Viikon kuluttua Andrei Jefimitshiä kehotettiin antautumaan lepoon, se on
pyytämään eroa virasta, jonka hän välinpitämättömänä tekikin, ja vielä
viikon kuluttua hän ja Mihail Averjanitsh jo istuivat kyytikärryissä
ajaen lähimmälle rautatienasemalle. Päivät olivat viileät ja kirkkaat,
taivas oli sinertävä ja ilmanranta selliä Kaksisataa virstaa asemalle
ajoivat he kahdessa vuorokaudessa ja yöpyivät kaksi kertaa matkalla. Kun
majataloissa tarjottiin teetä huonosti pessyistä laseista tahi
kuhnailtiin hevosia valjastettaissa, niin Mihail Averjanitsh karahti
punaiseksi, vapisi koko ruumiissaan ja kiljui: "Suu kiinni! Ei mitään
mukinata!" Kärryissä istuessaan hän taas yhtämittaa, pitämättä
hetkenkään lomaa, kertoili matkoistaan Kaukasiassa ja Puolan
kuningaskunnassa. Kuinka paljo siellä olikaan seikkailuja ja mimmoisia
kohtauksia! Hän puheli kovalla äänellä ja tekeytyi puhuessaan niin
kummastuneen näköiseksi, että saattoi luulla hänen valehtelevan. Lisäksi
hän kertoillessaan hengitti suoraan Andrei Jefimitshin kasvoihin ja
nauraa hohotti hänelle korvaan. Tämä tuntui tohtorista vastenmieliseltä
ja häiritsi häntä ajattelemasta ja pitämästä mieltänsä koossa.
Rautatiellä he säästäväisyydestä matkustivat kolmannessa luokassa
tupakoimattomien vaunussa. Yleisö oli puoleksi siistiä. Mihail
Averjanitsh tuota pikaa tutustui kaikkien kanssa ja, muuttelehtien
penkistä penkkiin, puhua pauhasi, ettei pitäisi matkustaa näillä
inhottavilla teillä. Yltympärillä näkee vain rosvousta harjoitettavan!
Toista on kulkea hevosella ratsain: pyyhkäsee päivässä satakunta virstaa
ja tuntee itsensä terveeksi ja raittiiksi. Katovuodet taasen ovat meillä
seurauksena siitä, kun Pinskin suot kuivatettiin. Kaikkialla
epäjärjestys hirmuinen. Hän tulistui, puhui kovalla äänellä eikä suonut
muille suunvuoroa. Tuo yhtämittainen laverteleminen yhdessä ehtimiseen
uudistuvain naurunhohotusten ja mahtavien kädenviitteiden kanssa
-- vaivasi Andrei Jefimitshiä.
"Kumpi meistä kahdesta on hullu? ajatteli hän myrtyneenä. -- Minäkö,
joka koetan olla matkustajia häiritsemättä, vai tuoko itsekäs, joka
pitää itseään kaikkia muita viisaampana ja miellyttävämpänä eikä
sentähden anna kenellekään rauhaa?"
Moskovassa Mihail Averjanitsh pukeutui sotilastakkiin, josta puuttui
olkalappuja, sekä punareunuksilla varustettuihin housuihin. Kaduilla
kävi hän sotilaslakki päässä ja viitta päällä, ja sotamiehet tekivät
hänelle kunniaa. Andrei Jefimitshin mielestä ystävänsä tällöin näytti
mieheltä, joka herrastavoistaan, joita hänellä joskus lienee ollut, oli
hukannut kaikki mitä niissä oli hyvää ja jäänyt pitämään ainoastaan sen
mikä niissä oli huonoa. Hän vaati halusta itselleen palveluksia, vieläpä
silloinkin, kun ne eivät lainkaan olleet tarpeen vaatimia. Tulitikut
olivat hänen edessään pöydällä, ja hän näki ne, vaan siitä huolimatta
huusi hän tarjurille, että tämä antaisi hänelle tikkuja; sisäpiian
nähden hän ei häikäillyt käydä yksissä alusvaatteissa; lakeijoja hän
ilman erotuksetta, niin vanhoja kuin nuoria, sinutteli ja suuttuessaan
haukkui heitä pölkyiksi ja tolvanoiksi. Tämä oli Andrei Jefimitshistä
tosin herrasmaista, mutta samalla ilettävää.
Ihan ensin Mihail Averjanitsh vei ystävänsä Iverskajaan. Hän rukoili
hartaasti, polvistui maahan ja vuodatti kyyneliä, ja kun oli lopettanut,
huokasi hän syvään ja sanoi:
-- Vaikka ei uskokaan, niin tuntuu kumminkin rauhallisemmalta kun
rukoilee. Suudelkaa, ystäväni, tekin kuvaa!
Andrei Jefimitsh joutui äimille ja suuteli Jumalan kuvaa ja Mihail
Averjanitsh mytisti huuliaan ja, huojuttaen päätään, alkoi taas rukoilla
kuiskaavalla äänellä ja taas kiertyivät kyynelet hänen silmiinsä. Sitten
menivät he Kremliin ja katselivat mahdottoman suurta tykkiä ja isoa
kirkonkelloa, koskettelivatpa niitä sormillaankin, ihailivat kaunista
maisemaa Moskva-joen tuolla puolen, kävivät Vapahtajan kirkossa ja
Rumjantsevin museossa.
Puolisen söivät he Tjestovilla. Mihail Averjanitsh silmäili kauan
ruokalistaa, silitteli poskipartaansa, ja sanoi ravintoloihin hyvin
koteutuneen herkuttelijan äänellä:
-- Katsotaanpa enkelini, mitä teillä tänään on meille tarjottavana! XIV.
Tohtori käyskenteli ja katseli, söi ja joi, mutta aina oli hänessä
vallalla sama harmintunne Mihail Averjanitshia kohtaan. Häntä halutti
päästä ystävästään lepoon, erota hänestä, piileytyä, mutta tämä ystävä
se piti velvollisuutenaan olla laskematta häntä askeltakaan itsestänsä
poistumaan ja hankkia hänelle mahdollista enemmän huvituksia. Kun ei
ollut mitään katseltavaa hauskutti hän Andrei Jefimitshiä puhelemisella.
Pari päivää Andrei Jefimitsh kärsi tätä, mutta kolmantena päivänä
ilmoitti hän ystävälleen olevansa sairas ja haluavansa jäädä koko
päiväksi kotiin. Ystävänsä sanoi, että siinä tapauksessa hänkin jää
kotiin. Täytyyhän itse asiassa suoda lepoakin ruumiilleen, muuten ei
kohta puoleen jaksa jäsentäkään järkähyttää. Andrei Jefimitsh kävi
sohvalle pitkäkseen, kasvot selkämystään päin ja, kiristäen hampaitaan,
kuunteli ystäväänsä, joka lämpimästi vakuutti hänelle, että Ranska
ennemmin tai myöhemmin kukistaa Saksan, että Moskovassa on varsin paljo
taskuvarkaita ja ettei karvan mukaan sovi päättää hyvän hevosen
ominaisuuksia. Tohtorin korvat alkoivat humista ja hän sai kovan
sydämentykytyksen, mutta kumminkin esti hienotunteisuus häntä sanomasta,
että ystävä pitäisi suunsa kiinni tahi menisi matkaansa. Onneksi Mihail
Averjanitsh kohta kyllästyi hotellin numerossa istumiseen ja jälestä
puolisen hän lähti ulos.
Jäätyään yksin Andrei Jefimitsh antautui levon tunteeseen. Kuinka
herttaista olikaan maata sohvalla ja tuntea olevansa yksin huoneessa!
Todellinen onni ei ole yksinäisyydettä mahdollinen. Siitä johtui ajatus,
että langennut enkeli kaiketi herkesi Jumalalle uskottomaksi sentähden,
että se halusi yksinäisyyttä, jota enkelit eivät tunne. Andrei
Jefimitshin teki mieli ajatella viime päivinä kuulemiaan ja näkemiään,
mutta se oli mahdotonta, sillä Mihail Averjanitsh ei mennyt hänen
mielestään.
"Mutta hänhän otti virkaloman ja lähti matkalle kanssani yksistään
ystävyydestä, jalomielisyydestä, ajatteli tohtori harmissaan. -- Mitään
pahempaa ei ole, kuin tämmöinen ystävyyden nimessä harjoitettu holhous.
Hän on nähtävästi sekä hyvä että jalosydäminen ja ilomielinen, mutta
kuitenkin ikävä. Niin sietämättömän ikävä. Samoin ikään on ihmisiä,
jotka aina vain puhuvat viisaita, kauniita sanoja, mutta siitä
huolimatta tuntuvat typeriltä ihmisiltä?"
Sitä seuraavinakin päivinä Andrei Jefimitsh oli olevinaan sairas eikä
liikkunut kammaristaan ulos. Hän makasi kasvot selkämystään päin ja
kärsi, milloin ystävä hauskutti häntä puhelemisella, tahi lepäsi,
milloin ystävä oli poissa. Häntä suututti oma itsensä, miksi hän oli
lähtenyt matkalle, ja häntä suututti ystävänsä, joka päivä päivältä kävi
yhä puheliaammaksi, yhä tungettelevammaksi; hän ei mitenkään enää saanut
ajatuksiaan vakavaan, juhlalliseen vireeseen.
"Tämä se onkin todellisuus, josta Ivan Dmitritsh puhui, joka pitää minua
kynsissään, ajatteli hän suuttuneena omaan pikkumaisuuteensa. --
Joutavaa kaikki tyyni... Tulen kotiin ja alan elää entisekseen..."
Pietarissa ei asiaintila yhtään parantunut: päiväkausiin hän ei
liikahtanut ulos hotellin numerosta, makasi sohvalla ja nousi ainoastaan
juomaan oluttaan.
Mihail Averjanitsh koko ajan vain kiiruhti matkustamaan Varsovaan. --
Ystäväiseni, mitä minä siellä teen? lausui Andrei Jefimitsh rukoilevalla
äänellä. -- Matkustakaa te yksin ja antakaa minun palata kotiin, minä
pyydän!
-- Ei millään muotoa! karahti Mihail Averjanitsh vastaan. -- Se on ihan
ihmeteltävä kaupunki. Siellä vietin viisi onnellisinta päivää
elämässäni!
Andrei Jefimitshillä ei ollut tarpeeksi luonteenlujuutta saattaakseen
oman tahtonsa läpi ja niin hän, karaisten mielensä, matkusti Varsovaan.
Täälläkään hän ei liikahtanut ulos hotellista, makasi sohvalla ja oli
yrmeätä itselleen, ystävälleen ja lakeijoille, jotka itsepintaisesti
kieltäytyivät ymmärtämästä venäjänkieltä, jota vastoin Mihail
Averjanitsh, kuten tavallisesti terveenä, reiluna ja iloisena, aamusta
iltaan samosi kaupungilla ja haki vanhoja tuttaviaan. Muutamia kertoja
oli hän yötäkin poissa. Vietettyään kerran niinikään yön tietämätöntä
missä, palasi hän kotiin varhain aamulla mieli kovasti kiihdyksissä,
naama punaisena ja tukka pörröisenä. Hän asteli kauan nurkasta nurkkaan,
pömisi jotakin itsekseen, pysähtyi sitten ja virkkoi:
-- Kunnia ennen kaikkea!
Käväistyään vielä muutaman kerran lattian poikki, hän tarttui molemmin
käsin päähänsä ja lausui traagillisella äänellä:
-- Kunnia ennen kaikkea! Olkoon kirottu se hetki, jolloin minun ensiksi
juolahti päähäni matkustaa tähän Baabeliin! Ystäväiseni, kääntyi hän
tohtoriin, -- halveksikaa minua: minä hävisin pelissä! Antakaa minulle
viisisataa ruplaa!
Andrei Jefimitsh luki viisisataa ruplaa ja ojensi ne sanaa virkkamatta
ystävälleen. Tämä vielä punaisena häpeästä ja vihasta, lausui
katkonaisesti jonkun tarpeettoman valan, pani hatun päähänsä ja lähti.
Parin tunnin kuluttua palattuaan hän heittäytyi nojatuoliin, huokasi
raskaasti ja sanoi:
-- Kunnia on pelastettu! Lähdetään matkalle, ystäväni! Minä en tahdo
olla hetkeäkään kauemmin tässä kirotussa kaupungissa. Taskuvarkaat!
Itävaltalaiset nuuskijat!
Ystävysten palatessa omaan kaupunkiin, oli jo marraskuu ja katuja peitti
paksu lumi. Andrei Jefimitshin sijan täytti tohtori Hobotow; hän asui
vielä vanhassa asunnossaan, odottaen milloin Andrei Jefimitsh palaisi
takasin ja puhdistaisi sairaalan asunnon. Rumamuotoinen nainen, jota hän
kutsui keittäjättärekseen, asui jo muutamassa sivurakennuksista.
Kaupungilla liikkui jo uusia sairaalan juoruja. Puheltiin että
rumamuotoinen nainen oli joutunut riitaan tarkastajan kanssa ja että
tämä olisi maannut polvillaan hänen edessään ja pyytänyt anteeksi.
Kotiin tultuaan Andrei Jefimitshin heti seuraavana päivänä täytyi hakea
itselleen asuntoa.
-- Ystäväni, sanoi hänelle postimestari arastellen, -- suokaa anteeksi
epähieno kysymykseni ja sanokaa, mimmoiset varat teillä on?
Andrei Jefimitsh luki ääneti rahansa ja sanoi:
-- Kahdeksankymmentäkuusi ruplaa.
-- Minä en kysy sitä, sanoi Mihail Averjanitsh hämillään,
väärinymmärtäen tohtorin vastauksen. -- Minä kysyn, mimmoiset varat
teillä yleensä on.
-- Minähän jo sanoin: kahdeksankymmentäkuusi ruplaa... Enempää minulla
ei ole.
Mihail Averjanitsh piti tohtoria rehellisenä ja jalomielisenä miehenä,
mutta arveli kuitenkin, että hänellä ainakin olisi kahteenkymmeneen
tuhanteen nouseva omaisuus säästössä. Nyt sitävastoin saatuaan tietää
että Andrei Jefimitsh on kerjäläinen, ettei hänellä ole mitä elannokseen
välttämättömästi tarvitsee hän ties miksikä ratkesi itkuun ja syleili
ystäväänsä.