oletko sinä roomalainen? Käykäämme aseihin ja
kuolkaamme kuin roomalaiset!
VERUS.
Mitä hyödyttää nyt aseet? Mene katsomaan, miten paljon heitä on.
ANICIUS (katkerasti.)
Istukaamme ja juokaamme! Kuolkaamme kuin roomalaiset!
JUOPUNEET ÄÄNET.
-- Juokaamme! Juokaamme!
VERUS.
Te mielettömät!
Ryskyen särkyy portti ja niinkuin patonsa särkenyt hyökyaalto alkaa tuo
mahtava pauhu lähetä. Soitto lakkaa -- ainoastaan huilunsoittaja jatkaa
kauheata, valittavaa säveltään, aivankuin olisi menettänyt järkensä. Ja
samalla alkaa lähestyvä orjajoukko laulun, jonka sävelessä kuvastuu
ääretön voima, uhka ja hurjuus.