Andrei Jefimitsh astui ikkunan ääreen ja katseli pellolle. Oli jo pimeä
ja taivaan rannalle oikealla kohosi kylmänä, punertavana kuu. Vähän
matkan päässä sairaalan laipioista, ei sataa syltä kauempana, oli korkea
valkoinen kartano, jota ympäröi kivimuuri. Se oli vankila.
-- Siinä se on todellisuus! ajatteli Andrei Jefimitsh, ja häntä rupesi
pelottamaan.
Hänestä olivat hirvittäviä kuu, ja vankila, ja aidan naulat, ja etäinen
tulenliekki sokuritehtaassa. Takana kuului huokaus. Andrei Jefimitsh
käännähtihe katsomaan ja näki miehen, loistavat tähdet ja ritarimerkit
rinnallaan, joka hymyili ja iski viekkaasti silmää. Sekin tuntui
hirvittävältä.
Andrei Jefimitsh uskotteli itseään, että kuussa ja vankilassa ei ole
mitään erinomaista, että ruumiillisesti terveetkin kantavat
ritarimerkkejä ja että kaikki aikaa myöten mätänee ja muuttuu tomuksi;
mutta siitä huolimatta epätoivo yhtäkkiä valtasi hänen mielensä, hän
tarttui molemmin käsin ikkunaristikkoon ja ravisteli sitä kaikin
voiminsa. Vahva ristikko ei antanut vähintäkään perään.
Sitten, ettei häntä niin kovin pelottaisi, meni hän Ivan Dmitritshin
vuoteen luo ja istui.
-- Mieleni lannistui, ystäväni, sopersi hän, väristen ja pyyhkien kylmää
hikeä. -- Mieleni lannistui.
-- Koettaisitte nyt filosofeerata, sanoi Ivan Dmitritsh pilkallisesti!
-- Oi Jumalani, oi Jumalani... Niin niin... Te lausuitte jotenkin, että
Venäjällä ei ole filosofiaa, vaan kaikki kuitenkin filosofeeraavat,
yksin pahaiset piimäsuutkin. Mutta piimäsuiden filosofeeramisestahan ei
ole kenellekään haittaa, sanoi Andrei Jefimitsh liikutuksen
väräyttämällä äänellä ikäänkuin valmiina herahtamaan itkuun. -- Miksi
siis tuo ilkullinen nauru, hyvä ystäväni? Ja miksipä nämä pahaiset eivät
filosofeeraisi, jos eivät tunne tyydytystä? Viisas, sivistynyt, ylpeä,
vapaudenhaluinen mies, Jumalan kuva, pakotetaan menemään lääkäriksi
likaiseen, onnettomaan, kurjaan kaupunkiin ja kaiken ikänsä
käsittelemään kuppauslaseja, verimatoja, sinappilaastaria! Se on
puoskaroimista, halpamaista, nurjaa! Oi, Jumalani!
-- Te lörpöttelette tyhmyyksiä. Ellei lääkärintoimi miellytä teitä, niin
menisittehän ministeriksi.
-- Ei miksikään, ei miksikään. Heikkoja olemme kovin, ystäväiseni...
Minä olin välinpitämätön, ajattelin rohkeasti ja järkevästi, mutta eipä
tarvittu muuta, kuin että elämä nurjalla puolellaan kajosi minuun, niin
jo lamautui mieleni... Heikkoja olemme, heikkoja ja viheliäisiä...
Semmoinen olette tekin, ystävä hyvä. Olitte viisas, vapaasukuinen,
innostuksenne hyvään imitte jo äidinmaidossa, mutta niinpian kun olitte
astunut elämään, rupesitte kohta uupumaan ja sairastuitte... Heikko,
heikko olette!
Paitsi pelkoa ja häväistyksen tunnetta oli vielä joku kolmas vaiva, joka
siitä asti kuin päivä rupesi iltaantumaan lakkaamatta kalvoi Andrei
Jefimitshiä. Vihdoinkin tuli hän perille siitä, että se oli oluen jano
ja tupakan tuska.
-- Minä lähden ulos, ystäväni, virkkoi hän. -- Sanon, että toisivat tänne
tulta... Minä en voi näin, minun on mahdotonta...
Andrei Jefimitsh astui oven luo ja aukaisi sen, mutta samassa Nikiitta
hyppäsi tilaltaan ja sulki häneltä tien.
-- Mihinkäs te? Ei saa, ei saa! sanoi hän. -- Menkää maata!
-- Minä lähden vain hetkeksi käyskentelemään pihalle! virkkoi Andrei
Jefimitsh hätääntyneenä.
-- Ei saa, ei saa, se on kielletty. Itsehän tiedätte.
Nikiitta paiskasi oven kiinni ja nojasi hartioillaan sitä vastaan.
-- Ketä se vahingoittaa jos minä täältä lähdenkin? sanoi Andrei
Jefimitsh kohauttaen hartioitaan. -- Minä en käsitä. Nikiitta, minun
täytyy päästä ulos! sanoi hän ja hänen äänensä värähti. -- Minun täytyy!
-- Ette te saa rikkoa järjestystä, se ei ole hyvä! sanoi Nikiitta
käskevästi.
-- Mitä pirua tämä on! huusi yhtäkkiä Ivan Dmitritsh ja kavahti ylös. --
Mikä oikeus hänellä on estää ketään menemästä ulos? Kuinka he uskaltavat
pitää meitä täällä? Laissa minun tietääkseni on selvään sanottu, ettei
vapautta saa keltään riistää ilman oikeuden tuomiota! Tämä on
väkivaltaa! Tämä on mielivaltaa!
-- Mitäs muuta kuin mielivaltaa! sanoi Andrei Jefimitsh rohkaistuneena
Ivan Dmitritshin huudosta. -- Minulla on asiaa ja minun täytyy päästä
ulos! Hänellä ei ole oikeutta estää! Lasketko vai etkö?
-- Kuuletko, järjetön elukka? huusi Ivan Dmitritsh ja jyrisytti
nyrkillään oveen. -- Avaa heti, tahi lyön oven palasiksi! Nylkyri!
-- Avaa! kiljui Andrei Jefimitsh, vavisten koko ruumiissaan. -- Minä
vaadin!
-- Huuda vähemmin! vastasi oven takaa Nikiitta. -- Huuda vähemmin!
-- Käy ainakin kutsumassa Jevgenij Fedoritsh tänne! Sano että minä
pyysin... Hetkeksi vain!
-- Tulee hän huomenna kutsumattakin.
-- Ei meitä milloinkaan lasketa täältä pois! jatkoi sillä välin Ivan
Dmitritsh. -- Tänne saavat luumme mädätä! Herra, hyvä Isä, eikö
tulevassa elämässä todellakaan ole helvettiä ja nämäkö heittiöt jäisivät
rangaistuksetta? Missä on oikeus? Avaa, roisto, minä tukehdun! huusi hän
käheällä äänellä ja töykkäsi ovea. Minä muserran pääni! Murhaajat!
Nikiitta tempasi oven auki, survasi raa'asti, molemmilla käsillään ja
polvellaan, Andrei Jefimitshiä ja iski täydellä hartian väellä häntä
sitten nyrkillään kasvoihin. Andrei Jefimitshistä tuntui, kuin jos
mahdoton suolainen laine olisi hulvahtanut hänen päänsä ylitse ja
temmannut hänet mukaansa vuoteelta; ja suussa tuntui todellakin
suolaiselta: kaiketi hampaista lähti veri. Ikäänkuin pelastuaksensa hän
sitten hulmi käsillään ympärinsä ja tarttui jonkun vuoteeseen ja siinä
hän vielä tunsi, että Nikiitta iski häntä kahdesti selkään.
Kovasti parahti Ivan Dmitritshkin. Kaiketi häntäkin lyötiin.
Sitten hiljeni kaikki. Vaisu kuunvalo paistoi ikkunaristikkojen läpi ja
lattialle muodostui verkon tapainen varjo. Tuntui niin hirvittävältä.
Andrei Jefimitsh makasi henkeään pidättäen; hän odotti kauhuissaan, että
häntä vielä kerran lyötäisiin.
Oli kuin joku olisi iskenyt sirpin hänen ruumiiseensa ja muutaman kerran
pyöräyttänyt sitä rinnassa ja sisälmyksissä. Tuskissaan puri hän tyynyä
ja kiristi hampaitaan, ja yhtäkkiä välähti, kesken sekasortoa, hänen
päähänsä hirvittävä, masentava ajatus, että aivan samallaista kipua ja
tuskaa oli vuosikausia päivästä päivään täytynyt kärsiä näitten
ihmisten, jotka kuutamon valossa nyt näyttivät mustilta varjoilta.
Kuinka oli voinut tapahtua, ettei hän enempi kuin kahteenkymmeneen
vuoteen tietänyt eikä tahtonut tietää tätä? Hänellä ei ollut käsitystä
kivusta, hän oli sen mukaan siis syytön, mutta omatunto, yhtä ynseä ja
karkea kuin Nikiittakin, huokui hyytävää kylmyyttään hänen olentoonsa
kiireestä kantapäihin asti. Hän kavahti ylös, tahtoi huutaa voimainsa
perään ja juosta kiiruimmiten tappaaksensa Nikiitan, sitten Hobotowin,
tarkastajan sekä välskärin, sen jälkeen itsensä, mutta rinnasta ei
lähtenyt ainoatakaan ääntä eivätkä jalat totelleet käskyä;
läkähtymäisillään repäisi hän rinnoilta auki viitan ja paidan ja kaatui
tunnotonna vuoteelleen.