Kerran eräänä syksyaamuna Ivan Dmitritsh, nostettuaan palttookauluksensa
ja käydä polskuttaen likaisia kujia ja takapihoja pyrki erään porvarin
luo panemaan toimeen ryöstötuomiota. Hänen mielialansa oli synkkä kuten
aina aamusilla. Eräällä poikkikadulla kohtasi hän kaksi vankia
jalkaraudoissa, joita neljä vartiasotamiestä pyssyineen saattoi. Oli
Ivan Dmitritsh ennenkin usein kohdannut vankeja ja aina olivat ne
herättäneet hänessä säälin ja epämieluisan tunteen, nyt sitä vastoin
tämä kohtaus teki häneen jonkin erinäisen, kummallisen vaikutuksen.
Hänestä alkoi yht'äkkiä tuntua siltä, että hänetkin voidaan kytkeä
kahleisiin ja samaten saattaa likaista katua myöten vankityrmään.
Käytyään porvarin luona ja palatessaan kotia, hän kohtasi postitoimiston
läheisyydessä tuttavan poliisipäällikön, joka tervehti ja kulki hänen
kanssaan rinnan kadulla muutaman askelen; tässä oli hänen mielestänsä
jotakin epäilyttävää. Kotona eivät koko päivässä haihtuneet hänen
päästänsä vangit ja pyssysotamiehet, ja jokin käsittämätön sydämen
levottomuus teki hänelle lukemisen ja ajatustensa keskittämisen
mahdottomaksi. Iltasella hän ei sytyttänyt huoneessaan kynttilätä, koko
yössä hän ei nukkunut ja lakkaamatta pyöri hänen päässänsä ajatus, että
hänet voidaan vangita, panna rautoihin ja salvata vankityrmään. Hän ei
tiennyt tehneensä minkäänlaista rikosta ja saattoi olla varma siitä,
ettei hän vastedeskään tekisi murhaa, murhapolttoa tahi varastaisi;
mutta voihan tietämättänsäkin, vasten tahtoansa tehdä rikoksen ja
paljonhan panettelukin saa aikaan ja voihan vielä viimeisellä nipukalla
oikeudellinen virhe käydä mahdolliseksi. Opettaahan ikivanha
kansanviisauskin, että kerjuupussista ja vankeudesta ei ole kenenkään
itseään vapaaksi vannominen. Ja oikeusvirhe, oikeudenkäytön nykyisellä
kannalla ollessa, on hyvin mahdollinen eikä siinä ole mitään
kummeksittavaakaan. Ihmiset, jotka ovat virallisessa, muotopuolisessa
suhteessa toisten kärsimyksiin, esimerkiksi tuomarit, poliisit, lääkärit
karaistuvat tottumuksen voimasta aikaa myöten siihen määrään, ett'eivät
voi, vaikka tahtoisivatkin, suojattejaan ja hoidokkaitaan kohdella
muuten kuin virallisesti ja kaavan mukaan; siinä kohden he eivät
vähääkään eroa maaukosta, joka takapihalla teurastaa lampaita ja
vasikoita eikä huomaa verta. Vaan jotta moisen virallisen, hengettömän
persoonallisen kohtelun kautta viaton ihminen voi menettää kaikki
säätyoikeutensa ja tulla tuomituksi pakkotyöhön, siihen tuomari ei
tarvitse muuta kuin -- aikaa. Vain aikaa, voidakseen noudattaa joitakin
muodollisuuksia, joista tuomarille maksetaan palkka, ja sen jälkeen on
kaikki päättynyt. Hae sitten oikeutta ja turvaa tässä vähäisessä,
likaisessa kaupungin pahaisessa kahdensadan virstan päässä rautatiestä!
Ja eiköpä liene naurettavaakin oikeutta ajatteleminen, kun jokaista
väkivallan tekoa yhteiskunnan puolelta tervehditään järkevänä ja
tarkotuksen mukaisena välttämättömyytenä, ja mikin armahduskirja, esim.
syyttömäksi julistus herättää koko suuttumuksen myrskyn,
tyydyttämättömän koston tunteen?
Aamusella Ivan Dmitritsh nousi kauhuissaan ylös, kylmä hiki otsallaan,
ja oli täysin vakuutettu, että hänet voidaan vangita minä hetkenä
hyvänsä. Jos, -- ajatteli hän, eiliset synkät ajatukset eivät ole yön
aikana hellinneet hänestä, niin on niissä rahtunen totuutta. Mahdotonhan
niiden oli juolahtaa päähän ilman minkäänlaista aihetta. --
Poliisi kulki hitain askelin ikkunain ohi: sekään ei tapahtunut syyttä.
Siinä kaksi miestä seisahtuu talon läheisyydessä ja on vaiti. Miksi ovat
he vaiti?
Ja siitä lähtein Ivan Dmitritshille koittivat tukalat päivät ja
rauhattomat yöt. Kaikki, jotka kulkivat ikkunain ohi tahi poikkesivat
pihaan, olivat hänen mielestänsä vakoilijoita ja urkkijoita. Puolipäivän
aikaan poliisikomisaarius tavallisesti ajoi kaksivaljakollaan
kaupungilla; hän ajoi kaupungin laidassa olevalta taloltaan
poliisikamarille, mutta Ivan Dmitritshin mielestä hän joka kerran ajoi
liian nopeasti ja joka kerran oli hänen ulkomuotonsa jotakin erikoista
ilmaisevinaan: näytti aivankuin kiiruhtaisi hän ilmoittamaan, että
kaupunkiin on ilmestynyt erittäin vaarallinen pahantekijä. Ivan
Dmitritsh vavahti kuullessaan porttikellon kilahtavan tahi porteissa
jyskävän, joutui pois tolaltaan, kun kohtasi tuntemattoman ihmisen
kortteeriemäntänsä luona; poliiseja ja santarmeja kohdatessaan hän
hymyili ja vihelteli, näyttääkseen välinpitämättömältä. Yöt läpi kotasin
hän oli nukkumatta, odottaen vangitsemistaan, mutta kuorsasi ja hengitti
kovasti ja syvään, niinkuin nukkuva, jotta emäntä luulisi hänen
makaavan; jos hän ei saanut nukuttua, merkitsi se tietysti, että
omantunnon soimaukset kalvoivat häntä -- mikä sitova todeksinäyttö!
Tapahtumat ja terve järki todistivat hänelle, että tämä pelko ei ole
muuta kuin joutavuutta ja houkkamaisuutta, että arestissa ja
vankeudessa, laveamman katsantokannan mukaan, ei ole itse asiassa mitään
peljättävää, -- ollapa omatunto vain puhdas ja rauhallinen; mutta mitä
järkevämmin ja johdonmukaisemmin hän asiata mietti, sitä suuremmaksi ja
vaikeammaksi kasvoi sielun ahdistus; se oli jotakin samantapaista, kuin
on kerrottu eräästä erakosta, joka tahtoi hakata itselleen aukioimen
paikan aarniometsään; mitä uutterammin hän kirveellään teki työtä, sitä
sakeammaksi paisui metsä. Vihdoin viimein Ivan Dmitritsh, nähdessään sen
hyödyttömäksi, lakkasi kokonaan ajattelemasta ja antautui koko
sielullaan epätoivon ja pelon valtaan.
Hän rupesi hakemaan yksinäisyyttä ja karttamaan ihmisiä. Virantoimitus
oli hänestä jo ennenkin vastenmielistä, nyt se tuli hänelle
sietämättömäksi. Hän pelkäsi, että häntä jollakin tavalla petetään,
pannaan salaa hänen taskuunsa rahaa ja sitten syytetään lahjojen otosta,
tahi että hän itse vahingossa tekee kruunun papereissa virheen, joka on
väärennyksen arvoinen, tahi hävittää vieraita rahoja. Kumma ett'ei hänen
ajatuksensa ennen ollut noin notkea ja kekseliäs, kuin nyt, jolloinka
hän joka päivä mietti tuhansia eri syitä, joiden nojalla hänen
vapautensa ja maineensa saattoivat joutua vaaraan. Siihen sijaan
ulkomaailmaan kohdistunut huomionsa melkoisesti heikkeni, erittäinkin
mitä tuli kirjojen lukemiseen, ja jopa alkoi muistikin pahasti pettää.
Keväällä, kun lumi suli, löydettiin muutamasta rotkosta lähellä
hautuumaata kaksi puoleksi mädännyttä ruumista -- vanhan eukon ja pojan,
jotka merkeistä päättäen olivat kuolleet väkivaltaisen kuoleman.
Kaupungissa ei muusta puhuttu, kuin näistä ruumiista ja tuntemattomista
murhantekijöistä. Jotta tämän kaksinkertaisen murhan tekijäksi ei
luultaisi Ivan Dmitritshiä, niin hän kulki kaduilla hymyileväisenä,
mutta kohdatessaan tuttaviaan hän vuoroin kalpeni ja punastui ja alkoi
vakuuttaa, ettei katalampaa rikosta ole, kuin heikkojen ja avuttomien
murhaaminen. Mutta tähän valheella liikkumiseen hän pian kyllästyi ja
jonkun aikaa tuumittuaan hän päätti, että hänen asemassaan on parasta
piileytyä talonemännän kellariin. Kellarissa hän siis kyyrötti päivän,
sitten yön ja vielä seuraavan päivän, siellä hänen tuli kovasti vilu, ja
odotettuaan ehtoohämärää hän salaa kuin varas hiipi huoneeseensa. Aamun
valkenemaan asti seisoi hän keskellä lattiaa, hievahtamatta paikaltaan
ja kuulostellen. Varhain aamusella, ennen auringon nousua, tuli emännän
luo muurareja. Ivan Dmitritsh hyvin tiesi, että he tulivat muuraamaan
uudestaan kyökin uunia, mutta pelko se kuiskasi hänen korvaansa, että
nämä eivät ole muurareja vaan muurareiksi puettuja poliiseja. Hän hiipi
hiljaa asunnosta ulos ja lähti, kauhun valtaamana, viilettämään ilman
takitta ja hatutta pitkin katuja. Haukkuen ajoivat häntä takaa koirat,
joku talonpoika huusi hänen jälkeensä, korvissa vinkui tuuli, ja Ivan
Dmitritshistä tuntui kuin koko maailman väkivalta olisi kasaantunut
hirmuiseksi vuoreksi hänen takanaan ja tavottanut häntä kiinni.
Hänet pidätettiin, tuotiin kotia ja emäntä lähetettiin noutamaan
lääkäriä. Lääkäri Andrei Jefimitsh, josta edempänä kerrotaan, määräsi
kylmiä kääreitä päähän sekä laakeri- ja kirsimarjantippoja, pudisti
suruisesti päätään ja lähti pois, sanottuaan emännälle ett'ei hän enää
tule, koska ei pidä häiritä ihmisiä hulluksi tulemasta. Kotona kun ei
ollut varoja elää eikä lääkärin hoitoa saada, niin Ivan Dmitritsh kohta
vietiin sairashuoneeseen, jossa hänet sijoitettiin kuppatautisten
osastoon. Hän kun ei nukkunut öisin, koukutteli ja häiritsi sairaita,
niin käski Andrei Jefimitsh kohta sen jälkeen viedä hänet huoneeseen N:o
6.
Vuoden kuluttua Ivan Dmitritsh joutui kaupungissa jo unhotukseen ja
emäntä kantoi hänen kirjansa katoksen alle rekeen, josta poikalurjukset
ne ennen pitkää kantoivat teille tietymättömille.