Sama luola kuin edellisessä näytöksessä. Eroituksen huomaa vain siinä,
että nyt on ulkona päivä ja katossa olevasta, paksulla rautaristikolla
varustetusta luukusta virtaa sisään himmeä, kuollut valo --- ikäänkuin
harmaa sumu -- niin että vain vaivoin eroittaa huoneen sisustan. Suuri
rautaovi on auki, mutta takimainen luola on aivan pimeä.
Oikealla, lattian rajassa oleviin renkaisiin on Karmideksen ja
Enomanuksen viereen raskailla rautakahleilla sidottu käsistä ja
jaloista kymmenkunta orjaa, niiden joukossa Artarik, Garizo, Althios
y.m., joita on pidetty kapinan kiihoittajina. Kahleet ovat niin lyhyet,
etteivät he voi seistä eivätkä maata, vaan täytyy heidän epämukavasti
kyykyllään istua, kun kahleet estävät jalkoja suoristamasta. Ja oljilla
viruu ruoskittuja orjia. Muutamien haavoja on koetettu sitoa likaisilla
rääsyillä, mutta veri on tunkeutunut rääsyjen lävitse ja he näyttävät
vielä kurjemmilta kuin ne, joilla näkyy vain paljaat, veriset,
rikkiruoskitut selät. Muutamat valittavat ja voihkivat ääneen ja
vääntelehtivät tuskissaan; heidän poskillaan palaa kuume ja useat
heistä hourivat, puhuen hulluja, epäselviä sanoja; toiset rukoilevat
tuskin kuuluvalla, käheällä äänellä: vettä, vettä! Mutta muutamat
makaavat äänettöminä kiristellen hampaitaan ja väännellen hiljaa
nyrkkiin puristettuja käsiään -- vain silloin tällöin pusertuu heidän
kuivista kurkuistaan raskas ähkynä.
Muutamia vanhoja orjia ja naisorjia on jätetty ruoskimatta ja jotkut
heistä koettavat lievittää raadeltujen tuskia. Mutta kun ei ole edes
vettä, on se aivan turhaa. Sentähden useimmat istuvatkin luolan
seinustoilla kyynärpäät polvien varassa tuijottaen vain synkästi
eteensä.
GARIZO (istuu kytkettynä, koettaa oikoa jäseniään sanoen hiljaa ja
synkästi.)
Oi miten jalkojani polttaa! Luulen niiden palavan poroksi ja heti
katkeavan!
Pitkä äänettömyys. Ei kuulu muuta kuin ruoskittujen sihisevä,
läähättävä hengitys ja heikkoja valituksia, ja jotkut käheät äänet
pyytävät: vettä!
GARIZO.
Kuinka kauan olemme jo tässä istuneet?
ÄÄNI (toivoton, välinpitämätön.)
Kolme vuorokautta.
GARIZO
Kolme vuorokautta! Ja minusta tuntuu, että ruoskimisesta on kulunut jo
kolme viikkoa!
ALTHIOS (eräs nuori kytketty orja.)
Minun on nälkä. Miksi ne kirotut eivät tuo ruokaa? Minä kuolen nälkään!
ÄÄNI (harmistunut, loukkaantunut.)
Eihän kukaan ole saanut ruokaa!
KARMIDES (tuskastuneena.)
Oi, missä viipyy Spartacus? Missä hän on?
ENOMANUS (synkästi.)
Hän on kuollut... Muuten olisi hän jo meidät pelastanut.
GARIZO.
Turhaan me häntä odotimme...
KHAKU (joka on maannut tainnoksissa, virkoaa; hänen selkänsä on
aivankuin punainen lihamöhkäle ja hän alkaa huutaa käheällä, heikolla
äänellä:)
Vettä, vettä, vettä! Antakaa vihdoinkin vettä!
ALTHIOS (vihaisesti.)
Ole vaiti! Etkö sinä kirottu tiedä, ettei meillä ole pisaraakaan vettä!
GARIZO.
Nyt ne alkavat taas kaikki houria.
KHAKU (heikommin.)
Antakaa vettä...
GARIZO.
Miksei hän jo kuole? Kuinka kauan hän kestää?
ÄÄNIÄ.
Vettä, vettä!
ÄÄNI.
Niin, miksei hän kuole?
RODULF (tulee horjuen seinämältä ja kumartuu kuolevan libyalaisen
ylitse, tarkastaen hänen selkäänsä.)
Ihmeellistä, kuinka kauan hän kestää, ja hänen selkänsä on aivan
riekaleina ... tuo paljas lapaluukin nousee ja laskee hänen
hengittäessään kuin elävä olento. Eh, julmurit, kun ripottivat hiekkaa
tuollaiseen... No, nyt se alkaa taas...
KHAKU (nostaa päätään ja silmät kauhusta pyöreinä huutaa.)
Älkää päästäkö sitä päälleni! Se on leijona! Auttakaa!
ARTARIK (joka koko ajan on synkästi tuijottanut yhteen paikkaan, nostaa
päänsä, katsoo huutajaan kiusaantunein kasvoin ja sanoo kolkosti.)
Tukkikaa hänen suunsa!
ÄÄNIÄ.
-- Hän hourii!
-- Hän kuolee!
-- Pian hän kuolee!
ERÄS KYTKETYISTÄ (sanoo raivostuen.)
Sinä, Artarik olet syypää onnettomuuteemme! Sinä kehoitit kapinaan!
ÄÄNIÄ.
-- Se on totta!
-- Tuki nyt itse hänen suunsa!
-- Pian hän kuolee, katsokaa...
KHAKU (keskeyttäen.)
Missä on keihääni? Myöhäistä, myöhäistä... (Korisee joitakin epäselviä
sanoja ja entistä äänekkäämmin kuuluvat valitukset, voihkeet ja) vettä,
vettä!
GARIZO
Älkää ruvetko riitelemään ja syyttämään...
SAMA KYTKETTY ORJA (kiukkuisesti.)
Ole vaiti, koira! Sinähän löit voutia! Kuulkaa, lyökää kuoliaaksi nuo
kiihottajat!
ÄÄNIÄ.
-- Oikein puhuttu!
-- Tappakaa kiihottajat!
-- Ajatelkaa nyt myös hiukan -- heillä oli hyvä tarkoitus.
RODULF.
Vieläkö meidän nytkin pitäisi keskenämme tapella, vaikka toiset ovat
kahleissa ja toiset kuolevina?
KHAKU.
Ajakaa se pois selästäni... Miten syvälle se tunkee kyntensä ...
terävät, terävät kynnet...
ÄÄNIÄ.
-- Nyt hän kuolee! Katsokaa hänen silmiään.
-- Hän kalpenee...
KHAKU (yhä heikommin.)
Miksette auta? -- (Rukoillen epätoivoisesti.) -- Etkö _sinäkään_
äiti... Voi sinua...
(Korisee epäselvästi, niin että vain vaivoin eroittaa sanat)
Et sinäkään...
(Ponnistautuu epätoivon voimalla selälleen, korisee vielä hetken ja
kuolee.)
ÄÄNIÄ.
-- Hän on kuollut! Se oli hyvä!
-- Kunhan saisimme kaikki kuolla...
-- Miten sitkeähenkinen!
-- Vihdoinkin hän kuoli...
Äänettömyys.
TOIVOTON ÄÄNI.
Kunhan saisimme kaikki kuolla...
AGILO (kohoutuu hiukan; hänet on ruoskittu ja hänen molemmat silmänsä
ovat puhkaistut; katkerasti, hampaitaan kiristellen hän sähisee.)
Tappakaa minutkin...
Valitukset ja rukoilevat pyynnöt: vettä, vettä! ovat ainoana
vastauksena.
AGILO.
Rukoilen teitä ... surmatkaa minut.
ÄÄNIÄ.
-- Ei ole aseita!
-- Niin, millä?
AGILO.
Garizo! Toverini, veljeni ... muistatko, että minä kerran pelastin
sinut kuolemasta... Nyt pyydän sinua: surmaa minut!
Ei vastausta.
AGILO (haparoiden epätoivoisesti käsillään.)
Missä sinä olet Garizo? Vastaa! Olethan sinä elossa ... kuulin
äänesi... -- (Valittaen.) -- Kaikki on minulle nyt pimeätä ... minun
ympärilläni on musta yö... Ja kaikki ovat minut hyljänneet --
kuolemakin... Missä on Hildegard? -- Niin, niin ... minä muistan...
GARIZO (käheästi, raskaan liikutuksen valtaamana.)
Minä en voi mitään, Agilo... Minun käteni ovat kahleissa...
AGILO (epätoivoisesti.)
Rodulf, surmaa sinä minut...
KARMIDES.
Tappakaa hänet! Ei tätä jaksa kuunnella!
ÄÄNIÄ.
-- Murskatkaa hänen päänsä!
-- Tukehduttakaa hänet!
-- Kurista hänet, Rodulf!
RODULF (tulee Agilon luokse; syvällä tuskalla.)
Poikani... poikani... -- (Vääntelee käsiään, ja taas kuuluu vain
ruoskittujen raskas, läähättävä hengitys, valitukset ja yhtämittainen,
käheä kuiskina) vettä, vettä! (Äkkiä tarttuu Rodulf kuolevaa kurkkuun;
tämä ei tee vastarintaa: suu vain aukenee ja kurkusta tunkee käheä
korina. Rodulf irroittaa otteensa, hypähtää kauhistuneena ylös ähkyen).
En voi ... en voi...
ÄÄNIÄ.
-- Tämä on kauheata!
-- Odota sitten vain kuolemaa!
RODULF (kauhistuneena.)
Hän on pyörtynyt...
KARMIDES.
Ehkä hän jo kuoleekin...
GARIZO.
Kantakaa pois libyalainen! Tuonne toisten kuolleitten joukkoon! --
(Viittaa kidutushuoneeseen.)
VANHA NAISORJA (väsyneesti.)
Mitä se hyödyttää?
Pitkä äänettömyys.
ALTHIOS (joka kauan on ollut vaiti, sanoo hiljaa, kauhulla.)
Miksi meitä ei ruoskittu?
ÄÄNI.
Kuinka niin?
ALTHIOS (niinkuin ei olisi kuullut kysymystä.)
Miksi meitä ei ruoskittu? Mikä odottaa meitä?
ÄÄNI.
Ehkä ristiinnaulitseminen.
GARIZO.
Ei, Davus, Crispus ja muut riippuvat jo ristillä. -- (Hetken kuluttua.)
-- Meille keksitään jotain uutta, kauheata...
Kylmä kauhu kahlehtii heidät äänettömyydellään, ikäänkuin he nyt vasta
käsittäisivät kamalan tilansa.
ALTHIOS (kauhulla.)
Nyt tiedän: _nälkäkuolema!_
RODULF
Niin, niin ... minä olen sen tiennyt...
GARIZO (riuhtoen kahlehdittuja käsiään, raivolla.)
Oi kirotut! Kirotut! Kirotut!
ÄÄNIÄ.
-- Antakaa vettä!
-- Kurkkuni palaa!
-- Minä kuolen...
RODULF.
Turhaa. Emme voi mitään... Meidän osamme on vain kuolema.
ARTARIK (huokaa raskaasti ja mutisee.)
Niin, kuolema...
Vähitellen heikkenevät valitukset ja voihkeet; vain heikosti kuuluu:
vettä, vettä!
ARTARIK (pitkän äänettömyyden jälkeen tuskallisesti ja toivottomasti.)
Turhaan olette te vapaudesta uneksineet... Emme enää koskaan näe
kotimaata... Niitä jokia, niitä metsiä ... niitä vihreitä metsiä...
Äänettömyys. Eräs kahlehdituista vain hiljaa nyyhkii.
ARTARIK (itsekseen, hiljaa ja surullisesti.)
Minun pieni poikani ... poikani... En näe häntä enää milloinkaan... --
(Särkyneellä äänellä.) -- Oi, miten kauniit ja pehmeät olivat hänen
kiharansa...
Painaa kasvot käsiinsä ja alkaa äänettömästi itkeä. Pitkä äänettömyys.
Hiljaista, toivotonta nyyhkinää -- ja tuskin kuuluvana, hentona
kuiskauksena hiipii joidenkin kuolevien kurkusta: vettä, vettä...
Tuntuu kuin huokuisi luolan pimeistä nurkista itse kuolema -- niin
toivotonta on kaikki.
Silloin alkaa ylhäältä kuulua huutoja, ryskettä ja taistelun jymyä,
ensin heikommin, sitten kovemmin ja läheten onnettomien luolaa.
Kalpeina, henkeä pidättäen kuuntelevat orjat.
ALTHIOS (hiljaa, kauhuissaan.)
Mitä ... mitä? Minä murskaan pääni!
KARMIDES (riemulla.)
Se on Spartacus!
Yhä lähenee jymy, hirmuisella voimalla lyödään oveen ja muutamien
iskujen jälkeen lentää se säpäleiksi ja sisään syöksyy orjajoukon
etunenässä Spartacus. Hänen roomalaismiekkansa on veressä ja hänen
äänensä kaikuu sytyttävänä ja kiihkeänä.
SPARTACUS.
Ylös orjat! Nouskaa! Taisteluun! Kostakaa! Olette vapaat!
ÄÄNIÄ (hämmästyneitä, tylsiä.)
-- Ah!
-- Onko se totta...?
-- Me olemme kahleissa...
SPARTACUS (tulee nopeasti kahlehdittujen luokse, kumartuu.)
-- Kahleet poikki! Alasimet ja moukarit tänne! Ja tuokaa valoa!
KARMIDES.
Vihdoinkin sinä tulit, Spartacus!
SPARTACUS.
Mikä ääni? Kuka? -- (Lähenee Karmidesta.) -- Karmides! Sinä täällä! Ja
Enomanus! Me luulimme teidän kaatuneen!
KARMIDES (liikutuksen vallassa.)
Sinä tulit kuitenkin... Onko teillä ollut taisteluja...? Onko joukkonne
suuri...?
SPARTACUS (reippaasti.)
Kohta näet miten paljon meitä on... Juuri viime yönä tuhosimme
Clodiuksen joukon...
Silloin tuodaan soihtu ja kun se alkaa valaista, näkyy koko hirvittävä
näytelmä kokonaisuudessaan. Spartacus on vähällä astua äskettäin
kuolleen Khakun ruumiin päälle, joka makaa lattialla selällään, suu
avoinna ja lasittuneet silmät tuijottaen suoraan ylös. Ja nyt, kun
kidutetut näkevät, että tulijat todellakin ovat pelastajia, näyttää
siltä kuin nousisivat kuolleet haudoistaan: luurangoiksi laihtuneet,
raadellut ruumiit kohoavat -- ruumiit, joissa elävältä näyttävät vain
silmät, kuumeiset, palavat, mielettömät silmät; verentahraamat,
likaiset kädet ojentuvat ja luolan täyttää jälleen tuo kamala, sekava
ja tuskallinen valitusten kuoro, josta paraiten erottaa sanat: vettä,
vettä, vettä! Nekin, jotka eivät enää jaksa kohota, kääntävät hiukan
päätänsä ja kuiskaavat hiljaa sinertävillä huulillaan: vettä.
ÄÄNIÄ.
-- Mitä?
-- Mitä tämä on?
SPARTACUS.
Haa! Kaikki ruoskitut...
GARIZO.
Ei ihan kaikki ... mutta kukaan ei ole kolmeen päivään saanut ruokaa
eikä vettä...
ARTARIK.
Ja tuolla ovat kuolleet.
SPARTACUS (menee nopeasti peremmälle, jonne Artarik on viitannut. Ja
aivankuin saadakseen lisää kiihdykettä vihalleen, kääntää hän kahta
ruumista ja tarkastaa hyvin läheltä niiden maksamaisia, raadeltuja
selkiä. Tulee hiukan keskemmälle kasvot raivosta vääristyneinä, nostaa
molemmat nyrkkinsä ilmaan ja aukaisee suunsa, ikäänkuin tahtoisi
kirouksellaan hävittää maailman -- mutta ei sano mitään; hetken
kuluttua lausuu kolkolla läpitunkevalla äänellä, jossa kuvastuu
pohjaton viha ja uhka:)
-- Hyvä on!
Kääntyen orjajoukon puoleen, jonka on vallannut sama äänetön raivo,
sanoo hän samalla, uhkaavalla äänellä:
-- Katsokaa! Siinä ovat teidän veljenne...
Kuuluu joitakin käheitä ääniä ja kohoaa muutamia suonikkaita käsiä.
SPARTACUS.
Siinä ovat veljenne... -- (Havahtuen.) -- Mikä täällä löyhkää?
ARTARIK.
Ruumiit. Niitä on paljon enemmän tuolla toisessa luolassa.
UHKAAVIA HUUTOJA.
-- Voi tyranneja!
-- Voi herrojamme!
-- Kostoa!
-- Roomaan!
SPARTACUS.
Hyvä on, hyvä on! Minä huomaan yhä selvemmin, että ennenkuin me voimme
olla vapaina, on Rooman valta perin juurin hävitettävä maailmasta --
hävitettävä kuin saastainen rutto! Heidän on hävittävä maan päältä --
tahi meidän.
ÄÄNIÄ.
-- Oikein, Spartacus!
-- Heidät on kaikki surmattava!
-- Ei armoa!
SPARTACUS.
Mutta käsitättekö, että orjien pitäisi olla _yksimielisiä._ Koko Rooman
valtakunnan orjat pitäisi saada taisteluun. Silloin olisi heidän
loppunsa...
GARIZO.
Mutta irroittakaa vihdoinkin nuo kirotut kahleet!
SPARTACUS (hiukan hätkähtäen.)
Lausuit viisauden: Ei sanoja, vaan toimintaa! Nopeasti kahleet poikki
ja tuokaa heille vettä ja ruokaa. -- Ei -- kantakaa heidät pois tästä
hornan luolasta!
Toiset alkavat kantaa ulos valittavia haavoitettuja, toiset ottavat
esiin alasimia ja moukareita, ja voimakkailla iskuilla lyödään kahleet
poikki. Luolan täyttää vielä hetkeksi huumaava pauke, valitukset ja
orjajoukon sekavat, vihaiset huudot, joista erottaa vain muutamia
lauseita.
ÄÄNIÄ.
-- Minun käteni on poikki...
-- Kantakaa varovammin.
-- Voi tyranneja!
-- He eivät tule saamaan armoa!
ARTARIK (jonka kahleet on irrotettu, nousee, ojentelee hetken
jäseniään, astuu sitten Spartacuksen eteen ja sanoo aivankuin
huumaantuneena.)
Minä olen Artarik, germanilainen päällikkö. Minä kiitän sinua
hengestäni ja näiden toisten hengestä... Suo minun tulla joukkoosi...
SPARTACUS.
Kaikki, jotka tahtovat ja jaksavat tulla joukkoomme, hakekoot
asevarastosta itselleen aseet. Näyttäkää asehuone!
ÄÄNIÄ.
-- Asehuoneeseen!
-- Asehuoneeseen!
Artarik, Karmides, Enomanus ja muut poistuvat.
GARIZO (tunnustellen Agilon kättä; kolkosti.)
Agilo on kuollut. -- Hänen ruumiinsa vieressä vannon, etten häntä
unohda!
Syöksyy ulos.
KRATINOS (juoksee innostuneena sisään.)
Spartacus! Liciniuksen aarteet ovat sinun käsissäsi! Me löysimme
Liciniuksen aarreaitan...
ÄÄNI.
-- Aarreaitan?
KRATINOS.
Niin. Siellä on kokonaiset röykkiöt hopeisia ja kultaisia maljoja,
kynttiläjalkoja ja jalokiviä... Siellä olivat myöskin Liciniuksen
lapset piiloutuneina...
PAHAENTEISIÄ ÄÄNIÄ.
-- Ahaa!
-- Tiikerin pennut!
-- Lyökää ne muurinkylkeen!
SPARTACUS.
Tuokaa heidät tänne!
Kun lapset talutetaan luolaan, tulee äkkiä omituinen, painostava
hiljaisuus. Lapset painautuvat peloissaan toisiinsa. -- Licinia tulee
alas rappusia, seisahtuen oven ulkopuolelle. Hän on ankaran
mielenliikutuksen vallassa ja nojautuu seinään, peittäen kasvonsa, ja
hengittää raskaasti.
SPARTACUS (tuijottaa äänettömänä lapsiin. Kuin leimahduksena näkee hän
palavan kotinsa ... puuhun naulatun isänsä ... nauravan Liciniuksen --
ja hänen sieramensa laajenevat... Mutta vihdoin tekee hän kädellään
liikkeen, aivankuin tahtoisi karkoittaa jonkun ilkeän, vähäpätöisen
häiritsijän ja sanoo matalalla, käheällä äänellä.)
Onko Veruksen huvila kaukana tästä?
RODULF.
Se on lähellä.
SPARTACUS.
Hän on ainoa, joka on kohdellut hyvin orjiaan. Siellä ovat nämä lapset
turvassa...
ÄÄNIÄ.
-- Mitä tämä on?
-- Ovatko he armahtaneet meidän lapsiamme?
-- Lyökää muurinkylkeen!
ERÄS NAISORJA (hurjasti.)
Anna sitten takaisin minunkin lapseni!
SPARTACUS.
Kuulkaa minua! He ovat julmureita, mutta ei meidän tarvitse olla
samanlaisia. Emmekä me ole nousseet taisteluun lapsia vastaan.
Sitäpaitsi, _lapset_ eivät ole syyllisiä, eikä heidän surmaamisensa
meitä hyödytä.
CRIXUS.
Entä aarteet? Jätämmekö nekin taas?
SPARTACUS (lujasti.)
Kun minut valitsitte, sanoin, ettei minkäänlaisia kulta- ja
hopeaesineitä saa ottaa eikä tuoda leiriin. Ja niin kauan kun minä olen
päällikkönä, noudatetaan sitä tarkalleen!
CRIXUS.
Tämä olisi tavaton saalis... Licinius on kuuluisa aarteistaan...
SPARTACUS (valtavalla voimalla.)
Mutta emmehän me ole hakemassa _saalista!_ Jokaisen on aina
muistettava, ettemme ole ryöstöretkellä, vaan että me taistelemme
henkemme, vapautemme, elämämme puolesta! Vihollistemme päämääränä on
kullan kokoaminen -- mutta me tahdomme lopettaa veljiemme kärsimykset,
orjuuden... Aseita ja ruokavaroja tarvitsemme, mutta sanokaa, mitä me
teemme jalokivillä, kultaisilla maljoilla ja kynttiläjaloilla? Vain
eripuraisuutta ja riitaa ne toisivat keskuuteemme. Veljet! Heidän
korunsa jätämme tänne!
ÄÄNIÄ.
-- Oikein puhut, Spartacus!
-- Pitäkööt korunsa!
-- Syökööt kultansa -- jos he vielä tulevat syömään!
SPARTACUS.
Ja sinä, Castus, viet heti nämä lapset Veruksen huvilaan.
LICINIA (joka koko ajan on jännittyneenä kuunnellut, tulee nopein,
hermostunein askelin, syöksyy polvilleen syleilemään molempia lapsia ja
sopertaa mielenliikutuksen vallassa.)
Oi Brutus ... oi pieni Liviani...
SPARTACUS (hämmentyneenä.)
Licinia... Sinä täällä...
LICINIA.
Minä kuulin kaikki... Ja minä kiitän sinua minä kiitän sinua... Mutta
mitä sinä aijot ... mitä sinä tahdot ... mitä sinä olet tehnyt?! Koko
talomme on täynnä orjavoutien ja sotilaitten ruumiita, veri virtaa
lattioilla kuin teurastushuoneessa... Miksi, miksi?
SPARTACUS.
He olivat tiellämme. He tahtoivat estää meitä pelastamasta veljiämme.
-- (Kiihtyen.) -- Katso, katso mitä isäsi on tehnyt? -- (Tarttuu
Licinian käteen ja taluttaa hänet kidutushuoneen ovelle; Licinia seuraa
aivan kuin huumaantuneena.) -- Katso, nämä ihmiset ovat kidutetut
kuoliaiksi sinun isäsi käskystä! -- (Osoittaa Khakun ruumista.) --
Katso tuota -- katso hänen selkäänsä! Ja nämä muut sulki hän tänne --
jätti heidät kuolemaan nälkään. Katso heitä: he ovat kuolemaisillaan...
LICINIA (perinpohjin järkytettynä, koettaen taistella liikutustaan
vastaan.)
Mutta ... mutta he ovat ryhtyneet kapinaan...
SPARTACUS (innostuen.)
He eivät ole tehneet muuta kuin koettaneet taistella puolestaan...
Licinia! Pieni, sidottu lintukin puolustaa itseänsä, maan matonenkin
nostaa päänsä vihollistansa vastaan -- eikö sitten ihminen? Mutta
täällä on paljon sellaisia, jotka eivät ole tehneet edes sitä! --
(Liikutettuna.) -- Katso noita pieniä lapsia ... katso miten heidän
kätensä ovat laihat, miten heidän huulensa ovat kalpeat ja miten
voimattomina huohottavat heidän pienet rintansa... He eivät ole kolmeen
päivään saaneet ruokaa! Ajattele, että _sinun_ veljesi ja sisaresi
olisivat heidän sijassaan, ja sano sitten olisiko väärin, jos tulisin
heidät pelastamaan?
LICINIA (kokonaan tuskan ja liikutuksen vallassa.)
En voi ... en ymmärrä... Oi, Spartacus! -- (Peittää kasvonsa käsillään
ja on vähällä kaatua. Spartacus tarttuu häneen, pitäen häntä
sylissään.)
SPARTACUS (hellästi.)
Licinia... Sinäkin tarvitset vielä turvaa...
LICINIA (irtautuu Spartacuksen syleilystä aivankuin heräten ja sanoo
itsekseen tuskallisesti.)
Oi, mitä ... mitä minä olen tehnyt!... Ei, ei.. -- (Kääntyen
Spartacukseen.) -- Minä kiitän sinua vielä kerran ... mutta minä en
tarvitse sinun suojelustasi... Minä en tahdo...
SPARTACUS.
Vai niin... Sinä et tahdo... -- Castus, saata hänetkin Veruksen
huvilaan! --
LICINIA (keskeyttää.)
Sinne minä en mene! Mutta usko minua: sinulle ja joukoillesi käy vielä
huonosti! Isäni ... hän ei vielä tiedä... Odota...
Poistuu nopeasti.
SPARTACUS.
Licinia! Älä poistu! -- (Aikoo juosta Licinian jälkeen, mutta pysähtyy
äkkiä.) -- Ei, älkää estäkö häntä! Antaa hänen nyt mennä -- hän ei
kuitenkaan pääse käsistäni! Koko Rooman valtakunnassa, koko maailmassa
ei tule olemaan soppea, mihin hän voisi minulta piiloutua. -- Ja nyt
Roomaan!
ÄÄNIÄ.
-- Roomaan! Roomaan!
-- Mihin panemme kuolleet?
-- Niin, kuolleet?
-- Jätämme tänne...
CRIXUS (kiihkeästi.)
Kuulkaa! Valmistakaamme heidän kunniakseen sellainen rovio, että
riittää -- tämä palatsi! Sitä et ainakaan aikone kieltää, Spartacus?
HUUTOJA.
-- Hyvä! Hyvä!
-- Antaa mennä tuhaksi!
-- Menköön tuhkana taivaalle!
CRIXUS.
Eikö niin, Spartacus?
SPARTACUS (epäröi hetken, mutta huomattuaan joukon kiihkeän mielialan,
myöntyy.)
Samantekevä! Mutta aseet ja ruokavarat pois. Ja muistakaa: ei muuta
kuin aseet ja ruokavarat!
Meluten alkavat he koota kaikenlaista rojua, joille kaadetaan öljyä.
Sisään tulee Artarik, Karmides ja muut roomalaisten ylimysten
varustuksissa.
ARTARIK (villillä riemulla.)
Nyt olemme valmiit!
GARIZO (kiihkeästi.)
Missä on Licinius? Eikö kukaan tiedä, missä Licinius on?
KRATINOS.
Sanoivat hänen eilen lähteneen Roomaan.
GARIZO.
Vahinko! Olisin tahtonut nähdä hänen sydänverensä!
ÄÄNIÄ.
-- Oikein puhut!
-- Hän olisi sen satakertaisesti ansainnut!
-- Odota poikani...
ARTARIK.
Se on minun tehtäväni, Garizo!
SPARTACUS.
Ei kinasteluja! Nyt on aika lähteä kohti Roomaa!
Orjat alkavat kiireesti poistua, melu ja uhkaavat huudot täyttävät
luolan.
CRIXUS (uhkaavasti.)
Heidän verensä pitää virtoina vuotaman!
ÄÄNI.
-- Roomaan!
-- Voi ylimyksiä!
-- Voi tyranneja!
-- Roomaan!
SPARTACUS (luo omituisen katseen ympärilleen: mustiin seiniin,
kahlepalasiin, kuolleihin, jotka viruvat lattialla niin liikkumattomina
ja hiljaisina... Samassa alkaa ulkopuolelta kuulua orjain laulun hurja,
uhmaava sävel. Hänen silmänsä välähtävät ja hän kysyy matalalla
äänellä.)
Onko kaikki valmiina, Karmides?
KARMIDES (palava soihtu kädessä.)
On.
SPARTACUS.
Sytytä!
Karmides sytyttää, liekit leimahtavat... Ja kauempaa, yli laulun ja
melun kuuluu voimakkaita, uhkaavia huutoja:
Roomaan! Roomaan!
Esirippu.