Saatettuaan toveriaan Andrei Jefimitsh istuu pöydän ääreen ja alkaa taas
lukemaan. Illan ja yön hiljaisuutta ei häiritse ainoakaan ääni ja aika
näyttää pysähtyvän yhdessä kirjansa ääressä istuvan tohtorin kanssa, ja
paitsi tuota kirjaa ja viheriäkupuista lamppua ei näy muuta olevankaan.
Tohtorin karkeapiirteiset, talonpoikamaiset kasvot vähävähältä
kirkastuvat ja liikutuksen sekä ihastuksen hymy väreilee huulilla hänen
tutkiessa ihmisjärjen valtavia liikkeitä ja virtauksia. Oi, miksipä
ihminen ei ole kuolematon? ajattelee hän. -- Mitä varten ovat olemassa
aivosolmut ja poimut, mitä varten näkö, puheenlahja, itsetunto, nero,
jos kaikki tuo on määrätty Vaipumaan maan poveen ja vihdoin viimein
yhdessä maankuoren kanssa jäähtymään, ja sitten miljoonia vuosia ilman
tarkotusta ja päämäärää maan kanssa aurinkoa kiertämään? Jähmettyäkseen
ja sitten avaruudessa kiertääkseen ei tarvitse ollenkaan
olemattomuudesta kutsua ihmistä korkeine, miltei jumalallisine
järkineen, ja sitten ikäänkuin pilkkaa tehden, muuttaa hänet tomuksi.
Aineiden uudistus! Mutta mitenkä pelkurimaista onkaan lohduttaa itseään
tällä kuolemattomuuden surrogaatilla, vastikkeella! Luonnossa tapahtuvat
itsetiedottomat ilmiöt ovat alempana ihmisellistä typeryyttäkin, koskapa
typeryydessä kuitenkin on edes tietoisuutta ja tahtoa, vaan ilmiöissä ei
ole kerrassaan mitään. Siitä huolimatta puhutaan järjelle näin:
rauhoitu, sillä maassa mädäntynyt olemuksesi antaa elämän toisille
organismeille, elimellisille olennoille, toisin sanoin, sinä alennut
typeryyttäkin mitättömämmäksi. Pelkuri yksin, jossa on suurempi määrä
kuolemankammoa kuin arvollisuutta, saattaa lohduttaa itseään sillä, että
hänen ruumiinsa vastedes tulee jatkamaan elämistään ruohossa, kivessä,
sammakossa... Kuolemattomuutensa näkeminen aineiden uudistuksessa on
yhtä kummallista, kuin loistavan tulevaisuuden ennustaminen kotelolle,
senjälkeen kuin siinä säilytetty kallisarvoinen viulu on särjetty ja
mitättömäksi tehty.
Kellon lyödessä Andrei Jefimitsh heittäytyy tuolin selkämystä vasten,
ummistaa silmänsä ja antautuu hetken ajaksi ajatustensa valtaan. Ja
aivan odottamatta hän, kirjoista saamiensa hyvien aatteiden
vaikutuksesta, luo silmäyksen entisyyteen ja nykyisyyteen. Entisyydestä
ei ole paljo hyvää sanottavana, parempi on siis olla sitä muistelematta.
Nykyisyys taas on entisyyden kaltainen. Hän tietää, että sill'aikaa kun
hänen ajatuksensa yhdessä jäähtyneen maan kanssa kiitävät ympäri
aurinkoa, sillaikaa tohtorin asunnon vieressä suuressa sairashuoneen
rakennuksessa ihmiset nääntyvät taudeissa ja ulkonaisessa likaisuudessa;
joku ehkä ei saata nukkua vaan käy hävityssotaa syöpäläisiä vastaan,
joku ehkä saa tarttuman kautta ruusun tahi ähkyy kireälle köytetyn
siteen tuottamien tuskien takia, jotkut sairaista ehkä pelaavat korttia
sairaanhoitajattarien kera ja juovat viinaa. Tilivuoden kuluessa tuli
petettyä 12,000 ihmistä; koko sairashoitotoimi, kuten kaksikymmentäkin
vuotta takaperin, perustuu varastamiseen, metkuihin, juoruihin,
sukulaisuuteen, raakoihin silmänkääntäjätemppuihin, ja sairaala on
edelleen epäsiveellinen ja hoidokkaiden terveydelle mitä turmiollisin
laitos. Hän tietää, että sairaalan N:o 6:nnessa Nikiitta
rautaristikkojen takana pieksää sairaita ja että juutalainen Mooses joka
päivä käy kaupungilla kerjuulla.
Mutta toiselta puolen hänelle on hyvin tiettyä, että viimeisten 25
vuoden kuluessa lääketieteen alalla on tapahtunut satumainen muutos.
Opiskellessaan yliopistossa hänestä näytti, että lääketieteen ennen
pitkää perii sama kohtalo, mikä tuli alkemian ja metafysiikankin osaksi;
nyt sitä vastoin, kun hän lueskelee öisin, niin lääketiede tuntuu
hänestä liikuttavalta ja herättää hänessä ihmettelyä, jopa ihastustakin.
Ja todellakin, mihinkä aavistamattomaan loistoon lääketiede onkaan
kohonnut, mikä valtava mullistus sen alalla onkaan tapahtunut!
Antiseptiikan avulla tehdään leikkauksia, joita suuri Pirogovkin arveli
mahdottomiksi edes in spe [tulevaisuudessa]. Polvinivelen resektsiooni
on temppu, jonka suorittamiseen jokainen kunnanlääkäri arvelematta
ryhtyy, sadan vatsa-operatsioonin osalle on vain yksi kuolemantapaus
seurauksena, ja kivitautia pidetään niin vähäpätöisenä, ettei siitä
viitsi edes kirjoittaakaan. Kuppa lääkitään perinpohjaisesti. Entä
perinnöllisyysteoriia, hypnotismi, Pasteurin ja Kochin keksinnöt,
terveydenhoito tilastoineen, ja entä sitten meidän venäläinen
kunnallinen lääkintöoppimme? Mielentautioppi nykyisine taudin
luokituksineen, diagnoosi- ja hoitelumetoodeineen on, verraten siihen
mitä se oli ennen, kohonnut pilviä piirtäväksi vuoreksi.
Mielenvikaisille ei kaadeta enää kylmää vettä päähän eikä heitä pueta
hourijain pitkähihaisiin paitoihin; heitä hoidetaan inhimillisesti, jopa
heidän hyväkseen, kuten sanomalehdissä on kerrottu, pannaan toimeen
näytäntöjä ja tanssiaisiakin. Andrei Jefimitsh tietää, että nykyajan
katsantotapojen ja vaatimusten mukaan semmoinen turmionpesä kuin
sairaalan N:o 6 on mahdollinen ainoastaan kahdensadan virstan päässä
rautatiestä, pienessä viheliäisessä kaupungin pahaisessa, jossa
kaupungin valtuuskunnan puheenjohtaja ja kaikki valtuusmiehet ovat vain
puolittain luku- ja kirjoitustaitoon perehtyneitä porvareita, joiden
mielestä lääkäri on uhripappi, jota vähintäkään arvostelematta tulee
uskoa, kaatoi hän kurkkuun vaikka sulatettua tinaa; jossain toisessa
paikassa yleisö ja sanomalehdet jo aikaa sitten olisivat hajoittaneet
maan tasalle tuon pienen Bastiljin.
"Mutta mitäpä tuosta?" kysyy Andrei Jefimitsh itseltään ja aukaisee
silmänsä. -- "Mitä tuosta kaikesta on hyötyä? Antiseptiikka, Koch ja
Pasteur meillä ovat, vaan itse asian ydin ei ole hituistakaan muuttunut.
Sairaus ja kuolevaisuus ovat samat kuin ennen. Mielenvikaisia varten
pannaan toimeen tanssiaisia ja näytäntöjä, vaan vapaaksi heitä ei
kumminkaan lasketa. Kaikki on siis tyhjää hölynpölyä, ja eroa paraimman
vieniläisen klinikan ja minun sairaalani välillä ei itse asiassa ole
minkäänlaista."
Mutta suru ja kateuden tapainen tunne estävät häntä antaumasta
välinpitämättömyyteen. Sen kait vaikuttaa väsymys. Raskas pää painuu
kiinni kirjaan, hän panee käden väliin, että olisi pehmeämpi, ja
ajattelee:
"Minä palvelen väärää asiaa ja saan palkkani ihmisiltä, joita petän; minä
en ole rehellinen. Mutta toisekseen, enhän minä ole itsessäni mitään,
olenhan vaan osa tuota välttämätöntä yhteiskunnallista pahaa: kaikkihan
kunnalliset virkamiehet ovat vahingollisia ja nauttivat ilmaiseksi
palkkaa... Epärehellisyyteeni en siis ole syypää itse, vaan aika... Jos
olisin saanut syntyä parisataa vuotta myöhemmin, niin minä olisin toinen
mies."
Kun kello lyö 3, sammuttaa hän lampun ja menee makuukammariin. Häntä ei
haluta vielä nukkua.