Kummallinen huhu!
Tohtori Andrei Jefimitsh Ragin on merkillinen mies tavallaan. Kerrotaan
hänen aikaisemmalla iällään olleen varsin jumalisen ja valmistautuneen
rupeamaan papiksi, ja että hän, päätettyään kimnaasin oppikurssin vuonna
1863, aikoi pyrkiä hengelliseen akatemiaan, vaan oli muka hänen isänsä,
lääketieteen tohtori ja kirurgi, tehnyt hänestä katkerata pilaa ja
jyrkästi ilmoittanut, että hän ei tahdo enää tietää pojastaan mitään,
jos tämä vaan rupee papiksi. Minkä verran siinä on perää, sitä en tiedä,
mutta niin ainakin Andrei Jefimitsh itse tunnusti, ettei hänellä koskaan
ollut taipumusta lääketieteeseen eikä yleensä muihinkaan
erikoistieteisiin.
Kuinka sen laita lienee ollutkin, vaan päätettyään oppikurssin
lääketieteellisessä tiedekunnassa hän ei kuitenkaan pappisuralle
antautunut. Mitään jumalisuutta hänessä ei huomattu ja lääkäri-uransa
ensi aikoina oli hänessä yhtä vähän papillisia ominaisuuksia
huomattavana kuin niitä oli nytkään.
Hänen ulkomuotonsa on vastenmielinen, töykeä, moukkamainen; kasvojensa,
partansa, silosten hiustensa ja rotevan, kömpelön ruumiinrakennuksensa
kautta muistuttaa hän ravintoloitsijaa suuren maantien varrella,
tuollaista ylenlihavata, kohtuutonta, ynseätä miestä. Kasvot, joilla
näkyy sinisiä suonia, ovat tylyt, silmät pienet, nenä punainen. Pitkän
vartalonsa ja leveiden hartioidensa ohella on hänellä tavattoman jyhkeät
kädet ja jalat: yhdestä nyrkiniskusta luulisi toki jo hengen lähtevän.
Mutta astuntansa on hiljainen ja ryhtinsä arkamaisen nöyristelevä;
kohdatessaan ketä hyvänsä ahtaassa käytävässä hän aina ensinnä pysähtyy,
antaen toiselle tietä, ja virkkaa, ei syvällä basso-äänellä, kuten
luulisi, vaan hienolla, pehmeällä tenoori-äänellä: "anteeksi!". Hänellä
on niskassa vähäinen paisuke, jonka tähden hän ei voi käyttää kovaksi
tärkättyjä kaulustoja ja sentähden hänellä on aina yllään pehmoinen
palttinainen tahi pumpulinen paita. Yleensä hän ei käy puettuna kuin
tohtori. Samoja vaatteita pitää hän likemmä kymmenen vuotta, ja uudet
pukunsa, jotka hän tavallisesti ostaa juutalaisen puodista, näyttävät
yhtä kuluneilta ja nurttautuneilta kuin vanhatkin; sama takki on hänellä
päällä kunhan ottaa vastaan sairaita, syö puolista ja käy vieraissa; se
ei kuitenkaan ole luettava ahneuden syyksi, vaan se on seurauksena
siitä, ettei hän yhtään välitä millaisessa ulkoasussa hän esiintyy.
Kun Andrei Jefimitsh saapui kaupunkiin astuakseen virkaansa, niin oli
"armeliaisuuslaitos" kauheassa tilassa. Sairaalan huoneissa, käytävissä
ja pihalla oli vaikeata hengittää siellä vallitsevan löyhkän takia.
Sairaanvaalijat, rengit ja hoitajat sekä heidän lapsensa makasivat
samoissa suojissa missä sairaatkin. Valituksia kuului, että torakoilta,
luteilta ja hiiriltä ei saanut rauhaa. Kirurgillisessa osastossa ei
ruusu koskaan lakannut ihmisiä vaivaamasta. Koko sairaalaa varten oli
vain kaksi välskärinveistä eikä ainoatakaan lämpömittaria, kylpyammeissa
säilytettiin potaattia. Tarkastaja, emännöitsijä ja välskäri nylkivät
sairaita ja vanhasta tohtorista, Andrei Jefimitshin edeltäjästä
kerrottiin, että hän olisi salaa kaupitellut sairaalan spriitä ja
muodostanut sairaanhoitajattarista ja naispotilaista itselleen
kokonaisen haaremin. Kaupungissa hyvin tiedettiin kaikki nämä
väärinkäytökset, vieläpä liioiteltiinkin niitä, vaan sallittiin niiden
kuitenkin rauhassa rehottaa; toiset puolustivat niitä sillä, että
sairaalaan menevät vaan porvarit ja maalaiset, joilla ei pitäisi olla
syytä tyytymättömyyteen, koska heillä kotona on paljon kurjemmat olot
kuin konsanaan sairaalassa; ei suinkaan sairaille voitu ruveta
pyynpaistia syöttämään! Toiset taasen sanoivat puolustukseksi sen, että
kaupungin on mahdoton yksinään, ilman maalaiskunnan apua, ylläpitää
kelvollista sairashuonetta; hyvä kun on vaillinaisempikin! Ja nuori
maalaiskunta ei ruvennut sairaalaa perustamaan kaupunkiin eikä sen
ulkopuolelle siitä syystä että kaupungilla oli jo olemassa sairaala.
Päätettyään sairashuoneen tarkastuksen Andrei Jefimitsh tuli siihen
päätökseen, että tämä laitos on siveyttä loukkaava ja asujanten
terveydelle sangen turmiollinen. Hänen mielipiteensä mukaan olisi ollut
viisainta laskea sairaat oman onnensa nojaan ja sulkea koko sairashuone.
Mutta hän myöskin tiesi, että sen toimeenpanemiseksi ei riittänyt
yksistään hänen tahtonsa, eikä se olisi tuottanut mitään hyötyäkään; jos
luontoperäisen ja siveellisen mädännäisyyden saa poistetuksi yhdestä
paikasta, siirtyy se toiseen; täytyy odottaa kunnes se itsestään
haihtuu. Ja sen lisäksi, jos ihmiset kerran olivat perustaneet
sairashuoneen ja kärsivät sitä keskellään, niin se merkitsee, että
sellainen laitos on heille tarpeen. Ennakkoluulot ja kaikki nuo
inhimilliset turmionpesät ovat välttämättömiä, sillä niistä voi ajan
oloon kehittyä jotakin kelvollista, niinkuin lannasta, kun se sekotetaan
pellon multaan. Maailmassa ei ole mitään niin hyvää, joka ei olisi
vuotanut sameasta alkulähteestä.
Ryhdyttyään virkansa tehtäviin käsiksi Andrei Jefimitsh asettui
jokseenkin välinpitämättömälle kannalle näitten nurjien olojen suhteen.
Hän vain pyysi että sairaalan rengit ja hoitajattaret eivät makaisi
samoissa huoneissa, missä sairaat makasivat ja hankki kaksi kaappia
instrumentteja varten, mutta tarkastaja, ruuanhankkija ja välskäri sekä
kirurgilliseen osastoon pesiintynyt ruusu jäivät entisille paikoilleen.
Andrei Jefimitsh pitää järkevyyttä ja kuntoa sangen suuressa arvossa,
mutta saattaakseen elämän omassa ympäristössään järjen ja kunnon
vaatimuksia vastaavalle kannalle, siihen häneltä puuttuu tarpeellista
mielenlujuutta ja uskoa omaan oikeuteensa. Käskijäksi, ehkäisijäksi ja
komentajaksi hän ei ole luotu. Näyttää ihan siltä kuin olisi hän
mielessänsä päättänyt olla milloinkaan ääntään korottamatta ja
käyttämättä kieliopin määrityksien mukaista käskytapaa. Hänen on
vaikeata sanoa "anna se", tai "tuo se"; kun hän haluaa syödä, yskähtelee
hän päättämättömänä ja virkkaa kyökkyrilleen: "Olisikohan siellä
teetä ..." tahi: "Onkohan siellä päivällinen joutunut". Sanoa
tarkastajalle, että hän lakkaisi varastamasta, tahi antaa tälle hyvin
ansaittu potku, tahi lakkauttaa kokonaan tämä tarpeeton loisvirka -- se
on kerrassaan yli hänen voimiensa käypää. Kun Andrei Jefimitshiä
petetään tahi imarrellaan, tahi kun hänelle tuodaan allekirjoitettavaksi
tieten väärennetty lasku, niin hän punastuu kuin rapu ja tuntee olevansa
syynalainen, mutta laskun hän yhtäkaikki allekirjoittaa; kun potilaat
valittavat hänelle nälkäänsä tahi hoitajattarien raakaa kohtelua, niin
hän joutuu hämille ja syynalaisesti sopertelee:
-- Hyvä, hyvä, minä otan perästä siitä selkoa... Kaiketi siinä on jokin
väärinkäsitys...
Ensi alussa Andrei Jefimitsh työskenteli hyvin uutterasti. Hän otti
vastaan sairaita aamusta puolipäivään asti, suoritti leikkauksia,
harjoittipa vielä kätilönkin tointa. Naisväki puheli hänestä, että hän
on tarkkatuntoinen ja oivaltaa hyvin taudit, varsinkin lasten sekä
naisten. Mutta aikaa voittaen työ alkoi ikävystyttää häntä
yksitoikkoisuutensa ja hyödyttömyytensä takia. Tänä päivänä otat vastaan
30 sairasta, huomenna on niitten luku lisääntynyt 35:ksi, ylihuomenna
40:ksi, ja niin sitä jatkuu päivästä päivään, vuodesta vuoteen ilman
että voitaisiin sanoa kuolevaisuuden kaupungissa vähentyvän tahi
sairaiden herkeävän käymästä. Ei ole ajateltavissakaan että
neljällekymmenelle sairaalle voisi antaa tehokasta apua
vastaanotto-aikana aamusta puolipäivään saakka, se on sula mahdottomuus;
koko lääkärintoimi on siis suuri petos, ajatteli asiaa miltä kannalta
hyvänsä. Ja koska tilivuoden kuluessa on vastaanotettu 12,000 sairasta,
niin on sen kautta, peittelemättä puhuen, petetty 12,000 ihmistä. Mutta
toiselta puolen on taas yhtä mahdotonta saattaa kaikki arveluttavasti
sairaat sairashuoneisiin ja parannella heitä tieteen sääntöjen mukaan,
sillä sääntöjä kyllä on, mutta itse tiede on kuollut; jos taas jättää
filosofeeraamisen sikseen ja rupee sääntöjä turhantarkasti noudattamaan
niinkuin muutkin lääkärit, niin on sitä varten ensi sijassa tarpeen
puhtaus ja raitis ilma, eikä likaisuus, terveellinen ruoka eikä
mätänevästä hapankaalista valmistettu keitto, sekä hyvät apulaiset eikä
varkaat.
Ja mitäpä maksaisi estää ihmisiä kuolemasta, jos kerran kuolema on
jokaisen normaalinen, laillinen loppu? Mitäpä hyötyä siitä, jos joku
torikaupustelija tahi virkamies elääkin viisi, tahi hyvässä lykyssä
kymmenen vuotta kauemmin? Jos sen sijaan otaksumme lääketieteen
tarkotuksen olevan kipujen ja kärsimysten vaimentamisen, niin seuraa
itsestänsä kysymys: mitäpä varten niitä vaimentaa? Ensiksikin, sanotaan,
että kärsimykset auttavat ihmistä täydellisyyteen, ja toiseksi, jos
ihmiset tosiaankin oppivat vaimentamaan kärsimyksiään pillereillä ja
tipoilla, niin laiminlyövät he kokonaan uskonnon ja filosofeeraamisen,
joissa heillä tähän saakka on ollut vahva turva kaikissa tukalissa
elämäntiloissa ja joissa he ovat tunteneet itsensä onnellisiksi. Pushkin
kärsi ennen kuolemaansa kauheita tuskia, onneton Heine makasi useita
vuosia halvattuna; miksi pitäisi sitten jonkun Andrei Jefimitshin tahi
Matriona Savishnan kokonaan vapaantumaan kärsimyksistä, heidän
elämässään kun ei kuitenkaan ole mitään sisällystä ja olisi aivan tyhjä
ja merenpohjalla asuvan likoeläimen elämän kaltainen, ellei heillä olisi
kärsimyksiä?
Moisten mietteiden turruttamana Andrei Jefimitsh heittäytyi
toimettomaksi eikä siitä lähtein enää joka päivä käynyt sairashuoneessa.