language: Finnish
PUNAINEN AKKUNAVERHO
Kirj.
J. BARBEY d'AUBREVILLY
Suomennos
Porissa,
Otto Andersinin Kustannusliike,
1919.
Monta, monia vuotta sitten piti minun kerran mennä metsästämään
vesilintuja Länsi-Ranskan suoseuduille. Koska siihen aikaan ei
ollut mitään rautateitä niillä seuduilla, joitten kautta minun piti
matkustaa, kuljin minä postivaunulla X kaupungista; vaunu sivuutti
Rueil linnan luona olevan tienristeyksen.
Ainoastaan yksi ainoa henkilö istui tällöin ennen minua vaunussa. Hän
oli kaikissa suhteissa merkillinen mies. Minä tunsin hänet, sillä me
olimme useasti kohdanneet toisemme seuraelämässä. Mutta minä otan
itselleni vapauden kutsua häntä nyt vaikka Brassardin varakreiviksi.
Tarpeetonta varovaisuutta kuitenkin, luullakseni! Sillä ne satoihin
nousevat henkilöt, jotka lukeutuvat Pariisin suurmaailmaan, voivat
varmasti arvata hänen oikean nimensä... — — —
Hänen kauneutensa oli aikoinaan ollut sitä laatua, joka on
välttämättömämpi sotilaalle kuin kenellekään muulle, sillä ei ole
olemassa nuoruutta ilman kauneutta, ja armeijahan on Ranskan nuoruus.
Tämä kauneus, joka ei ainoastaan ihastuttanut naisia, vaan myöskin
hallitsi itse olosuhteitakin, olivatpa nämä sitten miten pettäviä
tahansa, ei muuten yksinomaan suojellut kapteeni de Brassardia. Jos
oikein muistan, oli hän näet normandilaista sukua, samaa heimoa kuin
Vilhelm Valloittaja, ja olipa hän, niin sanottiin, tehnyt monta
valloitusta aikoinaan... Sen jälkeen kuin keisari oli luopunut
kruunusta, liittyi hän bourboneihin ja »satapäiväisen keisarikauden
aikana» oli hän, ihmeellistä kyllä, pysynyt heille uskollisena. Kun
bourbonit olivat toisen kerran palanneet, löi hänet Kaarle X (jota
silloin kutsuttiin Monsieuriksi) [Ranskan kuninkaan nuorempaa veljeä
nimitettiin nimeltä Monsieur ja hänen puolisoansa nimellä Madame.
Suom. muist.] omalla kädellään Pyhän Ludvigin ritariksi. Eikäpä koko
restauratsion aikana kaunis de Brassard ollut kertaakaan vahdissa
Tuilerien linnassa ilman että Angoulêmen herttuatar ei olisi puhutellut
häntä herttaisilla sanoilla. Surut ja huolet olivat riistäneet
häneltä sen viehätysvoiman, joka hänellä kerran oli ollut, mutta
de Brassardille oli herttuattarella kuitenkin jälellä aina jotakin
entisestä tenhovoimastaan. Ministeri, joka huomasi, miten suurta
Madamen suosiota varakreivi nautti, olisi kaikin tavoin tahtonut
edistää sellaisen miehen kohoamista sotilasuralla, jota Madame niin
lämpimästi suosi. Mutta mitä hän voi paraimmalla tahdollaankaan tehdä
sellaisen auttamattoman yltiöpään hyväksi, joka eräänä päivänä, kun
rykmentti oli komennettu lippuinensa tarkastukseen, tarttui itse
rintaman edessä miekkaansa tarkastusta toimittavaa päällikköä vastaan
ja tämä tapahtui ainoastaan erään virkaa koskevan huomautuksen
johdosta. Oli jo paljon sekin, että hänen onnistui pelastaa de Brassard
sotaoikeudesta. Samaa huoletonta halveksumista oli varakreivi de
Brassard alinomaa osoittanut virkatoiminnassaan. Lukuunottamatta
sotaretkiä, jolloin hän oli sotilas kiireestä kantapäähän, ei hän
koskaan ollut vapaaehtoisesti noudattanut virkansa vaatimuksia.
Hän ei useasti kammonut esim. ankaraa ja pitkäaikaista arestiakaan
hiipiäkseen pois leiripaikasta ja saadakseen huvitella lähimmässä
kaupungissa, josta hän palasi ainoastaan paradi- ja tarkastuspäiviksi,
sittenkuin joku sotilas, joka hänestä piti, oli niistä hänelle
ilmoittanut. Joskaan hänen päällikkönsä eivät pitäneet upseerista joka
halveksi sydämensä pohjasta kaikkea mitä vain nimitettiin kuriksi ja
järjestykseksi, niin hänen miehistönsä sitä vastoin jumaloitsi häntä.
Mieheistöään kohteli hän mitä paraimmalla tavalla. Hän vaati heiltä
ainoastaan, että heidän tuli olla ilman minkäänlaista pöyhkeyttä
urhoollisia, reippaita liikkeissään ja sirosti puettuja, sanalla
sanottuna vanhan, oikean ranskalaisen mallin mukaisia sotilaita, joista
laulu »Kello kymmenen loma» ja kolme, neljä muuta vanhaa mestarillista
sotilaslaulua ovat säilyttäneet yhtä sattuvan kuin herttaisen
kuvan. Hän kiihoitti heidät ehkä useasti liiankin sydämettömästi
kaksintaisteluun toistensa kanssa, mutta tällainen menettelytapa oli
hänen mielestään parhain keino, jonka hän tunsi, kehittämään heissä
oikeata sotilashenkeä.
»Minä en ole mikään hallitsija», oli hänellä tapana sanoa, »enkä
voi jakaa mitään ritarimerkkejä, kun he taistelevat urhoollisesti
keskenään. Mutta ne ritarimerkit, joita minä voin suurmestarina jakaa,
ovat (hänellä oli paljon omaisuutta) hansikkaat, sotilasvyöt ja kaikki
sellainen, joka tekee heidän siisteiksi ja komeiksi ilman että se
samalla rikkoisi sotilasmääräyksiä». Komean ulkoasunsa takia veikin
se komppania, jota hän komensi, voiton kaikista muista muuten niin
loistavista kaartirykmenteistä. Tällä tavoin kiihoitti hän liiankin
korkealle sotilashenkeä miehistössään, ja ranskalainen sotilas onkin
aina valmis antautumaan itserakkauden ja komeilunhalun valtaan, kaksi
ominaisuutta, jotka aina vaikuttavat kiihottavasti, toinen sävynsä,
toinen sen kateuden kautta, jota se herättää. Täten ymmärtääkin
syyn, miksi rykmentin toiset komppaniat olivat kateellisia hänen
komppanialleen. Jokainen sotilas olisi uskaltanut antaa henkensä
alttiiksi päästäkseen de Brassardin komppaniaan eikäpä myöskään
ollut ketään, joka ei olisi uhrannut yhtä paljon pysyäkseen hänen
komennettavanaan.
Suunnilleen tällainen oli ollut kapteeni de Brassardin hyvinkin
omituinen asema restauratsion aikana. Ja koskapa ei tällöin ollut
jokapäiväistä tilaisuutta — kuten keisarikunnan aikana — teoilla
osoittaa sankarillisuutta, jonka takia kaikki muu annetaan anteeksi,
niin ei varmaan kukaan olisi saattanut aavistaa tai arvata, miten
kauan varakreivi olisi saattanut eksyttää tovereitaan tällaisella
yltiöpäisellä uppiniskaisuudella, jota hän osotti päälliköitään kohtaan
samanlaisella rohkealla tavalla, jolla hän olisi uhrannut henkensäkin,
jos olisi tosi teossa ollut kysymyksessä rynnätä etumaisena miehenä
tuleen —.
Mutta sitten puhkesi Vuoden 1830 vallankumous ja otti pois hänen
rykmenttitovereiltaan ne huolet, joita heillä tässä suhteessa
kenties oli ollut — sekä vapautti tuon tyhmänrohkean kapteenin
nöyryytyksestä tulla pyyhityksi pois rykmentin luetteloista, mikä
hänelle olisi käynyt päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Vaarallisesti
haavoittaneena heinäkuun vallankumouspäivinä ei hän halunnut astua
uuden, halveksimansa orleansilaisen hallitsijasuvun palvelukseen.
Kun tämä suku heinäkuun vallankumouksen kautta pääsi hallitsemaan
maata, jota se ei kuitenkaan kyennyt pitämään käsissään, makasi de
Brassard sairaana jalan nyrjähdyksen takia, jonka hän oli saanut —
hän tanssi kuten hän tappelikin — viimeisissä tanssiaisissa Berryn
herttuattaren luona. Mutta samassa silmänräpäyksessä kun rummulla
annettiin kokoontumismerkki, oli hän vammastaan huolimatta noussut
ylös ja asettunut komppaniansa etunenään. Ja kun hänen oli mahdotonta
nyrjähdyksen takia vetää saappaita jalkaansa, oli hän marssinut
kapinoitsijoita vastaan ikäänkuin hän olisi lähtenyt tanssiaisiin:
lakeeratuissa kengissä ja silkkisukissa. Niin puettuna oli hän
komentanut miehistöänsä Bastiljitorilla ja täyttänyt tehtävänsä sekä
puhdistanut koko bulevardin vallankumouksellisista. Pariisissa ei vielä
oltu rakennettu mitään katusulkuja, mutta kaupunki näytti kuitenkin
synkältä, uhkaavalta ja ikäänkuin kuolleelta. Auringonpaiste kuumensi
katuja ikäänkuin ensimäisenä tulikasteena, jota toinen välittömästi
seuraisi, sillä kohta tämän jälkeen alkoivat ammottavat tuliaseet
alaslaskettujen akkunaverhojen peitosta syöstä kuolemaa ja hävitystä...
Kapteeni de Brassard asetti miehensä kahteen riviin pitkin talojen
seinämää ja niin lähelle sitä kuin mahdollista, jotta kumpikin rivi
joutui tulenalaiseksi ainoastaan vastapäisistä akkuna-aukoista. Ja
uhkarohkeammin, yltiöpäisemmin kuin koskaan ennen asettui hän itse
keskelle katua. Ollen näin kahdelta taholta tuhansien kiväärien,
pistoolien ja karbiinien tulen alaisena, joka kohdistettiin häntä
vastaan Bastiljitorilta aina Richelieu-kadulle saakka, ei hän
kuitenkaan haavoittunut huolimatta leveästä rinnastaan, jonka takia
hän oli jotensakin ylpeä, sillä hän todellakin ikäänkuin pöyhisti
sen kuulia vastaanottamaan, samoin kuin kaunis nainen tanssiaisissa
tahtoo näyttää kaulansa kaikessa komeudessaan. Tällä tavoin pääsi hän
Frascatin luo Richelieu-kadun kulmassa. Mutta samassa silmänräpäyksessä
kun hän komensi miehensä kootuin rivein ryntäämään ensimäiselle
katusululle, joka oli hänen edessään, sai hän, samalla kuin kivenheitto
murskasi hänen toisen käsivartensa, pyssynkuulan ylpeään rintaansa,
joka kahdella tavalla oli maalitauluna, sekä leveytensä että niitten
leveitten hopealta hohtavien olkalappujen takia, jotka loistivat
olkapäästä olkapäähän. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt häntä
valloittamasta katusulkua ja voitosta hurmaantuneitten miestensä
etunenässä tunkeutumasta aina Madeleine-kirkolle saakka.
Täällä näki haavoitetun kaartinupseerin kaksi naista, jotka ajoivat
vaunuissaan pakomatkalla kapinallisesta Pariisista. Veren tahraamana
oli hän asettunut eräälle kivilohkareelle, joita oli vielä tähän aikaan
paraillaan rakennettavan kirkon ympärillä. Naiset tarjosivat vaununsa
hänen käytettäväkseen ja hän antoi ajaa Gros-Cailloux’hun saakka, jossa
markiisi be Ragusa silloin oleskeli. De Brassard antoi hänelle raportin
lausuen virkaäänellä:
»Marsalkka, minulla on kenties elonaikaa vielä pari tuntia. Antakaa
minulle määräys mennä, mihin Te haluatte, sinä aikana, joka minulta
vielä on elettävänä!» Mutta varakreivi pettyi: hänellä oli elonaikaa
jälellä enemmän kuin kaksi tuntia. Kuula, joka oli lävistänyt, hänet,
ei tuottanutkaan kuolemaa. —
Oli kulunut jo kokonaista viisitoista vuotta tästä tapauksesta, kun
opin hänet tuntemaan. Ja silloin hän väitti täysin halveksien sekä
lääketiedettä että omaa lääkäriään, joka oli erityisesti teroittanut
hänen mieleensä, ettei hän saisi juoda haavakuumeen kestäessä, että hän
oli pelastunut varmasta kuolemasta yksinomaan juomalla Bordeaux-viiniä.
Ja kun hän joi, mitenkä hän silloin joikaan! Sillä kuten kaikessa
muussakin kerskaileva ja yltiöpää, oli hän samaa myöskin
juomingeissa... Niin, hän joi kuten paholainen! Hän oli teettänyt
itsellensä oivallisen juomapikarin böömiläisestä kristallista; siihen
mahtui kokonainen pullo Bordeaux-viiniä ja tämän määrän tyhjensi hän
yhdellä ainoalla siemauksella. Sittenkuin hän oli juonut tällaisen
pikarin, tapasi hän sanoa, että kaikki, mihin hän ryhtyi, teki hän
samalla tavalla ja se oli totta... Mutta nykyään, kun miehuus näyttää
kaikissa muodoissaan alkavan vähentyä, ollaan ehkä sitä mieltä,
ettei sellaisesta tarvitse kerskata. De Brassard kerskaili kuitenkin
samalla tavalla kuin Bassompierre ja kesti viiniä kuten hän. Minä
olen hänen nähnyt yhteen mittaan kulauttavan böömiläisen pikarinsa
kaksitoista kertaa pohjaan, ilman että hänessä huomattiin merkkiäkään
juomisesta. Ja samaten olen minä nähnyt hänet useasti juhlissa —
siivot ihmiset sanoisivat juoma-orgioissa — ilman että hänessä
koskaan, ei edes loistavimpienkaan juomataidonnäytteiden jälkeen,
oltaisi huomattu enempää humaltumista, kuin mitä hän sotilaan tapaan
leikillisesti nimitti »olla vähän pihkassa», jolloin hän tavallisesti
oli kiinnittävinään lakkiinsa »pompongin» [Sanaleikkiä ei voida kääntää
»être un peu pompette». »Pompon» suom. koriste. (Suom. muist.)] —
Koskapa minä tämän alempana seuraavan kertomuksen takia tahdon koettaa
selittää lukijoille minkälainen mies de Brassard oli, niin miksipä
minä en myöskin mainitsisi, että hänellä oli seitsemän rakastajatarta
samalla kertaa. Hän nimitti heitä — runolliseen tapaan — »lyyransa
seitsemäksi kieleksi». Minä lisään kuitenkin, etten minä omasta
puolestani mitenkään voi hyväksyä tällaista pikemmin musikaalista
ja kevytmielistä lausuntotapaa, kun puhutaan omista siveydellisistä
puutteista. Mutta voidaanko asiata auttaa? Jollei Brassardin varakreivi
olisi ollut sellainen, kuin minulla on ollut nyt huvi kertoa, niin
olisi kertomukseni tullut vähemmin jännittäväksi ja luultavasti minä en
olisi sitä kertonutkaan. —
Varmaa on, etten minä odottanutkaan tapaavani de Brassardia, kun astuin
vaunuun Rueilin tienristeyksessä. Oli kulunut jo pitkä aika siitä, kun
viimeksi tavattiin. Minä tulin hyvin iloiseksi tavatessani hänet ja
toivoessani voivani viettää muutaman tunnin hänen kanssaan, joka tosin
kuului vielä meidän aikaamme, mutta joka niin monessa suhteessa jo
erosi meidän päiviemme ihmisistä.
Brassardin varakreivi olisi voinut pukeutua Frans I:n aikuiseen
rautavarustukseen ja kantaa sitä yhtä keveästi kuin kuninkaallisen
kaartin jäykkää sinistä upseeripukua. Hän erosi siis sekä käytökseltään
että ruumiiltaan nykyajan kuuluisimmista nuorista miehistä. Verrattuina
häneen, joka eli tuona niin kauan säteilevänä ja nyt jo hautaan
vaipuvana suurloiston aikakautena, olisivat kaikki ne pikkukuut, jotka
nyt nousevat muotimaailman taivaalle, näyttäneet hyvin mitättömiltä ja
vaaleilta. Hän muistutti kauneudeltaan keisari Nikolaita, erikoisesti
juuri ruumiin muodon ja ryhdin puolesta. Mutta hänen kasvonsa olivat
vähemmän pyöreät ja profiili vähemmän kreikkalainen. Hänellä oli
lyhyt, elävän ja miehekkään värinen parta, joka oli samoin kuin
hänen tukkansakin jonkun selittämättömän toalettisalaisuuden kautta
säilyttänyt mustan värinsä. Hänen erittäin jalomuotoista otsaansa, joka
oli rypytön ja valkoinen kuin naisen käsivarsi, peitti tykkimiehen
karvalakki, jonka karvat, samoinkuin sotilaskypärin, laskeutuivat
alaspäin ja vähän paljastivat kypärinkupua, jonka alta otsa näytti
kahta leveämmältä ja jalommalta ja joka miltei kokonaan varjosti
varakreivi de Brassardin tuuheitten kulmakarvojen peittämät säkenöivät
silmät. Nämä tummansiniset, tummasti loistavat ja pistävät silmät,
jotka sädehtivät ikäänkuin pari hienosti hiottua safiiria, eivät
antaneet kenellekään aikaa tarkastaa itseänsä, vaan ne itse ikäänkuin
tunkeutuivat kaiken läpi, ne tarkastelivat...
Me puristimme toistemme käsiä, varakreivi ja minä, ja aloimme
keskustella. Hän puhui hitaasti, väräjävällä äänellä, ja jos hän olisi
puhunut komennussanoja, olisivat ne kuuluneet yli Mars-kentän. Kuten
yllä on mainittu, oli hän saanut kasvatuksensa lapsuudestaan saakka
Englannissa, ja ajatteli englantilaiseen tapaan. Mutta se hitaisuus,
jolla hän puhui ja joka muuten ei osoittanut vähintäkään vaikeutta
ajatusten ilmaisemisessa, antoi aivan erikoisen värityksen kaikelle,
mitä hän puhui, vieläpä hänen, leikinlaskullensakin, sillä hän piti
leikin laskemisesta vieläpä vähän rohkeastakin. Hän ei valikoinut
sanojaan, kuten on tapana sanoa. Kapteeni de Brassard meni aina _liian
pitkälle_, väitti kreivinna F., kaunis leski, joka ei sitten miehensä
kuoleman pitänyt muita värejä kuin mustaa, valkoista ja sinipunertavaa.
Täytyi pitää de Brassardia hyvin hyvänä seuramiehenä, ettei tulisi
ajatelleeksi hänestä hyvin huonoa. Mutta tarvitsee, kuten tunnettua,
olla ainoastaan taipeeksi turmeltunut, jotta Saint-Germain’in
seurapiiri pitää hyvänään kaikkea, mitä sanotaan ja tehdään...
Yhtenä etuna keskusteltaissa matkalla on se, että keskustelun saa
haitatta kummallekin lopettaa, milloin tahansa, kun ei ole enempää
puhumista. Salonkikeskustelu ei ole yhtä vapaata. Tällöin vaatii
kohteliaisuuskin pitämään keskustelua aina yllä. Mutta usein täytyy
tämän viattoman teeskentelyn takia kuulla tyhjänpäiväistä ja ikävää
keskustelua, johon tyhmeliinit, vaikkapa he olisivat jo syntymästään
saakka olleet harvapuheisia (sillä semmoisia on) koettavat ottaa osaa
ja pinnistävät aivojansa saadaksensa esille muutamia lauseita ja
ollakseen miellyttäviä. Kyytivaunussa on jokainen kotonaan yhtä paljon
kuin toisetkin matkustajat, jonka takia ilman vähintäkään haittaa
voidaan vaieta, silloin kun halutaan, sekä antautumalla unelmiinsa
lopettaa keskustelu.
Onnettomuudeksi ovat ne tilaisuudet, joita tämä elämä tarjoaa,
enimmäkseen inhoittavan jokapäiväisiä, ja ennen voitiin tehdä
kaksikymmentä matkaa kyytivaunussa, kuten nykyään kaksikymmentä
rautatiematkaa, kohtaamatta hauskaa ja miellyttävää henkilöä, jonka
kanssa voitiin keskustella... Varakreivi ja minä vaihdoimme aluksi
muutaman sanan, joitten aiheina olivat matkan vaiheet, maiseman
yksityiskohdat ja muutamat muistot niistä piireistä, joissa me muinoin
olimme tavanneet toisemme. Tämän jälkeen vaivuimme laskeutuvan päivän
hämärän hiljaisuuden valtaan. Yö ja pimeys, jotka syksyllä näyttävät
ikäänkuin suoraan putoavan taivaasta ilman mitään hämärää, niin
nopeasti ne saapuvat, kietoivat meidät kylmyydellänsä. Me käärimme
viittamme ympärillemme ja painoimme päämme vaunun seinää vasten,
joka on tavallisena matkustavaisten päänaluksena. Minä en tietänyt,
uinahtiko minun matkatoverini nurkkaansa; minä puolestani olin yhä
edelleen valveilla. Olin kulkenut tien, jota kuljimme, niin monta
kertaa ja tunsin sen niin hyvin, että minä tuskin huomasin ulkopuolella
olevia esineitä, jotka sitä mukaa, kuin kyytivaunut kulkivat eteenpäin,
katosivat ja näyttivät katoavan pimeyteen, vastapäiseen suuntaan kuin
mihin me matkustimme. Me kuljimme useampien pienempien kaupunkien
läpi, jotka sijaitsivat siellä täällä tämän pitkän tien varrella,
jota kyytimiehet vielä tänä päivänä kutsuvat »serpentiiniksi»
niitten liehuvien nauhojen muistoksi, joita he muinoin kantoivat,
mutta jotka nyt aikoja sitten ovat joutuneet pois käytännöstä... Yö
tuli pimeäksi, kuten loppuun hiiltynyt uuni — ja tässä pimeydessä
näyttivät ne tuntemattomat kaupungit, joitten ohi kuljimme, tavattoman
kummallisilta ja saattoivat mieleen ajatuksen, että me olimme maailman
lopussa. Sellaiset tunteet, joita minä tässä esitän muistoina nyt jo
unholaan vaipuneitten asioitten aiheuttamista vaikutteista, eivät
enää synny eikä niitä koskaan enää tulla kokemaan. Nykyajan rautatiet
asemarakennuksineen aivan kaupungin vieressä eivät anna matkustaville
tilaisuutta katsella ohikiitäviä katuja, kuten muinoin voitiin tehdä
kyytivaunusta, jota vetivät joka asemalla vaihdettavat laukkaavat
hevoset. Useimmissa niistä pienistä kaupungeista, joiden läpi me
siten kuljimme, olivat katulyhdyt — myöhäisemmän ajan ylellisyyttä
harvinaisia ja niitten kaduilla näki tosiaankin vähemmin selvästi
kuin maanteillä, jotka äsken olimme jättäneet. Ulkona oli näet vapaa
näköala taivaalle, ja avaruudesta loisti himmeä valo, sillä aikaa
kuin täällä sitä vastoin kaikki, tiheästi toisiinsa sullotut talot
jotka näyttivät suutelevan toisiansa, näitten kapeille kaduille
lankeavat varjot ja se vähäinen osa taivasta, sekä tähtiä, joka näkyi
talojen molempien kattorivien välitse, muodostui nukkuvan kaupungin
utukuvaksi... Ainoa ihminen, joka nähtiin — erään ravintolan portilla
— oli muuan tallirenki, joka lyhdyn valossa oli viemässä kyytihevosia
tahi korjaamassa hevosten valjaita viheltäen ja kiroten tyhmiä tahi
levottomia hevosia... Muuta ei kuultukaan kuin jonkun uneliaan
matkustajan, joka laski alas akkunan ja huusi yöhön, missä ääni
hiljaisuuden takia kaikui kahta vertaa kovemmalta, alituisesti toistuva
kysymys: »Kyytimies missä me olemme?» Ei näkynyt myöskään, tallirenkiä
lukuunottamatta, yhtään ihmistä ulkopuolella tämän pysähtyneen,
kyytivaunun, joka oli täynnä nukkuvia ihmisiä. Sillä näissä nukkuvissa
pienissä kaupungeissa, joissa joku uneksija kuten minä koetti kenties
erottaa akkunansa läpi pimeyden puoleksi peittämien talojen päätyjä
tahi kiinnitti katseensa ja ajatuksensa johonkuhun tänä myöhäisenä
tuntina vielä valaistuun akkunaan, ovat tavat vielä yksinkertaiset ja
säännölliset ja yö käytetään etupäässä nukkumista ja lepoa varten.
Valtavasti vaikuttaa aina, kun näkee inhimillisen olennon vaikkakin
yövahdin, valvovan, sillä aikaa kuin kaikki muut ovat vaipuneet
inhimillisen luonnon aiheuttamaan unenhorrokseen. Mutta kun ei tiedetä,
mikä pitää jotakuta henkilöä valveilla akkunan takana, jonka verhot
ovat alaslasketut ja jonka valo antaa elämää ja ajatuksia, niin silloin
unelmien runous muuttuu todellisuudeksi. Ainakin minä puolestani, en
ole koskaan voinut katsella yöllä valaistua akkunaa jossakin nukkuvassa
kaupungissa, jonka läpi olen kulkenut, ilman että tämä valo olisi
kiinnittänyt ajatusmaailmani ja kuvitellut minulle kaikenlaisia,
herttaisia kohtauksia ja tapauksia verhojen takapuolella... Ja vielä
näin monien vuosien jälkeen säilytän minä muistossani muutamia näistä
akkunoista, jotka ikuisesti ovat surullisella valollaan loistaneet, ja
usein, kun minä ajattelen niitä ja näen ne valveilla unelmoidessani,
saapuvat ne ja kysyvät: »Mitä lienee tapahtunut näitten verhojen
takana?»
Niin, muuan niistä akkunoista, jotka kauimmin ovat säilyneet elävinä
muistossani (minä selitän kohta syyn tähän), oli erään kadun varrella
pikkuisessa X:n kaupungissa, jonka me tänä yönä sivuutimme. Se oli
kolmea taloa kauempana — minun muistoni ei petä, kuten nähdään —
kuin majatalo, jossa me vaihdoimme hevoset. Mutta olin tilaisuudessa
tarkastamaan mainittua akkunaa kauemmin kuin mitä hevosten vaihto
yksistään vaati. Vaununpyörä oli mennyt rikki ja me lähetimme
hakemaan vaununtekijää. Hän oli nukkumassa ja hänet täytyi herättää.
Mutta vaikeata oli keskellä yötä muutamissa minuuteissa herättää
vaununtekijää pikkuisessa maalaiskaupungissa ja saada hänet nousemaan
ylös, ja kiinnittämään ruuvimutterin sellaiseen kyytivaunuun, jolla
ei ole kilpailijaa kyytilinjallaan. Sillä jos vaununtekijä nukkui
sängyssään yhtä makeasti kuin matkustajat vaunussa, niin ei olisi
kait helppoa herättää häntä. Osastooni kuulin minä väliseinän läpi
vaunun sisäosassa olevien matkustajien kuorsauksia. Ei kukaan katolla
olevista matkustajista ollut astunut alas. Muuten on näillä tapana,
kuten tiedetään, heti kiivetä alas, niin pian kuin vaunu pysähtyy,
luultavasti näyttääkseen taitavuuttaan ylöskiipeämisessä, sillä
turhamaisuutta havaitaan kaikkialta Ranskassa, yksinpä kyytivaunun
katollakin. Majatalo, jonka luona pysähdyimme, oli jo suljettu. Kukaan
ei pyytänyt illallista, se oli tarjottu jo edellisellä kyytiasemalla.
Koko talo nukkui, kuten mekin. Ei mitään ollut ilmaisemassa, että joku
olisi ollut ylhäällä — ei mikään kolina häirinnyt syvää hiljaisuutta,
yksitoikkoista, pitkäveteistä luudan suhinaa lukuunottamatta, jolla
joku — ei voinut pimeyden takia eroittaa, oliko se mies tai nainen
— lakaisi suurta pihamaata hiljaisen majatalon edessä, jonka portti
tavallisesti oli avoinna. Pitkäveteinen luudan suhina, kun sillä
vetäistiin pihamaan kivitystä, tuntui sekin nukahtavan tai ainakin
kovin haluavan nukahtaa. Talon julkisivu oli musta, kuten muittenkin
saman kadun varrella, jossa ainoastaan yksi ainoa akkuna oli valaistu
juuri se akkuna, jonka olen säilyttänyt muistossani ja jonka kuva on
aina ilmielävänä aivoissani. Huone, josta valo tuli, oli suuri, mutta
ainoastaan yksikerroksinen, joskin hyvin korkea. Valoa ei voitu sanoa
kirkkaaksi, sillä sitä heikensi punainen kaksoisverho, jonka läpi se
jollakin salaperäisellä tavalla tunkeutui.
»Ihmeellistä», mutisi varakreivi de Brassard ikäänkuin puhuen
itsekseen. »Voisi luulla, että se on yhä sama verho».
Minä käännyin häneen päin, ikäänkuin olisin voinut nähdä hänet pimeässä
vaunuosastossamme. Mutta kyytimiehen istuimen alle asetettu lamppu,
jonka piti valaista hevosia ja tietä, oli juuri sammunut. Minä luulin
hänen nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut, vaan häntäkin ihmetytti kuten
minuakin, tämä akkuna. Hänellä oli kuitenkin puolellansa se etu, että
hän tiesi, minkä tähden hän hämmästyi...
Hänen äänensävynsä hänen puhuessaan — olihan se tavattoman
yksinkertaista, mitä hän oli lausunut — poikkesi siinä määrin hänen
tavallisesta äänestään ja painui niin mieleeni, että minun ehdottomasti
täytyi tyydyttää äkillinen uteliaisuuteni ja nähdä hänen kasvonsa. Minä
otin tulta tulitikulla, ikäänkuin olisin halunnut sytyttää sikarini.
Sinertävä valo leimahti pimeydessä.
Hän oli vaalea — ei kuten kuollut, vaan kuten Kuolema itse.
Minkä vuoksi hän oli vaalennut? Tämä akkuna, joka näytti niin
kummalliselta, hänen sanansa ja miehen vaaleneminen, joka ei
tavallisesti vaalennut, sillä hän oli verevä ja tulisi kait
tulipunaiseksi aina hiusrajaan saakka, jos joku häntä liikuttaisi,
sekä vavistus, jonka tunsin viilaisevan lihaksia hänen voimakkaassa
käsivarressaan, mikä kosketti minua tässä ahtaassa vaunussa — kaikki
tämä johdatti mieleeni ajatuksen, että tässä piili jotakin, jotakin,
minkä minä joka aina olin kärkäs kuulemaan kertomuksia, kenties saisin
tietää, jos menettelisin taitavasti.
»Te, kapteeni, Te katsoitte myöskin tuota akkunaa, vieläpä Te
tunsittekin sen!» mainitsin minä sellaisella välinpitämättömällä
äänellä, joka ei näytä vaativan mitään vastausta, vaan jolla kuitenkin
ilmaistaan teeskenneltyä uteliaisuutta.
»Niin, Jumala paratkoon, enkö tuntisi sitä!» vastasi hän tavallisella
sointuvalla äänellään ja korostaen vahvasti jokaista tavuuta.
Tämä viekkain ja taitavin kaikista elostelijoista oli saavuttanut
taasen tasapainonsa. Elostelijat halveksivat, kuten tunnetaan kaikkea
mielenliikutusta, jota he pitävät heikkouden todistuksena, ja ovat sitä
mieltä — päin vastoin kuin Goethe parka — että hämmästyminen ei koskaan
saata olla ihmishengen kunniallisena tuntomerkkinä.
»Harvoin kuljen tästä ohi», pitkitti nyt de Brassard mitä
levollisimmin, »vieläpä minä vältänkin tätä tietä... Mutta on asioita
ja tapahtumia, joita ei koskaan voida unohtaa. Niitä ei ole useita,
mutta niitä on, niitä on... Minulla on kolme: ensimäinen sotilaspuku,
jonka on pukenut yllensä, ensimäinen taistelu, johon on ottanut osaa ja
ensimäinen nainen, jonka on omistanut. Niin, tuo akkuna, se on minulle
neljäs asia, jota en voi unohtaa!»
Hän pysähtyi ja laski akkunaruudun alas. Tekikö hän sen voidakseen
paremmin nähdä akkunan, josta hän puhui?...
Kyytimies, joka oli mennyt hakemaan vaununtekijää ei ollut vielä
palannut. Uudet kyytihevoset olivat myöhästyneet eivätkä olleet
ehtineet vielä perille. Ne, joilla me olimme ajaneet, seisoivat
liikkumattomina, uupuneina ja väsyneinä valjaat päällä ja päät
riipuksissa etujalkojen välissä eivätkä edes kärsimättömästi
tömistäneet jaloillansa maata — muistellessaan tallia. Kyytivaunumme,
jossa me nukuimme, muistutti jotain lumottua vaunua, jonka keijukaiset
olivat taikasauvansa iskulla saattaneet liikkumattomaksi jossakin
prinsessa Ruususen nukkuvan metsän sopukassa.
»Niin, totta on, että mielikuvituksellisista henkilöistä näyttää tämä
akkuna todellakin omituiselta».
»Minä en tiedä», vastasi varakreivi, »mitä mieltä Te siitä olette,
mutta minulle on siinä jotakin erikoista. Tämä akkuna kuuluu
huoneeseen, jossa minä asuin, kun olin ensi kertaa majoitusväessä. Minä
olen asunut tuolla... tuhat tulimaista, on jo pian kolmekymmentäviisi
vuotta siitä... olen asunut tuon akkunaverhon takapuolella. Se ei näytä
muuttuneen näin monen vuoden kuluttua ja se on valaistu aivan samalla
tavalla kuin silloin, kun...
Hän pidättäytyi taasen sanomasta sitä, mitä hän ajatteli.
»Kun Te harrastitte taktiikkatutkimuksianne, kapteeni, Teidän
ensimäisinä valvonta-aikananne ollessanne aliluutnanttina?»
»Te ajattelette liian rehellisesti minusta», sanoi hän. »On kyllä
totta, että minä olin silloin aliluutnantti, mutta niitä öitä, jolloin
en tällöin nukkunut, en viettänyt taktiikkaa tutkimalla ja jos minun
lamppuni paloi tälläisinä sopimattomina tunteina, kuten säädyllisillä
ihmisillä on tapana sanoa, niin en suinkaan tutkinut Saksin marskin
sotatoimia».
»Mutta», huomautin minä nopeasti, kuten nuijan iskulla, »ehkäpä se
tapahtui kuitenkin, jotta saitte verrata itseänne häneen?»
Hän vastasi sopivalla tavalla sanasutkaukseeni.
»Oh», vastasi hän, »en tällöin koettanut olla Saksin marskin kaltainen,
kuten Te sanotte... Se tapahtui vasta paljoa myöhemmin. Tuohon
aikaan olin vasta keltanokka-aliluutnantti, jäykkäliikkeinen ja
puku tiukasti puristettu ympärilleni, mutta hyvin saamaton ja kaino
naisseurassa, vaikk'eivät he koskaan tahtoneet uskoa sitä, luultavasti
minun helkkarinmoisen ulkonäköni takia... Heiltä minä en koskaan ole
saanut mitään palkintoa kainouteni takia. Tuohon aikaan — oi, miten
ihanaa se oli! — olin vasta seitsentoistavuotias. Minä olin päässyt
sotilaskoulusta. Silloin lopetettiin koulunkäynti, kun te nykyään
vasta alotatte... Sillä jos tuo mahtava miehiä tuhoava keisari olisi
saanut jatkaa toimintaansa, niin olisi hänellä luultavasti lopulta
ollut kaksitoistavuotiaita sotilaita, kuten Aasian sulttaaneilla on
yhdeksänvuotiaita haareminaisia...»
»Jos hän nyt alottaa puhua keisarista ja haareminaisista, niin en saa
tietää mitään», ajattelin minä.
»Mutta kuitenkin, kapteeni», jatkoin minä sen takia, »tahtoisin lyödä
vetoa, ettette Te olisi niin elävästi muistaneet tuota akkunaa, joka
tuolla ylhäällä loistaa, jollei joku nainen olisi ollut mukana tuolla
akkunaverhon takana».
»Te voittaisitte vedon», vastasi hän vakavasti.
»Vai niin, tuhat tulimaista!» jatkoin minä. »Niin, siitä olin varma...
Pikkuisessa maalaiskaupungissa, jossa Te ette kenties ole olleet
kymmentäkään kertaa, sen jälkeen kuin Te olitte siellä majoitettuna,
voi sellaiselle miehelle kuin Te joko kestämänne piiritys tai nainen,
jonka Te väkirynnäköllä olette ottaneet itsellenne, muodostua
tapahtumaksi, mikä on voinut siinä määrin pyhittää muiston tuon talon
akkunasta, jonka Te näette nyt taasen loistavan pimeydessä erikoisella
tavalla».
»Mitään piiritystä en kuitenkaan ole kestänyt siellä, en ainakaan
mitään sotaista», vastasi hän edelleen vakavasti — hän laski joskus
leikkiä totisella tavalla —, »ja muutoin, kun antautuu niin nopeasti,
kuten minä tein, voidaanko sellaista kutsua piiritykseksi? Mitä muuten
tulee naisen voittamiseen väkirynnäköllä tai ilman sitä, niin olen
jo maininnut Teille, että minä tuohon aikaan en kyennyt mihinkään
sellaiseen... Se, joka tällöin voitettiin, ei ollutkaan mikään nainen —
se olin minä itse».
Minä kumarsin. Mahtoiko hän huomata sen pimeässä vaunussa?
»Valloitettiinko Berg-op-Zoom?» huomautin minä.
»Seitsentoistavuotiaat aliluutnantit eivät tavallisesti ole mitään
voittamattomia Berg-op-Zoomeja, joilla on järkeä ja kestävyyttä».
»Siis kuitenkin rouva eli neiti Potifar», huomautin minä leikillisesti.
»Hän oli neiti», oikaisi hän koomillisen hyväntahtoisesti.
»Numero kaikkien entisten lisäksi, kapteeni! Ainoastaan sillä
eroituksella, että tässä oli Jooseppi sotilas — sotilas, joka ei
varmaan paennut»...
»Joka päinvastoin juuri pakeni», vastasi hän hyvin kylmäverisesti,
»vaikkakin liian myöhään ja pelokkaana kuten jänis. Niin pelokkaana,
että minä ymmärsin marsalkka Neyn sanat, jotka minä omin korvin olen
kuullut ja jotka semmoisen miehen lausumina jossakin määrin lohduttivat
minua, se myönnettäköön: minä haluaisin, mainitsi hän, hyvin mielelläni
tietää, minkälainen; tyhmeliini — hän ei valikoinnut sanojaan — se on,
joka väittää, ettei hän koskaan ole peljännyt!»
»Kertomuksen sellaisesta tapahtumasta, jossa olette niin tunteneet,
täytyy olla tavattoman mieltäjännittävän, kapteeni».
»P—u vieköön», mainitsi hän kiivaasti, »minä voin kyllä, jos olette
utelias, kertoa tapahtuman. Tämä tapahtuma imeytyi minun elämääni
kuten happo teräkseen ja ikuisiksi ajoiksi laimensi haluni pahimpiin
seikkailuihini. Oi, ei ole aina helppoa olla vintiönä», lisäsi hän
äänellä, jonka surumielisyys ihmetytti minua, kun se ilmeni henkilössä,
minkä olin luullut kuparilla päällystetyksi kuten kreikkalaisen laivan.
Hän veti taasen alaslaskemansa akkunaruudun ylös joko sen takia, että
hän pelkäsi äänensä kantavan tielle ja joku ulkopuolella oleva kuulisi,
mitä hän aikoi kertoa, vaikkei ketään ollut liikkumattoman ja ikäänkuin
hyljätyn vaunun läheisyydessä, tai veti hän sen ylös sen takia, ett’ei
säännöllisesti toistuva luudan suhina, jolla voimakkaasti lakaistiin
suuren ravintolapihamaan kivitystä puhtaaksi, sopimattomalla tavalla
säestäisi hänen kertomustaan. Ja minä kuuntelin, ottaen yksinomaan
huomioon hänen äänensä, sen pienintäkin vivahdusta, sillä enhän minä
voinut nähdä hänen kasvojansa pimeässä vaunussa; ja minä katselin
kiinteämmin kuin koskaan punaverhoista akkunaa, josta yhä edelleenkin
tulvehti sama himmeä valo ja josta hänen piti kertoa.
»Minä olin siis seitsentoistavuotias», alotti hän, »olin juuri päässyt
sotakoulusta ja nimitetty aliluutnantiksi erääseen vaatimattomaan
linjajalkamiesrykmenttiin, joka tällöin vallitsevana yleisen
levottomuuden aikana odotti ainoastaan käskyä marssia Saksaan. Keisari
oli siiloin sotaretkeltä, jota historiassa on nimitetty vuoden
1813 sotaretkeksi. Minulla oli ollut aikaa ainoastaan syleillen
erota vanhasta isästäni, joka asui kaukana maalla, ja minä yhdyin
pataljoonaani kaupungissa, jossa nyt olemme. Tässä pikkuisessa
kaupungissa, jonka asukasluku nousi korkeintaan kahteen tuhanteen,
oli ainoastaan kaksi ensimäistä pataljoonaa majoitettuna, kaksi muuta
oli hajotettu lähellä oleviin kyliin. Te, joka luultavasti olette
kulkeneet tämän kaupungin läpi ainoastaan matkalla länteenpäin, ette
voi aavistaa, mitä se on — tai ainakin oli kolmekymmentä vuotta
sitten — henkilölle, joka, kuten minä, oli pakoitettu asumaan siinä.
Se oli varmasti huonoin majoituspaikka, johon sattuma — jota minä
aina olen pitänyt pahana henkenä ja joka silloin oli sotaministerinä
— oli voinut lähettää minut sotilasurani alussa. Taivasten tekijä
minkälainen erämaa! Minä en voi muistaa koskaan myöhemmin viettäneeni
uneliaampaa ja ikävämpää aikaa. Mutta koska silloin olin nuori ja
ihastunut sotilaspukuuni, ensimäiseen, jota olen kantanut — tunne, jota
Te ette ole tunteneet, mutta jonka kaikki, jotka ovat sotilaspukua
kantaneet tuntevat — niin minä tuskin kärsin tästä, joka minusta
myöhemmin olisi tuntunut sietämättömältä. Mitä minua itse asiassa
liikutti tämä synkkä maalaiskaupunki! Itse asiassa asuin minä siinä
paljoa vähemmin kuin sotilaspuvussani, Thomasin & Pied’in laittamassa
mestariteoksessa, johon olin ihastunut. Tämä puku, johon olin
hullaantunut, puki minusta kaikki kauneuden huntuun, ja — tuntukoon
se nyt Teistä liioitetulta, mutta se on totta, minun pukuni oli
kirjaimellisesti minun majoituspaikkani. Kun minulle tuli liian ikävä
tässä elottomassa ja yksitoikkoisessa kaupungissa, jossa ei havaittu
mitään harrastuksia, niin pukeuduin minä loistavaan moninauhaiseen
paraadipukuuni ja ikävyyden tunne oli poispyyhitty, kun otin ylleni
kauluksen ja olkalaput. Minä olin kuten nainen, joka pukeutuu komeasti
yksinäänkin ollen ja odottamatta vieraskäyntiä. Minä pukeuduin itseäni
varten. Yksinäisyydessäni tuottivat minulle nautintoa minun olkalappuni
ja sapelini tupsu, joka säihkyi auringonpaisteessa, kun minä jossakin
yksinäisen kävelypaikan sopukassa suoritin tavanmukaisen kävelyni
kello neljän aikaan iltapäivällä. Käymättä kenenkään luona tunsin
itseni onnelliseksi ja rintani pöyhistyi yhtä paljon mielihyvästä kuin
myöhemmin kävellessäni jonkun naisen kanssa bulevardi de Gaudilla
kuulin jonkun takanani mainitsevan: »Täytyy myöntää, että tuolla
upseerilla on komea ryhti!» Tuossa pienessä, verrattain köyhässä
ja puolikuolleessa kaupungissa, joka ei harjoittanut minkäänlaista
kauppaa, oli muutoin ainoastaan vanhoja, miltei rutiköyhiä perheitä,
jotka olivat vihoissaan keisarille siitä, että hän, kuten he
mainitsivat, ei ollut pakoittanut vallankumouksen rosvoja antamaan
takaisin, mitä he olivat varastaneet, ja siksipä ei myöskään välitetty
hänen upseereistaan. Siksipä ei ollut vieraissakäyntejä, ei tanssia,
tanssiaisia eikä naamiohuveja. Korkeintaan uskallettiin lähteä
pikkuiselle kävelylle sunnuntaisin aamumessun jälkeen, ja jos ilma
oli kaunis, näyttivät äidit tyttäriään silloin kello kahteen saakka,
jolloin iltamessu alkoi. Niin pian kuin ensimäinen kellonläppäys
kaikui, katosi jokainen hame, ja kävelypaikka parka oli taasen
autiona. Minä olen nähnyt tämän päivämessun, johon me muuten emme
koskaan menneet, restauratsion aikana muuttuvan sotilasmessuksi, jossa
rykmentin staabin täytyi olla läsnä, ja se oli ainakin jonkinlainen
merkittävämpi tapahtuma, elonkipinä tässä kaikista kuolleista
majoituskaupungeista kuolleimmassa kaupungissa. Nuorukaisille, jotka,
kuten mekin, olivat siinä iässä, jolloin rakkaus ja intohimoinen halu
seurustella naisten kanssa ovat niin tärkeänä tekijänä elämässä,
tarjosi tällainen sotilasmessu aina joitakin mahdollisuuksia. Koko
upseerikunta, lukuunottamatta niitä, jotka silloin suorittivat
vahtipalvelusta, tulvasi kirkkoon, ja jokainen otti mielensä mukaan
paikan kuorissa. Miltei aina istuutuimme me kauneimpien sinne
saapuneitten naisten taakse. Siellä saattoivat he tietää tulevansa
huomatuiksi, ja me herätimme niin paljon kuin mahdollista heidän
huomiotaan puhelemalla puoliääneen keskenämme — niin että heidän
täytyi kuulla meitä — siitä, mikä meistä näytti kauneimmalta heidän
ulkonäössään ja muodossaan. Niin, tämä sotilasmessu! Monen romaanin
olen nähnyt alkavan siellä. Olen nähnyt useita rakkauskirjeitä
piilotettavan nuorten tyttöjen päällystakkeihin, jotka he ripustivat
rukoustuolien yläpuolelle, sillä aikaa kuin he polvistuivat
äitiensä viereen. Ja vastaukset saapuivat, asetettuna samoihin
takkeihin, seuraavana sunnuntaina. Mutta keisariajalla ei ollut
mitään sotilasmessuja. Silloin ei siis ollut mitään mahdollisuutta
lähestyä tämän pienen kaupungin nuoria perhetyttöjä; ne olivat
ainoastaan unelmia, enemmän tai vähemmän piilotettuja huntujen alle
ja sellaisia, joista meillä oli ainoastaan kaukaisempi aavistus. Eikä
ollut olemassa myöskään mitään korvausta siitä, että olimme kokonaan
vailla seurustelumahdollisuuksia tämän kaupungin mielenkiintoisimman
väestönosan kanssa. Julkiset huvittelupaikat, joista ei, kuten
tiedätte, puhuta säädyllisessä seurassa, olivat inhottavia. Kahvilat;
joissa majoituselämän surkean toimettomuuden aikana kulutetaan niin
paljon ikävää aikaa, olivat sellaisia, ettei niihin voinut jalallansa
astua, jos vähintäkin tahtoi pitää olkalappujansa saastuttamattomina...
Ei ollut myöskään tässä pikkuisessa kaupungissa, jossa ylellinen
elämäntapa on nykyään lisääntynyt kuten kaikkialla muuallakin, yhtään
ainoata hotellia, jossa upseerit olisivat voineet säädyllisesti
aterioida yhdessä, ilman että heiltä olisi kiskottu kuten pahimmassa
kapakassa. Useimmat meistä luopuivat tämän takia yhteisestä
seurustelusta ja me hajaannuimme yksityisiin täysihoitoloihin
köyhempien porvarien luo, jotka vuokrasivat meille huoneita niin
kalliista hinnasta kuin mahdollista ja tällä, tavoin lisäsivät vähäisiä
tulojansa ja rasvasivat laihoja pöytiänsä.
Samoin oli minunkin laitani. Muuan minun tovereistani asui eräässä
»Kyytihevoset» nimisen ravintolan huoneessa. Tämä ravintola oli
siihen aikaan täällä kadun varrella — täällä muutamia portteja
ylempänä voisitte kenties vielä, jos olisi valoisa, nähdä seinällä
valkoista pohjaa vasten puolittain kuluneen vanhan kulta-auringon
ja sen ympärillä kirjoituksen: »Nouseva aurinko»... Minun toverini
oli löytänyt minullekin läheisyydessä huoneen — tämän korkealla
olevan akkunan, joka nyt tänä iltana tuntuu minusta yhä edelleenkin
olevan minun, ikäänkuin tuo mennyt aika olisi ollut eilen. Minä
seurasin hänen neuvoansa. Hän oli minua vanhempi, oli ollut kauemmin
rykmentissä ja oli mielissään siitä, että sai ohjata kokematonta
ja huoletonta toveriaan tämän upseerielämän ensimäisinä aikoina,
vieläpä kaikissa yksityiskohdissakin. Minä olen jo sanonut: kaikki
oli minusta samantekevää paitsi mieltymykseni sotilaspukuuni — tämän
mainitsen vielä erikoisesti tunteena, josta teidän sukupolvellanne
rauhankongresseineen sekä viisaustieteellisine ja inhimillisine
lörpötyksineen tuskin on enää vähintä aavistustakaan — sekä
toivoni saada kuulla kanuunain paukkuvan ensimäisessä taistelussa,
jossa ajattelin kadottavani sotilaallisen neitsyyteni — anteeksi
sanantapani! Minä elin ainoastaan näitä kahta aatetta varten,
erikoisesti jälkimäistä varten, sillä siihen sisältyi samalla toivo,
ja eletäänhän voimakkaammin sitä elämää, jota ei omata, kuin sitä,
joka omataan... Minä rakastin itseäni — ikäänkuin saituri — ajatellen
huomispäivää, ja minä ymmärsin varsin hyvin jumalaapelkääväiset
ihmiset, jotka sovittavat elämänsä täällä maan päällä ikäänkuin
eläisivät ryöväriluolassa, jossa ei voi viettää useampia kuin yhden
yön. Ei kukaan muistuta sotilasta enemmän kuin munkki ja minä olin
sotilas. Näin sovitin minä elämäni majoituspaikassa. Lukuunottamatta
ateria-aikojani, jotka minä vietin isäntäväkeni kanssa ja joista minä
myöhemmin kerron, sekä jokapäiväistä palvelustani ja manööverejä
huomioonottamatta lojoin minä enimmäkseen kotonani ojentuneena
pitkin pituuttani suurelle mustansinervälle sahvianisohvalle, jonka
viileys muistutti minua harjoituksen jälkeisestä kylmästä kylvystä,
ja minä en noussut sohvalta muuta tarkoitusta varten kuin mennäkseni
miekkailuharjoituksiin tai kortinpeluuseen vastapäätä asuvan ystäväni
luo. Hänen nimensä oli Louis de Meung. Minua uutterampana oli hänen
onnistunut tutustua erääseen kaupungin ompelijattareen, erittäin
sievään tytönnypykkään. Tämä oli tullut hänen rakastajattarekseen
ja auttoi häntä, kuten hän mainitsi, tappamaan aikaa... Mutta
naistuntemukseni ei viekoitellut minua seuraamaan ystäväni Louis’in
esimerkkiä. Mitä minä naisista tiesin, olin oppinut tuntemaan
samanlaisessa yksinkertaisessa paikassa, missä Saint-Cyr’in oppilaat
tekevät kokeilujansa lupapäivinä... Muuten on luonteita, jotka heräävät
myöhään... Opitteko koskaan tuntemaan Saint-Remy’tä, kokonaisen
hirtehisistä kuuluisan kaupungin suurinta hirtehistä? Me nimitimme
häntä »Minotaurukseksi», ei hänen sarvensa takia vaikka hänellä olikin
sarvi, koska oli tappanut vaimonsa rakastajan, vaan hänen juomataitonsa
takia».
»Niin, kyllä minä tunsin hänet», vastasin minä. »Mutta silloin hän oli
vanha ja parantumaton sekä rappeutumassa yhä enemmän ja enemmän vuosi
vuodetta, mitä vanhemmaksi hän tuli. Tuhat tulimaista! Tunsinhan minä
tuon tunnetun juoppolallin, kuten Brantôme'ssa mainitaan.
»Saint-Rémy muistutti itse asiassa jotakin Brantôme’n henkilöä»,
lisäsi varakreivi de Brassard. Mutta 27-vuotiaana ei hän vielä ollut
maistanut viiniä eikä ollut tekemisissä naisten kanssa. Hän voi itse
sen todistaa... Kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanhana oli hän, mitä
naisiin tulee, yhtä viaton kuin yöllä syntynyt lapsi, ja vaikka hän ei
enää imenyt imettäjätärtään, ei hän kuitenkaan koskaan ollut juonut
muuta kuin vettä ja maitoa».
»Niin, mutta sen jälkeen on hän täysin korvannut kuluttamansa ajan»,
huomautin minä.
»Sen hän on kyllä tehnyt — ja minä myös!» vastasi de Brassard. »Mutta
minun ei tarvinnut ponnistella niin paljon ottaakseni takaisin minun
aikaani. Mallikelpoisen esiintymiseni ensi aikakausi ei ulottunut
pitemmälle, kuin mitä minä vietin tässä kaupungissa, ja vaikk'ei
minulla täällä ollutkaan sitä ehdotonta puhtautta, josta Saint-Rémy
puhuu, niin elin kuitenkin aivan kuten oikea Maltan ritari, jollainen
olin — Minä synnyin nimittäin tämän ritarikunnan jäsenenä... Tiesittekö
sen? Olisipa minusta erään setäni jälkeen tullut ritarikunnan
suurmestarikin, jollei vallankumous olisi tullut ja estänyt sitä,
mikä ei kuitenkaan kieltänyt minua silloin ja tällöin kantamasta
ritarikunnan nauhaa. Suurenmoista, tai kuinka!»
»Minun isäntäväkeni, jonka olin hankkinut itselleni, kun vuokrasin
huoneen», pitkitti hän, »oli porvarillisimpia ihmisiä, mitä
ajatella saattaa. Heitä oli ainoastaan kaksi, mies ja vaimo,
molemmat vanhoja eivätkä suinkaan epämiellyttäviä käytöksessään
— päinvastoin. Osoittivatpa he seurustellessaan minun kanssani
sellaista kohteliaisuutta, jota ei enää tavata, ei ainakaan siinä
yhteiskuntaluokassa, johon he kuuluvat, kohteliaisuutta, joka
tuoksahtaa jo ammoin kadonneen ajan kohteliaisuudelta. Mutta en ollut
siinä iässä, jolloin tehdään huomioita huomioitten itsensä takia,
ja nämä vanhat ihmiset eivät siinä määrin kiinnittäneet huomiotani,
jotta olisin yrittänyt päästä selville heidän menneisyydestään. Otin
ainoastaan hyvin pintapuolisesti osaa heidän elämäänsä, yhteensä kaksi
tuntia päivässä: kun me istuimme päivällis- ja illallispöydässä.
Puheluissa minun läsnäollessani ei mainittu sanaakaan heidän
menneisyydestään. Ne koskivat tavallisesti kaupungin henkilöitä ja
tapahtumia, joihin he tutustuttivat minut. Talonisäntä käytti joskus,
hyväntahtoisesti panetellen jotenkin pistävää puhetapaa, jota vastoin
hänen vaimonsa, joka oli hyvin uskonnollinen, otti osaa keskusteluun
paljoa varovaisemmin, joskin yhtä suurella mielihyvällä. Jollen
väärin muista, mainitsi talonisäntä jossakin tilaisuudessa, että hän
nuoruudessaan oli ollut matkoilla, minä en tiedä, ketä varten ja
minkälaisissa olosuhteissa, sekä että hän oli palannut ja solminnut
myöhään avioliiton vaimonsa kanssa, joka oli odottanut häntä. Niin
paljon kuin saatoin huomata, olivat he oivallista, hyvin hiljaista
väkeä, ja heidän elämänsä kului erittäin hiljaisissa ja turvallisessa
oloissa. Vaimo kulutti aikaansa kutomalla sukkia miehelleen; mies oli
jonkun verran soittoon hullaantunut ja kihnutteli — ullakkohuoneessa
yläpuolellani — viulullaan vanhoja kappaleita Viottista. Ehkäpä he
aikasemmin olivat olleet varakkaampia kuin nykyään. Ehkäpä joku
vahinko, jota he tahtoivat salata, oli pakoittanut heidät ottamaan
täyshoitolaisen. Mistään muusta kuin täyshoitolaisen otosta ei
sitä kuitenkaan saattanut huomata. Kaikki talossa huokui sitä
täysvaraisuutta, joka on ominaista vanhanaikaisille kodeille, joissa on
yltä kyllin hyvältä tuoksuvia liinatavaroita ja raskasta, täyspitoista
hopeata ja joissa huonekalutkin tuntuvat kuuluvan itse taloon, niin
vähän huolehditaan niitten uudistamisesta. Minä voin hyvin siellä.
Ruoka oli hyvää, ja minä nautin täysin siemauksin, kun sain luvan
nousta pöydästä, niin pian kuin »olin kuivannut partani», kuten vanha
Olive, joka tarjosi pöydässä, mainitsi. Mutta kun hän puhui »parrasta»,
asetti hän liian korkeaan arvoon ne kolme untuvakarvaa, jotka
koristivat vielä keskenkasvuisen aliluutnantti-nappulan ylähuulta.