Ivan Dmitritshin vasemman puolisena naapurina on, kuten jo olen
kertonut, juutalainen Mooses, naapuri oikealla puolella taasen on
lihavuuteensa pakahtuva, melkein pyöryläinen maa-ukko, kasvot tylsät ja
aivan mielettömät. Tämä liikkumaton, ahvatti ja siivoton eläin on jo
ammoin sitten menettänyt ajatus- ja tuntemiskykynsä. Hänestä käy
lakkaamatta kirpeä, tukehuttava löyhkä.
Nikiitta, joka häntä korjaa, lyö häntä armottomasti, täydellä hartian
väellä, säälimättä nyrkkejään; mutta julmaa ei ole oikeastaan se että
häntä lyödään, -- siihen voi tottua, -- julmaa siinä on, että tämä
tylsynyt eläin ei vastaa lyömisiin sanallakaan, ei liikkeellä, ei
silmänluonnillakaan edes, huojutteleksen vaan raskaan tynnyrin tavoin.
Viides ja viimeinen asukas huoneessa N:o 6 on porvari, joka joskus ennen
on palvellut lajittelijana postissa, pieni, laihanlainen valkoverinen
mies, kasvot hyvänsävyiset, vaan hieman viekkaat. Päättäen hänen
järkevistä, levollisista silmistään, jotka katsovat kirkkaasti ja
iloisesti, hän kuvittelee olevansa täysijärkinen ja hautoo jotakin
suurta, mieluisata salaisuutta, Hänellä on tyynyn ja matrassin alla
jotakin, jota hän ei suostu näyttämään kenellekään, ei suinkaan pelosta
että se otetaan häneltä pois tahi varastetaan, vaan häveliäisyydestä.
Väliin astuu hän ikkunan ääreen ja käännyttyään tovereihinsa selin,
pukee hän jotakin rinnalleen ja katselee taivuttaen päätään; jos silloin
astuu hänen luokseen, niin joutuu hän ymmälle ja repii jotakin pois
rinnaltaan. Mutta hänen salaisuuttaan ei ole vaikea arvata.
-- Onnitelkaa minua, sanoo hän usein Ivan Dmitritshille, -- minut on
esitetty Stanislain toisen luokan ritarimerkin ja tähden saamiseen.
Toisen luokan ritarimerkki tähden kanssa annetaan vaan ulkomaalaisille,
mutta minun suhteeni tahdotaan jostakin syystä tehdä poikkeus, hymyilee
hän ja kohauttaa hämillään olkapäitään. -- Tämäpä on minulle kokonaan
odottamatonta, sen tunnustan!
-- Minä en tuosta käsitä niin mitään, vastaa Ivan Dmitritsh jurosti.
-- Vaan tiedättekö minkä minä ennemmin tahi myöhemmin olen saavuttava?
jatkaa entinen lajittelija, viekkaasti siiristäen silmiään. -- On aivan
varmaa että minä saan ruotsalaisen Pohjantähden ritarimerkin. Sen
saamiseksi kannattaa vaivaakin nähdä. Valkoinen risti ja musta nauha. Se
on hyvin kaunis:
Luultavasti elämä ei missään muualla ole niin yksitoikkoista kuin täällä
sivurakennuksessa. Aamulla sairaat, paitsi halvattua ja paksua ukon
vähkyrää, peseytyvät etehisessä suuressa saavissa ja pyyhkivät silmänsä
viitan liepeihin; sen jälkeen juovat he tinatuopeista teetä, jota heille
päärakennuksesta noutaa Nikiitta. Jokaiselle on määrätty tuoppi mieheen,
Puoliseksi syövät he hapankaalikeittoa ja puuroa, iltasella syödään
puuroa, joka on jäänyt päivälliseltä tähteeksi. Väliaikoina loikoillaan
ja makaillaan, katsellaan ikkunoista ja käyskennellään nurkasta
nurkkaan.
Samaten jatkuu joka päivä. Entinen lajittelija, hänkin puhuu aina
samoista ritarimerkeistään.
Outoja ihmisiä nähdään harvoin huoneessa N:o 6. Uusia mielenvikaisia
lääkäri ei kaukaan aikaan ota vastaan ja halullisia hulluinhuoneissa
kävijöitä ei tässä maailmassa ole paljon.
Kerran kahdessa kuukaudessa käy sivurakennuksessa parturi Semjon
Lasaritsh. Millä tavalla hän leikkaa mielenvikaisten hiukset ja millä
tavalla Nikiitta on hänelle siinä avullisena, ja millaiseen hämminkiin
sairaat kulloinkin joutuvat, milloin juopunut, hymyilevä parturi
näyttäytyy ovesta, siitä emme rupea kertomaan.
Paitsi parturia ei sivurakennuksessa käy ketään. Sairaat ovat tuomitut
näkemään päivät päästään vain Nikiitan.
Mutta hiljattain levisi kautta koko sairaalan kuorin jokseenkin outo
huhu.
Huhu tiesi kertoa, että huoneessa N:o 6 olisi muka ruvennut käymään
lääkäri.