saisi vähintäkään kolinaa aikaan, avasin minä nyt oven sekä hiivin
pitkin käytävää, joka vei vanhempien sänkykamariin. Tämän huoneen
ovi oli käytävän toisessa päässä. Jokaisella askeleella pysähdyin
minä vapisevin polvin kuunnellakseni talossa vallitsevaa yöllistä
hiljaisuutta, mutta minä en sitä käsittänyt, sillä sydämeni löi niin
kovasti. Viipyi kauan. Kaikki oli hiljaa. Mutta kun vihdoin saavuin
tuon kauhean oven luo, joka johti vanhusten huoneeseen minkä läpi
minun tuli kulkea — Alberte oli tullessaan minun luokseni jättänyt
sen raolleen helpottaakseen paluumatkaansa — ja kun kuulin molempien
vanhusraukkojen pitkät ja tasaiset hengähdykset, kun he luottavaisesti
nukkuivat, niin silloin en enää uskaltanut kauemmas... En uskaltanut
astua kynnyksen yli, joka ammotti pimeässä mustana minua vastaan. Minä
miltei paeten palasin taakkoineni. Minä palasin huoneeseeni, samalta
kuin yhä suurempi kauhu valtasi minut, asetin Alberten kuolleen ruumiin
uudelleen sohvalle ja alotin uudelleen, kyykistyneenä polvilleni
hänen viereensä, änkyttää ja vaikeroida: »Mitä minun pitää tehdä?...
Mitä minusta tulee?» Nyt alkoivat sielunvoimani uupua — nyt pälkähti
mieleeni mieletön ja julma ajatus heittää tuon kauniin tytön ruumis
akkunasta ulos, _hänen_ kuollut ruumiinsa, hänen, joka kuusi kuukautta
oli ollut rakastajattareni! Niin halveksikaa minua! Avasin akkunan,
vedin verhon sivulle — verhon jonka Te tuossa näette, ja katselin alas
siihen pimeään syvyyteen, jonka pohjalla katu oli. Oli tavattoman pimeä
sinä yönä, niin etten voinut erottaa edes katukivitystä: »Luullaan,
että se on itsemurha», ajattelin minä ja otin Alberten syliini ja
kohotin hänet ylös. Mutta äkkiä pilkahti hitunen tervettä järkeä minun
hulluihin aivoihini. »Mistä hän on heittäytynyt alas, mistä hän on
kuolettavalla tavalla hypännyt alas, jos hänet huomenna löydetään
akkunani alla?» kysyin itsekseni. Minusta näytti mahdottomalta se, mitä
ajattelin tehdä. Menin ja suljin akkunan ja se kitisi saranoillaan.
Vedin verhon taasen akkunan eteen. Olin enemmän kuollut kuin elävä
kauhistuneena siitä kolinasta, jonka minä sain aikaan. Mihin tahansa
minä asetinkaan, mihin minä heitinkään tuon kuolleen ruumiin, joka
minua sanattomana syytti: rapuille, käytävään tai akkunasta ulos,
niin olisi se ollut sama kuin häväistä sitä ilman mitään hyötyä.
Ruumiin tarkastus tulisi kuitenkin ilmituontaan kaikki. Äidin silmäys,
joka johdettaisiin niin julmalla tavalla oikealle tolalle, näkisi ja
ymmärtäisi kaikki, jonka lääkäri tai tuomari mahdollisesti koettaisivat
salata... Tunteeni olivat tällä hetkellä sietämättömiä ja kun minä
näin aseitteni kiiltävän huoneeni seinällä, pälkähti mieleeni ajatus
— pelkuruudessani, _turmeltuneessa_ sieluntilassani (muuan keisarin
sanontatavoista, joita minä sittemmin olen oppinut ymmärtämään) —
pistoolinkuulalla lopettaa kaikki. Mutta — Te ymmärrätte! Tahdon olla
vilpitön: minä olin 17-vuotias ja minä rakastin miekkaani. Suvun
vanhan tavan mukaan ja omasta halustani olin valinnut sotilasuran.
En koskaan ollut ollut tulessa ja tämä oli minun sisin toivomukseni.
Minulla oli sotilaan kunnianhimo. Rykmentissä me laskimme leikkiä
Wertheristä — tuosta aikakauden romaanisankarista. Me upseerit säälimme
häntä! Ajatus, joka esti minua tekemästä itsemurhaa, jotta sen kautta
pääsisin tuosta minua yhä edelleen kahlehtivasta vastenmielisestä
pelontunteesta, johti minut toisiin mietteisiin, jotka näyttivät
tarjoavan minulle täydellisen pelastuksen siitä ahdinkotilasta, jossa
minä tuskailin. »Jospa menisin everstin luo!» ajattelin minä. Eversti
— hänhän on sotilaan holhooja... Ja silmänräpäyksessä minä pukeuduin,
kuten pukeudutaan kenraaliharjoitukseen. Sotilaalle ominaisella
vaistolla otin minä pistoolit mukaani. Kuka tiesi, mitä voisi tapahtua.
Viimeisen kerran suutelin minä kuollutta Albertea sellaisilla
tunteilla, joita 17-vuotias omaa — siinä iässä ollaan tuntehikas —
Albertea, joka kuuden kuukauden aikana oli mitä hurmaavimmalla tavalla
syleillyt ja hyväillyt minua, suutelin hänen mykistynyttä suutaan,
joka aina oli vaiennut. Varpaisillani hiivin minä rappuja alas ja ulos
huoneesta jättäen kuoleman jälkeeni. Läähättäen kuten pakoretkellä
oleva mies käytin minä kokonaisen tunnin — se tuntui minusta tunnilta
— saadakseni kääntymään suuren avaimen mahdottoman suuressa lukossa ja
avatakseni kadulle johtavan portin. Ja sittenkuin taasen olin sulkenut
sen varkaanmoisella varovaisuudella, juoksin minä vinhaa vauhtia
everstini luo.
Minä soitin, ikäänkuin tuli olisi ollut irti. Minä melusin, ikäänkuin
torvenpuhaltaja, ikäänkuin vihollinen olisi ollut riistämäisillään
rykmentinlipun! Minä työnsin syrjään kaikki tieltäni, vieläpä
päivystävän upseerinkin, joka tahtoi estää minua tunkeutumasta
tähän aikaan yötä everstin huoneeseen. Kun eversti vihdoinkin oli
herännyt aikaansaamastani melusta, kerroin minä hänelle kaikki. Minä
tein hänelle synnintunnustuksen yhteen hengenvetoon ja viimeiseen
tapahtumaan asti, äkkiä ja ajattelematta, siltä silmänräpäykset olivat
kalliita — Ja niin pyysin häntä auttamaan minua.
Hän oli miesten mies, everstimme! Hän oivalsi heti sen kamalan, vieläpä
helvetillisen aseman, johon olin joutunut ja hänen tuli sääli nuorinta
lapsistaan, kuten hän minua nimitti. Luulen tässä tilaisuudessa
olleenikin sellaisessa asemassa, joka hyvinkin voi herättää
säälintunteita. Hän kirosi oikeaan ranskalaiseen tapaan ja sanoi
minulle, että minun ensi työkseni oli heti lähdettävä kaupungista.
Hän huolehtisi muusta — kävisi onnettomien vanhempien luona, niin
pian kuin olin lähtenyt... Mutta minun oli kiirehdittävä matkalle,
noustava kyytivaunuun, joka kymmenen minuutin kuluttua vaihtaisi
hevosia Postiravintolan luona ja matkustettava kaupunkiin, jonka hän
mainitsi. Siellä saisin kirjeen häneltä... Hän antoi minulle rahoja,
sillä olin unohtanut ottaa ne mukaani, ja painoi sydämellisen suutelon
harmailla viiksillään poskilleni. Kymmenen minuuttia tämän keskustelun
jälkeen kiipesinkin minä kyytivaunun katolle — ei ollut mitään muuta
paikkaa. Se kulki samaa tietä, jota me nyt matkustamme. Täyttä laukkaa
kuljettiin ohi akkunan — Te ymmärrätte kenties, minkälaisin silmäyksin
minä katselin sinne ylös — tuon haudanhiljaisen huoneen akkunan ohi,
jonne otin jättänyt Alberten kuolleena. Se oli valaistu aivan samoin
kuin se on nyt tänä yönä».
Varakreivi de Brassard vaikeni. Hänen täyteliäs äänensä sointui vähän
särkyneeltä. En ajatellut enää pilan laskemista — Mutta hiljaisuus ei
tullut pitkälliseksi.
»Ja sitten?» kysyin minä.
»Sitten — sitten», vastasi hän, »ei ole mitään sitten. Se juuri on
kauan aikaa hurjasti kiusannut uteliaisuuttani. Minä noudatin sokeasti
everstin käskyjä ja odotin kärsimättömästi kirjettä sekä ilmoitusta
siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä oli tapahtunut matkani jälkeen.
Odotin noin kuukauden ajan, mutta mitään kirjettä en tämän kuukauden
kuluessa saanut everstiltäni, sillä hän ei mielellään kirjoittanut
muulla kuin miekallaan vihollisen kasvoihin, vaan sain sen sijaan
käskyn muuttaa toiseen armeijakuntaan. Sain käskyn liittyä 35:nteen
rykmenttiin, joka heti lähtisi taisteluun. Kahdenkymmenenneljän tunnin
kuluessa piti minun olla uudessa paikassani.
Tavattoman kirjavat toimet sotaretken aikana — etenkin kun ollaan
ensimäisellä sotaretkellä — taistelut, joihin otin osaa, vaivat,
joita sain kokea, rakkaudenseikkailut, joihin jouduin tämän kertomani
seikkailun jälkeen, kaikki tämä aiheutti, että minä unohdin kirjoittaa
everstille, ja kaikki se veti ajatukseni pois Alberte-historian
kiusallisesta muistosta, kuitenkaan koskaan sitä häivyttämättä
mielestäni. Olen säilyttänyt tämän muiston kuin kuulan, jota ei voida
ottaa pois... Sanoin itsekseni, että ennemmin tai myöhemmin tapaisin
everstin ja saisin lopuksi selvän siitä, mitä halusin tietää. Mutta
kuolema kohtasi häntä rykmenttinsä etunenässä Leipzigin luona...
Kuukautta aikasemmin oli Louis de Meung myöskin kaatunut... Tämähän
on hyvin surkuteltavaa», lisäsi kapteeni de Brassard, »mutta kaikki
hiljenee voimakkaimmassakin sielussa» — ehkäpä juuri sen takia, että
se on niin voimakas. Uteliaisuus, tuo kuluttava halu saada tietää,
mitä oli tapahtunut lähtöni jälkeen, ei saattanut minua enää lopulta
levottomaksi. Ulkonäöltäni muuttuneena olisin minä jo monta vuotta
sitten voinut aivan hyvin palata tuohon pieneen kaupunkiin, ilman että
minua olisi tunnettu, ja minä olisin silloin ainakin voinut ottaa
selville, mitä oli tullut tietoon ja tunnetuksi minun surullisesta
seikkailustani. Mutta jokin, joka ei ainakaan anna arvoa yleiselle
mielipiteelle, sillä sille minä olen koko elämäni ajan sanonut »hyvää
päivää, kirvesvartta» — jokin, joka pikemmin muistutti sitä pelkoa jota
enää haluaisi kokea toista kertaa, on kuitenkin estänyt minua tekemästä
sitä».
Hän vaikeni uudelleen, tämä keikari, joka ilman vähintäkään
keikarimaisuutta oli kertonut samalla kertaa niin surullisen ja niin
todellisen historian. Minä vaivuin unelmoimaan hänen kertomuksensa
vaikutuksesta. Minä ymmärsin, että tässä niin hurjassa varakreivi de
Brassardissa, joka ei ainoastaan ollut kermana keikonen ja uskalikkojen
joukossa, vaan oli niitten joukossa ylpeimpiä ja punaisimmalta
loistavia unikukkia — tässä Bordeaux-viinin juojassa englantilaiseen
tapaan — että hänessä piili syvempiaatteinen ihminen ja että hän
oli toisenlainen, kuin miltä hän näytti. Minä muistin, mitä hän
kertomaksensa alussa maininnut _mustasta tahrasta_, joka läpi hänen
elämänsä ajan oli turmellut hänen huonommat huvituksensa. — Hän
ihmetytti minua edelleen, kun hän tarttuen kovasti käsivarteeni äkkiä
huudahti:
»Katsokaa — katsokaa akkunaverhoa!» Tätä ikkunaverhoa vasten kuvastui
ja katosi norjan naisvartalon varjokuva.
»Alberten hahmo!» sanoi kapteeni de Brassard. »Sattuma on niin
leikillinen tänä iltana», lisäsi hän katkerasti.
Punaiselta loistava nelikulmainen akkunaverho oli taasen tyhjä — — —
Mutta vaununtekijä, joka oli varakreivin kertoessa korjannut
pyöränmutteria, oli nyt lopettanut työnsä. Kyytihevoset olivat
valjaissa, hypähtelivät ja tömistivät levottomasti kavioillaan
tannerta. Astrakaanilakki korvallisellaan ja matkustajaluettelo
hampaitten välissä tarttui kyytimies ohjaksiin ja hyppäsi ylös
istuimelleen, ja niin pian kuin hän oli istuutunut paikalleen
kyytivaunun katolla, huusi hän yössä kaikuvalla kirkkaalla äänellään:
»Matkaani» ja antoi siten lähtömerkin.
Ja me ajoimme pois sekä olimme pian kulkeneet ohi tuon salaperäisen
akkunan. Minä näen sen yhä edelleen unissani — tuon punaverholsen
akkunan.
LOPPU.