X.

Ivan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pää käsiensä

välissä ja jalat koukussa. Hänen kasvonsa olivat peitossa.

-- Hyvää päivää, ystäväni, sanoi Andrei Jefimitsh. -- Vieläkö nukutte?

-- Ensiksikin minä en ole teidän ystävänne, lausui Ivan Dmitritsh suu

käännettynä tyynyyn päin, -- ja toiseksi, teidän ei maksa vaivaa tulla

tänne: te ette kuule minulta sanaakaan.

-- Kummallista ... sopersi Andrei Jefimitsh hämmästyksissään. -- Eilen

keskustelimme niin rauhallisesti; vaan sitten te yhtäkkiä jostakin

syystä pahastuitte ja katkasitte keskustelun ihan kerrassaan... Kaiketi

minulta pääsi joku sana, joka ei ollut aivan paikallaan tahi, kenties

tulin lausuneeksi ajatuksen, joka oli vasten teidän vakaumustanne...

-- Niin vainen, älkää luulko että saatte minut noin vaan uskotetuksi!

sanoi Ivan Dmitritsh kohoutuen ja silmäillen ivallisesti ja

pelonalaisesti tohtoria; hänen silmänsä olivat punaiset. -- Voitte mennä

muualle vakoilemaan ja urkkimaan, mutta täällä teillä ei ole mitään

tekemistä. Älysin minä jo eilen missä tarkotuksessa te tänne tulitte.

-- Omituisia luuloja! hymähti tohtori. -- Te siis otaksutte minua

vakoojaksi?

-- Niin otaksun... Vakoojaksi tahi tohtoriksi, jonka tutkittavaksi minut

on asetettu, -- se on yhdentekevää.

-- Olettepa todellakin eriskummainen ihminen, suokaa anteeksi...

Tohtori istui puujakkaralle vuoteen luo ja pudisteli paheksuvasti

päätään.

-- Olkoon menneeksi, että te olette oikeassa, sanoi hän. -- Olkoon, että

minä salakavalasti pyydän solmita teitä sanoilla ilmiantaakseni teidät

poliisille. Teidät vangitaan ja sitten tuomitaan. Mutta olisiko teidän

yhtään pahempi oikeudessa ja vankityrmässä kuin täällä? Ja jos teidät

lähetetään maanpakoon tahi vaikkapa pakkotyöhön, niin olisiko se sitten

pahempaa kuin istua täällä sairaalan sivurakennuksessa? Minusta ei se

pahempaa ole ... mitä te sitten pelkäätte?

Nämä sanat nähtävästi vaikuttivat Ivan Dmitritshiin. Hän istuutui

rauhallisesti.

Oli kello viiden aika iltapäivällä, jolloin Andrei Jefimitsh

tavallisesti astuskeli huoneissaan ja Daria häneltä kysyi, saisiko tuoda

olutta. Ilma oli kirkas ja tyyni.

-- Minä läksin puolisen syötyäni kävelylle, niin päätin pistäytyä

tännekin, sanoi tohtori. -- Ulkona on jo täysi kevät.

-- Mikä kuu nyt on? Maaliskuuko? kysyi Ivan Dmitritsh.

-- Niin, maaliskuun loppupuoli.

-- Onko likaista ulkona?

-- Ei varsin. Puistossa näkyvät jo käytävät.

-- Nyt olisi hauskaa saada ajaa vaunuissa jonnekin ulkopuolelle

kaupungin, sanoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään ikäänkuin

unesta selvitäkseen, -- sitten palata takasin lämpimään, viihdykkääseen

kammariin ja ... ja olla parannuksilla oikein kunnon tohtorin luona,

joka ymmärtäisi pääntautia... En ole pitkään aikaan enää elänyt

ihmisiksi... Ja täällä on niin inhottavaa! Ylenmäärin inhottavaa!

Eilisen kiihtymyksen johdosta hän oli vielä uuvuksissa ja hervoton ja

puheli vastahakoisesti. Hänen sormensa tutisivat ja kasvoista näkyi,

että hänellä oli kova päänkivistys.

-- Lämpimän, viihdykkään kammarin ja tämän sairaalanhuoneen välillä ei

ole minkäänlaista erotusta, sanoi Andrei Jefimitsh. -- Ihmisen rauha ja

onni eivät ole ulkopuolella häntä, vaan hänessä itsessään.

-- Mitenkä se on ymmärrettävä?

-- Tavallinen ihminen odottaa onnen tahi onnettomuuden tulevaksi

ulkoapäin, niinkuin esimerkiksi vaunuista tahi kammarista, ajatteleva

ihminen sitä vastoin omasta itsestään.

-- Menkää ja saarnatkaa sitä viisautta Kreikkaan, missä on lämmin ja

tuoksuu pomeranssille, mutta täällä se ei ole ilmanalaan soveltuva.

Kenenkä kanssa minä äsken puhelin Diogeneksesta? Teidänkö vai kenenkä?

-- Minun kanssani eilen.

-- Diogenes ei ollut kammarin ja lämpimän huoneen tarpeessa; siellä on

ilmankin kuuma... Ei muuta huolta kuin makaa tynnyrissä, ja syö

appelsiineja ja öljymarjoja. Vaan annas että hän olisi osunut Venäjälle

asumaan, niin hän jo toukokuussa olisi pyrkinyt huoneeseen, joulukuusta

puhumattakaan. Olisi pakkanen käperryttänyt miehen niin että olisi

leikki ollut kaukana.

-- Ei. Kylmää voipi, kuten yleensä millaisia kipuja hyvänsä, olla

tuntematta. Markus Aurelius on sanonut: "Kipu on kivun elävää kuvittelua

mielessä: ponnista tahtoasi päästäksesi vapaaksi tästä kuvittelusta,

karkota se mielestäsi, lakkaa valittamasta, niin kipu häviää!" Tämä on

tosi. Viisaan, tahi yleensä vain ajattelevan, järkevän ihmisen

huomattavia puolia on juuri se, että hän halveksii tuskia; hän on alati

tyytyväinen eikä mikään herätä hänen ihmettelyään.

-- Minä olen siis tylsämielinen, koska kärsin, olen tyytymätön ja

ihmettelen ihmisten konnuutta.

-- Tuota te puhutte vaan suotta. Jos te useammin ajattelisitte, niin te

tulisitte käsittämään, kuinka mitättömiä kaikki ne ulkonaiset seikat

ovat, jotka saattavat mielemme kuohuksiin. Täytyy pyrkiä ymmärtämään

elämää ja sitä mikä elämässä on tosihyvää.

-- Ymmärtämään ... toisti Ivan Dmitritsh synkistyen. -- Ulkonaisia,

sisällisiä... Kuulkaa, minä en käsitä tätä. Minä tiedän vaan sen, sanoi

hän, nousten seisaalleen ja silmäillen vihastuneena tohtoriin, -- että

Jumala on luonut minut lämpimästä verestä ja hermoista, kuuletteko? Ja

orgaanisen kudoksen, jos se on elinkykyistä, täytyy vastata mihinkin

kiihotukseen. Ja minä vastaan! Kipuihin minä vastaan huudoilla ja

kyynelillä, konnamaisuuteen vastaan suuttumuksella, ilkeyteen vastaan

inholla. Minun mielestäni tätä vasta elämäksi kutsutaankin. Mitä

alemmalla asteella organismi on, sitä vähemmin tunteellista se on ja

sitä heikommin se vastaa kiihotukseen, ja mitä ylemmällä asteella se on,

sitä herkkätuntoisempi se on ja sitä tarmokkaammin se vastaa

todellisuuden vaikutuksiin. Kuinka voi olla tietämättä sitä? Tohtori

olette, ettekä tiedä näin vähäpätöisiä asioita! Voidakseen halveksia

tuskia, olla alati tyytyväinen eikä milloinkaan herätä mitään

ihmettelemään, niin on tultava tuollaiseksi, -- ja Ivan Dmitritsh osotti

paksua, lihavuuteensa pakahtuvaa talonpoikaa, -- tahi antauduttava

tuskien karaistavaksi siihen määrään, ettei ollenkaan enää tunne niitä,

toisin sanoin, lakattava elämästä. Suokaa anteeksi, minä en ole

ajattelija enkä filosoofi, jatkoi Ivan Dmitritsh ärtyisästi, -- enkä

mitään siinä suhteessa ymmärrä. Minä en ole siinä tilassa että kykenisin

ajattelemaan.

-- Päinvastoin, te ajattelette mainiosti.

-- Stoalaiset, joita te jätkyttelette, olivat merkillisiä miehiä, mutta

heidän oppinsa kangistui jo parituhatta vuotta sitten eikä ole

rahtuakaan hievahtanut eteenpäin, eikä hievahda, sillä siltä puuttui

käytännöllisyyttä ja elinvoimaa. Se voitti puolelleen vain pienen

vähemmistön, joka kuluttaa elämänsä turhissa tieteellisissä

harrastuksissa ja kaiken maailman oppien muistelemisessa, enemmistö sitä

vastoin ei käsittänyt sitä. Oppi, joka saarnaa välinpitämättömyyttä

rikkauden ja elämän mukavuuksien suhteen, tuskien ja kuoleman halpana

pitämistä, on äärettömälle enemmistölle aivan käsittämätön, siksi kun

tämä enemmistö ei koskaan ole nähnyt rikkautta, ei elämän mukavuuksia,

ja tuskien halveksiminen olisi siitä samaa kuin itse elämän

halveksiminen, sillä koko ihmisen olemushan ei ole muuta kuin nälän,

kylmän, loukkausten, menetysten ja, hamletinmaisen kuolemanpelon

tuntemista. Näissä tuntemuksissa on koko elämä: se voi tuntua

rasitukselta, sitä voi vihata, mutta halveksia sitä ei voi. Vieläkin

siis toistan, stoalaisten opilla ei voi koskaan olla tulevaisuutta, ja

kuten näette, ovat vuosisadan alusta tähän päivään saakka taistelu,

herkkyys kivuille ja kyky vastata kiihotukseen yhä edistyneet ..

Ivan Dmitritsh kadotti yhtäkkiä ajatustensa langan, pysähtyi ja pyyhki

harmistuneena otsaansa.

-- Tahdoin sanoa jotakin hyvin tärkeää, vaan eksyin tolalta, lausui hän,

-- Mistä puhuinkaan? Niin aivan! Kuulkaahan vieläkin: joku stoalainen

möi itsensä orjaksi ostaakseen vapaaksi erään lähimäisensä. Näette siis,

että stoalainenkin vastasi kiihotukseen, koskapa moiseen jalomieliseen

tekoon, itsensä alttiiksipanemiseen lähimäisensä hyväksi, vaaditaan

kiihtynyttä, säälivää sydäntä. Minä olen täällä vankilassa unhottanut

kaikki, mitä ennen olen lukenut, muuten voisin esiintuoda vielä jotakin.

Otetaanpa esimerkiksi Kristus. Kristus vastasi todellisuuteen sillä,

että itki, nauroi, murehti, vihastui, vieläpä ikävöikin; ei Hän mennyt

hymyillen kärsimyksiänsä vastaan eikä halveksinut kuolemaa, vaan rukoili

Getsemanen tarhassa, että tämä malja menisi Häneltä pois.

Ivan Dmitritsh naurahti ja istui.

-- Olkoonpa että ihmisen rauha ja onni eivät ole ulkopuolella häntä,

vaan hänessä itsessään, lausui hän. -- Olkoonpa että tuskia tulee

halveksia sekä ettei mitään tule ihmetellä. Vaan millä perusteella te

juuri sitä vaaditte? Oletteko te ajattelija? Oletteko te filosoofi?

-- Minä en ole filosoofi, vaan sen tärkeyttä tulee jokaisen terottaa

mieleen sentähden, että se on järkevää.

-- Ei, minä tahdon tietää, minkätähden te ymmärtämisen asiassa,

kärsimysten halveksimisessa ynnä muussa pidätte itseänne kompetenttina?

Oletteko te kärsinyt jolloinkin? Onko teillä käsitystä kärsimyksistä tai

tuskista? Saanko luvan kysyä: piestiinkö teitä lapsena?

-- Ei, vanhempani eivät hyväksyneet ruumiillisia rangaistuskeinoja.

-- Minua sitävastoin isäni pieksi armottomasti. Isäni oli jyrkkä,

hemoroideja sairastava virkamies, jolla oli pitkä nenä ja kellertävä

kaula. Vaan puhukaammepa teistä. Koko elämässänne kukaan ei ole

sormellaan kajonnut teihin, kukaan ei ole pelotellut, ei lyönyt

teitä; terve olette kuin härkä. Kodissanne saitte kasvaa, isä

kustansi koulunkäyntinne, jonka jälkeen te heti astuitte

tyhjäntoimittajavirkaanne. Enempi kuin kaksikymmentä vuotta on teillä

ollut käytettävänä vapaa asunto lämmön ja valon kanssa, siihen palvelija

lisäksi, ja itse olette oikeutettu tekemään työtä kuinka ja minkä verran

itse lystäätte, vaikka ette tekisi mitään. Luonnostanne olette laiska ja

veltto, ja sentähden pyritte järjestämään elämänne siten, ettei mikään

teitä häiritsisi tahi paikaltanne hievahduttaisi. Toimet jätitte

välskärin ja muiden hylkyjen huostaan, ja itse istua nökötitte

lämpimässä ja hiljaisuuteen hautauneena, säästitte rahoja, lueskelitte

kirjoja, sulostutitte elämäänne ylevän joutavilla mietelmillä ja (Ivan

Dmitritsh katsahti tohtorin punaiseen nenään) juomisella. Sanalla

sanoen, elämää te ette ole nähnyt, ette tunne sitä ollenkaan, ja

todellisuuteen olette tutustunut ainoastaan teoreettisesti. Kärsimyksiä

te taas halveksitte ja annatte kaiken mennä mitään ihmettelemättä vallan

yksinkertaisesta syystä: turhuutten turhuus, ulkonainen ja sisällinen,

elämän, kärsimysten ja kuoleman halveksiminen, käsittäminen, todellinen

hyvä, kaikki tämä on sitä filosofiaa, joka niin mainiosti soveltuu

venäläiselle aito vetelehtijälle. Sattuupa esimerkiksi että näette

talonpojan lyövän vaimoaan. Mitäpä maksaisi tuota puolustaa? Lyököön,

molemmathan he kuitenkin kuolevat varhemmin tahi myöhemmin; eikä

lyöminen sen lisäksi ole loukkauksena sille jota lyödään, vaan lyöjälle

itselleen. Juoppous on pahe eikä se lainkaan sovellu ihmiselle, mutta

joit häntä tahi olit juomatta, kuoleminen sinun yhtäkaikki on. Tulee

eukko, jonka hampaita särkee... Mitähän siihen sanoisit? Kipu on kivun

elävää kuvittelemista mielessä ja lisäksi, eihän kukaan kivuitta saata

päästä maailmasta, senpä vuoksi mene sinä eukko maisten matkaasi, salli

minun rauhassa hautoa mietteitäni ja juoda viinaa. Nuori mies pyytää

neuvoa, miten olla kuin eleä; joku toinen ennenkuin vastaisi niin

vähäisen toki ajattelisi, mutta tässä on vastaus heti valmiina: pyri

käsittämään elämää tahi todellista hyvää. Vaan mikä se oikein on tuo

kummallinen "todellinen hyvä?" Vastausta ei tietysti ole. Meitä pidetään

täällä ristikkojen takana, sorretaan, kidutetaan, mutta se on kaikki

vaan hyvää ja järkevää, sentähden että tämän sairaalanhuoneen ja

lämpimän, viihdykkään kammarin välillä ei ole minkäänlaista eroa.

Mukavaa filosofiaa: ei ole mitään tekemistä, omatunto on puhdas, ja

itsestäsi tunnut olevasi filosoofi... Ei, hyvä herra, filosofiaa se ei

ole, ei syväaatteisuutta, ei katsantokannan laveutta, vaan laiskuutta,

silmänkääntäjätemppujen harjoittamista, unteloa hulluutta... Juuri! ja

taas joutui Ivan Dmitritsh suuttumuksensa valtaan. -- Kärsimyksiä

halveksitte, vaan annas että sormeanne loukataan oven välissä, niin

huudatte minkä kurkusta lähtee!

-- Ehkenpä huudakaan, virkahti Andrei Jefimitsh sävyisästi naurahtaen.

-- Ette te huuda! Entä jos teitä kohtaisi halvaus tahi jos joku

sekamölö, tai heittiö, asemansa ja virka-arvonsa turvissa, loukkaisi

teitä julkisesti ja te tietäisitte hänen pääsevän siitä rangaistuksetta,

-- kyllä sitten tietäisitte mitä se on, opettaa muita ymmärtämään elämää

ja todellista hyvää.

-- Tuo on aivan omaperäistä, sanoi Andrei Jefimitsh, naurahtaen

mielihyvissään ja hykertäen kämmeniään. -- Minä olen ilonhämmästyksellä

havainnut taipumuksenne yleistelyyn, ja luonteenkuvaukseni, jonka

vastikään toitte julki, on kerrassaan loistava. Tunnustan että

keskustelu teidän kanssanne tuottaa minulle ääretöntä huvia. No niin,

minä olen kuunnellut teitä, suvaitkaapa tekin nyt kuunnella minua ..