Alkoi jo hämärtää. Ivan Dmitritsh makasi vuoteellaan, kasvot kätkettynä
tyynyyn; halvattu istui liikkumatonna, itki hiljaa ja liikutti huuliaan.
Paksu äijä ja entinen lajittelija makasivat. Hiljaisuus vallitsi.
Andrei Jefimitsh istui Ivan Dmitritshin vuoteella ja odotti. Mutta kun
oli puoli tuntia kulunut, niin tuli Hobotowin sijasta huoneeseen
Nikiitta, tuoden sylissään viitan, jonkun liinavaatteet ja tohvelit.
-- Olkaa hyvä ja pukeutukaa näihin, herra tohtori, sanoi hän hiljaisella
äänellä. -- Täällä on vuoteenne, olkaa hyvä tulkaa tänne, lisäsi hän,
osottaen tyhjää, nähtävästi äskettäin tuotua sänkyä. -- Ei mitään,
Jumala auttaa teitä, niin vielä paranette.
Andrei Jefimitsh käsitti kaikki. Sanaa virkkamatta siirtyi hän Nikiitan
osottaman vuoteen luo ja istahti, nähtyään, että Nikiitta seisoi ja
odotti; hän riisui itsensä alasti, ja häntä hävetti. Sitten puki hän
sairaalan vaatteet päälleen; alushousut olivat lyhkäset, paita siihen
sijaan pitkä, ja viitta haisi savustetulle kalalle.
-- Jumala auttaa, niin vielä paranette, toisti uudelleen Nikiitta.
Hän kokosi syliinsä Andrei Jefimitshin vaatteet meni pois ja sulki oven
jälkeensä.
"Sama se ... ajatteli Andrei Jefimitsh, häpeissään käärien viittaa
ympärilleen ja tuntien, että hän uudessa puvussaan on arestantin
näköinen. -- Sama se... Sama se, josko hännystakki, univormu tai tämä
sairashuoneviitta"...
Entä kelloni, mihin se sai? Entä muistikirja, joka oli povitaskussa?
Entä paperossit? Mihin Nikiitta vei vaatteeni? Ei taida tarvita enää
koko elämän iässä pukea päälleen housuja, liivejä, saappaita. Kaikki oli
niin outoa ja käsittämätöntäkin alussa. Andrei Jefimitsh oli vieläkin
vakuutettu siitä, että porvaritar Bjelovan talon ja sairaalan N:o 6:nnen
välillä ei ole minkäänlaista eroa, että tässä maailmassa kaikki on vain
joutavaa ja turhan turhaa, mutta yhtäkaikki hänen kätensä värisivät,
jalat kylmenivät ja hänestä tuntui kauhealta ajatella, että kohta Ivan
Dmitritsh nousee ylös ja näkee hänet viitta päällä. Hän nousi, asteli
edestakasin ja istui uudelleen.
Hän istui puolisen tuntia, istui tunnin, ja hän oli jo ikäväkseen asti
ollut täällä; saattoiko täällä tosiaankin tulla toimeen koko päivän,
viikon, vieläpä vuosikausiakin niinkuin nuo ihmiset? Eipä muuta, hän
istui, nousi kävelemään ja painautui taasen istualle; voihan mennä
ikkunaan katsomaan ja taas astella nurkasta nurkkaan. Entä sitten?
Niinkö täytyykin koko ajan istua kuin kuollut kanto, ja mietiskellä? Ei,
se on tuskin mahdollista.
Andrei Jefimitsh kävi pitkälleen, mutta nousi hetikohta jälleen,
pyyhkäsi hihallaan kylmän hien otsaltaan ja tunsi, että hänen
kasvonsakin alkoivat haista savustetulle kalalle. Hän nousi taas
kävelemään.
-- Tämä on kaiketi väärinkäsitystä ... jupisi hän, levitellen
epätietoisena käsiään. -- Täytyy saada selkoa, tässä on
väärinkäsitystä...
Samassa heräsi Ivan Dmitritsh. Hän asettui istualleen ja nojasi
nyrkeillään poskiinsa. -- Sylkäys. -- Sitten silmähti hän veltosti
tohtoriin, mutta ensi hetkessä ei nähtävästi käsittänyt mitään; mutta
ennen pitkää hänen kasvonsa muuttuivat tuimiksi ja ivallisiksi.
-- Haa, jopahan tekin jouduitte tänne, hyvä herra, virkkoi hän makuusta
käheäksi käyneellä äänellä ja siristi toista silmäänsä. -- Olen hyvin
iloinen. Ennen imitte te ihmisten veren, nyt imetään teidän. Mainiota!
-- Tämä on varmaan väärinkäsitystä ... sopersi Andrei Jefimitsh
säikähtyen Ivan Dmitritshin sanoja; hän kohautti olkapäitään ja toisti:
-- varmaankin väärinkäsitystä?...
Ivan Dmitritsh sylkäsi toistamiseen ja kävi pitkälleen.
-- Kirottua elämää! mutisi hän. -- Mutta raskainta ja katkerinta
kaikista on se, että tämä elämä ei lopu palkkiolla kaikista
kärsimyksistä, ei jumalaksi tekemisellä kuten oopperassa, vaan
kuolemalla, rengit tulevat, ottavat kuollutta käsistä ja jaloista ja
kantavat kellarikerrokseen. Brrr! No, ei mitään... Tulevassa elämässä
saamme sen sijaan osaltamme nauttia hyvää. Minä tulen toisesta
maailmasta haamuna tänne ja pelottelen noita hylkyjä. Kyllä minä saatan
heiltä pään harmaaseen.
Höpelö Mooses palasi retkeltään ja nähtyään tohtorin, hän ojensi
kätensä.
-- Anna yksi kopekka! pyysi hän.