TOIVOTTOMIA ÄÄNIÄ.
-- Mitä pitäisi meidän sitten tehdä?
-- Niin, sanoppa se!
-- Mitä me voimme tehdä?
ARTARIK.
Paljon, paljon voisimme tehdä, jos te olisitte toisenlaisia! Orjien
pitäisi olla rohkeita, tarmokkaita ja ennen kaikkea _yksimielisiä_ --
silloin voisimme vapautua. Mutta te olette velttoja, tietämättömiä,
pelkureita, petollisia...
Hänen puheensa keskeytyy, sillä ovi avautuu ja sisään tuodaan
sidottuina Karmides ja Enomanus, jonka kasvoista virtaa veri. Orjavouti
apulaisineen kiinnittää heidän kahleensa seinässä lattian rajalla
oleviin rautarenkaisiin. Kun se on tehty, sanoo
ORJAVOUTI (uhkaavasti ja ilkkuen.)
Siinä saatte olla huomiseen! Huomenna pääsette ristille!
ENOMANUS (tempoo raivoisasti kahleitaan, huutaen.)
Ja sinä tulet seuraksemme! Spartacus pitää kyllä siitä huolen!
Odota...!
ORJAVOUTI (nauraen pirullisesti.)
Sinun Spartacuksesi minä kytken hyvin pian viereesi! Ehkä sinua
ilahduttaa kuulla, että Licinius juuri antoi Clodiukselle käskyn mennä
kolmentuhannen sotilaan kanssa ottamaan hänet kiinni ja tuomaan tänne
elävänä tai kuolleena! -- Äh! Vieläkö uhkailet, sinä kelttiläinen
koira!
Orjavouti poistuu.
KIIHKEITÄ ÄÄNIÄ.
-- Mitä on tapahtunut?
-- Jumalien nimessä, mitä on tapahtunut?
KARMIDES.
Kapina!
ÄÄNIÄ.
-- Kapina?
-- Onko se totta?
-- Kerro, kerro!
KARMIDES.
Asia tapahtui niin, että huomenna piti alkaa kilpaleikit, ja me
päätimme yöllä karata miekkailukoulusta, avata orjavankiloiden ovet ja
ryhtyä kapinaan. Mutta eräs Aratus meni ilmoittamaan aikeestamme
Liciniukselle ja hetken kuluttua piiritettiin miekkailukoulu; Licinius
suuren sotilasjoukon kanssa astui sisään ja määräsi meistä suurimman
osan vangittavaksi. Silloin Spartacus käski meidän hyökätä ja syöksyi
etumaisena sotilasten kimppuun. Siinä syntyi taistelu elämästä ja
kuolemasta -- jokainen meistä tiesi, että ellemme pääse ulos, joudumme
jok'ainoa ristille. Paljon meistä kaatui, mutta Spartacus pääsi kuin
pääsikin suuren joukon kanssa vapauteen!
ÄÄNIÄ.
-- Mitä sinä puhut ..?
-- Onko se totta?
-- Miten jouduitte vangiksi?
ARTARIK
Kaatuiko sotilaita paljon?
KARMIDES.
Ainakin kahta vertaa enemmän kuin meitä! Minulle kävi niin
onnettomasti, että heittivät takaapäin verkon ylitseni -- ja siinä olin
kuin kärpänen! Viimeiseksi näin miten Aratus-petturi seisoi siellä
sotilaitten takana voitonriemuisena... Mutta keskellä tulisinta
taistelua ryntäsi Spartacus sivuun, tappaen kaksi sotilasta, ja lävisti
petturin! Spartacus oli sanonut sen hänelle, ja minkä hän kerran sanoo,
se tapahtuu ehdottomasti! Ja te saatte nähdä, että hän pelastaa meidät
kaikki!
ÄÄNIÄ.
-- Olisiko se mahdollista...?
-- Ne tuhoavat hänet. Capuassa on niin paljon sotajoukkoja.
KARMIDES (innostuen.)
Oh! Te ette tunne Spartacusta. Häntä ei tuhoa mikään! Jospa vain
olisitte äsken nähneet hänet taistelussa! -- Te voitte aavistaa, että
siinä ovella ja eteisessä syntyi tavaton tungos, mutta Spartacuksella
yksin oli tilaa -- kaikki, jotka hänen lähelleen joutuivat, ne
kaatuivat... Niinkuin hirmumyrsky raivaa itselleen tien, kaataen
armotta kaiken mitä eteen sattuu -- samoin lakaisi itselleen tien
Spartacus! Ja hänen jälessään ryntäsivät kaikki...
ARTARIK (keskeyttäen.)
Sellainen taistelu siellä ylhäällä, ja me täällä kirotussa luolassa
emme tiedä mitään... Kunhan hän nyt vain voisi pitää puoliaan?
ÄÄNIÄ.
-- Ah, ja me emme voi tehdä mitään!
-- Oi, jospa hän voittaisi!
KARMIDES.
Minä tiedän hänen voittavan. Hän ryntää orjavankiloihin, vapauttaen
orjat -- siellä on joukkoja loppumattomiin! Ja meitä hän ei unohda --
te pääsette kaikki vapaiksi!
ARTARIK.
Vapaa! Miten oudolta ja kummalliselta kuuluukaan tuo sana! Vapaa ...
vapaa... -- (Synkästi.) -- Ei, se on mahdotonta.
KARMIDES.
Luottakaa vain Spartacukseen!
RODULF (hiljaa ja synkästi.)
Meidän on turha toivoa...
AGILO (haaveillen.)
Jospa vielä kerran pääsisikin vapaaksi... Yöt, päivät kulkisin, kunnes
olisin kotimaassa, kotona... Sitten nousisin minä vuoriston
korkeimmalle huipulle, sille, jonka peittää ikuinen, hohtava lumi ...
ja antaisin katseeni liitää yli kukkuloitten, järvien ja loppumattomien
metsien... -- Vieläkö muistat kotiamme, Hildegard?
HILDEGARD (nyyhkien.)
Muistan ... muistan...
RODULF (peitetyllä hellyydellä.)
No, no, älkää nyt muistelko mitään...
KARMIDES (heltyen.)
Älä nyt itke...
AGILO (Karmidekselle.)
Hän oli niin pieni silloin, kun meidät tänne raahattiin, siitä on niin
kauan ... ja kuitenkin hän muistaa. -- (Hildegardille.) -- Älä nyt itke
-- ehkä pääsemme vielä kotiin... Ajattele, miten äiti ilostuisi, kun
sinä olet noin suuri tyttö! -- (Hiljemmin.) -- Jos hän vielä elää...
HILDEGARD (painaa itkien päänsä veljensä rinnalle.)
Emme näe häntä enää...
KARMIDES.
Ole huoletta, tyttöseni! Spartacus tulee varmasti tänne, ja silloin
olet sinä vapaa kuin lintu! -- (Hiljemmin, aivankuin uneksien.) --
Minullakin oli sisko, samanlainen kuin sinäkin... Ja iltasin kun
aurinko laski mereen, kun kaikki hohti kullalta ja purppuralta ja
satakielet lauloivat ... silloin oli minulla aina tapana kävellä hänen
kanssaan puutarhassa... Ah, minä muistan vielä erään hiekkakäytävän,
jonka kummallakin puolen kasvoi ruusuja ja orvokkeja -- vain ruusuja ja
orvokkeja... Ja niiden tuoksu...
ENOMANUS (keskeyttäen, synkästi.)
Älä puhu turhia, Karmides. Mehän istumme täällä -- kahleissa...
Karmides antaa päänsä vaipua.
AGILO
Minä uskon, että me vielä pääsemme vapaiksi ... pääsemme kotiin...
GARIZO (kolkosti.)
Minulla ei ole enää kotimaata -- sen ovat roomalaiset hävittäneet.
Minulla ei ole kotia -- sen ovat roomalaiset polttaneet. Minulla ei ole
ainoatakaan omaista -- kaikki omaiseni ovat roomalaiset surmanneet...
Kukaan ei minua odota -- ei kukaan...
Peittää kasvonsa, kiristellen hampaitansa.
ARTARIK
Minäkin tahtoisin vielä päästä vapaaksi... Ja sitten en enää toivoisi
muuta kuin saada yhden ainoan kerran johtaa joukkoani -- samaa,
kaikkitallaavaa ratsujoukkoa, jota johdin ennen! -- Tiedättekö, minne
sen johtaisin? _Roomaan!_ -- (Raivostuen.) --- Verimereen tahtoisin
upottaa nuo kirotut mässääjät!
RODULF
Turhaan raivoat sinä, Artarik. Emme voi mitään...
Äänettömyys.
KHAKU
Sinä Agilo, sinä Garizo olette vihaisia minulle, ja minä olen tehnyt
väärin... Mutta miksi olisin parempi? Sillä jos minulle sanottaisiin:
valitse, jää tänne luolaan, tahi mene heti yksinäsi kuolemaan keskelle
aavikkoa -- niin ilolla menisin aavikolle! -- Vaikka jano siellä
kuivaisikin kurkkuni, vaikken enää koskaan näkisi yhtään palmua ...
yhtään pientä, vihreätä pensasta ... niin näkisin minä kuitenkin
keltaisen hiekan, sinisen taivaan...
Minun ylitseni puhaltaisi vapaa, kuuma tuuli ja aurinko ... hehkuva
aurinko suutelisi minua kuolinhetkelläni... Mutta täällä ... täällä me
kuihdumme kuin palmut, jotka eivät saa milloinkaan aurinkoa nähdä...
Äänettömyys.
ARTARIK
Älkäämme enää puhuko turhia... Meidän täytyy ajatella mitä voisimme
tehdä.
ÄÄNIÄ.
-- Niin, todellakin.
-- Mitä me voimme?
ARTARIK.
Minä luulen, että voisimme murtautua jotenkin täältä ja sitten
yhtyisimme Spartacuksen joukkoon...
ÄÄNIÄ.
-- Nouskaamme kapinaan!
-- Emme pääse täältä...
-- Ovet säpäleiksi!
Syntyy liikettä ja melua. Viimeisetkin nukkuneet heräävät, syöksähtävät
ylös hieroen silmiään, käsittämättä mistä on kysymys.
RODULF (vaatien hiljaisuutta.)
Mitä te aijotte, hullut? Mitä te voitte kapinoillanne? Herroja ja orjia
on aina ollut ja tulee olemaan vastakin. Ja mitä ovat orjat _ennen_
voittaneet kapinoilla? Ruoskintaa, ristiinnaulitsemista... Minä muistan
miten Sicilian orjakapinan aikana...
HUUTOJA.
-- Tuki suusi, vanha korppi!
-- Hän puhuu totta!
-- Meidät ruoskitaan!
-- Meidät naulitaan ristille!
ARTARIK (kiihkeästi.)
Kuulkaa minua! Eikö meitä _nyt_ ruoskita pahemmin kuin koiria -- eikö
joukostamme jok'ainoa päivä viedä veljiämme ristille, piinapenkkiin?
Eikö meitä kiduteta syyttömästi? Haa! Me elämme vain _heidän_
hyväkseen, _heidän_ huvikseen! Kuolema on satakertaisesti parempi kuin
meidän elämämme...