Keskustelu jatkui vielä noin tunnin ajan ja teki Andrei Jefimitshiin
nähtävästi syvän vaikutuksen. Hän rupesi käymään sivurakennuksessa joka
päivä. Hän kävi siellä aamusin sekä puolisen jälkeen ja usein hän vielä
iltahämärissäkin istui keskustelemassa Ivan Dmitritshin kanssa. Ensi
aikoina Ivan Dmitritsh kaihtoi häntä, epäili häntä pahoista aikeista ja
ilmaisi avoimesti vihansa häntä kohtaan, vaan tottui sittemmin häneen ja
muutti entisen jyrkän käytöksensä alavan iroonilliseen.
Ennen pitkää sairaalassa levisi huhu, että tohtori Andrei Jefimitsh on
ruvennut käymään huoneessa N:o 6. Ei kukaan -- ei välskäri, ei Nikiitta,
eikä sairaanhoitajattaret voineet käsittää, miksi hän siellä kävi, miksi
hän tuntikausia siellä istui, mitä hän siellä puheli ja miksi hän ei
kirjoittanut reseptejä. Hänen käytöksensä tuntui kummalliselle. Mihail
Averjanitsh kävi useasti hänen luonaan tapaamatta häntä kotona, mitä
ennen ei koskaan tapahtunut, ja Daria hyvä oli vallan pyöräpäisnä sen
johdosta ettei tohtori enää juonut olutta määräajoilla, vieläpä
toisinaan myöhästyi päivälliseltä.
Kerran, se oli jo kesäkuun lopulla, tohtori Hobotow tuli jollekin
asialle Andrei Jefimitshin luo; tämä kun ei ollut sisällä tavattavana,
lähti hän etsimään häntä ulkoa; pihalla hänelle sanottiin, että vanha
tohtori oli mennyt mielenvikaisten luo. Tultuaan sivurakennukseen ja
pysähdyttyään eteisessä, Hobotow kuuli seuraavan keskustelun:
-- Meidän mielipiteemme eivät koskaan tule käymään yhteen ettekä te saa
minua käännytetyksi omaan uskoonne, puhui Ivan Dmitritsh kiihdyksissään.
-- Todellisuutta te ette tunne vähääkään ettekä ole koskaan kärsinyt,
vaan olette, kuten verimato, alati elänyt muiden kärsimysten
läheisyydessä; minä sitä vastoin olen kärsinyt yhtämittaa syntymästäni
tähän päivään saakka. Sentähden sanon suoraan: minä pidän itseäni
kaikissa suhteissa teitä korkeampana ja pätevämpänä. Ette te kelpaa
minun neuvojakseni.
-- Minä en ensinkään pyydä kääntää teitä omaan uskooni, vastasi Andrei
Jefimitsh hiljaisella äänellä ja pahoillaan siitä, ettei häntä tahdottu
ymmärtää. -- Mutta kysymys ei olekaan siinä, ystäväni. Kysymys ei ole
siinä, että te olette kärsinyt, minä en. Kärsimykset samoinkuin ilot
ovat ohimeneviä - heitetään ne sikseen, olkoot ne Herran nimessä!
Kysymys on siinä, että me, te ja Tiina, ajattelemme; me näemme toinen
toisessamme ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan ja miettimään, ja se
tekee meidät solidaarisiksi, vahvoiksi, olkoot mielipiteemme kuinka
eroavia tahansa. Jospa tietäisitte, ystäväiseni, kuinka kyllästynyt minä
olen yleiseen mielettömyyteen, kiittämättömyyteen, tylsyyteen ja
mimmoisella ilolla minä joka kerran keskustelen teidän kanssanne! Te
olette ymmärtäväinen mies ja te viehätätte minua.
Hobotow aukasi oven hiukan raolleen ja silmähti huoneeseen; Ivan
Dmitritsh, patalakki päässä, ja tohtori Andrei Jefimitsh istuivat
rinnatusten vuoteella. Mielenvikainen väänteli kasvojaan, vavahteli ja
kouristuksentapaisesti veti viittaa ympärilleen, tohtori sitä vastoin
istui liikkumatta, pää painuksissa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset,
ilmaisten avuttomuutta, surua. Hobotow kohautti olkapäitään, naurahti ja
katsahti Nikiittaa silmiin. Olkapäitään kohautti Nikottakin.
Toisena päivänä Hobotow tuli sivurakennukseen yhdessä välskärin kanssa.
Molemmat seisoivat eteisessä ja kuuntelivat.
-- Eiköhän setä vaan ole tullut löyhkäpäiseksi? sanoi Hobotow tullessaan
ulos sivurakennuksesta.
-- Herra auta ja varjele meitä syntisiä! huokasi jumalinen Sergei
Sergeitsh, huolellisesti kierrellen likaluosia etteivät kiiltävän
kirkkaat saappaansa tulisi saveen. -- Minä puolestani tunnustan, arvoisa
Jevgenij Fedoritsh, että tätä olen jo kauan odottanut!