Andrei Jefimitsh asui muutaman Bjelova nimisen porvarisnaisen talossa,
jossa kaikkiaan oli kolme kammaria ja kyökki. Kaksi niistä, joissa
ikkunat olivat kadulle päin oli tohtorin asuttavana, kolmannessa
huoneessa ja kyökissä asuivat Daria ja emäntä kolmen lapsen kerällä.
Väliin emännän yövieraaksi päätyi hänen rakastajansa, juopunut
työmiesrenttu, joka elämöi yöt läpeensä ja saattoi lapset ja Darian
kauhuihinsa. Kun hän ilmautui ja istuttuaan kyökkiin, rupesi vaatimaan
viinaa, niin kaikkien kävi olo hyvin ahtaaksi ja tohtori otti säälistä
itkevät lapset luokseen, pani heidät huoneensa lattialle maata ja se
tuntui hänestä aika huvittavalta.
Aamulla hän kuten ennenkin nousi kello kahdeksan aikaan ja teen juotuaan
istui lukemaan vanhoja kirjojaan ja lehtiään. Uusien hankkimiseen
hänellä ei ollut enää rahoja. Senköhäntähden, että kirjat olivat
vanhoja, vai siksiköhän, että ympäristön olot olivat muuttuneet, niin ei
lukeminen häntä enää niin suuresti viehättänyt, vaan tuntui
väsyttävältä. Ettei aika kuluisi joutilaisuuteen, niin hän laati tarkan
luettelon kirjoistaan ja liimaili niiden selkiin liput, ja tämä
koneellinen näperröstyö tuntui hänestä huvittavammalta kuin lukeminen.
Tuo yksitoikkoinen askaroiminen jollakin käsittämättömällä tavalla
viihdytti hänen aatoksensa lepoon, hän ei ajatellut mitään ja aika kului
nopeasti. Jopa sekin, kun hän kyökissä yhdessä Darian kanssa istui ja
kuori potaattia tahi erotti rikkoja tattarisuurimoista, oli hänestä
hauskaa. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa.
Seinänvierustalla seisten ja sulkien silmänsä, hän kuunteli laulua ja
ajatteli isää, äitiä, yliopistoa, uskontoja; hänen sydämeensä laskeutui
rauha ja surumielisyys ja lähtiessään kirkosta hänen oli sääli, että
virka niin pian päättyi.
Hän kävi kaksi kertaa sairaalassa puhutellakseen Ivan Dmitritshiä. Mutta
molemmilla kerroilla Ivan Dmitritsh oli tavattomasti kiihdyksissään ja
kiukkuisella päällä; hän pyysi että hänet jätettäisiin rauhaan, sillä
hän oli jo aikaa sitten kyllästynyt turhaan lörpötykseen, ja sanoi,
ettei hän muuta palkintoa kirotuilta, halpamielisiltä ihmisiltä kaikista
kärsimyksistään pyydä, kuin että sulkisivat hänet yksinäisyyteen. Eikö
sitäkään edes hänelle suoda? Kun Andrei Jefimitsh sanoi hänelle hyvästit
ja toivotti hyvää yötä, niin hän molemmilla kerroilla puri hammasta ja
toimitti tohtorin menemään hiiteen.
Ja nyt ei Andrei Jefimitsh oikein tiennyt, pitikö hänen mennä vielä
kolmas kerta vai oliko parempi olla menemättä. Halu kuitenkin oli mennä.
Ennen aikaan Andrei Jefimitsh jälkeen puolisten asteli huoneissaan ja
ajatteli, nyt hän sitä vastoin puolisesta iltateehen asti makasi
sohvalla, kasvot selkämystään päin ja hautoi mitättömiä mietteitään,
joista ei mitenkään voinut riistää itseään irti. Hän oli pahoillaan
siitä, ettei hänelle enempi kuin kaksikymmentä vuotisesta palveluksesta
annettu minkäänmoista eläkettä, ei kerrallista apua myöskään. Totta on
ettei hän palvellut rehellisesti, mutta eläkkeenhän saavat kaikki, jotka
palveluksessa ovat, katsomatta siihen, ovatko rehellisiä vai
vilpillisiä. Sehän nykyajan oikeudellisuutta juuri onkin, ettei
virka-arvoilla, ritarimerkeillä ja eläkkeillä palkita siveellistä kuntoa
ja ansioita, vaan kaikenmoisia virkoja yleensä, kuinka mitättömiä
olisivatkin. Miksi hänen yksinään tulee olla poikkeuksena? Rahoja ei
hänellä ollut yhtään. Häntä hävetti kulkea puotien ohi ja katsoa
kartanonemäntää silmiin. Oluesta oltiin jo velkaa 32 ruplaa. Porvaritar
Bjelovalle oltiin niinikään velassa. Daria möi salaa vanhoja vaatteita
ja kirjoja ja valehteli emännälle, että kohta tohtori saa hyvin paljo
rahaa.
Hän oli suuttunut itseensä, miksi hän matkalla tuli hukanneeksi ne
tuhannen ruplaa, jotka hänellä olivat säästössä. Kylläpä ne nyt olisivat
kelvanneet hänelle itselleenkin, nuo tuhatta ruplaa! Häntä harmitti se,
etteivät ihmiset jättäneet häntä rauhaan. Hobotow katsoi
velvollisuudekseen tuontuostakin käydä sairasta virkaveljeään
katsomassa. Andrei Jefimitshistä oli kaikki hänessä niin peräti
vastenmielistä: sekä hänen täyteläiset kasvonsa, tyhmän alava
käytöksensä että pitkävartiset saappaansa; jopa "virkaveli"-sanakin
hänen suussaan kuului inhottavalta; mutta kaikista vastenmielisintä oli
se, että hän katsoi velvollisuudekseen parantaa Andrei Jefimitshiä ja
uskoi itsekin, että hän todella parantaa. Sairaan luona käydessään hän
joka kerran toi pullollisen bromikaaliumia ja rabarberipillerejä.
Mutta samaten kuin Hobotow katsoi Mihail Averjanitshkin
velvollisuudekseen käydä ystävän luona ja hauskuttaa häntä. Joka kerran
tuli hän ujostelemattoman vapaasti, nauraa hohotteli väkinäisesti ja
alkoi Andrei Jefimitshiä vakuuttaa, että hän on tänään paljo terveemmän
näköinen ja että hän Jumalan kiitos on paranemaan päin, ja tästä sopi
päättää, että hän ystävänsä tilan piti toivottomana. Varsovan velkaa hän
ei ollut vielä maksanut, se painoi häntä rasittavana häpeätaakkana ja
piti hänen mieltään jännityksissä ja sentähden koki hän yhä kovemmin
hohotella ja naurettavammin jutella. Hänen pakinansa ja kaskunsa
tuntuivat nyt päättömiltä ja olivat vaivaksi Andrei Jefimitshille sekä
hänelle itselleen.
Hänen tullessaan Andrei Jefimitsh tavallisesti kävi sohvalle pitkäkseen,
kasvot selkämystään päin, ja kuunteli hampaitaan kiristäen; hänen
sydämelleen laskeutui kerroksittain kuohaa ja joka kerran, kun ystävänsä
lähti pois, hän tunsi tämän kuohan nousemistaan nousevan ja ikäänkuin
tapailevan kurkkua.
Tukahduttaakseen nämä vähäpätöiset tunteet, hän kiireimmiten rupesi
miettimään sitä, että hänen itsensä sekä Hobotowin että Mihail
Averjanitshin täytyy varhemmin tahi myöhemmin hävitä, jättämättä
luontoon, maailmaan minkäänmoista leimaa itsestään. Jos otaksuu, että
miljoonan vuoden kuluttua maapallon sivu avaruudessa sattuu liihentämään
joku henki niin näkee hän vain tomua ja alastomia kallioita. Kulttuuri,
siveyslaki, kaikki katoaa silmän näkemättömiin. Mitä merkitsevät silloin
häpeä puotimiehen edessä, mitätön Hobotow, Mihail Averjanitshin
vastuksellinen ystävyys? Kaikki tuo on tyhjää, joutavaa.
Mutta tämmöisistä mietteistä ei ollut enää apua. Tuskin oli hän
kuvaillut mielessään maapalloa miljoonan vuoden kuluttua, kuin alastoman
kallion takaa jo näyttäytyi Hobotow pitkävartisissa saappaissa tahi
väkinäisesti hohottava Mihail Averjanitsh, vieläpä kuului häveliäs
kuiskauskin: "Varsovan velan, ystäväni, maksan aivan näinä päivinä...
Ihan varmasti maksan..."