jotenkin kylmästi. — Toisenlaisessa tilaisuudessa olisi se kenties
tuottanut hänelle nautintoa — »Mutta antakaa minun nyt lopettaa
oma kertomukseni. Minä myönnän, että, sellainen tyttö kun hän oli,
en sekuntiakaan ollut levoton kirjeeni kohtalosta. Vaikkapa hän
aina olisikin riippunut äitinsä hameenliepeissä kiinni, niin kyllä
hän löytäisi tilaisuutta lukea ja vastata minun kirjeeseeni. Minä
kuvittelin jo mielessäni pitkällistä kirjevaihtoa sen pikkuisen
postitoimiston välityksellä, jonka olimme muodostaneet pöydän alle.
Mutta kun minä seuraavana päivänä mitä mieluisinten ja varmimpien
tunteitten pulputessa sydämessäni astuin ruokasaliin, vakuutettuna
siitä, että minä heti paikalla saisin ratkaisevan vastauksen
eilispäiväiseen kirjeeseeni, luulin minä itseni sokaistuksi, kun
huomasin, että neiti Alberten paikka pöydässä oli muutettu ja että
hän oli muutettu paikalle, missä hänen aina olisi pitänyt istua:
isänsä ja äitinsä välissä. Miksi tämä muutos? Oliko tapahtunut
jotakin, josta en mitään tiennyt. Oliko isä tai äiti aavistanut
jotakin? Minä istuin nyt vastapäätä neiti Albertea ja minä katselin
häntä niin hellittämättömästi, että se olisi vaatinut häneltä
ymmärtämistä. Silmissäni kiilsi kaksikymmentäviisi kysymysmerkkiä,
mutta hänen silmänsä olivat yhtä levolliset, yhtä äänettömät,
yhtä välinpitämättömät kuten aina. Ne katselivat minua näkemättä
minua. En koskaan ole ollut enemmän kärsivällisyyttä vaativien
silmäysten esineenä kuin näitten pitkien, rauhallisten silmäysten,
jotka kohtasivat minua kuin kuollutta esinettä. Minä olin pakahtua
uteliaisuudesta, minussa kuohui viha, levottomuus ja koko joukko
kuohuksiin joutuneita, pettyneitä tunteita. En käsittänyt, mitenkä se
oli mahdollista, että tämä nainen, joka oli niin varma itsestänsä,
että saattoi luulla hänen omaavan hienon ihonsa alla hermojen asemasta
yhtä paljon lihaksia, kuin minulla oli, ei näyttänyt uskaltavan antaa
vähintäkään yhteisen ymmärtämisen ja selityksen merkkiä, merkkiä, joka
saattaisi minut uskomaan, joka mainitsisi minulle miten pintapuolisesti
tahansa, että me ymmärsimme toisiamme, että me olimme salaisessa
liitossa ja kanssarikollisia samassa mysteriossa, olkoonpa että tämä
oli nyt rakkautta tai ei ollenkaan mitään rakkautta. Asian laita oli
nyt niin, että minun täytyi kysyä itseltäni, oliko hän todellakin
sama nainen; joka oli koskettanut minua kädellään ja jalallaan pöydän
alla, joka oli vastaanottanut minun kirjeeni edellisenä päivänä
ja — vanhempiensa silmien edessä — pistänyt sen rintaansa yhtä
luonnollisesti, ikäänkuin olisi ollut kysymys kukasta. Hän oli jo
mennyt niin pitkälle, ettei hänen suinkaan olisi tarvinnut hävetä
suodessaan minulle yhden ainoan silmäyksen. Mutta ei! Minä, en saanut
yhtään. Päivällisaika kului kokonaan loppuun, ilman että olin saanut
silmäystä, jota olin vaaninut ja odottanut, silmäystä, jonka olisin
sytyttänyt omaltani tuleen, mutta joka ei ollenkaan syttynyt. Hän on
varmaankin keksinyt jonkun tavan vastata minulle, sanoin itsekseni, kun
olimme nousseet pöydästä ja olin palannut huoneeseeni. Minä en luullut,
että sellainen ihminen kuin hän voisi vetäytyä takaisin, kun hän oli
mennyt niin tavattoman pitkälle, ja minä en myöntänyt, että hän voisi
pelätä tai piitata jostakin, kun oli kysymyksessä rakastuminen. Ja
rehellisesti puhuttuna, minä en voinut Jumalan nimessä luullakaan ettei
hän ainakin jossakin määrin ollut rakastunut minuun.
Jos hänen vanhempansa eivät mitään epäile, rohkaisin itseäni edelleen,
jos paikat ovat pöydässä ainoastaan sattumalta vaihdetut, niin tulen
huomenna istumaan hänen vieressään uudelleen... Mutta en seuraavana
päivänä enkä sitä seuraavinakaan saanut istua neiti Alberten vieressä.
Hänellä oli edelleen sama selittämätön kasvojenjuonne ja hän pitkitti
edelleen puhumistaan samalla uskomattoman sujuvalla äänellään samoista
vähäarvoisista, jokapäiväisistä asioista, joista aina puhuttiin
tässä poroporvarillisessa päivällispöydässä. Ymmärrättehän, että
minä tarkastelin häntä suurimmalla mielenkiinnolla. Hän ei näyttänyt
ollenkaan kiihtyneeltä, kun minä sitä vastoin olin kiihoittunut
tavattomassa määrässä — niin, minä olin vihan vimmoissani, vihani
oli pakahduttamaisillaan minut ja kuitenkin minun täytyi se peittää.
Ja hänen liikkumaton katseensa, jota hän ei koskaan jättänyt, teki
keskinäisen välimatkamme kahta vertaa suuremmaksi, kuin miksi se oli
tullut, sen jälkeen kuin istuinpaikkamme pöydässä olivat erotetut.
Minä olin niin äärimmilleen vimmastunut, etten minä lopuksi pelännyt
paljastaa häntä tirkistämällä häneen ja kaikin voimin kiinnittämällä
uhkaavan, leimuavan katseeni hänen läpitunkemattomiin, jääkylmiin
silmiinsä. Oliko hänen käytöksessään mitään muuta kuin konsteja
ainoastaan? Tai kiemailua? Olivatko ne ainoastaan oikkuja, toinen
toisensa jälkeen? Tai yksinomaan yksinkertaisuutta ja tyhmyyttä?
Sittemmin olen oppinut tuntemaan sellaisia naisia, joitten
mielenhehkuun yhtyy ainoastaan yksinkertaisuus. »Tietäisipä vain
oikean silmänräpäyksen!» sanoi Ninon. Olinkohan minä jo sivuuttanut
sen hetken, jota Ninon tarkoitti. Odotin kuitenkin edelleen — ja
mitä? Sanaa, merkkiä, niin, ainoastaan kuiskausta, kun me nousimme
pöydästä ja rymistelimme tuoleja niitä asettaessamme syrjään. Mutta
kun ei mitään kaikesta tästä tapahtunut, antautuin minä hulluimpien
ajatusten, mahdottomimpien mietiskelyjen valtaan. Minä jauhoin sitä
aatetta, että hän, koska kotona oli välillämme kaikenlaisia esteitä,
lähettäisi minulle kirjeen postitse — että hän olisi kylliksi kekseliäs
pistääkseen sen salaisesti kirjelaatikkoon, kun hän oli ulkona äitinsä
kanssa. Tämän ajatuksen valtaamana tulin piinaavan tuskan valtaan,
säännöllisesti kaksi kertaa päivässä, tunti ennen kuin kirjeenkantaja
matkallaan kulki talomme ohitse. Ainakin kymmenen kertaa tämän tunnin
kuluessa kysyin minä puoleksi tukahutetulla äänellä vanhalta Olivelta:
»Onko joku kirje saapunut minulle, Olive»? Ja hän vastasi aina samalla
tavalla: »Ei, luutnantti, ei ole saapunut». Mutta tämä tuska muuttui
pian liian vaikeaksi. Pilkattu himo muuttui vihaksi. Aloin vihata
Albertea, ja pilkatun himoni kiihdyttämässä vihassa aloin minä etsiä
syitä hänen osottamaansa käytökseen minua kohtaan, jotka lopulta
johtivat minut täydellisesti halveksimaan häntä. Sillä viha janoaa
halveksumista ja halveksuminen on vihan nektaria. »Hylkynainen, joka
pelkäät kirjettä!» huudahdin itsekseni. Kuten näette, aloin tulla
karkeasanaiseksi. Ajatuksissani loukkasin häntä enkä tällä suinkaan
ajatellut häntä panetella. Minä en enää koettanut ajatella häntä, mutta
mainitsin häntä karkeimmilla sotilaanomaisilla nimityksiltä, kun minä
puhuin hänestä Louis de Meungille. Sillä hänen kanssaan puhuin minä
todellakin Albertesta. Äärimmilleen kehittynyt kiihtynyt mieliala,
johon hän oli saattanut minut, oli minussa sammuttanut pienimmänkin
ritarillisuuden kipinän. Minä kerroin koko tarinan oivalliselle
Louisille. Hän kierteli pitkiä, vaaleita viiksiään kuunnellessaan minua
ja sanoi häikäilemättä, sillä emme olleet mitään siveysopin saarnaajia
27:nnessä rykmentissä: »Tee kuten minä! Toinen paha saa ajaa tieltään
toisen pahan. Ota jokin pikkuinen ompelijatyttö rakastajattareksesi
äläkä murehdi enää tuosta tyttöpahasesta!» Mutta en ollenkaan seurannut
sitä neuvoa, jonka Louis antoi minulle. Minä olin tullut leikissä liian
syvästi haavoitetuksi voidakseni tehdä sen. Olisin kenties ottanut
rakastajattaren, jos olisin saattanut luulla, että Alberte olisi saanut
tietää sen, olisin ottanut tällaisen haavoittaakseni hänen sydäntään
tai turhamielisyyttään mustasukkaisuudella. Mutta hän ei olisi saanut
tietää sitä. Kuinka se olisi käynyt päinsä? jos tekisin sen ja sallisin
rakastajattareni tulla kotiini, kuten Louis teki Postiravintolassaan,
niin olisi se samaa kuin kaikkien välien rikkominen sen kunnon
isäntäväen kanssa, jonka luona olin täysihoidossa, sillä minua olisi
heti kehoitettu hankkimaan itselleni toinen asunto. Mutta en tahtonut
luopua mahdollisuudesta, joskin se oli kaikki, mihin minä voin perustaa
laskelmani, mahdollisuudesta päästä taasen kosketuksiin käden tai jalan
välityksellä tuon kirotun Alberten kanssa, joka kuitenkin, kaiken sen
jälkeen, mitä hän oli uskaltanut, pysyi Hänen Ylhäisyytenään Neiti
Luoksepääsemättömänä.
»Sano mieluummin Neiti Mahdoton!» sanoi Louis pilkaten minua. —
Tällä tavoin kului kokonainen kuukausi. Huolimatta siitä, että
olin päättänyt esiintyä yhtä huonomuistisena ja välinpitämättömänä
kuin Alberte ja asettaa kovan kovaa vastaan ja kylmettyä kylmää
vastaan, olin antautunut koko olennollani vaanimaan häntä — tapa,
jota minä muuten halveksin, yksinpä metsästysretkelläkin... Niin,
minä vaanin häntä päivät pääksytysten. Minä olin väijyksissä, kun
hän meni päivälliselle ja toivoin tapaavani hänet yksin ruokasalissa
kuten ensimäisellä kerralla. Minä vahdin häntä koko päivällisajan:
minun katseeni vaani hänen katsettaan sekä suoraan edestä että
sivulta ja kohtasi hänen pirullisen jäykät, tyynet silmänsä, jotka
eivät, väistyneet minua eivätkä koskaan minulle mitään vastanneet.
Minä olin väijymässä häntä päivällisen jälkeen, sillä nyttemmin
viivähdin minä hetkisen ruokasalissa katsellakseni, kuinka naiset
ryhtyivät käsitöihinsä akkunankomerossa, ja pidin silmällä, eikö
hän pudottaisi jotakin, sormustintaan, saksiaan tai kangaspalasta,
jonka voisin ottaa ylös ja ojentaessani sen hänelle saada tilaisuuden
koskettaa hänen kättään, joka oli lumonnut minun mieleni. Minä lojoin
väijyen huoneessani, kun olin sinne palannut. Olin aina kuulevinani
käytävässä hänen askeltensa äänen, sen jalan äänen, joka oli painanut
minun jalkaani niin päättävän tarkoitusperäisesti. Niin, minä
asetuin vaanimaan häntä yksinpä rapuillekin, joilla luulin voivani
kohdata hänet, ja tulin suunniltani hämmästyksestä, kun vanha Olive
eräänä päivänä yllätti minut vahtipaikallani. Minä olin väijymässä
akkunassani, samassa akkunassa, jonka Te nyt näette. Siihen minä
asetuin vahtimaan kun hänen piti mennä ulos äitinsä kanssa, enkä
liikkunut paikaltani; ennenkuin hän oli tullut takaisin kotiin. Mutta
tämä oli yhtä turhaa kuin kaikki muukin. Kun hän meni ulos suuri huivi
hartioilla — sellainen, jota nuoret naiset silloin käyttivät — puna- ja
valkoraiteinen sekä musta- ja keltakukkainen — en ole mitään unohtanut
— ei tuo ylpeä olento kertaakaan kääntynyt, ja kun hän palasi, yhä
edelleen äitinsä seurassa, ei hän nostanut päätään eikä kääntänyt
katsettaan akkunaa kohden, jossa minä katsoin ja odotin. — Sellainen
oli se lohduton asema, johon hän oli tuominnut minut. Totta kyllä
tiedän, että naiset tekevät meidät suuremmissa tai vähemmissä määrin
orjiksi — mutta ei kuitenkaan sellaisessa määrässä! Vanha narri, jonka
piti jo kauan aikaa sitten olla minussa kuollut, kohoaa vielä sitä
vastaan. Oi, nyt en enää ajatellut sitä onnea, jonka sotilaspukuni
kantaminen tuotti minulle. Kun olin lopettanut palvelukseni jonakin
päivänä, harjoituksen tai paraadin, palasin nopeasti kotiin, ei
ottaakseni käteeni joitakin sotilassääntöjä niitä tutkiakseni tai
romaaneja, joita minä siihen aikaan yksinomaan luin. En käynyt enää
Louis de Meungin luona. Minä en kaskaan enää koskenut florettejani.
Minulla ei ollut tupakkaa käytettävänäni, tupakkaa, joka lannistaa
sielussa pulppuavan toimintahalun, tupakkaa, jota te käytätte, te
nuoret, jotka olette seuranneet minua elämässä. Siihen aikaan ei
kukaan 27:nnessä rykmentissä polttanut, mahdollisesti sotilaita
lukuunottamatta, kun he vahdissa pelasivat korttia rummun päällä. Täten
iojoin minä ruumiillisesti toimettomana, sillä aikaa kuin jokin nakersi
ja nakersi — en tiedä, oliko se sydämeni lojoin pitkin pituuttani
sohvalla, mutta ilman että enää tunsin sitä suloista viileyttä, jota
se aikasemmin oli minulle antanut kuuden neliöjalan laajuisessa
huoneessani. Siellä kuljin minä edes ja taas, kuten leijonanpentu
häkissään, kun se tuntee läheisyydessään tuoreen lihan hajun.
Ja kuten oli asianlaita päivällä, niin oli se myöskin suurimpana osana
yöstä. Minä menin nukkumaan myöhään, mutta tuskin nukuin ollenkaan. Hän
piti minut valveilla, tuo helvetin Alberte, joka oli sytyttänyt hornan
tulen suoniini poistuakseen sen jälkeen, ikäänkuin murhapolttaja, joka
ei edes käännä päätään katsoakseen, palaako hänen takanaan tuli, jonka
hän oli sytyttänyt. Jotteivät naapurit, jotka maalla ovat uteliaampia
kuin muualla, voisi nähdä huoneeseeni, laskin minä akkunaverhon alas,
kuten näette sen olevan tänä iltana», — tällöin varakreivi kosketti
hansikkaallaan edessään, olevaa vaununakkunaa kuivatakseen siitä hien,
mitä oli alkanut kerääntyä lasiin — »saman punaisen akkunaverhon tämän
saman akkunan eteen, jossa ei silloin yhtä vähän kuin nytkään ollut
mitään laskuverhoja.
Huone oli sisustettu empire-tyyliin ajan maun mukaisesti: lattia oli
parkettilattia ja kaikkialla ruusupuisissa huonekaluissa oli pronssisia
koristuksia, osittain sfinxinpään-muotoisia neljässä sängyntolpassa
ja leijonankäpälän-muotoisia sängynjaloissa, osittain — piirongin
ja kirjoituspöydän kaikissa laatikoissa — leijonanpään-muotoisia,
joitten viheriälle-vivahtavat kidat oli varustettu kuparirenkailla,
joihin tartuttiin, kun tahdottiin vetää laatikot ulos. Vaaleammasta
ruusupuusta kuin muu huonekalusta oli laitetta nelinurkkainen pöytä
harmaine marmorilaattoineen, jota ympäröitsi kuparikalteri. Pöytä
oli asetettu sänkyä vastapäätä seinän viereen akkunan ja suureen
pesuhuoneeseen johtavan oven välille, ja vastapäätä avointa uunia oli
sinisellä sahviaanilla päällystetty sohva, josta olen puhunut jo niin
paljon... Tämän korkean, ilmavan huoneen nurkassa oli väärennetystä
kiinalaisesta lakeeratusta puusta tehty kaappi ja tämän päällä syrjässä
vanha, valkoinen, mystillinen Nioben veistokuva, antiikkisen kuvan
jäljennös, joka tässä yksinkertaisessa porvarillisessa ympäristössä
oli omansa herättämään kummastusta. Mutta tuo käsittämätön Alberte,
eikö hän ollut vielä enemmän kummastusta herättävä? Rapatuilla,
keltaisenvalkoisella öljyvärillä maalatuilla seinillä ei ollut tauluja
eikä kuparipiirroksia. Minä olin seinälle ripustanut ainoastaan
aseeni tai asettanut ne kullatusta kuparista valmistetuille pitkille
koukuille. Kun minä vuokrasin tämän suuren latomaisen huoneen, kuten
Louis de Meungilla, joka ei pitänyt runollisista lausetavoista, oli
tapana miellyttävästi mainita, olin antanut asettaa keskelle huonetta
suuren ympyriäisen pöydän ja sille latonut joukon sotilaskortteja,
paperia ja kirjoja. Sen ääressä minä kirjoitin, kun minulla oli jotakin
kirjoittamista...
No niin, eräänä iltana eli pikemmin yönä olin minä siirtynyt sohvan
suuren pöydän luo ja istuin sekä piirustin lampun ääressä, ei siinä
mielessä, että olisin irrottautunut siitä ajatuksesta, joka piti
minut täydellisesti vangittuna, vaan syventyäkseni vielä enemmän
siihen. Minä näet piirustin tuon arvoituksellisen Alberten päätä,
tuon naispaholaisen kasvoja, jonka villitsemänä minä olin, kuten
jumalaapelkääväiset väittävät, että ihminen voi olla pirun riivaama.
Oli myöhäinen hetki. Joka yö kulki kaksi kyytivaunua talon ohitse
kadulla, kumpikin omaan suuntaansa, kuten nytkin: toinen neljännestä
vailla yksi ja toinen puoli kolme aamulla ja molemmat pysähtyivät
hevosten vaihtoa varten Postiravintolan luona. Mutta nyt oli kaikki
hiljaista ikäänkuin kaivon pohjassa. Olisi saattanut kuulla kärpäsen
surisevan — mutta jos joku tällainen olisi satunnaisesti ollut
huoneessani, niin nukkui se jossakin akkunakomerossa tai paksusta,
puhtaasta silkistä valmistetun akkunaverhon suorissa poimuissa. Minä
olin irrottanut molemmilta puolin akkunaverhon nauhat, joten verho
oli nyt akkunan edessä pystysuorana ja kankeana. Ainoa ääni, jonka
kuulin läheisyydessäni — tässä syvässä, täydellisessä hiljaisuudessa
— oli se, jonka itse sain aikaan kynälläni ja kummillani. Niin, hänen
kuvaansa juuri piirustin, ja Jumala tietää, että tein sen rakastavalla
kädellä ja raivoavan innokkaasti!... Äkkiä — ilman että olin huomannut
aikasemmin mitään rasahdusta lukossa — avautui oveni raolleen, narisi
ikäänkuin saranoitten ollessa kuivillaan, ja jäi puoliavoimeksi,
ikäänkuin se olisi hämmästynyt sitä hälinää, minkä se itse aikaansai.
Minä kohotin katseeni piirustuksesta siinä luulossa, että olin sulkenut
oven huonosti se äkkiä oli itsestänsä avautunut ja sai aikaan tämän
valittavan äänen, joka oli kylliksi voimakas saattamaan ne, jotka
valvoivat yöllä, vapisemaan, ja herättämään ne, jotka nukkuivat. Mutta
se avautui enemmän ja enemmän, edelleen hyvin, hyvin hiljaa, ja alkoi
uudelleen äännehtiä hiljaisesti naristen, joka kaikui valittavana
huokauksena läpi nukkuvan talon. Ja kun se oli avautunut selko
selälleen, silloin — silloin näin minä Alberten! — Alberten, joka
huolimatta kaikesta varovaisuudesta, minkä aiheutti tiettävästi hänen
tavaton pelkonsa, ei ollut voinut estää ovipahasen narinata...
Jumala varjelkoon! On ihmisiä, jotka uskovat näkyihin ja puhuvat
niistä. Mutta yliluonnollisinkaan näky ei olisi saattanut minua
siinä määrin hämmästymään, ei olisi saattanut mieltäni sellaiseen
vavistukseen ja ajatuksiani niin mielettömästi huumaantumaan kuin
se, että päin nyt Alberten astuvan vastaani avoimessa ovessa... Hän
oli kauhuissaan siitä narinasta, jota ovi avautuessaan aikaansai, ja
pelkäsi, että se toistuisi, kun hän sulkisi oven. Muistakaa, että minä,
kuten olen sanonut, en ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta!
Hän ehkä huomasi minun säikähdykseni, saman, jota hän itsekin tunsi, ja
pontevalla liikkeellä sai vaimennetuksi sen hämmästyksen huudahduksen,
joka oli pääsemäisillään huuliltani. Minä olisin sen varmasti päästänyt
ilmoille, joll'ei tuo liike olisi sitä estänyt. Hän sulki uudelleen
oven, ei hiljaa ja varovaisesti — sehän oli jo aiheuttanut narinaa —
vaan äkkiä ja päättävästi, etteivät saranakoukut pääsisi vinkumaan.
Mutta se ei auttanut. Ovi aiheutti vielä selvemmän, vielä vinhemmän
kitinän, joka äkkiä ja vihaisesti kaikui hiljaisuudessa. Ja kun hän
vihdoinkin oli saanut sen suljetuksi painoi hän korvansa ovea vasten
kuunnellakseen, kuuluisiko joku toinen, ääni vastauksena edelliseen,
vielä enemmän levottomuutta herättävä ja kauheampi... Hän näytti
minusta horjahtavan ja minä syöksyin hänen luokseen... Seuraavassa
silmänräpäyksessä suljin minä hänet syliini».
»Kylläpä hän oli siveä tyttönen, tuo teidän Albertenne!» sanoin minä
kapteenille.
»Te luulette kenties», pitkitti hän ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan
kuullut pilkkaavaa huudahdustani, »että hän kadotti tajuntansa ja
heittäytyi peljästyksen ja intohimon valtaamana minun syliini tai
heikkona kuten takaa-ajettu tyttö tai tyttö, jota voidaan ahdistaa
— ikäänkuin henkilö, joka ei enää tiedä, mitä hän tekee, kun hän
hulluttelee pahimmalla tavalla ja antautuu sen saatanallisen tunteen
valtaan, jonka väitetään kaikilla naisilla olevan ja joka täydellisesti
heitä hallitsisi, jollei olisi sen rinnalla olemassa kahta muuta
tunnetta: arkuuden ja häpeän tunteita, jotka vastustaisivat edellistä!
Mutta näin ei ollut asian laita. Te erehdytty, jos luulette niin.
Hänessä ei ollut merkkiäkään siitä alhaisesta ja kiihoittavasta
pelontunteesta, joka on niin tavallista... Asian laita oli pikemmin
siten, että hän otti minut syliinsä enkä minä häntä. Hänen ensimäisenä
liikkeenään oli ollut painaa otsansa rintaani vasten, mutta hän
nosti taas päänsä ylös ja katseli minua avoimilla, niin äärettömän
avoimilla silmillä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia, minuako hän
todellakin syleili. Hän oli kauhean kalpea, kalpeampana en ollut
häntä koskaan nähnyt. Mutta prinsessankatse ei ollut poistunut hänen
kasvoiltaan. Hänen kasvonpiirteensä olivat edelleen kuvan kiinteät
ja liikkumattomat. Ainoastaan kaunismuotoisen suun ympärillä oli
havaittavissa jonkinlainen mielen hämminkiä osoittava piirre, joka
ei ollut onnellisen rakkauden luoma eikä rakkauden, jolle yksi
ainoa hetki tuottaa onnen. Ja tämä hämminki sisälsi jotakin, joka
sellaisella hetkellä kuin tämä tuntui minusta niin synkeällä, että minä
välttääkseni sitä näkemästä painoin hänen punaisille, ihanan meheville
huulilleen voitonvarmuutta ja intohimoa uhkuvan, myrskyisän hurjan
suudelman. Hänen suunsa avautui puoleksi. Mutta tummat, sysimustat
silmät, joitten silmänripset miltei koskettivat minun silmäripsiäni,
eivät suinkaan sulkeutuneet, ne eivät edes värähtäneet — ja niitten
pohjalla näin minä kuvastuvan mielenhäiriötä, kuten aikasemmin suun
ympärillä. Ja tämän tulikuuman suutelon hurmaamatta, tavallansa
omien huulieni kannattamana jotka kaivautuivat hänen huuliinsa, ja
ikäänkuin hengitykseni, johon imeytyi hänen hengityksensä, hurmaamana
minä kannoin hänet, joka yhä edelleen oli painautunut minua vastaan,
siniselle sahvianisohvalle, joka oli ollut minun Pyhän Laurentiuksen
halstarinani, millä minä olin kuukauden ajan kiemurrellut ajatellessani
häntä... Sohva natisi hekumallisesti hänen paljaan selkänsä alla,
sillä hän oli puolittain alaston. Hän tuli suorastaan sängystään — ja
päästäkseen minun huoneeseeni — voitteko uskoa sen! — oli hänen pitänyt
kulkea vanhempiensa sänkykamarin läpi. Hapuillen oli hän hiipinyt, oli
käsillänsä kosketellut siellä huonekaluja, ettei törmäisi niitä vastaan
ja saisi aikaan kolinaa, mikä olisi voinut herättää vanhukset».
»Todellakin», huudahdin minä, »sotilaat juoksuhaudoissa eivät ole
urhoollisempia! Hän oli rakastajatar, joka oli sopiva sotilaalle!»
»Siksi hän tulikin jo ensimäisenä yönä», jatkoi varakreivi de Brassard.
»Hän tuli siksi samalla valtaavalla innostuksella, joka hallitsi
minuakin, ja minun iloni oli suuri, sen vannon minä Teille. Mutta
yhtä kaikki — se kosti itsensä. Ei hän enkäpä minäkään voinut edes
kuumimpienkaan syleilyjemme aikana unhottaa, kuinka kauhea se asema
oli, johon olimme hänen rohkeutensa takia joutuneet. Keskellä sitä
onnea, jota hän oli tullut etsimään ja tarjoamaan minulle, kauhistutti
häntä hänen tekonsa, jonka hän kuitenkin oli tehnyt lujatahtoisena ja
häikäilemättömän itsepäisesti. Minä en ilmaissut mitään kummastusta,
mutta ällistynyt minä olin. Sanomatta tai osoittamatta sitä hänelle
tunsin minä sydämeni syvyydessä kauheata tuskaa, sillä aikaa kuin hän
syleili minua niin, että olin tukehtumassa hänen rintaansa vastaan.
Hänen huokaustensa «ja suutelojensa vähillä ja keskellä kauheinta
hiljaisuutta, joka leijaili yli nukkuvan talon, missä ei kukaan
mitään epäillyt, kuuntelin minä tuota kauheata: eikö hänen äitinsä
heräsi tai hänen isänsä nousisi ylös! Ja vieläpä hänen olkapäittensä
yli tirkistelin minä kohden ovea, jonka lukkoon hän oli jättänyt
avaimen pelätessään saavansa aikaan kolinaa, sekä ajattelin, eikö
se mahdollisesti uudelleen avautuisi ja eikö siitä ilmestyisi kahta
vaaleata, kiukkuista Medusan päätä — eivätkö molemmat vanhukset, joita
me niin rohkeasti ja halpamielisesti petimme, äkkiä astuisi esiin
yön hiljaisuudesta häväistyn kestiystävyyden ja oikeuden kostavina
vertauskuvina. Vieläpä sinisen sahvianisohvan hekumallinen natiseminen,
jossa rakkauden kohina kaikui minua vastaan saattoi minut vapisemaan
kauhusta... Hänen sydämensä löi minun sydäntäni vasten ja näytti
vastaavan minun sydämeni lyönteihin. Se oli huumaavaa ja saattoi
samalla ajattelemaan — — — se oli kauheata! Myöhemmin totuin minä
kaikkeen tähän ja tulin tyyneksi sekä kylmäveriseksi. Sen kautta,
että minä kerta toisensa jälkeen rankaisematta toistin tämän saman
varomattomuuden, tein minä sen levollisesti. Siten että minä elin
ainaisessa vaarassa tulla äkkiä yllätetyksi, en minä enää välittänyt
vaarasta. En ajatellut enää sitä.