Nouseva aurinko katsoi yrmeästi piirikuntakaupunkia, kukot olivat vasta
äsken laulamasta laanneet, mutta olipa kuin olikin setä Rilkinin
kapakkaan ennättänyt jo vieraita tulla. Heitä oli kolme: räätäli
Merkulov, valtiokassan lähetti Smehunov ja poliisi Shratva. Kaikki
kolme olivat hutikassa.
-- Älä puhu! Älä puhu! hoki Merkulov pitäen kiinni poliisin takin
napista. Kyllä siviilivirkamies, jos otamme jonkun korkeampiarvoisen,
räätälin kannalta katsoen aina voitokkaasti pyyhkäisee nenän
kenraalilta. Otetaanpa nyt vaikka kamariherra... Mikä hän oikeastaan
on? Minkä arvoinen? Mutta laskeppas vaan neljä arssinaa parasta verkaa
Prundel ja poikain tehtaasta, napit, kultainen kaulus, valkoiset housut
kultaraitoineen, kullalla kirjailtu rinta ja hohtavat kauluksen
käänteet ja hihansuut ja taskulämsät!... Kun tätä nykyä ompelee
herroille hovimestareille, tallimestareille, seremoniamestarille ja
muulle ministeristölle, niin mitä luulet sen olevan?... Muistanpa, kun
kerran ompelimme hovimestari kreivi Andrei Semjonitsh Wonljarevskille.
Se oli sitten sellainen univormu, että pois tieltä! Kun sen otti
käsiinsä, niin kyllä tunsi, kuinka veri suonissa sätkähteli! Ei ole
nykyjään hyvä vaivata oikeata herrasväkeä, kun se ompeluttaa pukuja.
Mitan kun otat, niin ompele, äläkä yritäkään käydä koettelemassa ja
fasoneeraamassa. Jos olet visu räätäli, niin ompele mitan mukaan.
Kellotapulista pitää suoraan saappaihin hypätä -- sillä lailla juuri!
Muistanpa, veliseni, aivan lähellä meitä oli santarmilaitos...
Isäntämme Osip Jaklitsh valitsi usein santarmien joukosta ruumiiltaan
sopivan miehen puvun koettelemista varten. No niin, siksipä veliseni,
valitsimme kreivinkin univormua varten sopivan santarmin. Mies
kutsuttiin... Pueppas yllesi, tolvana, ja tunnustele!... Mikä ilo! Hän
puki univormun ylleen, vilkaisi rintaansa -- entä sitten! Kalpeni,
tiedätkö, alkoi vapista ja meni tainnoksiin...
-- Entä oletteko ommellut poliisipäällikölle? uteli Smehunov.
-- Mokomallekin harakalle! Pietarissa on noita poliisipäälliköitä kuin
rakkeja ikään! Täällä heille hattua nostetaan, mutta siellä -- "pois
tieltä, mitäs siinä tunkeilet!" Me ompelimme sotaherroille ja neljän
ylimmän arvoluokan henkilöille. Näilläkin on suuri ero... Jos sinä,
esimerkiksi, kuuluisit viidenteen arvoluokkaan, niin et sinä vielä
mitään ole. Tule viikon perästä, niin kaikki on valmiina -- eihän
sellaisessa puvussa ole muuta kuin kaulus ja hihansuut... Mutta
sanoppas kun tulee joku neljännen, kolmannen ja joskus toisenkin
arvoluokan henkilö, niin kyllä silloin saat isännältä vasten hampaita
ja ala laputtaa santarmilaitokseen... Kerran me, veliseni, ompelimme
Persian konsulille. Puolitoista tuhatta kultarinkeliä ompelimme hänen
takkinsa rintamustaan ja selkäpuolelle. Luulimme, että tuo ei maksa...
Mutta äläppäs, maksoi kuin maksoikin... Pietarissa on jalosukuisia
tataarejakin.
Kauan kertoi Merkulov. Kellon käydessä yhdeksää hän muistojen
vaikutuksesta alkoi itkeä ja valittaa katkerasti kohtaloaan, joka oli
viskannut hänet pahanpäiväiseen maaseutukaupunkiin, joka oli täynnä
kauppiaita ja porvareja. Poliisi oli vienyt jo kaksi henkilöä
poliisikamariin, lähetti käynyt pari kertaa postissa ja valtiokassassa
ja tullut takaisin, mutta Merkulov yhä vain valitteli. Puolenpäivän
tienoissa hän seisoi kirkonpalvelijan edessä, takoi nyrkillä rintaansa
ja päivitteli:
-- En minä halua moukille ommella! Pietarissa minä omin käsin ompelin
paroni Shputselille ja sotaherroille! Mene pois minun luotani, sinä
pitkätakkinen, jotten sinua näkisi! Mene pois!
-- Kovinpa korkeat ajatukset teillä on itsestänne, Trifon Panteleitsh,
vakuutti kirkonpalvelija räätälille. Vaikka olettekin taiteilija
alallanne, niin ei pidä kuitenkaan unohtaa Jumalaa ja uskontoa. Aarius
ylvästeli teidän tavallanne, mutta kuolikin häpeällisesti. Oh,
kuolettepa tekin!
-- Niin kuolenkin! Mutta ennemmin kuolen kuin ompelen mekkojanne!
-- Onko minun pannahinen ukkoni täällä? kuului yhtäkkiä oven takaa
naisen ääni ja kapakkaan astui Merkulovin vaimo, Aksinja, iäkäs,
pystymahainen eukko, hihat ylös käärittyinä. Missä se pakana on? hän
katseli vihaisesti kapakassa olijoita. Mene kotiin siitä, senkin
vietävä, siellä muuan upseeri kysyy sinua!
-- Mikä upseeri? ihmetteli Merkulov.
-- Piru ties, kuka lie! Sanoi tulleensa tilaamaan univormun.
Merkulov kahmaisi leveästi viisihaaraisella suurta nenäänsä, kuten hän
aina teki tahtoessaan ilmaista suurinta ihmetystään, ja mutisi:
-- Kyllä se eukko nyt hullujaan hourailee... Viiteentoista vuoteen en
ole nähnyt jalosukuista henkilöä, kun yht'äkkiä keskellä paastopäivää
upseeri tulee tilausta tekemään! Hm! Menenpä katsomaan...
Merkulov läksi kapakasta ja käydä kekkaloi kotiinsa... Eipä vaimo
valehdellutkaan. Mökkinsä kynnyksellä räätäli näki kapteeni
Urtshajevin, paikallisen sotilashallinnon ylipäällikön sihteerin.
-- Missä sinä vetelehdit? tervehti kapteeni häntä. Kokonaisen tunnin
olen saanut tässä odotella... Osaatko ommella univormun?
-- Teidän ylhäis... Hyvä Jumala! mutisi Merkulov änkyttäen ja
kiskaisten hatun kera päästään tukon hiuksia. Teidän ylhäisyytenne!
Eihän tämä ole ensi kerta, kun minä niitä teen. Hyvä Jumala! Paroni
Shputselille olen ommellut... herra luutnantti Sembulatov on minulle
vielä tänä päivänäkin kymmenen ruplaa velkaa. Kuuleppas, eukko! Anna
hänen ylhäisyydelleen tuoli, Jumala minua rangaiskoon... Käskettekö
ottaa mitan vai sallitteko ommella silmämäärältä?
-- Siis... sinun verkasi ja viikon päästä valmis... Paljonko otat?...
-- Hyvänen aika, teidän ylhäisyytenne... Mitä te nyt, hymähti Merkulov.
Enhän minä mikään kauppias ole. Kyllä meillä ymmärretään, kuinka on
herrasväen kanssa... Kun Persian konsulille ompelimme, ei silloinkaan
mitään edeltäpäin...
Otettuaan kapteenista mitan ja saatettuaan häntä Merkulov seisoi
kokonaisen tunnin keskellä tupaansa töllistäen vaimoonsa. Hän ei
uskonut...
-- Mutta, hitto vieköön, mikä harmi! murahti hän vihdoin. Mistä otan
rahat verkaan? Aksinja, kultaseni, lainaappas sinä minulle rahat, jotka
sait lehmästä!
Aksinja irvisti hänelle ja sylkäisi. Hetkistä myöhemmin hän jo hosui
miestään hiilihangolla, viskasi hänen päälleen astioita, repi parrasta,
juoksi kadulle ja huusi! "Rientäkää apuun, uskovaiset! Tappaa!..."
Mutta tästä vastarinnasta ei ollut hyötyä. Seuraavana aamuna Aksinja
makasi vuoteessaan peitellen sinelmiä sälleiltä, mutta Merkulov kulki
puodista puotiin, riiteli kauppiaitten kanssa ja valikoi verkaa.
Räätälin elämässä alkoi uusi aikakausi. Herättyään aamulla ja
katseltuaan samein silmin ympäri pientä maailmaansa hän ei enää
syljeskellyt raivoissansa... Ja mikä ihmeellisintä, hän lakkasi
käymästä kapakassa ja ryhtyi työhön. Supatettuaan hiljaa rukouksen hän
pani suuret terässankaiset silmälasinsa nenälleen, rypisteli otsaansa
ja levitteli hartaudella verkaa pöydällä.
Viikon kuluttua univormu oli valmis. Silitettyään sen Merkulov meni
kadulle, ripusti puvun säleaidalle ja alkoi puhdistaa. Hän otti pois
roskan, etääntyi sylen päähän ja katsoi kauan silmiään siristäen
univormua, otti taas roskan -- ja sitä kesti pari tuntia.
-- Helisemässä olen noitten herrojen kanssa! puheli hän ohikulkijoille.
Enempää en jaksa, olen väsynyt! Kovin ovat sivistyneitä ja hienoja,
vaikeata on heille olla mieliksi.
Seuraavana päivänä, kun univormun puhdistaminen vihdoinkin oli loppuun
suoritettu, Merkulov voiteli päänsä öljyllä, kampasi tukkansa, kääri
univormun uuteen yksiväriseen pumpulikankaaseen ja läksi kapteenin luo.
-- En jouda tässä tuollaisen tolvanan kanssa juttelemaan! pysähdytti
hän jokaisen vastaantulijan. Etkö näe, että olen matkalla kapteenin luo
viemään univormua?
Puolen tunnin kuluttua hän palasi kapteenin luota.
-- Onnittelen palkanmaksun johdosta, Trifon Panteleitsh! tervehti
Aksinja häntä leveästi hymyillen ja häpeissään.
-- Hölmö! vastasi hänen miehensä. Luuletko sinä, että oikea herrasväki
maksaa kohta? Hän ei ole mikään kauppias, joka suora päätä tökkää rahan
kouraan. Hölmö!
Kaksi päivää loikoili Merkulov uunilla, ei syönyt eikä juonut mitään
hän oli kokonaan antautunut itseensätyytyväisyyden valtaan, aivan kuin
Herkules suoritettuaan urotyönsä. Kolmantena Merkulov läksi saatavaansa
perimään.
-- Onko hänen ylhäisyytensä ylhäällä? kuiskasi hän hiipien eteiseen ja
kääntyen sotilaspalvelijan puoleen.
Saatuaan kieltävän vastauksen hän rupesi ovenpielessä seistä
törröttämään kuin patsas ja odottelemaan.
-- Heitä niskasta menemään! Sano, että lauantaina! kuuli hän pitkän
aikaa odotettuaan kapteenin käheän äänen.
Samaa hän kuuli lauantaina, sekä seuraavana että sitä seuraavana...
Kokonaisen kuukauden hän kävi kapteenin luona, istuskeli tuntikausia
eteisessä ja rahan sijaan sai käskyn mennä hiiteen ja tulla lauantaina.
Mutta hän ei vain uupunut eikä nurissut, vaan päinvastoin... Hän
tosiaan lihoi. Pitkällinen odotus eteisessä oli hänen mieleensä ja
"heitä niskasta menemään" soi suloisesti hänen korvissaan.
-- Ihan paikalla sen näkee, kuka on jalosukuinen! ihasteli hän joka
kerta palatessaan kapteenin luota kotiin. Meillä Pietarissa kaikki
olivat sellaisia.
Elämänsä loppuun saakka Merkulov olisi suostunut käymään kapteenin
luona ja odottelemaan eteisessä, jollei Aksinja olisi vaatinut takaisin
lehmästä saamiaan rahoja.
-- Saitko rahaa? kysyi hän mieheltään joka kerta. Et? Mitä sinä oikein
teet minulle, koira? Hä?... Mitkä, missä hiilihanko on?
Kerran iltasella Merkulov palasi torilta kantaen hiilisäkkiä selässään.
Aksinja kiirehti hänen jäljessään.
-- Kyllä minä sinua kotona opetan! Maltahan vain, rupatti eukko
muistellessaan lehmästä saamiaan rahoja.
Yhtäkkiä Merkulov seisahtui kuin kivettynyt ja huudahti iloisesti.
Ravintolasta "Riemu", jonka ohi he kulkivat, juoksi suinpäin ulos muuan
silinterihattuinen herrasmies, jonka naama punotti ja silmät
juopuneesti päässä pyörivät. Hänen jäljessään ryntäsi kapteeni
Urtshajev biljardisauva kädessä, paljain päin, pörröisenä, puku
rutistuneena. Uusi univormu oli kokonaan liidussa ja toinen olkalappu
törrötti sivulla.
-- Kyllä minä sinut panen pelaamaan, veijari! huusi kapteeni huitoen
vimmatusti biljardisauvalla ja pyyhkien hikeä otsalta. Opetanpa sinua,
peto, kuinka pitää pelata kunniallisten ihmisten kanssa!
-- Katsoppas, hölmö! kuiskasi Merkulov tökäten eukkoaan kyynärpäähän ja
hihittäen. Heti näkee, ken on jalosukuinen. Jos kauppiaalle jotain
ompelet, niin se moukka visusti kantaa pukuaan kymmenisen vuotta, vaan
tuo on jo pahanpäiväisesti rutistanut univormunsa! Vaikka uuden
ompelisit!
-- Mene pyytämään häneltä rahasi! sanoi Aksinja. Mene!
-- Mitä sinä, hölmö?! Kadulla? Ei mitenkään!...
Vaikka Merkulov kovasti vastustikin, sai eukko hänet menemään
hurjistuneelta kapteenilta rahaa pyytämään.
-- Korjaa luusi! vastasi kapteeni hänelle. Sinä kyllästytät minua.
-- Teidän jalosukuisuutenne, minä kyllä ymmärrän... Minä en suinkaan...
mutta tuo eukko... järjetön luontokappale... Tietäähän herra kapteeni,
millainen järki on akkaväellä...
-- Sinä kyllästytät minua, kuulitko! ärjäisi kapteeni tuijottaen häneen
juopunein, samein silmin. Mene matkaasi!
-- Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne! Mutta minä tuon eukon tähden,
nähkääs, rahat on saatu lehmästä... Isä Juudakselle myötiin lehmä...
-- Vai sinä vielä lörpöttelet siinä, lutikka!
Kapteeni huitaisi biljardisauvalla ja -- roiskis! Merkulovin selästä
lensi hiiliä, silmistä -- säkeniä, hattu putosi kädestä... Aksinja oli
pyörtyä. Hän seisoi hetkisen hievahtamatta kuin Lotin vaimo, joka
muuttui suolapatsaaksi, läksi sitten eteenpäin ja vilkaisi arasti
miehensä kasvoihin... Hänen suureksi ihmeekseen Merkulovin kasvoilla
väreili autuaallinen hymy ja loistavissa silmissä kimalteli kyyneleitä.
-- Kyllä sen heti näkee, kuka on oikea herrasmies! jupisi räätäli.
Hienoja ovat ja osaavat käyttäytyä... Aivan samalla tavalla kävi
silloin, kun vein turkin paroni Shputselille... Huitoi kepillä ja --
roiskis! Ja luutnantti Sembulatov myöskin... Kun tulin hänen luokseen,
hän karkasi pystyyn ja alkoi kaikin voimin... Ohhoh, eukkoseni, mennyt
on minun aikani! Sinä et mitään ymmärrä! Mennyt on minun aikani!
Merkulov viittasi kädellään, kokosi hiilet ja kompuroi kotiin.