Elämänsä viettää hän seuraavalla tavalla. Aamusella hän tavallisesti
nousee kello kahdeksan aikaan, pukeutuu ja juo teetä. Sitten istuu hän
työkammioonsa lukemaan tahi menee sairaalaan. Täällä, sairaalassa,
kapeassa pimeässä käytävässä istuvat apua hakevat sairaat, odottaen
luoksepääsyä. Heidän ohitsensa, kolkuttaen saappaillaan kivipermantoon,
juoksevat rengit ja sairaanhoitajattaret, kulkea hitustavat kuihtuneet
sairaat pitkissä viitoissa, kannetaan kuolleita ja käymäläastioita,
lapset itkevät, läpituuli puhaltaa. Andrei Jefimitsh tietää, että tämä
ei ole haitallisesti vaikuttamatta kuumesairasten, keuhkotautisten ja
yleensä herkkämielisten sairasten tilaan, mutta mitäpä sille taitaa?
Vastaanottohuoneessa kohtaa hän välskärin; välskäri Sergei Sergeitsh on
pienenläntä mies, kasvot sileiksi ajetut, puhtaat ja pöhöttyneet,
liikkeet pehmoisen sulavat, puku uusi ja väljä -- luulisi häntä pikemmin
senaattoriksi kuin välskäriksi. Kaupungissa hän on hyvin paljo käytetty
ja hän esiintyy aina valkoinen kravatti kaulassa ja pitää
itseään oppineempana kuin tohtori, jota ei käytä juuri kukaan.
Vastaanottohuoneen nurkassa seisoo pyhimyskaapissa suuri jumalankuva,
sen edessä riippuu raskas pyhimyslamppu ja vieressä on valkoisella
peitteellä verhottu instrumenttihylly; seinillä riippuu piispojen
muotokuvia, Svjätogorin luostarin maisemamaalaus ja kuivaneista
ruiskukista kyhättyjä seppeleitä. Sergei Sergeitsh on hyvin jumalinen ja
komeutta rakastava. Jumalankuvan on hän omilla varoillaan hankkinut;
sunnuntaisin lukee joku sairaista hänen käskystään ylistysvirren
Kristukselle, Pyhälle Neitsyelle ja Pyhimyksille, ja sen jälkeen Sergei
Sergeitsh itse käy joka huoneessa ja suitsutusastiallaan suitsuttaa
pyhää savua.
Sairaita kun on paljo ja aikaa niukalti, niin lääkäri ei jouda jokaista
tarkoin tutkimaan, vaan tiedustelee lyhyesti sairaan tilaa ja antaa
joitakin lääkkeitä, kamferttilinimenttiä tai risiiniöljyä. Andrei
Jefimitsh istuu miettiväisenä, nojaten poskeansa nyrkkiin, ja kyselee
koneenomaisesti. Sergei Sergeitsh istuu samaten, hieroskelee käsiään ja
puuttuu hänkin välistä keskusteluun.
-- Taudit ja kärsimykset johtuvat siitä, virkkaa hän, -- että olemme
niin hitaita rukouksessa lähestymään armorikasta Herraa Jumalaa. Niin se
on justiin!
Vastaanottoaikana Andrei Jefimitsh ei suorita minkäänlaisia leikkauksia;
hän on jo aikaa sitten vieraantunut niistä ja veren näkeminen saattaa
hänen mielensä vastenmielisesti kuohuksiin. Kun hänen joskus täytyy
avata lapsen suu tarkastaakseen kurkkua, ja lapsi huutaa ja
puolusteleiksen pienillä kätösillään, niin tuo melu hänen korvissaan
panee hänen päänsä pyörryksiin ja kyynelet kiertyvät silmiin. Hän
kirjoittaa tuota pikaa lääkkeen ja viittoo käsillään, että eukko
pikemmin veisi lapsen pois.
Vastaanotossa häneen tekee ikävystyttävän vaikutuksen sairasten
arkaileminen ja tolkuttomuus, jumalisen Sergei Sergeitshin läheisyys,
muotokuvat seinillä sekä hänen omat kysymyksensä, joita hän
muuttelematta toistelee ja on toistanut jo kolmattakymmenettä vuotta. Ja
otettuaan vastaan viisi kuusi sairasta lähtee hän pois. Jälellä-olevat
ottaa välskäri vastaan yksin.
Aivoissa se mieluisa ajatus, että yksityistä praktiikkaa hänellä,
Jumalan kiitos, ei ole kaukaan aikaan enää ollut sekä ettei häntä kukaan
enää häiritse, Andrei Jefimitsh istuu heti kotiin tultuaan
työhuoneeseensa ja rupee lukemaan. Hän lueskelee tavattoman paljo ja
aina suurella mieltymyksellä. Puolet palkkaansa käyttää hän kirjojen
ostoon ja kuudesta asuinhuoneesta on kolme ahdettu täyteen kirjoja ja
vanhoja sanomalehtiä. Eniten hän rakastaa historiallisia ja
filosofiallisia teoksia; lääketiedettä koskettelevista tilaa hän
ainoastaan "Lääkärilehteä", jota hän aina alottaa lukea lopusta päin.
Lukeminen jatkuu kulloinkin useampia tunteja keskeymättä eikä häntä
uuvuta. Eikä hän lue niin nopeasti ja katkonaisesti, kuten Ivan
Dmitritsh aikoinaan luki, vaan hitaasti, syventymällä ja pysähtymällä
niissä kohdin, jotka häntä miellyttävät tahi joita hän ei käsitä. Kirjan
vieressä on aina pieni viinakarafiini ja pöytäveralla ilman lautasetta
joko suolagurkku tahi liotettu omena. Joka puolen tunnin päästä hän,
kääntämättä katsettaan kirjasta, kaataa itselleen ryypyn viinaa, jonka
hän juo ja sitten, sormillaan hapuroiden, ottaa hän gurkun, josta
haukkaa palasen.
Kello kolmen aikaan hän varovasti astuu kyökin oven luo, yskähtelee ja
virkkaa:
-- Daria hyvä, onkohan siellä päivällinen joutunut...
Huononlaisen ja puhtaudeltaan epäiltävän päivällisen syötyään Andrei
Jefimitsh mittailee edes takasin huoneitaan, kädet ristittyinä rinnalle,
ja miettii. Kello lyö neljä, sitten viisi, hän yhä kävelee ja miettii.
Tuon tuostakin narahtaa kyökin ovi ja Darian punainen, uninen naama
tulee näkyviin.
-- Andrei Jefimitsh, joko saa tuoda olutta? kysyy hän huolestuneena.
-- Ei, antaa vielä olla ... vastaa Andrei Jefimitsh. -- Minä varron ...
minä varron...
Illansuussa tulee tavallisesti postimestari, Mihail Averjanitsh, ainoa
henkilö koko kaupungissa, jonka seura Andrei Jefimitshistä ei tunnu
rasittavalta. Mihail Averjanitsh oli ammoin sitten mahdottoman rikas
tilanomistaja ja palveli ratsuväessä, vaan joutui sitten häviöön ja
rupesi hädän pakottamana postiviraston palvelukseen. Hän on reippaan ja
verevän näköinen vanhus, poskipartansa uhkea ja harmaa, olentonsa
mieluinen ja äänensä kova ja miellyttävä. Hän on hyväsydäminen ja
tunteikas, vaan tuittupäinen. Kun joku postissakävijöistä inttää
vastaan, on erimieltä hänen kanssaan tahi rupee muuten vaan mukisemaan,
niin Mihail Averjanitsh lennähtää punaiseksi, vapisee koko ruumiissaan
ja ärjäsee ukkosen äänellä: "Suu kiinni!" jotenka postitoimistosta jo
aikoja sitten on vakaantunut maine semmoisena laitoksena, jossa ei
leikkiä suvaita. Mihael Averjanitsh kunnioittaa ja rakastaa Andrei
Jefimitshiä hänen valistuneisuutensa ja ylevähenkisyytensä takia, muita
kohtaan on hän kopea kuten alaisilleen ainakin.
-- Tässä olen minäkin! virkkaa hän tullessaan Andrei Jefimitshin luo. --
Hyvää iltaa, ystäväiseni! Olette kai jo kyllästynyt minuun, vai kuinka?
-- Päinvastoin, minä olen varsin iloinen, vastaa tohtori. -- Olen aina
iloinen milloin te tulette.
Ystävykset istuvat työhuoneen sohvaan ja polttelevat jonkun aikaa
ääneti.
-- Daria hyvä, olisikohan siellä olutta! virkkaa Andrei Jefimitsh.
Ensimäisen pullon juovat he niinikään ääneti: tohtori miettiväisenä,
Mihail Averjanitsh sen sijaan ilon, mieleninnon paiste otsallaan, kuten
henkilö, jolla on jotakin hyvin hauskaa kerrottavana. Keskustelun
alottaa aina tohtori.
-- Onpa se surkuteltavaa, lausuu hän verkalleen ja hiljaa, huojuttaen
päätään ja katsomatta puhelukumppaniansa silmiin (hän ei katso koskaan
ihmisiä silmiin), -- onpa se syvästi surkuteltavaa, arvoisa Mihail
Averjanitsh, että kaupungissamme ei ollenkaan löydy ihmisiä, joidenka
kanssa voisi keskustella järkevistä, mieltäkiinnittävistä asioista;
siihen he ovat kerrassaan kykenemättömiä ja haluttomia. Ja tämä
järkevien ihmisten puute pakottaa meitä äärettömiin kieltäymyksiin.
Intelligenssikään ei kohoa jokapäiväisyyttä yhtään korkeammalle;
kehitykseltään se on aivan samalla tasalla kuin alin yhteiskunnan luokka
meillä, sen vakuutan teille.
-- Aivan oikein. Se on minunkin mielipiteeni.
-- Kuten itsekin tiedätte, jatkaa tohtori hiljaisella äänellä ja väliin
pysähtyen, -- on ainoastaan ihmisjärjen korkeimmilla henkisillä
ilmauksilla arvonsa, kaikki muu on mitätöntä ja tyhjää. Järki se on,
joka jyrkästi erottaa eläimen ihmisestä, viittaa jälkimäisen
jumalalliseen alkuperään, korvaapa johonkin määrin hänelle
kuolemattomuudenkin, jota ei ole. Edellä sanottuun perustuen on siis
järki ainoa mahdollinen nautinnonlähde. Vaan me kun emme silmin emmekä
korvin havaitse ympäristössämme järkeä, niin on siis se nautinto meiltä
kielletty. Tosin meillä on kirjoja, mutta kirjat ovat tykkänään toista,
ne eivät ensinkään vastaa elävää keskustelua ja kanssakäymistä. Kirjat
-- jos saan luvan käyttää hieman ontuvaa vertausta -- ovat nuotteja,
keskustelu se on itse laulu.
-- Aivan oikein.
Seuraa sitten hiljaisuus. Kyökistä tulee Daria ja, tylsän surun ilme
kasvoilla, tukien nyrkillä poskeaan, pysähtyy ovelle kuuntelemaan.
-- Oh! huokaa Mihail Averjanitsh. -- Nykyajan ihmisilläkö olisi järkeä!
Ja hän nyt vuorostaan kertomaan, mitenkä ennen elettiin upeasti,
iloisesti ja järkevästi, millaisia eteviä säätyläisiä Venäjällä ennen
oli ja mitenkä korkeassa arvossa he pitivät rehellisyyttä ja ystävyyttä.
Annettiin rahoja lainaksi ilman vekseliä ja pidettiin häpeänä olla
ojentamatta auttavata kättä apua tarvitsevalle toverille. Entäs sen ajan
sotaretket, kahakat ja kiistat, silloiset toverit ja naiset! Kaukasia --
se se on ihmeellisyyksien maa! Muun muassa oli eräs pataljoonan
päällikön vaimo, kummallinen nainen, joka puki itsensä upseerin
univormuun ja matkasi iltasin vuorille yksin, ilman saattajata.
Kerrotaan hänen olleen auloissa (kaukasialaisissa kylissä) luvattomissa
väleissä erään pikkuruhtinaan kanssa.
-- Auta ja varjele ... huokaa Daria oven suusta.
-- Entäs kuinka he söivät ja joivat! Ja mimmoisia hurjia liberaalia he
olivat!
Andrei Jefimitsh on kuuntelevinaan, vaan ei kuule; hän ajattelee
tykkänään omia asioitaan ja härppii oluttaan.
-- Minä näen usein unissani järkeviä ihmisiä ja keskustelen heidän
kanssaan, virkkaa hän aivan odottamatta, keskeyttäen Mihail
Averjanitshilta puheen. -- Isäni antoi minulle huolellisen kasvatuksen,
vaan 60-luvun aatteiden vaikutuksesta pakotti minut rupeamaan
lääkäriksi. Minusta on näyttänyt, että jos silloin en olisi ollut hänen
tahdolleen kuuliainen, niin olisin paraikaa hamassa henkisten liikkeiden
keskuksessa. Olisin epäilemättä jonkun tiedekunnan jäsen. Henkinen kyky
ei ole sekään tietysti koko iän pysyvää, sekin on ohimenevää, mutta
miksi kuitenkin pyrin sitä saavuttamaan, sen tiedätte. Elämä on
ihmiselle kiusallinen ansa. Kun ajatteleva ihminen tulee täysi-ikäiseksi
ja herää kypsyneeseen tajuntaan, niin hän tuntee olevansa kuin ansassa,
josta on mahdoton päästä ulos. Ja niinpä todellakin, joidenkin
satunnaisuuksien kautta on hänet olemattomuudesta kutsuttu elämään...
Miksi? Hän tahtoo tietää olemassaolonsa merkityksen ja tarkotuksen, sitä
ei hänelle ilmoiteta, vaan puhutaan hänelle joukko tyhmyyksiä; hän
kolkuttaa ovelle päästäkseen ulos -- hänelle ei avata; hänen luokseen
saapuu kuolema -- myöskin vasten hänen tahtoaan. Ja niinkuin
vankityrmässä, yhteisen onnettomuuden lähentämät ihmiset tuntevat olonsa
helpommaksi, kun tulevat yhteen, niin elämässäkin jää tuo sadin
huomaamatta kun tutkistelemiseen ja yleistämiseen taipuvaiset ihmiset
kokoontuvat yhteen ja viettävät aikansa tutustuakseen toinen toisensa
yleviin, vapaihin aatteisiin. Siinä mielessä järki on korvaamaton
nautinto.
-- Aivan oikein.
Katsomatta toveriansa silmiin, hiljaisella äänellä ja tuon tuostakin
pysähtyen Andrei Jefimitsh jatkaa puheluaan järkevistä ihmisistä ja
keskusteluista heidän kanssaan; Mihail Averjanitsh kuuntelee vaan ja
myöntää: "Aivan oikein."
-- Ettekö te usko sielun kuolemattomuuteen? kysyy yhtäkkiä postimestari.
-- En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko eikä ole syytä
uskoaksenikaan.
-- Epäilen minäkin sitä, sen tunnustan. Vaikka minussa kuitenkin on se
tunto, kuin jos en milloinkaan kuolisi. Hohoo, ajattelen itsekseni,
vanha juropää, jo on aikasi kuolla! Vaan sydämessä jokin ääni kuiskaa:
älä usko, et sinä kuole!...
Kellon kymmenettä käydessä Mihail Averjanitsh lähtee pois. Vetäessään
eteisessä turkkia ylleen lausuu hän huoaten:
-- Aution paikan on kohtalo meille asunnoksi määrännyt! Harmillisinta
kaikista on se, että tänne se on vihdoin kuoleminenkin. Hohoo! ..