Kerran Mihail Averjanitsh tuli jälkeen puolisten, jolloin Andrei
Jefimitsh makasi sohvalla. Samaan aikaan sattui Hobotowkin tulemaan
bromikaaliumipulloineen. Andrei Jefimitsh nousi vaivalla ylös, asettui
istualleen ja nojasihe molemmin käsin sohvaan.
-- Tänään, ystäväni, on kasvoillanne paljoa terveempi väri kuin eilen,
alotti Mihail Averjanitsh. -- Näytätte oikein reippaalta, oikein
reippaalta!
-- Jo nyt joutaisitte tulla terveeksi, virkaveli, sanoi Hobotow
haukotellen. -- Olette kai jo itsekin kyllästynyt tähän kaniteliin.
-- Ja terveeksi tullaankin! sanoi Mihail Averjanitsh iloisesti. --
Eletään vielä sata vuotta, paukautetaan!
-- Ellei sata, niin kaksikymmentä vuotta ainakin, lohdutti Hobotow. --
Ei mitään, ei mitään, älkää olko huolissanne, virkaveli... Heretkää jo
varjoa heittämästä?
-- Vielä me itseämme näytämme! hohotti Mihail Averjanitsh ja taputti
ystävää polvelle. -- Vielä me näytämme! Ensi kesänä, jos Jumala suo,
pyyhkäsemme Kaukasiaan ja ratsastelemme sen ristiin rastiin, ettei muuta
kuin -- kop, kop, kop! Ja Kaukasiasta tultuamme naida rämäytämme. --
Mihail Averjanitsh iski viekkaasti silmää. -- Hankitaan teille kassapää
kainaloiseksi kanaksi, ystäväni...
Andrei Jefimitsh äkkiä tunsi, että vaahto tapaili kurkkua; hänen
sydämensä tykytti valtavasti:
-- Se on typerää! sanoi hän, kavahti kiivaasti ylös ja meni ikkunaan. --
Ettekö te tosiaankin huomaa, että puhutte typeryyksiä?
Hän aikoi jatkaa pehmeästi ja kohteliaasti, vaan vasten tahtoansa
puristi yhtäkkiä kädet nyrkkiin ja kohotti ne yli päänsä.
-- Jättäkää minut! karjasi hän luonnottomalla äänellä, punastuen ja
vavisten koko ruumiissaan. -- Ulos! Ulos molemmat!
Mihail Averjanitsh ja Hobotow nousivat ja silmäilivät häntä alussa
hämmästyneinä, sitten kauhuissaan.
-- Ulos molemmat! kiljui Andrei Jefimitsh edelleen. -- Typerät ihmiset.
Lyhytjärkiset ihmiset! Minä en tarvitse ystävyyttänne, en sinun
lääkkeitäsi, kollo! Hävytöntä! Ilettävää!
Hobotow ja Mihail Averjanitsh katsoivat ällistyneinä toinen toiseensa,
peräytyivät ovelle ja pujahtivat etehiseen. Andrei Jefimitsh sieppasi
bromikaaliumipullon ja lähätti sen heidän jälkeensä; pullo murskautui
kilahtaen kynnykseen.
-- Korjatkaa luunne hiiteen! huusi hän itkunsekaisella äänellä, törmäten
eteiseen. -- Hiiteen!
Vieraitten lähdettyä Andrei Jefimitsh, vavisten kuin vilutaudissa, kävi
sohvaan loikomaan ja toisti vielä kauan:
-- Typerät ihmiset! Lyhytjärkiset ihmiset! Kun hän sitten rauhottui,
niin juolahti hänen päähänsä ihan ensiksi ajatus, että Mihail
Averjanitsh raukka mahtoi nyt olla tavattomasti häpeissään ja surun
lannistamana, ja että kaikki tämä on hyvin kauheaa. Ei milloinkaan ennen
tämmöistä ollut tapahtunut. Missä oli silloin järki ja hienotuntoisuus?
Missä käsityskyky ja filosoofinen tyynimielisyys?
Koko yössä tohtori ei voinut nukkua häpeästä ja suuttumuksesta omaan
itseensä, ja aamulla noin kello yhdeksän aikaan hän lähti
postikonttooriin ja pyysi postimestarilta anteeksi.
-- Älkäämme muistelko sitä mikä on tapahtunut, sanoi Mihail Averjanitsh
liikutettuna ja huoaten ja puristi kovasti hänen kättään. -- Joka
mennyttä muistelee, siltä silmä puhkaistaan. Ljubavkin! huusi hän
yhtäkkiä niin kovaan, että kaikki postiljoonit ja postissakävijät
vavahtivat. -- Tuo tänne tuoli! Ja sinä saat vuottaa! kiljasi hän
eukolle, joka ristikon läpi työnsi hänelle sisäänkirjoitettua kirjettä?
-- Etkö näe että minä olen estetty? Älkäämme muistelko menneitä
tapahtumia, pitkitti hän hempeästi, kääntyen Andrei Jefimitshiin. --
Istukaa, ystäväni, pyydän nöyrimmästi.
Hän hivutteli hetkisen ääneti polviaan ja jatkoi sitten:
-- Minulla ei ollut mielessänikään loukkautua teihin. Sairaus ei ole
leikin asia, minä sen käsitän. Taudinkohtauksenne eilen säikähdytti
meitä aika lailla, ja me puhelimme siitä, minä ja tohtori, jälestäpäin
kauan aikaa. Miksi ette, hyvä ystävä, ryhdy oikein todenteolla hakemaan
apua sairauteenne? Onko tämä enää laitaa? Suokaa anteeksi ystävän
avomielisyys, kuiskasi Mihail Averjanitsh, -- te asutte mitä
epäsuotuisimmissa ympäristön oloissa: ensi sijassa on teillä ahtaus ja
epäpuhtaus, ja sitäpaitsi puuttuu teiltä hoitoa ja varoja, millä
terveyttänne parantaa... Kallis ystäväni, me pyydämme teitä, tohtori ja
minä, kaikesta sydämestämme, seuratkaa meidän neuvoamme: menkää
sairashuoneeseen! Siellä on teillä ainakin terveellinen ruoka ja hoitoa
ja olette lääkärin katsannon alaisena. Jevgenij Fedoritsh, vaikka onkin
meidän kesken puhuen siveellisessä suhteessa haaksirikkoon joutunut
mies, niin on hän kuitenkin taitava lääkäri, johon voi täydellisesti
luottaa. Hän lupasi minulle, että hoitaisi teitä parhaan kykynsä mukaan.
Tämä todellinen myötätuntoisuus ja postimestarin poskipäille yhtäkkiä
vierähtäneet kyynelet liikuttivat syvästi Andrei Jefimitshiä. Kunnon
ystävä, älkää uskoko! kuiskasi hän, pannen käden sydämelleen. -- Älkää
uskoko heitä! Se on petosta. Sairauteni on ainoastaan siinä, että minä
kahdenkymmenen vuoden ajalla olen tavannut kaupungissa vain yhden ainoan
viisaan ihmisen, ja sekin on hullu. Tautia ei ole minkäänlaista, minä
olen vain joutunut lumottuun piiriin, josta en voi päästä pois. Minusta
kaikki on yhdentekevää, olen valmis kaikkeen.
-- Menkää sairashuoneeseen, ystäväni.
-- Minusta samantekevä vaikka kuoppaan.
-- Luvatkaa, ystäväni, että kaikessa tottelette Jevgenij Fedoritshia.
-- Tottelen, sen lupaan. Mutta sanon vieläkin, arvoisa ystäväni, minä
olen joutunut lumottuun piiriin. Kaikki, yksin ystävieni lämpimin
osanottokin, on yhtynyt minua vastaan viedäkseen minut turmioon. Minä
sorrun, mutta minulla on kyllin rohkeutta tunnustaakin, että sorrun.
-- Ystäväni, te tulette terveeksi.
-- Mitä se toimittaa puhua siitä? sanoi Andrei Jefimitsh kiihtyen. --
Harvat ne ihmiset, jotka elämänsä lopulla eivät tuntisi sitä, mitä minä
nyt tunnen. Kun teille sanotaan, että teillä on jokin munuaisvaiva tahi
että te kärsitte sydämen väljenemisestä ja te rupeatte hakemaan
parannusta siihen tautiin, tahi sanotaan, että olette mielenvikainen tai
pahantekijä, lyhyesti -- kun ihmiset yhtäkkiä kääntävät huomionsa
teihin, niin tietäkää, että silloin olette joutunut lumottuun piiriin,
josta teidän on mahdoton päästä pois. Rupeatte pyrkimään siitä ulos ja
eksytte yhä pahemmin. Parasta on silloin antautua, sillä mitkään
ihmisvoimat eivät voi teitä pelastaa. Niin minusta on näyttänyt.
Sillä välin oli yleisöä suuri joukko keräytynyt ristikkojen ääreen.
Andrei Jefimitsh ei tahtonut häiritä postimestaria hänen toimessaan,
vaan nousi ja sanoi hyvästit. Mihail Averjanitsh vaati vielä kerran
häntä kunniasanallaan lupaamaan ja saattoi häntä ulko-ovelle asti.
Samana päivänä, ennen iltaa, ilmausi, aivan äkkiä Andrei Jefimitshin luo
tohtori Hobotow, lyhyt turkki yllään, jalassa pitkävartiset saappaat, ja
lausui semmoisella äänellä, ikäänkuin eilen iltapuolella ei olisi mitään
tapahtunut:
-- Minä tulin teidän tykönne, virkaveli, oikeastaan asialle. Tulin
pyytämään, ettekö haluaisi tulla minun kerälläni lääkärinneuvottelua
pitämään?
Luullen, että Hobotow tahtoo huvittaa häntä kävelyllä tahi todenperästä
antaa hänelle jotakin tointa, Andrei Jefimitsh pukeutui ja lähti hänen
kanssaan ulos. Hän iloitsi voidessaan jollakin tavalla sovittaa eilisen
äkkipikaisuutensa ja saattaa asian jälleen hyväksi ja kiitti sydämessään
Hobotowia, joka ei edes hisahtanutkaan eilisestä metakasta, vaan
nähtävästi sääli häntä. Moista hienotuntoisuutta ei olisi mitenkään
odottanut sellaiselta raakalaiselta.
-- Missä potilaanne on? kysyi Andrei Jefimitsh.
-- Hän on sairaalassa. Minä jo aikaa sitten halusin näyttää hänet
teille... Varsin intressantti tapaus.
Tultua sairaalan pihaan ja kierrettyä päärakennuksen ympäri kääntyivät
he sivurakennukselle päin, jossa mielenvikaiset olivat. Ja koko ajan
kulkivat he kumman ääneti. Heidän astuessaan sivurakennukseen Nikiitta
tapansa mukaan hypähti ylös ja ojensi itsensä suoraksi.
-- Täällä sattui eräälle verentungos keuhkoihin, sanoi Hobotow
puoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairaalan huoneeseen.
-- Odottakaa te täällä, minä tulen hetikohta. Käyn vaan hakemassa
kuulotorven.
Ja hän lähti.