Eräänä keväisenä iltana maaliskuun lopulla, kun lumi jo oli sulanut ja
kottaraiset laulelivat sairaalan puutarhassa, tohtori lähti ulos
portille saakka saattamaan ystäväänsä postimestaria. Samassa hetkessä
tuli pihaan mieronkiertoretkeltään palaava juutalainen Mooses. Hän oli
hatuttomin päin, jalkineina ohuet kalossit paljaissa jaloissa ja kädessä
oli hänellä pussi armopaloineen.
-- Anna yksi kopekka! virkkoi hän tohtorille, väristen vilusta ja
hymyillen.
Andrei Jefimitsh, joka ei koskaan voinut olla antamatta, antoi hänelle
kymmenkopekaisen.
"Tuohan ei ole hyvä", ajatteli hän, katsellen juutalaisen paljaita
jalkoja ja punaisia nilkkoja. "Ulkonahan on märkä".
Ja seuraten sitä kehotusta, jonka osaksi kuin säälin, osaksi inhon
tapainen tunne hänelle kuiskasi, hän meni sivurakennukseen heti
juutalaisen perästä, katsellen vuoroin hänen kaljuun päälakeensa vuoroin
nilkkoihin. Tohtorin astuessa sisään Nikiitta kavahti ryysyläjän päältä
ja oikasihe suoraksi.
-- Hyvää iltaa, Nikiitta, sanoi Andrei Jefimitsh pehmeästi. -- Eiköhän
tuolle juutalaiselle voisi antaa jonkunlaisia saappaita, ettei hän
vilustuisi?
-- Niinkuin käskette, herra tohtori. Minä sanon siitä tarkastajalle.
-- Ole hyvä. Pyydä minun nimessäni. Sano että minä pyysin.
Eteisestä sattui ovi olemaan auki huoneeseen. Ivan Dmitritsh, loikoen
sängyssä ja kohoten kyynyspäänsä nojaan, kuunteli huolestuneena
vierasta, outoa ääntä ja tunsi yhtäkkiä tohtorin. Hänen koko ruumiinsa
vapisi vihasta, hän kavahti ylös ja kasvot punaisina ja vihasta
väännyksissä, silmät renkaina juoksi keskelle huonetta.
-- Tohtori tuli! huusi hän ja nauraa hohotti. -- Viimeinkin! Onnittelen
teitä, hyvät herrat, tohtori kunnioittaa meitä luonakäynnillään! Pirun
roisto! kivasi hän ja raivoisana, jommoisena häntä ennen ei oltu nähty,
polki jalkaa. -- Tapettava olisi, roisto! Mutta toisakseen, se olisi
liian lievä rangaistus. Makkiin olisi upotettava!
Andrei Jefimitsh, kuunneltuaan tätä katsahti eteisestä huoneeseen ja
kysyi pehmoisella äänellä:
-- Mitä vasten?
-- Mitä vasten? ärjäsi Ivan Dmitritsh, astuen hänen eteensä uhkaavan
muotoisena ja kouristuksentapaisesti vetäen viittaa ympärilleen. -- Mitä
vasten? Varas! sanoa tokasi hän inhoten ja mytisti suutaan ikäänkuin
sylkeäkseen. -- Puoskari! Pyöveli!
-- Rauhoittukaa, sanoi Andrei Jefimitsh syynalaisesti hymyillen. -- Minä
vakuutan, etten koskaan ole mitään varastanut, ja mitä tulee muihin
syytöskohtiin, niin te varmaan kovasti liioittelette. Minä näen, että te
olette minuun suuttunut. Rauhoittukaa, minä pyydän, jos voitte, ja
sanokaa tyynesti: mitä vasten?
-- Mitäs vasten te pidätte minua täällä?
-- Sentähden että olette sairas.
-- Sairas, kunhan ei. Mutta käyväthän kymmenet, sadat mielenvikaiset
vapaina sentähden, että taitamattomuutenne ei kykene erottamaan heitä
terveistä. Minkätähden minun ja näiden onnettomien täytyy istua täällä
kaikkien tähden kuin mitkähän syntipukit? Te, välskäri, tarkastaja ja
koko teidän sairaalan hylkiöjoukkonne olette siveellisessä suhteessa
verrattomasti alempana kutakin meistä, minkästähden me saamme istua, te
ette? Missä on logiikka?
-- Siveellinen suhteisuus ja logiikka eivät tässä merkitse mitään.
Kaikki riippuu sattumuksesta. Kuka on pantu istumaan, hän istuu, kuka ei
ole pantu, hän käy vapaana, siinä kaikki. Siinä, että minä olen tohtori,
te heikkomielinen, ei ole siveellisyyttä, ei logiikkaa, vaan ainoastaan
paljas sattumus.
-- Tuota lorua minä en ymmärrä ... virkahti Ivan Dmitritsh
soinnuttomasti ja istui vuoteelleen.
Mooses, jonka taskuja Nikiitta tohtorin läheisyydessä ei julennut ottaa
tarkastettaviksi, lateli vuoteelleen leivänpalasia, papereja ja luita
ja, väristen vielä vilusta, lausua melskasi kiireesti jotakin hepreaksi.
Kaiketi kuvitteli hän avanneensa kaupan.
-- Laskekaa minut pois, sanoi Ivan Dmitritsh, ja hänen äänensä värähti.
-- Minä en voi.
-- Mutta minkätähden? Minkätähden?
-- Sentähden että se ei ole minun vallassani. Ajatelkaahan, mitä hyötyä
teille siitä olisi, jos läskisinkin teidät? Menkää. Teidät otetaan
kiinni ja palautetaan takasin.
-- Niin, niin, se on oikein ... sopersi Ivan Dmitritsh ja pyyhki hien
otsaltaan. -- Se on kauheata! Vaan mitä minun sitten täytyy tehdä? Mitä?
Ivan Dmitritshin ääni ja nuorellisen mielevät kasvot kärsimystä
osottavine irveineen miellyttivät Andrei Jefimitshiä. Hänen teki mieli
ystävällisesti lohduttaa nuorta miestä ja kokea tyynnyttää häntä. Hän
istui sairaan viereen vuoteelle, mietti ja lausui:
-- Kysytte, mitä teidän olisi tehtävä? Parasta teidän asemassanne olisi
karata täältä. Mutta paha vaan, ettei siitäkään ole apua. Teidät otetaan
kiinni. Kun yhteiskunta turvaa itseään pahantekijöitä, mielenvikaisia ja
yleensä vastuksellisia ihmisiä vastaan, niin on se voittamaton. Teidän
ei tule muu turvaksi kuin rauhoittaa mieltänne sillä ajatuksella, että
oleskelunne täällä on välttämätön.
-- Se ei ole kenellekään tarpeen.
-- Kun kerran on olemassa vankiloita ja hulluinhuoneita, niin on
luonnollista, että jonkun niissä täytyy istua. Ellette te, niin minä,
ellen minä, niin joku kolmas. Odottakaa, kun kaukaisessa tulevaisuudessa
vankilat ja hulluinhuoneet lakkaavat olemasta, niin ei tule olemaan
rautaristikkoja ikkunoiden edessä, ei näitä viittoja... Sellainen aika
tietysti varhemmin tai myöhemmin on tuleva.
Ivan Dmitritsh ivallisesti hymähti.
-- Te laskette leikkiä, sanoi hän siiristäen silmiään. -- Sellaisilla
herroilla, kuin te ja teidän apumiehenne Nikiitta, ei ole tulevaisuuden
kanssa mitään tekemistä, vaan olkaa, hyvä herra, siltä varma että vielä
tulee parempiakin aikoja! Olkoon, että puheeni tuntuu typerältä,
naurakaa sille, mutta vielä valkenee uuden elämän aamurusko, vielä on
oikeus voittava ja -- silloin tulee meidän vuoromme! Minun silmäni eivät
sitä näe, minä kuolen, mutta jonkun lapsenlapsen lapset sen kuitenkin
näkevät. Minä onnittelen heitä sydämestäni ja iloitsen heidän
puolestaan! Eteenpäin! Auttakoon teitä Jumala, lapset!
Ivan Dmitritsh nousi, silmissä erinomainen loiste ja, ojentaen kätensä
ikkunaa kohti, jatkoi väräjävällä äänellä:
-- Näitten ristikkojen takaa siunaan teitä! Eläköön oikeus! Minä
iloitsen!
-- Minä en huomaa erinäistä iloitsemisen syytä, sanoi Andrei Jefimitsh,
jonka mielestä Ivan Dmitritshin tekemä liike tuntui aika somalta vaan
kuitenkin teaatterimaiselta. -- Vankilat ja hulluinhuoneet lakkaavat
olemasta ja totuus, kuten suvaitsitte lausua, on voittava, mutta asiain
oleellisuushan ei muutu vähääkään, luonnonlait ovat ikuisesti samat.
Ihmiset tulevat sairastamaan, vanhenemaan ja kuolemaan aivan niinkuin
nytkin. Valaiskoon elämäänne kuinka ihana aamurusko hyvänsä, mutta
loppujen lopuksi teidät kuitenkin naulataan neljän laudan väliin ja
heitetään hautaan.
-- Entä kuolemattomuus?
-- Hm, tyhjää!
-- Te ette usko, vaan minä uskon. Dostojevskissa tahi Voltairessa joku
sanoo, että jos ei olisi Jumalaa, niin ihmiset keksisivät hänet itse.
Vaan minun luja uskoni on, että jos ei kuolemattomuutta ole, niin sen
ennemmin tahi myöhemmin keksii suuri ihmisen järki.
-- Hyvin lausuttu, virkkoi Andrei Jefimitsh hymyillen mielihyvissään. --
Se on hyvä että te uskotte. Sellaisella uskolla elää huolettomana vaikka
seinään kytkettynä. Oletteko te jossakin saanut sivistystä?
-- Olen, minä olin yliopistossa, vaan en kuitenkaan päättänyt.
-- Te olette järkevä ja ajatteleva mies. Te voitte millaisissa
olosuhteissa tahansa löytää tyydytystä omassa itsessänne. Vapaa ja syvä
mietiskely, jonka päämääränä on oppia ymmärtämään elämää, ja maailman
turhien huolien täydellinen ylenkatsominen, -- siinä kaksi hyvettä, joita
korkeampia kukaan ihminen ei ole koskaan löytänyt. Ne ovat teidän
saavutettavissanne, asuittepa sitten vaikka kolmien ristikkojen takana.
Diogenes asui tynnyrissä ja oli kuitenkin kaikkia maallisia ruhtinaita
onnellisempi.
-- Diogenes oli tolvana, lausui Ivan Dmitritsh jurosti. Sitäkö te
minulle puhutte Diogeneksesta tai jostain elämän ymmärtämisestä? kivahti
hän taas suuttuneena ja hypähti ylös. -- Minä rakastan elämää, rakastan
kiihkoisesti! Minulla on vainoomisraivo, alituinen ahdistava pelko, vaan
on hetkiä, jolloin minut valtaa elämän halu, ja silloin pelkään tulevani
hulluksi. Minä haluan elää, haluan kiihkeästi!
Kuohuksissaan asteli hän sitten edestakasin huoneessa ja sanoi sitten,
alentaen ääntään:
-- Välistä haaveillessani näen hairekuvia, Luokseni tulee joitakin
ihmisiä, kuulen ääniä, soittoa ja olen kävelevinäni metsässä, meren
rannalla, ja minun tekee niin kovasti mieli saada puuhata ja toimia...
Sanokaapa nyt, mitä uutta siellä on? kysyi Ivan Dmitritsh. -- Mitä
siellä on?
-- Kaupungistako haluatte jotakin tietää vaiko yleensä vain?
-- Kertokaa minulle nyt ensin jotakin kaupungista, ja sitten muuta.
-- No niin. Kaupunki on väsyttävän ikävä. Ei ole ketään, jonka kanssa
sanan vaihtaisi, ei ketään, jota kehtaisi kuulla. Uusia ihmisiä ei ole.
Toisekseen, tulihan sinne hiljakkoin muudan nuori lääkäri Hobotow.
-- Hän tuli jo minun aikanani. Mitä, onko hän roisto.
Ei juuri kulttuuri-ihminenkään. Se on omituista, kuulkaahan... Kaikesta
päättäen pääkaupungeissamme ei ole seisahdusta henkisen elämän alalla,
päinvastoin huomaamme siinä liikettä, -- pitäisihän siellä niin muodoin
olla oikeita ihmisiäkin, mutta joka kerran laittavat meille sellaisia,
ettei niistä ole mihinkään. Onneton kaupunki!
-- Niin, onneton kaupunki! huokasi Ivan Dmitritsh ja naurahti. --
Mitenkä yleensä eletään? Mitä kirjoitetaan sanomalehdissä ja
aikakauskirjoissa?
Huoneessa oli jo pimeä. Tohtori nousi ylös ja rupesi seisaallaan
kertomaan, mitä kirjoitetaan ulkomailla ja mitä Venäjällä, ja millainen
ajatussuunta nyt on vallalla. Ivan Dmitritsh kuunteli tarkkaavasti ja
kyseli väliin, mutta yhtäkkiä, ikäänkuin olisi muistanut jotakin
kauheaa, puristi hän molemmin käsin päätään ja kävi vuoteelleen, selin
tohtoriin.
-- Mikä teitä vaivaa? kysyi Andrei Jefimitsh.
-- Te ette kuule minulta enää ainoatakaan sanaa! virkahti Ivan Dmitritsh
röyhkeästi. -- Jättäkää minut rauhaan!
-- Minkä tähden?
-- Kuulitteko: jättäkää minut rauhaan! Mitä perkelettä?
Andrei Jefimitsh kohautti olkapäitään, huokasi ja lähti pois. Eteisen
läpi kulkiessaan lausui hän: -- Mitenkähän täällä saisi vähän
siivotuksi, Nikiitta... Täällä on niin kovin raskas ilma!
-- Niinkuin käskette, herra tohtori.
"Mikä miellyttävä nuori mies!" ajatteli Andrei Jefimitsh astellessaan
asuntoaan kohti. "Koko sillä ajalla, minkä olen täällä elänyt, tämä on
luullakseni ensimäinen, jonka kanssa saattaa keskustella. Hän osaa
ajatella ja on huvitettu juuri siitä mistä tuleekin." Lukiessaan ja
vielä levolle käytyäänkin hän kaiken aikaa ajatteli vain Ivan
Dmitritshiä, ja herättyään toisena aamuna hän muisti, että oli
tutustunut järkevään, miellyttävään mieheen ja päätti ensi mahdollisessa
tilaisuudessa vielä kerran käydä hänen luonaan.