olosuhteissa kuin isäntäväkenikin. Ja minä en ollut koskaan heidän
kuullut mainitsevan sanaakaan sen henkilön olemassaolosta, jonka
tulisin tapaamaan talossa. Mutta eräänä päivänä, kun tavalliseen
aikaan menin päivälliselle, näin minä komeavartaloisen naisen eräässä
ruokasalin nurkassa; hän kurottautui juuri varpaisilleen ripustaakseen
hattunsa hattunauhasta vaatenaulaan, aivan kuin nainen, joka on
kotonaan ja on äskettäin tullut sisään. Hän taivutti selkäänsä
taaksepäin niin paljon kuin voi ulottuaksensa hyvin korkealla olevaan
vaatenaulaan ja näytti samalla erinomaisen joustavan vartalonsa,
ikäänkuin tanssijatar, joka heittäytyy taaksepäin. Ja tämän vartalon
ympärille oli puristettu vyö — käytin sanaa puristettu, sillä niin
lujasti se oli puristettu — jonka alla oli viheriäloisteinen,
silkkinen liivi ja josta riippui ripsuja alas valkoiselle leningille,
senaikuiselle leningille, joka pöyheänä ulottui kauas lanteitten
ulkopuolelle eikä pelännyt näyttää niitä, kun oli jotain näyttämistä.
Kädet olivat vielä kohotettuina ylös, kun hän käännähti minun
sisäänastuessani, ja hän taivutti vähän päätään, niin että sain nähdä
hänen kasvonsa. Mutta hän täydensi liikkeensä, ikäänkuin en olisi
ollutkaan siellä, katsoi, olisivatko hattunauhat rypistyneet, kun hän
ripusti hatun ylös, ja vasta sen jälkeen kun hän oli tehnyt kaiken
tämän melkein hävittämän pitkäveteisesti ja huolellisesti, sillä,
seisoinhan minä kuitenkin huoneessa ja odotin, että hän kääntyisi ja
ottaisi minut huomioon, jotta minä saisin tervehtiä, vasta sitten
soi hän minulle kunnian tarkastaa minua mustilla, hyvin kylmillä
silmillään, joitten katseen syvyyttä lisäsivät hiusten leikkaus à
la Titus ja otsakiharat. Minä en tiennyt, kuka hän oli, joka tähän
aikaan oli täällä ja tässä huoneessa. Ketään vierasta ei koskaan ollut
isäntäväkeni luona päivällisellä. Ja luultavasti oli hän saapunut
juuri päivälliselle; Pöytä oli katettu jo neljää varten... Mutta
minun kummastukseni muuttui hämmästykseksi saadessani vihdoin tietää,
kuka hän oli — kun isäntäväkeni saapui saliin ja esitti hänet minulle
tyttärenään. Hän oli lopettanut koulunkäyntinsä ja tulisi tämän jälkeen
asumaan kotona vanhempiensa luona.
Heidän tyttärensä! Ei kukaan voinut mahdottomammin kuin tämä tyttö
näyttää näitten ihmisten tyttärensä. Ei suinkaan sen takia, ettei
maailman kauneimmilla tytöiltä saattaisi olla minkälaisia vanhempia
tahansa! Minä olen, nähnyt tapauksia — ja Te myöskin, eikö totta?
Fysiologiselta kannalta katsottuna voi rumin olento antaa elämän
kaikkein kauneimmalle. Mutta hän! Hänen ja hänen vanhempiensa välillä
oli rotuerotus äärettömän suuri. Muutoin: fysiologiselta kannalta
katsottuna — koskapa otan itselleni vapauden käyttää tätä suuremmeistä,
oppineitten sanaa, joka, kuuluu teidän aikakauteenne eikä minun —
fysiologiselta kannalta katsottuna ei tätä eroitusta voitu havaita
muussa kuin hänen katseessaan ja esiintymisessään. Tuntui omituiselta
havaita niin nuoressa tytössä kuin hänessä tällaista katsetta ja
tällaista ryhtiä. Ne olivat molemmat niin sanoakseni liikkumattomat
ja muutoin hyvin vaikeat kuvailla. Jollei hänellä olisi ollut niitä,
olisi saattanut huudahtaa: »Miten kaunis tyttö!» Eikäpä olisi enää
ajatellut häntä enempää kuin kaikkia muitakaan kauniita tyttöjä,
joita satunnaisesti tapaa ja joista siten puhutaan enempää koskaan
heitä ajattelematta. Mutta tämä ulkonäkö, joka ei eroittanut häntä
ainoastaan vanhemmistaan, vaan kaikista muistakin ihmisistä; joitten
haluja ja tunteita hänellä ei näyttänyt olevan, saattoi katselijan
seisahtumaan hämmästyneenä ja ihmettelevänä... Velasquez’in taulu
»Infantti peltopyineen», jos Te tunnette sen, voisi paraiten kuvata
hänen katsettaan. Se ei ollut ylpeä, ei halveksiva eikä nöyrä, ei se
oli yksinkertaisesti liikkumattoman jäykkä. Kun katsellaan jotakin
henkilöä ylpeällä, ylenkatsovalla tai nöyrällä tavalla, niin samalla
annetaan hänen ymmärtää, että hän on olemassa, koskapa kerran nähdään
vaivan ylenkatsoa häntä tai nöyrtyä hänen edessään. Hänen katseensa
ilmaisi yksinomaan rauhallisesti: »Teitä ei minuun nähden ole olemassa
ollenkaan». Minä myönnän, että hänen ulkonäkönsä tänä ensimäisenä
päivänä ja useina seuraavinakin johdatti mieleeni kysymyksen, johon
en vielä tänä päivänäkään ole voinut antaa vastausta: Miten tämän
kauniin tytön isänä voi olla minun isäntäni, tuo oivallinen mies
viheriänkeltaisine takkineen ja valkoisine liivineen, jonka kasvojen
väri muistutti rouvan hillon väriä, jonka niskassa oleva paise
pistäytyi esiin kirjaillun, musliinisen kaulaliinan alta ja joka ei
tiennyt useasti, mihin pyrki? Mutta joskaan siis isä ei tuottanut
minulle vaikeuksia, sillä sellaista ei isä koskaan tällaisessa
tapauksessa tuota, niin tuntui äiti minusta aivan yhtä vaikealta
selittää. Neiti Albertine — niin kutsuttiin tätä korkea-arvoista
arkkiherttuatarta, joka oli pudonnut alas taivaasta näitten ihmisten
luo, ikäänkuin taivas olisi tahtonut tehdä pilkkaa heistä — neiti
Albertine, jota vanhemmat kutsuivat Alberteksi säästääkseen itseltään
vaivan lausua pitempää nimeä — lyhennys, joka muuten sopi hänen
kasvoihinsa ja koko hänen olentoonsa — neiti Alberte tuntui minusta
yhtä vähän olevan toisen kuin toisenkaan tytär. Tämän ensimäisen
päivällisen samoin kuin seuraavienkin aikana näytti hän minusta hyvin
kasvatetulta, teeskentelemättömältä nuorelta naiselta. Tavallisesti oli
hän vaiti, mutta kun hän puhui, sanoi hän selvin, määrätyin sanoin,
mitä hänellä oli sanottavaa eikä koskaan poikennut liioitteluun.
joskin hän, ilman että minä sitä tiesin, olisi saattanut olla hyvinkin
puhelias ja sukkelasanainen, ei hänellä tuskin olisi ollut aihetta
näyttää henkevyyttään, kun me tapasimme toisiamme päivällisillä.
Tyttären läsnäolo oli kuitenkin pakoittanut molemmat vanhukset
lopettamaan juorujuttunsa. Pieniä häväistysjuttuja kaupungilta
ei enää kerrottu. Pöydässä ei enää suoraan sanoen puhuttu muista
mielenkiintoisemmista asioista kuin ilmasta ja tuulesta. Siksipä neiti
Albertine eli Alberte saattoi myöskin minut useastikin ikävystymään
liikkumattomine katseineen, joka ensiksi oli aiheuttanut minussa niin
suurta hämmästystä — kun nyt näin, ettei hänellä ollut mitään muuta,
jolla hän olisi voinut herättää mielenkiintoani. Jos olisin tavannut
hänet piireissä, joitten kanssa seurustelemaan minä olin luotu ja
joissa minun olisi pitänyt liikkua, olisi tämä ainainen jäykkyys
minua epäilemättä suuresti suututtanut. Mutta minun mielestäni hän
ei ollut nuori nainen, jota, minä olisin voinut hakkailla — ei edes
silmillä. Se seikka, että olin täyshoidossa hänen vanhempiensa luona,
muodosti minun asemani hänen suhteensa hyvin arkaluontoiseksi: se olisi
vähimmästä syystä saattanut muodostua vääräksi. Hän ei ollut elämässä
minua kyllin lähellä eli kyllin kaukana minusta jotta hänestä olisi
saattanut muodostua minulle jotakin. Ja luultavasti minä olisin pian
vastannut kokonaan tarkoituksettomasti ja luonnollisesti täydellisellä
välinpitämättömyydellä hänen kivenkovaan jäykkyyteensä.
Ja tämä suhde ei muuttunut hänen eikä minunkaan puoleltani.
Ainoastaan mitä kylmin kohteliaisuus oli vallitsemassa keskinäisessä
seurustelussamme ja me vaihdoimme ainoastaan mitä jokapäiväisimpiä
sanoja. Hän oli minun mielestäni ainoastaan kuva, jota minä tuskin
katselin, ja minä, mitä minä olin hänelle? Pöydässä — emme koskaan
tavanneet toisiamme muualla — katseli hän enemmän karahviinin korkkia
tai sokeriastiata kuin minua. Mitä hän puhui aterioitten aikana, oli
aina hyvin tarkkaan punnittua ja asiallista, mutta tarkoituksetonta
eikä suonut minulle mitään aihetta päättää, minkälainen luonne hän oli.
Mitä se muuten minuun kuului?... Minä olisin voinut elää kuolinpäivääni
saakka edes ajattelematta oppia lähemmin tuntemaan tätä kylmän ylpeätä
nuorta naista, jolla oli niin epäonnistunut prinsessakatse. Jotta
näin tulisi tapahtumaan, sitä varten vaadittiin niitten seikkojen
esiintymistä, joista minä nyt tulen kertomaan ja jotka kohtasivat minua
ikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta.
Eräänä iltana noin kuukausi neiti Alberten kotiinpaluun jälkeen
istuutuimme pöytään. Hän istui rinnallani, mutta minä kiinnitin häneen
niin vähän huomiota, etten minä vielä ollut pannut mitään painoa siihen
seikkaan, joka minua päivän pöytäpaikkojen järjestelyssä olisi pitänyt
ihmetyttää, nimittäin että hänellä oli paikkansa minun vieressäni, sen
sijaan että hän oli ennen istunut isänsä ja äitinsä välissä. Samassa
silmänräpäyksessä kun minä levitin suuliinani polvilleni — ei, on
vallan mahdotonta kuvailla, mitä minä tunsin, kuinka sanomattomasti
hämmästyin!... Minä tunsin äkkiä käden rohkeasti tarttuvan omaan
käteeni pöydän alla. Luulin näkeväni unta tai pikemmin: minä en luullut
ollenkaan mitään. Minulla oli vain käsittämätön tunne siitä, että tämä
käsi rohkealla tavalla tarttui minun käteeni, vieläpä suuliinan alla.
Se oli yhtä mahdotonta kuin aavistamatonta! Kaikki vereni kuohahti
tämän kädenpuristuksen aikana ja tulvasi sydämestä käteen, ikäänkuin
hänen kätensä sinne imemänä, sekä virtasi sitten ikäänkuin imuputken
painosta takaisin sydäntä kohden... Minä huumaannuin — korvissani
soi... Minä näytin kait tavattoman vaalealta. Minä luulin pyörtyväni
taikka vajoavani sanomattomaan nautintoon, jonka tämän jotenkin suuren
käden kosketus aiheutti, käden, joka oli voimakas kuin pojan käsi ja
joka lujasti puristi minun kättäni.
Kuten tiedätte, pelottaa nautinto usein näin nuorella elämän iällä.
Minäkin liikahdin vetääkseni pois käteni tämän hullaantuneen käden
aiheuttamasta puristuksesta, mutta silloin se puristi minun kättäni,
koska se itsekin oli saman nautinnonvoiman valtaama, jonka se tiesi
antaneensa minulle ja edelleen hän piti kättäni ihanimmalta tuntuvassa
puristuksessa, joka ehdottomasti lamautti vastustusvoimani, vieläpä
kaiken tahtonikin... On kulunut kolmekymmentäviisi vuotta tuosta
hetkestä ja Te suonette minulle kunnian uskoa, että minun käteni ovat
tulleet yhä enemmän tunteettomiksi naiskäsien puristukselle. Mutta
kun ajattelen sitä, mikä tällöin tapahtui, voin vieläkin tuntea hänen
kätensä painon, joka puristi minun kättäni niin hullaantuneesti,
intohimoisesti ja väkivaltaisesti!... Tuhansien vavistusten valtaamana,
joita tämä minun käteeni tarttunut käsi aiheutti koko olennossani,
pelkäsin minä ilmaisevan tunteeni sellaisille vanhemmille kuin hänen
olivat, kun heidän tyttärensä — heidän omien silmiensä edessä uskalsi. —
Mutta minä häpesin olevani vähemmän miehuullinen kuin tämä uskalias
tyttö, joka antautui vaaraan saattaa itsensä, onnettomaksi, mutta
uskomattomalla kylmäverisyydellä peitti hairahduksensa, ja minä
purin huuleni verelle yli-inhimillisesti ponnistellessani, jotta
voisin tukahduttaa sen intohimon vavahduksen, joka olisi saattanut
ilmaista kaikki näille ihmisparoille, jotka eivät mitään epäilleet.
Koetin katseellani etsiä hänen toista kättään — hänen käsiinsä en
koskaan ollut kiinnittänyt huomiota — ja minä näin, kuinka hän
toisella kädellään tällä vaarallisella hetkellä kiersi ylös äsken
pöydälle asetetun lampun sydäntä, sillä oli alkanut hämärtää. Minä
tarkastin tätä toista kättä... Se oli siis sen toisen sisar, jonka
tunsin pureutuvan käteeni ikäänkuin tulikuumien tulenliekkien, jotka
säteilivät tuliahjosta ja polttivat ihoani tunkeutuen suoniini... Tämä
kohtalaisen paksu käsi hyvinhoidettuine sormineen, joitten kynsissä
kimalteli suoraan lampusta loistava valo ja saattoi ne paistamaan
ruusunpunaisilta, se ei vavissut, vaan suoritti verrattoman tyynesti,
suloisen rauhallisesti ja noreasti pikkuisen tehtävänsä sekä asetti
sydämen siten, että lamppu paloi tasaisesti.
Kuitenkaan emme voineet jäädä tähän asemaan... Tarvitsimme käsiämme,
kun aloimme syödä. Neiti Alberte jätti sen takia käteni. Mutta
samassa hetkessä kun hän jätti käteni, painoi hän jalallaan — yhtä
tuntehikkaasti kuin kädellään — minun jalkaani yhtä varmasti, yhtä
intohimoisesti ja yhtä voimakkaasti ja pitkitti näin koko lyhyen
päivällisajan. Se aiheutti minussa samanlaisen tunnelman kuin alussa
sietämättömän kuuma kylpy, jota vähitellen tottuu kärsimään ja jossa
lopulta tuntee sellaista hyvinvointia, jotta mielellään luulisi, että
kadotetut jonakin päivänä voisivat tuntea yhtä suloista viileyttä
helvetin tulessa kuin kalat vedessä...
Jätän Teidän toimeksenne arvata, söinkö paljon tämän päivällisen
aikana ja sekaannuinko innokkaammin arvoisan isäntäväkeni puheluun.
Rauhallisina ollen he eivät aavistaneet mitään siitä salaperäisestä ja
kauheasta näytelmästä, jota näyteltiin pöydän alla. He eivät huomanneet
mitään, mutta he olisivat _voineet_ huomata jotain ja minä olin levoton
heidän takiansa — paljon enemmän heidän takiansa kuin itseni ja hänen
vuoksensa. Minä olin niin rehellinen ja sääliväinen kuin saatetaan
olla 17-vuotiaana ja sanoin itsekseni: »Onko hän julkea? Onko hän
hullu?» Ja salaa tarkastelin häntä, tuota hullua, joka ei päivällisen
aikana sekunninkaan ajaksi muuttanut juhlallista prinsessakatsettaan,
vaan näytti niin rauhalliselta, ikäänkuin hänen jalkansa ei koskaan
olisi mitään virkkanut minun jalalleni tai tehnyt mitään hullutuksia,
joita joku jalka voi virkkaa ja tehdä. Myönnän, että hänen tyyneytensä
ihmetytä minua enemmän kuin hänen hulluutensa. Olin lukenut useampia
sellaisia kevyesti kirjoitettuja kirjoja, joissa naista ei säästetä.
Olin saanut sellaisen kasvatuksen, jollaisen saa sotakoulussa. Minä
olin, teoreettisesti ainakin, sellainen itserakas Lovelace, jollaisia
kaikki hyvin nuoret miehet suuremmissa tai vähemmissä määrin ovat,
kun he luulevat olevansa kauniita miehiä ja kun heidän onnistuu ovien
takana tai rapuissa varastaa joku suudelma äitiensä kamarineitsyeiltä.
Mutta tämä järkähytti kokonaan minun seitsentoistavuotisen,
Lovelace-moisen rohkeuteni. Tämä näytti minusta vievän voiton kaikesta,
mitä otin lukenut, kaikesta, mitä olin kuullut puhuttavan luonnollisena
seikkana naisen valehtelemistaidosta — siitä tenhovoimasta, jota hän
voi osoittaa voimakkaimmissa tai syvimmissä tunteenpurkauksissaan.
Ajatelkaapa kuitenkin! Hän oli kahdeksantoistavuotias — ehk'ei
niinkään vanha... Hän tuli suorastaan kasvatuslaitoksesta, jota
minä en vähintäkään voinut epäillä, laitoksesta, jonka siveellinen
ja hurskasmielinen äiti oli itse valinnut lapselleen. Kaiken
hämmästyksen puute, täydellinen hävyntunteen puute, sanalla sanoen,
hänen varma itsehillintötaitonsa, kun hän menetteli mitä hulluimmin,
kun hän teki vaarallisempia tekoja, mitä nuori tyttö voi tehdä,
etenkin kun hän ei ollut tästä antanut pienintäkään merkkiä, ei
ainoatakaan silmäystä miehelle, jonka valtaan hän antautui sellaisen
kuulumattoman lähentymisen kautta — kaikki tämä leimahti ajatuksissani
ja selvisi minulle huolimatta siitä kuohunnasta, johon tunteeni
olivat joutuneet... Mutta olipa se sitten tässä silmänräpäyksessä tai
myöhemmin niin ryhdyin minä syvästi miettimään kaikkea sitä, mitä olin
kokenut. Minä en mitenkään antautunut teeskennellen voivottelemaan
tuon nuoren tytön käytöstä, vaikka hän minusta tuntui turmeluksessaan
jo vallan kauhean kypsyneeltä. Muutoin ei siinä iässä eikä edes
paljoa myöhemminkään pidetä naista turmeltuneena sen takia, että hän
ensi hetkessä heittäytyy jonkun syliin. Päinvastoin miltei pikemmin
ollaan taipuvaisia pitämään sitä hyvin yksinkertaisena asiana ja jos
huudahtetaan: »Naisraukka!» niin ilmaisee tämäkin sääliväisyys jo
suurta häveliäisyyttä. Sanalla sanoen: Joskin olin häveliäs, niin
en kuitenkaan halunnut olla tyhmeliini — tämähän on painavana syynä
siihen, että ranskalainen voi ilman omantunnonvaivoja tehdä mitä
huonoimpia tekoja. Tiesinhän selvästi, ettei nuoren naisen tunteita
minua kohtaan voitu pitää minään rakkauden tunteina. Rakkaus ei
ilmaannu siinä määrin ilman häpyä tai varomattomuutta — ja minä piin
myöskin täysin vakuutettu siitä, että tunne, jota hän tunsi minua
kohtaan, ei ollut rakkautta. Mutta rakkautta tai ei-rakkautta: olipa
tämä tunne mitä tahansa, niin halusin käyttää sitä hyväkseni. Kun
nousimme pöydästä, olin tehnyt päätökseni. Alberten käsi, jota en ollut
ajatellut sekuntiakaan, ennenkuin se oli tarttunut minun käteeni, oli
sieluni syvyydessä herättänyt halun sulkea hänet syliini, kuten hänen
kätensä oli puristautunut minun käteni ympärille...
Huumaantuneena menin huoneeseeni ja sittenkuin olin vähän rauhoittunut
ajattelemalla asiata, kysyin itsekseni, mitä minun olisi tehtävä
saadakseni aikaan »suhteen», ainoastaan »suhteen», kuten sanotaan
maalla — nuoren tytön kanssa, joka oli niin pirullisen kiehtova. Vaikka
en ottanut askeltakaan hankkiakseni varmoja tietoja, oli minulla
kuitenkin suunnilleen selvillä, ettei hän koskaan jättänyt äitiään,
että hän tavallisesti hänen seurassaan teki jotakin käsityötä istuen
saman ompelupöydän ääressä kuin hänkin salin akkunakomerossa — sali oli
samalla salonkina — ettei hänellä ollut kaupungissa ketään ystävätärtä,
joka olisi tullut tervehtimään häntä, ja lopuksi, että hän tuskin
muulloin meni ulos kuin sunnuntaisin päivä- ja iltamessuun vanhempainsa
kanssa. Mitä arvelette? Tämähän ei suinkaan ollut ilahduttavaa, tämä,
vai kuinka? Aloin katua, etten ollut seurustellut enemmän molempien
vanhusten kanssa. Minä olin kohdellut heitä ilman ylpeyttä, mutta
sillä ajattelemattomalla, usein hajamielisellä kohteliaisuudella,
jota osoitetaan henkilöitä kohtaan joitten arvellaan olevan jonkun
elämässä ainoastaan vähemmissä määrin mielenkiintoisia. Mutta samalla
olin vakuutettu siitä, ettei ollut sopivata muuttaa suhdettani
heihin, ilman että joutuisin vaaraan ilmoittaa tai saattaa heidät
epäilemään juuri sitä, mitä minä tahdoin salata. Saadakseni puhutella
salaisesti neiti Albertea oli minulla käytettävinä ainoastaan ne
tilaisuudet, jolloin me kohtasimme toisemme rapuissa, kun astuin ulos
tai tulin huoneeseeni. Mutta rapuissa voitiin meidät nähdä ja kuulla
keskustelumme. Kirjoittaminen jäi täten minulle ainoaksi keinoksi tässä
hyvin järjestetyssä ja ahtaassa talossa, jossa kaikki asuivat niin
vieretysten. Ja koskapa tuon uhkarohkean tytön käsi niin hyvin ymmärsi
etsiä minun kättäni pöydän alla, niin ottaisipa se myöskin varmaan
ilman vaikeuksia vastaan kirjeen, jonka aioin antaa hänelle — ja minä
kirjoitin kirjeeni. Siitä tuli kirje asianhaarojen mukaan: toisissa
paikoin rukoileva, toisissa käskevä, toisissa intohimoinen, sellainen
kirje, joka kirjoitetaan, kun on otettu siemaus onnen pikarista ja
halutaan juoda enemmän... Mutta minun täytyi odottaa aina seuraavan
päivän päivälliseen saakka, ennenkuin saatoin antaa sen, ja tämä
odotus kävi minulle pitkäksi. Vihdoin tuli kuitenkin päivällisaika.
Tuo kiihoittava käsi, jonka puristuksen omassani olin tuntenut
kahdenkymmenenneljän tunnin aikana, ei vitkastellut etsiessäni minun
kättäni kuten päivää aikasemmin. Neiti Alberte tunsi kirjeeni ja otti
sen vastaan ilman epäilystä, kuten olin arvellutkin. Mutta enpä ollut
ajatellutkaan, että hän prinsessakatseineen, joka vastustamattomalla
välinpitämättömyydellään uhmaili kaikkea, pistäisi sen kaulasta
leningin alle. Hän oikaisi erään pitsin, joka oli mennyt laskokselle;
ja toimitti tuon pienen nopean liikkeen niin luonnollisella ja
kekseliäällä tavalla, ettei äiti, joka tarjosi soppaa katsellen
samalla, mitä tytär toimi käsillään, mitään huomannut, sillä aikaa
kuin hänen tyhmä isänsä, joka aina ajatteli viuluansa ja aina hyräili,
milloin ei soittanut, ei myöskään mitään havainnut».
»Emme koskaan viisastu mistään, kapteeni», keskeytin häntä iloisesti,
sillä minusta tuntui, että hänen kertomuksensa alkoi maistua hyvin
paljon kevyeltä sotilasseikkailulta. Mutta enhän aavistanut, mitä
seuraisi. »Kuunnelkaapa», pitkitin minä, »joku päivä sitten näin
ooppera-aitiossa vieressäni naisen, joka luultavasti oli samaa lajia
kuin teidän neiti Albertenne. Hän oli totta kyllä vanhempi kuin
kahdeksantoistavuotias, mutta minä vakuutan Teille kunniasanallani,
että minä harvoin olen nähnyt enemmän majesteetillisen kunniallista
naista. Koko näytännönajan istui hän liikkumattomana ja hiljaa
ikäänkuin olisi ollut graniittialustalla. Hän ei katsellut ainoatakaan
kertaa oikealle eikä vasemmalle, mutta silmäyksellään seurasi
hän, mitä tapahtui hänen ympärillään. Hänen rintansa oli syvälti
paljas ja hänellä oli hyvin kauniit olkapäät. Minun aitiossani,
siis meidän molempien takapuolella, istui nuori mies, joka näytti
olevan yhtä välinpitämätön kuin hänkin kaikelle, mikä ei koskenut
esitettävänä olevaa oopperaa. Minä voin vakuuttaa, ettei nuori
mies tehnyt ainoatakaan miesten tavallisista kumarruksista, kun he
seurustellessaan naisten kanssa keikailevat näille ja joita voidaan
nimittää kaukaa-tapahtuviksi rakkaudentunnustuksiksi. Mutta kun
näytäntö oli lopussa ja aitiot tyhjentyivät sekä nainen oli noussut
paikaltaan kiinnittääkseen teatterikappansa ympärilleen, kuulin hänen
sanovan miehelleen mitä kirkkaimmalla ja avioliitossa tavallisella
vaimon käskevällä äänellä: »Henrik, nosta ylös minun päähineeni!»
Tämän jälkeen hän alaskumartuneen puolisonsa Henrikin selän yli
ojensi käsivartensa ja kätensä nuorta miestä kohden sekä otti vastaan
tämän tarjoaman kirjeen — tämä tapahtui yhtä yksinkertaisesti ja
luonnollisesti, ivastaan viuhkansa tai kukkaiskimpun. Hän oli
uudelleen noussut ylös, miesraukka, joka oli nostanut ylös päähineen —
unikonvärisestä silkistä ommellun päähineen — sittenkuin hän oltuaan
vaarassa saada verensyöksyn ja punaisempana kasvoiltaan kuin päähine
oli onkinut sen ylös penkkien alta, niin hyvin kuin voi. Kun olin
nähnyt tämän, menin tieheni, mutta en todellakaan miettinyt, että
hänen, sen sijaan että hän antoi päähineen rouvalleen, olisi pitänyt
pitää se itsellään peittääkseen ne sarvet, jotka äkkiä aikoivat pistää
esiin hänen päästään».