ensimäisenä kauheana yönä, jonka olisi pitänyt saattaa järjiltään kenen
tahansa, oli hän päättänyt tulla luokseni joka toinen yö... Enhän
minä voinut mennä hänen luoksensa: ainoa tie hänen neitsytkammioonsa
kulki vanhempien huoneen kautta. Hän tuli säännöllisesti. Mutta
hänen ei koskaan onnistunut vapautua ensimäisen yön kauhun ja
tuskan tunteesta. Tottumus ei vaikuttanut häneen samalla tavalla
kuin minuun. Hän ei terästynyt vaaraa vastaan, jota hän joka kerta
uhmaili. Hän oli aina hiljaa, kun hän lepäsi rintaani vasten eikäpä
juuri ollenkaan puhutellut minua sanoilla — sillä muuten hän kyllä
oli, kuten kyllä ymmärrätte, kaunopuheinen!... Ja kun myöhemmin tulin
tyyneksi juuri sen takia, että aina uhmailin ja aina onnellisesti
voitin vaaran ja puhuin hänelle, kuten puhutaan rakastajattarelleen,
kaikesta siitä; jota jo oli tapahtunut meidän keskemme, puhuin hänen
selittämättömästä kylmyydestään, joka oli seurannut hänen rohkeata
uskaliaisuuttaan, mutta jonka vastapainona taasen olivat ne syleilyt,
joilla minä häntä pidin kiinni — kun minä vihdoin esitin hänelle
kaikki ne tyhjentymättömät kysymykset, jotka syntyvät rakkaudesta,
joka pohjaltaan kenties ei ole mitään muuta kuin uteliaisuutta,
niin, silloin hän ei minulle vastannut koskaan millään muulla kuin
lämpimillä syleilyillä. Hänen kaihoisa suunsa oli suljettu kaikelle
muulle — paitsi suuteloille. On naisia, jotka sanovat: »Minä saatan
itseni onnettomaksi sinun tähtesi!» Toiset taasen lausuvat: »Sinä
tulet kyllä halveksimaan minua!» Erilaisia lausuntotapoja rakkauden
kohtalokkaisuudesta. Mutta hän, hän ei sanonut sanaakaan. Se oli
ihmeteltävää — ja hän itse vielä ihmeteltävämpi! Hän vaikutti minuun
ikäänkuin kova, raskas ja tulikuuma marmorilevy, jota alhaaltapäin
kuumennetaan... Minä luulin sen hetken vihdoinkin saapuvan, jolloin
marmori halkeaisi hehkuvan kuumuuden takia. Mutta se ei kadottanut
koskaan tulenkestävää kovuuttaan. Niinä öinä, jolloin hän saapui,
ei hän ollut avosydämisempi eikä puhunut enemmän kuin ensimäisenä
yönäkään ja oli, puhuakseni pappien tavoin, edelleenkin yhtä vaikea
saattaa synnintunnustukselle kuin ensimäisenä yönä. Minä en voinut
saada häntä mitään ilmoittamaan. Korkeintaan onnistui minun saada
esiin hänen ihanilta huuliltaan, joihin minä olin sitä enemmän
hullaantunut mitä kylmempinä ja välinpitämättömämpinä minä olin nähnyt
ne päivällä, joku yksitavuinen intohimon huudahdus, mutta sekään
ei millään tavoin valaissut hänen luonnettaan. Hän tuntui minusta
enemmän sfinxinkaltaiselta, hän yksin, kuin kaikki ne sfinxit, jotka
monenmoisessa muodossa ympäröivät minua minun émpire-huoneessani».
»Mutta sanokaa kapteeni», keskeytin minä häntä vielä kerran, »kaikki
tämä loppui kait kerran jonakin kauniina päivänä? Te olette sukkela
mies ja kaikki sfinxit ovat satueläimiä. Todellisuudessa ei niitä ole
ollenkaan. Lopuksi kait Te saitte varman tiedon, minkä lipun alla hän
kulki, tuo tulimainen tytöntynkkä?»
»Loppui! Kyllä, se loppui», vastasi varakreivi de Brassard ja laski
kiivaasti alas vaununakkunan, ikäänkuin olisi puuttunut ilmaa hänen
voimakkaasti hengittäessään ja hänellä olisi ollut tarvis hengittää
vapaammin lopettaakseen kertomuksensa. »Mutta minkä lipun alla tuo
omituinen tyttö kulki, kuten Te sanoitte, siitä en koskaan päässyt
selville. Meidän rakkautemme, meidän yhteytemme, meidän suhteemme —
nimittäkää sitä, miten haluatte — herätti meissä tai pikemmin minussa
tunteita, joita en koskaan luule myöhemmin tunteneeni sellaisten
naisten aiheuttamina, joita minä olen rakastanut enemmän, kuin
Albertea, joka ei kenties rakastanut minua ja jota minä en myöskään
kenties rakastanut. En ole koskaan täysin ymmärtänyt, mitä minä tunsin
häntä kohtaan ja hän minua kohtaan — ja kuitenkin kesti yhdessäolomme
yli kuuden kuukauden. Kaikki, mitä minä näitten kuuden kuukauden
aikana tunsin, oli jonkinlainen onni, jota ei tavallisesti nuoruudessa
kuvitellutkaan. Minä ymmärsin niitten onnen, jotka pitävät salassa
onnensa. Minä ymmärsin sen nautinnon, jota salainen kanssarikollisuus
tuottaa — sillä joskaan se ei anna toivoa siitä että onnistuu
aikomuksessaan, on se kuitenkin omansa muodostamaan parantumattomia
vehkeilijöitä. — Alberte esiintyi aina vanhempiensa pöydässä samoinkuin
kaikkialla muuallakin kuten Hänen Ylhäisyytensä Prinsessa Viaton, joka
oli minua ihmetyttänyt niin paljon ensimäisellä kerralla, kun minä näin
hänet. Hänen otsansa à la Nero sinimustine, tuuheine kiharoineen, jotka
peittivät sen aina kulmakarvoihin saakka, ei osoittanut merkkiäkään yön
rikollisuudesta siinä ei havaittu jälkeäkään punastuksesta!... Ja minä
joka koetin olla yhtä kylmä kuin hänkin, mutta varmasti olisin kymmenen
kertaa paljastanut itseni, jos olisin ollut tekemisissä todellisten
tarkastelijoitten kanssa, minä tunsin sieluni syvyydessä olevani täysin
tyytyväinen ylpeyteeni ja miltei myöskin tunteisiini ajatellessani,
että keko tämä tyhmänhurja välinpitämättömyys todellakin oli luontaista
minulle ja että hän juuri minun takiani antautui tähän alhaiseen
intohimoon, jos nyt intohimoa voidaan koskaan pitää alhaisena... Ei
kukaan muu maailmassa kuin me itse tiennyt yhdyselämästämme — se oli
ihanata ajatella! Ei kukaan kuin me — ei edes minun ystäväni Louis
de Meung, jolle minä en enää mitään uskonut siitä hetkestä alkaen,
kun onneni alkoi. Hän oli epäilemättä arvannut kaiken, mutta hän oli
yhtä varova kuin minäkin: hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Olisin
vaikeudetta voinut ryhtyä hyvin läheisesti seurustelemaan Alberten
kanssa, paradi- tai tavallisessa puvussani, miekkailuharjoitusten
aikana, peli- ja juomaseuroissa. Mutta totta tosiaan, kun tietää, että
onni saapuu säännöllisesti määrättynä tuntina joka toinen yö nuoren
tytön muodossa, jolla on ikäänkuin kauhea hammastauti sydämessä,
niin muodostaa tämän elämän monta vertaa yksinkertaisemmaksi päivän
aikana»...
»Mutta hehän mahtoivat nukkua kuin seitsemän unikekoa, nuo Alberten
vanhemmat!» huomautin minä ärsyttävällä tavalla ja keskeytin äkkiä
tuon vanhan hulluttelijan mietteet pilapuheellani, jotten näyttäisi
kovin kiintyneeltä hänen kertomukseensa. Sillä se vei minut
todellakin mukaansa — ja on olemassa ainoastaan yksi ainoa tapa pysyä
hulluttelijoitten ja uskalikkojen kunnioittamana, nimittäin laskemalla
leikkiä heidän kanssaan.
»Te luulottelette kenties, että minun tarkoitukseni on saavuttaa
kertojana mainetta totuuden kustannuksella?» sanoi varakreivi. »Mutta
en ole mikään romaaninsepustaja, en ainakaan minä! — Joskus sattui,
ettei Alberte saapunutkaan. Kun ovi, joka nyt kääntyi hiljaa ja
äänettömästi kuin pumpuli öljytyillä saranoillaan, ei avautunut koko
yönä, oli siihen syynä se seikka, että hänen äitinsä oli kuullut hänen
olevan valveilla ja huutanut häntä, taikka isä oli havainnut hänet,
kun hän hapuillen oli hiipimässä huoneen läpi. Alberte ei kuitenkaan
kadottanut mielenmalttiaan, ja hänen onnistui joka kerta keksiä joka
tekosyy: että hän voi pahoin, että hän etsi sokeriastiata, mutta ettei
hän ollut sytyttänyt kynttilätä, koska ei halunnut herättää ketään
j.n.e.
»Tuollaiset kylmäveriset henkilöt eivät ole niin harvinaisia, kuten
Te näytätte uskovan, kapteeni», keskeytin minä häntä taasen. Minä
halusin ärsyttää häntä. — »Kun kaikki tulee selville, ei Teidän
Albertenne ollut parempi kuin se nuori tyttö, joka yö toisensa jälkeen
otti rakastajansa vastaan isoäitinsä sänkykamarissa. Isoäiti nukkui
sängyssään sänkyverhojen takana, rakastaja tuli sisään akkunasta,
ja kun tässä tapauksessa ei ollut mitään sinistä sahvianisohvaa,
järjesti tyttö ilman muita mutkia tilan lattialle niin hyvin kuin
taisi... Te tunnette tuon kertomuksen yhtä hyvin kuin minä. Eräänä yönä
heräsi isoäiti, nähtävästi tavattoman syvän huokauksen häiritsemänä,
jonka tyttö ylenpalttisessa onnenpuuskassa oli päästänyt. Vanhus
huudahti sänkyverhojen takaa: »Mikä sinua vaivaa, tyttöseni?» Tyttö
miltei pyörtyi rakastajansa sylissä, mutta vastasi; tästä huolimatta
makuusijaltaan: »Minun korsettini luu koskee minua kun minä kumarrun ja
etsin neulaa — minä pudotin sen lattialle enkä voi sitä löytää»...
»Kyllä, tunnen kertomuksen», vastasi varakreivi, jota olin luullut
nöyryyttäneeni vertaamalla tuota tyttöä hänen korkea-arvoisaan
Alberteensa. »Nuori tyttö josta Te puhutte, oli, jos oikein muistan,
muuan Guise. Hän pelastui pulasta tavalla, joka sopi hänen arvoisaan
nimeensä... Mutta unohditte lisätä, ettei hän enää siitä illasta
alkaen avannutkaan akkunaansa rakastajalleen, joka varmaan oli joku de
Noismontier — — — Alberte sitä vastoin tuli uudelleen seuraavaa yönä,
Alberte antautui niitten vaikeuksien jälkeen, joita hän oli kestänyt,
vielä uskaliaammin vaaralle alttiiksi ja uhmaili sitä, ikäänkuin mitään
ei olisi tapahtunut!... Minähän en siihen aikaan ollut mitään muuta
kuin pieni aliluutnantti, jonka tiedot matematiikassa olivat hyvin
hatarat — aine, joka muuten miellytti minua sangen vähän. Mutta sille,
joka olisi ymmärtänyt kaikkein vähäsimpiäkin todennäköisyyslaskelmia,
olisi pitänyt olla selvillä, että jonakin päivänä — tai yönä — täytyisi
tällaisen seikkailun loppua».
»Totta varmaan, kapteeni», keskeytin minä, muistellen hänen kertomuksen
alussa mainitsemiaan sanoja, »seikkailuun täytyisi saada loppu, joka
saisi Teidät tuntemaan, mitä se tietää, että tuntee pelkäävänsä».
»Juuri niin», vastasi hän äänellä, jonka totisuus poikkesi siitä
kevyestä äänensävystä, jota minä olin käyttänyt. »Kuten olette
huomanneet — eikö totta — Alberte ei ollut minulta säästänyt mitään
mielenliikutusta siitä hetkestä alkaen, kun minä tunsin, hänen
puristavan kättäni pöydän alla, aina siihen silmänräpäykseen, kun
hän ikäänkuin yöllinen ilmestys seisoi huoneeni ovessa. Useammalla
tavalla hän oli saattanut minut pöyristymään sieluni syvyydessä ja
kauhistuttanut minua monessa suhteessa. Mutta tähän saakka ne olivat
olleet ainoastaan vaikutteita joita saa, kun kiväärinkuulat vinkuvat
ja tuntee kanuunankuulien aiheuttaman ilmanpaineen. Se hirvittää,
mutta hyökätään kuitenkin. Mutta nytpä tapahtui jotakin muuta! Nyt
jouduin minä pelon valtaan tämän sanan varsinaisessa merkityksessä.
Minä pelkäsin todellakin — en enää Alberten vuoksi, vaan itseni takia,
niin, yksinomaan itseni tähden. Mitä minä tunsin, oli sellainen tunne,
joka varsinaisesti saattaa sydämen vaalenemaan yhtä voimakkaasti kuin
kasvotkin. Minä jouduin sellaisen hätäisen säikähdyksen valtaan, jota
tuntee, kun koko rykmentti lähtee pakoon. Minä, joka tässä puhun, olen
nähnyt itse Chamboranin pakenevan — tuon sankarillisen Chamboranin
ohjat höllällään karkuuttavan pakoon ja päättömässä kauhussa vievän
mukaansa everstinsä ja muut upseerit. Siihen aikaan en ollut vielä
mitään nähnyt... Mutta sen jälkeen olen minä kokenut asioita, jotka
minä luulin mahdottomiksi.
»Kuulkaapa nyt Oli yö. Kuten me elimme, ei se voinut olla mikään muu
kuin yö — ja pitkä talviyö se olikin. Minä en sano, että se olisi ollut
levollisimpia öitämme. Itse asiassa olivat kaikki yömme levollisia:
ne olivat tulleet levollisiksi sen onnen takia, jota ne tuottivat
meille, ladattu kanuuna oli aina meidän päänalusenamme. Emme olleet
vähimmässäkään määrässä levottomia sen takia, että me syleilimme
toisiamme teräväksi hiotun miekanterän päällä, joka oli asetettu hornan
yli, kuten turkkilaisten helvetinsilta.
Alberte oli tullut tavallista aikasemmin saadakseen viipyä sitä
kauemmin. Kun hän oli tullut, niin koski minun ensimäinen hyväilyni,
ensimäinen rakkaudenilmaisuni tavallisesti hänen jalkojaan, joissa ei
enää ollut niitä viheriäisiä tai punertavia kenkiä, jotka olivat niin
miellyttävän näköisiä ja joihin minä olin niin ihastunut. Jottei hän
aiheuttaisi mitään kolinaa, kulki hän näet paljain jaloin, ja kun hän
tuli, olivat hänen jalkansa aivan jääkylmät, koska hänen oli täytynyt
kulkea pitkin käytävän kylmää kivilattiata vanhempiensa huoneesta aina
minun huoneeseeni saakka käytävän toisessa päässä. Minä lämmitin näitä
jalkoja, jotka hän antoi kylmettymisen vaaralle alttiiksi, kun hän
minun takiani nousi lämpimästä sängystään ylös — ehkäpä joutuen vaaraan
saada jonkun kauhean rintataudin. Minä ymmärsin kyllä, miten sain ne
lämpimiksi, minä taisin muuttaa ne valkoisista ja kylmistä heleän ja
punertavan värisiksi... Mutta tänä yönä ei auttanut mikään. Minun suuni
ei kyennyt muodostamaan niitä veripilkun tapaisia unikukannuppuja,
joita minä niin mielelläni usein suuteluillani sain aikaan hänen
kauniisti kaartuvilla jalkaterillään. Alberten rakkaudenilmaisut olivat
tuona yönä hiljaisemmat kuin koskaan ennen. Mutta hänen hiljaisissa
syleilyissään ilmenevä voima puhui niin kaunopuheista kieltä, etten
minä pyytänyt häntä puhumaan tai vastaamaan minulle, sillä aikaa kuin
itse taukoamatta puhelin yhtä ja toista ja mainitsin hänelle, kuinka
hän hurmasi minut ja kuinka hullaantuneesti olin rakastanut häneen.
Hänen syleilynsä olivat hänen sanojaan.
Mutta äkkiä tuntui, ikäänkuin hän olisi tullut mykäksi. Hänen
käsivartensa irtautuivat — hän ei enää puristanut minua rintaansa
vastaan. Minä luulin sitä pyörtymiskohtaukseksi, samanlaiseksi,
jollaisia hänellä usein oli vaikk'ei hänen syleilyjänsä,
suonenvedontapainen voimakkuus siiloin tavallisesti hellittänyt...
Me molemmat emme ole mitään neitosia, vaan miehiä, jotka voimme puhua,
kuten miehet. Minä tiesin, mitä se merkitsi, kun Alberte kiemurteli
intohimoissaan se ei tavallisesti keskeyttänyt minun, hyväilyjäni. Nyt
minä pidin häntä edelleen painettuna rintaani vasten odottaen, että
hän tulisi tajuntaansa ja olin vallan vakuutettu siitä, että hänen
tunteensa taasen elpyisivät minun sylissäni ja että salama, joka oli
iskenyt häneen, uudelleen herättäisi hänet uuden iskun kautta. Mutta
tällä kertaa eivät minun laskuni pitäneet paikkaansa. Minä katselin
häntä, kun hän nukkui siinä syliini suljettuna sinisellä sohvalla ja
odotin hetkeä, jolloin, hänen silmänsä, joita nyt suuret silmäluomat
peittivät, uudelleen alkaisivat polttaa minua sametinmustista
silmäteristä uhkuvalla tulellaan, — jolloin hänen suunsa uudelleen
avautuisi ja päästäisi hengähdyksen hampaitten välistä, jotka
nyt pureutuivat toisiansa vastaan niin kovasti, että kiille oli
halkeamaisillaan vähimmästäkin pikaisesta suutelosta, jonka minä
painoin hänen kaulalleen tai hiljaisesti hänen olkapäälleen. Mutta hän
ei avannut silmiään eikä hellittänyt puremasta hampaitaan yhteen...
Jalkojen kylmyys oli noussut aina huulen saakka, joita minä painoin
omiani vasten... Kun minä tunsin tämän kauhua herättävän kylmyyden,
kohottauduin puolittain ylös tarkastaakseni häntä paremmin. Mutta
äkkiä irtauduin hänen sylistään! Toinen käsivarsi putosi silloin hänen
rinnalleen ja toinen jäi riippumaan lattialle: sohvalta, jossa hän
loikoi. Kauhistuneena, mutta vielä kylmäverisenä, asetin minä käteni
hänen sydämelleen. Se ei lyönyt! Suonentykytystä ei tuntunut ranteessa,
ei ohimossa, ei kaulassa eikä missään — — — Mitään muuta en havainnut
kuin kuoleman: se oli joka paikassa vastassani ja ilmoitti minulle
olemassaolonsa kauhuaherättävällä jäykkyydellä...
Olin varma, että se oli kuolema — — ja minä en tahtonut uskoa sitä!
Inhimillisessä ajatuksessa esiintyy joskus tällainen epäjärjellinen
tahto sotimassa täysin päivänselvää seikkaa ja kohtaloa vastaan.
Alberte oli kuollut! Mihin tautiin hän oli kuollut? En ymmärtänyt sitä.
Minä en ollut lääkäri. Mutta kuollut hän oli. Ja vaikka minä näin,
että kaikki, mitä minä voisin tehdä, ei merkitsisi mitään, havaitsin
sen niin selvästi kuin keskellä valoisinta päivää, niin tein minä
kuitenkin kaiken, mitä voin, niin lohduttoman epätoivoiselta kuin
se näyttikin... Niin kokonaan avuton kuin olinkin; vailla tietoja,
vailla lääkärinkoneita, vailla mahdollisuuksia, otin minä kaikki
pullot pesupöydältäni ja tyhjensin hänen otsalleen... Minä löin häntä
voimakkaasti käsiin enkä ottanut huomioon, että täten sain aikaan ääniä
huoneessa, jossa vähinkin kolina saattoi meidät muuten vapisemaan...
Minulle johtui mieleen kertomus, että muuan setäni — neljännen
rakuunarykmentin komppanianpäällikkö — oli pelastanut erään ystävänsä
halvauksesta iskemällä hänestä äkkiä suonta sellaisella suoniraudalla,
jota käytetään hevosia varten. Huoneeni oli täynnä aseita. Minä otin
erään tikarin ja sain sillä Alberten käsivarren verille. Minä raatelin
tuota kaunista käsivartta, josta ei tullut juuri nimeksikään verta:
muutamia pisaroita jähmettyi haavaan. Ja käsivarsi pysyi kankeana.
En voinut suutelemalla, imemällä enkä puremalla saada eloa tähän
kuolleeseen ruumiiseen, joksi se oli tullut minun suutelojeni aikana...
En tiennyt enää, mitä minä tekisin. Lopuksi ojensin itseni kuolleen
ruumiin päälle — vanhojen tarinoitten mukaan käyttivät ihmeittentekijät
tätä keinoa, kun he herättivät kuolleita. Minä en enää toivonut voivani
saada häntä eloon herätetyksi, mutta menettelin, ikäänkuin olisin
toivonut sitä. Ja loikoessani pitkin pituuttani tämän jääkylmän ruumiin
päällä heräsi minussa ajatus, selvä ajatus, jota ei aikasemmin ollut
siinä ajatusten sekasorrossa, jonka Alberten kauhea kuolema oli minussa
aiheuttanut ja joka saattoi minut pelästymään...
Ah, miten ääretön, miten lamauttava pelko! Alberte oli kuollut luonani
ja tämä ilmitoisi kaiken. Mitä minusta tulisi? Mitä minä tekisin?
Tätä ajatellessani ja tämän inhottavan tunteen vaikutuksen alaisena
tunsin, ikäänkuin joku käsi, inhimillinen käsi olisi tarttunut tukkaani
ja hiukseni tuntuivat minusta päässäni olevilta neuloilta. Minun
selkäpiitäni karmi jääkylmä väristys. Minä tahdoin taistella tätä
armotonta tunnetta vastaan — mutta turhaan. Minä uskottelin itselleni,
että minun täytyi olla kylmäverinen — että olinhan minä kuitenkin mies
— että olin sotilas. Minä painoin pääni käsiini ja sillä aikaa kuin
aivojani pakotti päässäni, koetin minä järkevällä tavalla miettiä
asemaa, johon olin joutunut, sekä kiintyä ja tarkastella kaikkia
niitä ajatuksia, jotka piinasivat aivojani, ikäänkuin ne olisivat
olleet vaivojen täyttämättä hyrränä. Jokainen näistä ajatuksista
takertui jokaisella hyrrän kiepahduksella luonani olevaan ruumiiseen,
Alberten kuolleeseen ruumiiseen — Alberten; joka ei enää voinut palata
huoneeseensa, Alberten, jonka äiti huomenna löytäisi upseerin huoneessa
kuolleena ja häväistynä. Kun ajattelin äitiä, jonka tyttären minä
kenties olin tappanut hänet häpäisemällä, niin tämä ajatus painoi
sydäntäni raskaampana kuin itse kuollut ruumis... Kuolemaa ei voitu
salata, — mutta oliko mahdollista pitää salassa sitä häpeätä, jonka
ruumiin löytäminen huoneessani toisi ilmoille? Tämän kysymyksen tein
itselleni; se oli se päässäni oleva kiinteä piste, johon tuijotin.
Mitä kauemmin aikaa minä ajattelin tähän liittyviä vaikeuksia, sitä
suuremmilta ne minusta näyttivät. Ne kasvoivat vallan mahdottomiksi;
Kauhea näky! Joskus tuntui minusta, ikäänkuin Alberten kuollut ruumis
täyttäisi koko minun huoneeni eikä olisi mahdollista saada sitä sieltä
ulos. Oi, jospa hänen huoneensa ei olisi ollut hänen vanhempiensa
huoneen takana, silloin olisin kantanut hänet kaikesta huolimatta
kuitenkin takaisin hänen sänkyynsä. Mutta kuinka olisin kuollut
ruumis sylissäni saattanut tehdä sen, mikä oli jo Albertellekin hänen
eläessään hyvin uskallettua: hiipiä huoneen läpi, jota en tuntenut,
jossa en koskaan ollut ollut ja jossa tuon onnettoman vanha isä ja äiti
nukkuivat vanhuuden kepeätä unta? Mutta olin sellaisessa mielentilassa,
pelko huomispäivästä ja ruumiista, joka muuten jäisi huoneeseeni,
kiihoittivat minua niin äärettömästi, että juuri tämä ajatus sai vallan
minussa. Ainoana keinona pelastaa tyttöraukan kunnia ja säästyä isän
ja äidin moitteilta, sanalla sanoen pelastaa itseni kaikesta tästä
häpeästä ja alennuksesta tuntui minusta olevan tuo uhkayritys, hullutus
kantaa Alberte takaisin. Ette ehkä usko minua? Tuskin voin itse uskoa
itseäni, kun ajattelen sitä. Mutta minä todellakin päättäväisesti
nostin Alberten kuolleen ruumiin syliini, nostin sen ylös ja asetin
hartioilleni. Kauhea kantamus, raskaampi, Jumala paratkoon, kuin
se kuorma, jota kadotetut kantavat Danten helvetissä. Täytyy minun
tavallani olla kantanut tällaista kuormaa, jona oli inhimillinen ruumis
— ruumis, joka ainoastaan tunti sitten oli saattanut minut vapisemaan
intohimosta ja joka nyt saattoi vereni jähmettymään suonissani — täytyy
olla kantanut sellaista kuormaa käsittääkseen, miltä se tuntui.