Siitä lähtien Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista
salakähmäisyyttä. Rengit, hoitajattaret ja sairaat loivat kohdatessaan
häneen kysyviä katseita ja sitten kuiskehtivat keskenään. Tarkastajan
pieni tyttö Maria, jota hän mielihyvällä aina tapasi kohdata sairaalan
puutarhassa, ei enää tullut hänen luokseen, vaan lähti, kun tohtori
hymyillen lähestyi häntä silittääkseen hänen päätään, ties mistähän
syystä juoksemaan pakoon. Postimestari Mihail Averjanitsh,
kuunnellessaan häntä, ei enää sanonut: "Aivan oikein," vaan
käsittämättömässä hämmennyksessä sopersi: "Kyllä, kyllä, kyllä" ... ja
katsoi häneen miettiväisenä ja suruisena; jostakin syystä hän niinikään
rupesi kehottelemaan ystäväänsä kieltäytymään viinan ja oluen
nauttimisesta, mutta sitä hän, hienotuntoinen kuin oli, ei lausunut
suoraan vaan ainoastaan viittauksilla, kertoen milloin eräästä
pataljoonan päälliköstä, joka oli mies oiva, milloin rykmentinpapista
suuresta velikullasta, jotka molemmat joivat niin, että tärvelivät
terveytensä, mutta lakattuaan juomasta, paranivat täydellisesti. Pari
kolme kertaa kävi Andrei Jefimitshin luona hänen virkaveljensä Hobotow;
hänkin kehotti lopettamaan alkohoolijuomien nauttimisen ja ilman
minkäänmoista näkyvää aihetta, suositteli otettavaksi bromikaaliumia.
Elokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupungin valtuuston puheenjohtajalta
kirjeen pyynnöllä saapua hänen luokseen hyvin tärkeän asian johdosta.
Tultuaan määräajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi
siellä sotilaspäällikön, piirikoulun tarkastajan, kaupunginhallituksen
jäsenen, Hobotowin ja vielä erään lihavan, valkoverisen herrasmiehen,
joka esitettiin hänelle tohtoriksi. Tämä tohtori, jolla oli puolalainen
vaikeasti äännettävä sukunimi, asui kolmekymmentä virstaa kaupungista
hevoskasvatuslaitoksessa ja oli nyt käymäseltään kaupungissa.
-- Täällä on esiintuotu eräs asia, joka koskee teitä, kääntyi
kaupunginhallituksen jäsen Andrei Jefimitshille puhumaan, sittenkun
kaikki olivat tervehtineet ja ruvenneet istualle. -- Tässä Jevgenij
Fedoritsh sanoo, että apteekilla ei ole tarpeeksi tilaa
päärakennuksessa, ja että se siis olisi muutettava johonkuhun
sivurakennuksista. Se voisi kyllä käydä päinsä, helpostihan se on tehty,
mutta pääasia on, että sivurakennus kaipaa uudistusta.
-- Eipä se ilman uudistuksettakaan täytä tehtäväänsä, lausui Andrei
Jefimitsh mietittyään. -- Jos esimerkiksi nurkkasivustan korjaisi ja
laittaisi apteekkia varten, niin tarvittaisiin siihen minun arvellakseni
vähimmäkseen noin viisisataa ruplaa. Ja käytettynä siihen se pääoma ei
tuota mitään.
Seurasi kotvan hiljaisuus.
-- Minulla oli kunnia jo kymmenen vuotta sitten esittää, jatkoi Andrei
Jefimitsh hiljaisella äänellä, -- että tämä sairaala nykyisessä
tilassaan kaupungille on liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin
40-luvulla, mutta silloin oli varallisuustila toinen. Kaupunki uhraa
liian paljo tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin virkoihin. Minun
ajatukseni on, että niillä rahoilla, jos parempi järjestys saataisiin
aikaan, voitaisiin kannattaa kaksikin mallikelpoista sairaalaa.
-- No, niin olkaa te sitten niin hyvä ja hankkikaa tänne se parempi
järjestys! virkkoi kaupunginhallituksen jäsen näsäkkäästi.
-- Minulla oli jo kunnia esittää, että jättäisitte lääkintölaitoksen
maalaishallinnon haltuun.
-- Niin, jättäkäämme vain rahat maalaishallinnon käsiin, niin se ne
varastaa, sanoi valkoverinen tohtori nauraen.
-- Sehän on tavallista, myönsi kaupunginhallituksen jäsen ja naurahti
myöskin.
Andrei Jefimitsh katsahti veltosti ja sumeasti valkoveriseen tohtoriin
ja lausui:
-- Olkaamme oikeudellisia.
Taas seurasi hiljaisuus. Tarjottiin teetä. Sotilaspäällikkö, ollen hyvin
hämillään, kosketti pöydän yli Andrei Jefimitshiä käteen ja sanoi:
-- Tepä olette meidät ihan kokonaan unhottanut, tohtori. Mutta teistähän
on tullutkin munkki: ette pelaa korttia, ette rakasta naisia. Kuinka
siis voisitte meikäläisten parissa viihtyä?
Kaikki rupesivat sitten puhumaan siitä, kuinka ikävätä kunnollisen
ihmisen on asua tässä kaupungissa. Ei ole teaatteria, ei soitantoa, ja
viime tanssi-iltamassa klubissa oli lähes kaksikymmentä naista ja vain
kaksi kavaljeeria. Nuoriso ei tanssi, koko ajan vaan tungeksii
tarjoilupöydän ääressä tahi pelaa korttia. Andrei Jefimitsh rupesi
harvaan ja hiljaisella äänellä, katsomatta kehenkään, puhumaan siitä,
kuinka säälittävää, kuinka syvästi säälittävää on, että kaupunkilaiset
kuluttavat elämänsä tarmon, sydämensä ja järkensä korttipeliin ja
juoruihin, vaan eivät osaa eivätkä halua viettää aikaansa huvittavassa
keskustelussa ja lukemisessa, eivät huoli siitä nautinnosta, jonka
järjen viljely tuottaa. Henkinen kyky yksin on mieltä kiinnittävää ja
merkittävää, kaikki muu halpaa ja mitätöntä. Hobotow kuunteli
virkaveljeään tarkkaavasti ja kysyi yhtäkkiä:
-- Andrei Jefimitsh, monesko päivä tänään on? Saatuaan vastauksen, hän
ja valkoverinen tohtori noloina kuten taitamattomuutensa oivaltaneet
tutkijat, alkoivat Andrei Jefimitshiltä kysellä, mikä päivä tänään on,
montako päivää on vuodessa, ja onko totta että sairaalan N:o 6:ssa asuu
eriskummallinen tietäjä?
Vastaukseksi viimeiseen kysymykseen Andrei Jefimitsh punastui ja sanoi:
-- On, hän on sairas, vaan hyvin viehättävä nuori mies.
Enempää ei häneltä kysytty.
Kun hän eteisessä puki palttoota päälleen, niin sotilaspäällikkö pani
kätensä hänen olalleen ja sanoi huoaten:
-- Meidän vanhusten on aika antautua lepoon!
Tultuaan kaupunginhallituksesta Andrei Jefimitsh käsitti, että tämä oli
hänen mielentilaansa tutkimaan asetettu komissiooni. Hän muisti
kysymykset, jotka hänelle tehtiin, punastui ja hänen tuli, ties miksikä,
ensi kerran elämässään kovasti sääli lääketiedettä?
"Oi taivahinen isä, ajatteli hän, -- vastahan he aivan äskettäin ovat
kuulleet luentoja mielentautiopissa, ovat suorittaneet tutkintoja --
mistä sitten tämä suuri tietämättömyys johtuu? Heillä ei ole
käsitystäkään psykiatriiasta."
Ja ensi kerran elämässään hän tunsi itsensä loukatuksi ja häntä
suututti.
Saman päivän iltasella oli Mihail Averjanitsh hänen luonaan.
Tervehtimättä postimestari astui hänen eteensä, tarttui häntä molempiin
käsiin ja lausui liikutetuin äänin:
-- Herttaiseni, ystäväiseni, osottakaa minulle, että luotatte
vilpittömään hyväntahtoisuuteeni ja pidätte minua ystävänänne...
Ystäväiseni! ja ehkäisten Andrei Jefimitshiä puhumasta, jatkoi hän yhä
valtavammin liikutettuna: -- minä rakastan teitä sivistyksenne ja
ylevämielisyytenne tähden. Kuulkaa minua, herttaiseni! Tieteen säännöt
velvottavat tohtoreja salaamaan teiltä totuutta, vaan minä puhun teille
suoraa kieltä kuin sotilas ainakin: te olette sairas! Älkää pahastuko
ystäväni, mutta se on totta, sen ovat jo aikaa sitten kaikki ympäristön
asukkaat huomanneet. Vastikään tohtori Jevgenij Fedoritsh minulle sanoi,
että teidän on välttämättömästi, jos tahdotte pitää huolta
terveydestänne, antauduttava lepoon ja hankittava itsellenne
virkistystä? Ja se onkin aivan totta! Se on erinomaista! Minä otan näinä
päivinä virkalomaa ja lähden matkalle muihin maihin haistamaan ilmaa
muualla. Osottakaa nyt että olette ystäväni, matkustetaan yhdessä!
Matkustetaan, karistetaan vanhuuden taakka hartioiltamme!
-- Minä tunnen itseni aivan terveeksi, sanoi Andrei Jefimitsh
mietittyään. -- Mutta matkustaa minä yhtäkaikki en voi. Sallikaa minun
jollakin muulla tavalla osottaa teille ystävyyttäni.
Matkustaa jonnekin, tietämättä minkä tähden, ilman kirjoitta, ilman
Dariaa, ilman oluetta, rikkoa ihan jyrkästi kahdenkymmenen vuoden
ajalla vakaantunut elämänjärjestys, -- moinen tuuma tuntui ensialussa
hänestä hurjalta ja oudolta. Mutta hänen mieleensä muistui
keskustelu kaupunginhallituksessa ja apeus, joka hänet valtasi
kaupunginhallituksesta palatessaan, ja ajatus matkustaa vähäksi aikaa
pois kaupungista, jossa typerät ihmiset pitävät häntä hulluna, välähti
hänestä kauniilta.
-- Mihinkä te sitten aiotte matkustaa? kysyi hän.
-- Moskovaan, Pietariin, Varsovaan... Varsovassa vietin viisi
onnellisinta päivää elämässäni. Kerrassaan ihmeellinen kaupunki!
Matkustetaan, herttaiseni!