Kaunokirjoituksen opettaja Sergei Kapitonitsh Ahinejev naitti
tyttärensä Nataljan historian ja maantieteen opettajalle Ivan
Petrovitsh Loshadinille. Häät sujuivat kuin rasvattu. Salissa
laulettiin, soitettiin, karkeloitiin. Klubista vuokratut tarjoilijat,
yllään musta hännystakki ja valkoinen, likainen kaulanauha, juoksivat
edes takaisin huoneissa, ikäänkuin häkäpäissään. Kaikki oli yhtä helua
ja melua. Matematiikan opettaja Tarantulov, ranskalainen Pasdequoi ja
kontrollikonttorin nuorempi reviisori Jegor Venediktitsh Msda istuivat
vieretysten sohvalla ja tuon tuostakin keskeyttäen toisiaan juttelivat
innokkaasti vieraille elävänä haudatuista ihmisistä ja lausuivat
ajatuksensa spiritismistä. Kukaan näistä kolmesta ei uskonut
spiritismiin, mutta he myönsivät, että tässä maailmassa on paljon
sellaista, jota ihmisjärki ei koskaan voi käsittää. Viereisessä
huoneessa kirjallisuuden opettaja Dodonskij selitteli vieraille
tapauksia, jolloin vahtisotamiehellä on oikeus ampua ohikulkijaa.
Keskustelut olivat siis kauheita, mutta sangen huvittavia. Pihalle päin
olevista ikkunoista katseli ihmisiä, joilla yhteiskunnallisen asemansa
perusteella ei ollut oikeutta astua sisään.
Tasan kello 12 yöllä isäntä Ahinejev meni keittiöön katsomaan, oliko
siellä illallinen valmiina. Keittiö oli lattiasta kattoon saakka täynnä
sakeata sumua hanhenpaistista, sorsapaistista ja monista muista
ruokalajeista. Kylmät ruoat ja väkijuomat olivat sikin sokin
taiteellisessa epäjärjestyksessä kahdella pöydällä. Pöytien ympärillä
hääri kyökkipiika Marfa, punakka akka, jonka maha oli pingoittunut
kahdenkertaiseksi.
-- Näytähän, matushka, sitä sampea vähäisen! sanoi Ahinejev hieroen
käsiään ja nuoleskellen huuliaan. Onpa täällä sellainen suloinen
tuoksu, että tekisi mieli syödä koko keittiö! Niin, näytäppäs sitä
sampea!
Marfa pyörähti erään penkin luo ja kohotti varovasti rasvaista
sanomalehtipaperia. Lehden alla suuren suuressa vadissa loikoi komea
hyytelöllä valettu sampi keskellä kapristen, öljypuulehtien ja
porkkanain kirjavuutta. Ahinejev katseli sampea ja oihkasi
tyytyväisyydestä. Hänen kasvonsa säteilivät, silmänsä pyörivät. Hän
kumartui ja päästi huulistaan äänen, joka tuli kuin rasvaamattomasta
rattaanpyörästä. Seisottuaan siinä hetkisen hän näpsähdytti
tyytyväisenä sormiaan ja maiskautti vielä huuliaan.
-- Aa! Tulisen suutelon läiskähdys!... Kenen kanssa sinä, Marfa, täällä
suudella paukuttelet? kuului ääni viereisestä huoneesta ja ovessa näkyi
apuopettaja Vanjkinin puti puhtaaksi ajeltu pää. Kenen kanssa sinä
täällä?... Aa... erittäin hauska!... Vai Sergei Kapitonitshin kanssa!
Aika vaari, totta tosiaan! Ihan nenä nenässä kiinni tuon akan kanssa!
-- Minä en yleensä suutele, sanoi Ahinejev joutuen hämilleen. Kuka on
sanonut sen sinulle, senkin hölmö? Minä vain... huuliani maiskautin
katsellessani... ajatellessani sitä nautintoa... nähdessäni tämän
kalan...
-- Juttele, mitä juttelet!
Vanjkin hymyili leveästi ja katosi oven taa. Ahinejev punastui.
"Piru ties, menee vielä, lurjus, juoruamaan", ajatteli hän. "Koko
kaupungille kertoo... häpäisee minut, senkin nauta..."
Ahinejev astui arasti saliin ja vilkaisi Vanjkiniin päin. Tämä seisoi
pianon luona ja kuiskasi eteenpäin kumartuneena ylitarkastajan kälylle
jotakin, jolle tämä nauroi.
"Minusta varmaankin!" ajatteli Ahinejev. "Minusta... senkin vietävä! Ja
että tuo uskookin! Nauraa! Hyvä Jumala! Ei, näin ei asiata voi
jättää... Teenpä niin, ettei kukaan usko... Kerron koko jutun kaikille,
niin tuo hölmö joutuu kiinni panettelusta!"
Ahinejev silitti päätään ja astui yhä vielä hämillään Pasdequoin luo.
-- Olin juuri keittiön puolella silmäilemässä illallisen valmistelua,
sanoi hän ranskalaiselle. Tehän, tietääkseni, pidätte kalasta ja siellä
onkin sellainen sampi, että!... Kaksi arssinaa!... He -- he -- he!
Mutta olinpa unohtaa... Keittiössä sattui juuri lystikäs juttu tämän
sammen kanssa! Astun keittiöön ja tahdon saada nähdä ruokia... Katson
sampea ja tyytyväisenä... ihan lystikseni maiskautan huulillani.
Samassa tulee Vanjkin, tuo hölmö, sisään ja sanoo... he-he-he! ja
sanoo: Aa... te suutelette täällä? Minäkö Marfaa, tuota piikaa
suutelisin! Jo keksi jotakin, senkin tolvana! Viho viimeisen näköinen
on, vanha akka... kuin mikä petoeläin, ja Vanjkin puhuu suutelemisesta!
Narri!
-- Kuka on narri? kysyi Tarantulov, joka juuri tuli siihen.
-- Tuo Vanjkin! Kun minä astun keittiöön... Ja hän kertoi Vanjkinista.
-- Naurettavaa! Mokomakin narri! Ennemmin suutelisin viho viimeistä
pelättiä kuin Marfaa, lisäsi Ahinejev, katsahti ympärilleen ja huomasi
reviisori Msdan takanaan.
-- Me tässä Vanjkinista... selitti hän Msdaile. Suuri narri! Astuu
keittiöön, huomaa minut Marfan vieressä ja ilman muuta alkaa
kaikenmoisia juttuja sepittää. "Mitä? Te suutelette!" Ihan humalaisen
unia! Minä sanoin siihen: "Ennemmin suutelen vaikka kalkkunaa kuin
Marfaa. Onhan minulla vaimo, senkin tolvana! Mitäs siinä pilkkaat!"
-- Kuka teitä pilkkaa? kysyi uskonnon opettaja, joka osui juuri
kulkemaan Ahinejevin sivu.
-- Vanjkin. Kun minä seison keittiössä ja katselen sampea...
Ja yhä siihen tapaan. Puolen tunnin kuluttua kaikki vieraat tiesivät jo
jutun sammesta ja Vanjkinista.
"Kertokoon nyt heille!" ajatteli Ahinejev hykertäen tyytyväisenä
käsiään. "Kertokoon! Kun tämä alkaa panetella, niin jo toiset hänelle:
mene suohon, tolvana, mokomine juoruinesi! Me tiedämme kaikki!"
Ja Ahinejev rauhoittui siinä määrin, että tyhjensi ilosta neljä
ylimääräistä lasia. Saatettuaan illallisen jälkeen nuoren pariskunnan
makuuhuoneeseen hän meni omaan huoneeseensa ja nukahti kuin viaton
lapsi. Seuraavana päivänä hän ei enää edes muistanut tuota juttua
sammesta. Mutta -- oi! Ihminen määrää, luoja säätää! Pahat kielet
tekivät tehtävänsä eikä auttanut Ahinejevia hänen viekkautensa. Tasan
viikon kuluttua, nimittäin keskiviikkona kolmannen tunnin jälkeen, kun
Ahinejev seisoi keskellä opettajain huonetta kertoen oppilas Vysjekinin
rikollisista taipumuksista, rehtori astui hänen luokseen ja kutsui
hänet syrjään.
-- Minulla olisi vähän asiaa, Sergei Kapitonitsh, sanoi rehtori. Suokaa
anteeksi... Asia ei oikeastaan kuulu minulle, mutta en kuitenkaan voi
olla sanomatta siitä mielipidettäni... Minun velvollisuuteni...
Kerrotaan, nähkääs, että te elätte yksissä piikanne kanssa... Asia ei
kuulu minulle, mutta... Eläkää hänen kanssaan, suudelkaa... miten ikinä
haluatte, mutta ei niin julkisesti! Olkaa hyvä! Älkää unohtako olevanne
opettaja!
Ahinejev tunsi vilun väreitä selässään ja oli pyörtyä. Oli kuin
kokonainen parvi ampiaisia olisi häntä pistänyt ja hänen päälleen
kaadettu kiehuvaa vettä. Hän läksi kotiin. Matkalla tuntui siltä kuin
koko kaupunki olisi häneen katsellut, ikäänkuin hänen naamansa olisi
ollut noessa. Kotona odotti häntä uusi onnettomuus.
-- Mikset aja nahkaasi? kysyi hänen vaimonsa päivällispöydässä. Mitä
sinä siinä mietit? Lemmittyäsi taidat ikävöidä, rakasta Marfaasi surra?
Minä tiedän kaikki, senkin turkkilainen! Kunnon ihmiset ovat avanneet
silmäni! Mmh!... senkin raakalainen!
Ja lätsis! siinä tuli sellainen korvatillikka, että pamahti! Ahinejev
nousi pöydästä ja tuntematta maata jalkainsa alla, lakitta ja
päällystakitta läksi lötystämään Vanjkinin luo. Hän tapasikin Vanjkinin
kotona.
-- Sinä roisto! kääntyi Ahinejev Vanjkinin puoleen. Miksi olet
tallannut minut lokaan koko maailman silmissä? Miksi olet panetellut
minua niin pahasti!
-- Panetellut? Mitä te nyt puhutte?
-- Kuka se sitten on juorunnut, että minä muka olen Marfaa suudellut?
Etkö sinä, hä? Etkö sinä juuri, senkin vietävä!
Vanjkin räpytteli silmiään, ihohermot hänen kuluneissa kasvoissaan
nytkähtelivät... Hän kohotti katseensa jumalankuvaan ja lausui:
-- Rangaiskoon minua Jumala, puhjetkoon silmäni, kuihtukoot jäseneni,
jos minä teistä olen sanonut sanaakaan! Peittäköön ikuinen pimeys
minut! Kolera tappakoon!...
Vanjkinin rehellisyyttä ei saattanut epäillä. Hän ainakaan ei ollut
juorunnut, sen näki selvästi.
"Kuka sitten? Kuka?" kysyi Ahinejev itseltään lyöden rintaansa; hän
koetti muistella kaikkia tuttaviaan. "Kuka?"
-- Niin, kuka? kysymme mekin lukijalta.
"NASKALI PUSSISSA"
Pjotr Pavlovitsh Posudin riensi talonpojalta vuokraamallaan
kolmivaljakolla kyläteitä pitkin pieneen N:n piirikaupunkiin, jonne
muuan nimetön kirje häntä kutsui. Hän koetti mahdollisimman tarkasti
pysyä matkalla tuntemattomana.
"Yllättää... Pudota kuin lumi päälaelle..." haaveili hän kätkien
kasvonsa korkeaan kaulukseen. "Ovat tehneet pahaa, lurjukset, ja
riemuitsevat nyt luullen, että kaikki jäljet ovat peitetyt... Hahaa...
Mahtavatpa kauhistua ja ihmetellä, kun yhtäkkiä keskellä riemua
kuulevat: Tilille! Nouseepa siitä aika hälinä! Ha-haa!..."
Haaveiltuaan tähän tapaan kyllikseen Posudin antautui keskusteluun
ajajan kanssa. Kuten ainakin henkilö, joka tahtoo olla yleisesti
tunnettu, hän ensimmäiseksi kyseli itsestään:
-- Tunnetko sinä Posudinin?
-- Kuinka en tuntisi, hymähti ajaja. Kyllä hänet tunnetaan!
-- Mitä sinä naurat?
-- Tuntuupa vain hauskalta!... Viho viimeisenkin kirjurin tunnet, mutta
Posudinia et muka tuntisi! Sitä vartenhan hänet on tänne määrätty,
jotta jokainen hänet tuntisi.
-- Niinpä niin, niinpä niin... Entä millainen hän on mielestäsi? Kunnon
mies?
-- Onhan tuo... haukotteli ajaja. Hyvä herra on, asiansa tuntee... Eipä
ole siitä vielä kahtakaan vuotta, kun hänet tänne lähetettiin, mutta
paljon on jo ehtinyt tehdä.
-- Paljon hyvää on tehnyt, suokoon Jumala hänelle terveyttä. Rautatien
hän on hommannut paikkakunnalle, tuon vihatun Hohrjukovin on näiltä
mailta karkoittanut... Ei ollut Hohrjukovilla mitään määrääkään enää...
Konna oli, suuri lurjus... Kaikki entiset päälliköt pitivät hänen
puoltaan, mutta kun Posudin tuli, niin heti Hohrjukov korjasi luunsa,
ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan... Nähkääs, hyvä herra, Posudin ei
ole ostettavissa, ei! Tarjoa hänelle vaikka sata, vaikka tuhannen,
hänpä ei vain ota sitä syntiä omalletunnolleen... Ei ota!
"Jumalan kiitos, että ovat edes siltä kannalta minut oikein
käsittäneet," ajatteli Posudin iloissaan. "Se oli hyvä juttu!"
-- Hän on sivistynyt... jatkoi ajaja, eikä ylpeä... Meiltä kävivät
hänen luonaan valittamassa ja ihan kuin herrasväkeä hän oli heitä
kohdellut: kaikille oli antanut kättä ja istumaan oli pyytänyt...
Tulinen on ja hätäinen... Sanaakaan ei kunnolla sano, sähisee vain...
Ettäkö hän joutuisi kävelemällä jotain toimittamaan, ei sitten
likikään, juoksujalkaa, juoksujalkaa!... Eipä ollut meidän väki
ennättänyt edes sanaakaan virkkaa, kun hän: "Hevoset valjaisiin!" ja
suoraa päätä tänne... Niin tuli, järjesti kaikki eikä ottanut edes
kopeekkaa. Paljon parempi on entistä! Olihan tuo entinenkin sentään
hyvä. Komea oli, mahtava, niin huusi, ettei sille yksikään koko
kuvernementissä vertoja vetänyt... Usein, kun hän oli matkalla, saattoi
sen kuulla aina kymmenen virstan päähän. Mutta mitä sisäisiin asioihin
tulee, niin kyllä tämä nykyinen on paljon ovelampi! Nykyisellä on
päässä sata kertaa enemmän ajua. Muuan seikka vain on surullinen...
Kaikin puolin hän on hyvä mies, mutta vahinko vain, että hän on juoppo!
"Äläpäs huoli!" ajatteli Posudin.
-- Mistä tiedät, kysyi hän, että minä... että hän on juoppo.
-- Enhän minä itse tietenkään, teidän ylhäisyytenne, ole häntä
juopuneena nähnyt; en tahdo valehdella, mutta niin kerrotaan. Eivätkä
ole muutkaan häntä juopuneena nähneet, mutta sellainen huhu hänestä on
käymässä... Ihmisten nähden tai jos ajaa vieraisille tai huveihin tai
seuroihin, niin ei tuo juo milloinkaan. Mutta kotona kuuluu
hörppivän... Aamulla kun nousee niin hieroo silmiään ja heti -- viinaa!
Palvelija tuo hänelle ryypyn, mutta tämä jo toista pyytää... Sitä
kestää sitten pitkin päivää. Mutta sanoppas, ole hyvä, näkyykö edes
hänen toisesta silmästään, että on maistanut? Eikös mitä! Kyllä tuo
osaa pysyä aisoissa. Ennen, kun tuo meidän Hohrjukovimme joi, niin sen
kaikki tiesivät, vieläpä koirat sitä haukkuivat. Mutta Posudin -- että
sen nenä edes punottaisi! Kamariinsa sulkeutuu ja siellä latkii...
Jotteivät ihmiset huomaisi, hän on laittanut kirjoituspöytäänsä varta
vasten laatikon, jossa on letku. Laatikossa kuuluu olevan aina
viinaa... Tarvitsee vain viedä letku suuhun, imaista, niin olet
juovuksissa... Vaunuissa myöskin, salkusta...
"Mistä he sen tietävät?" kauhistui Posudin. "Hyvä Jumala, kaiken tuon
tietävät! Iljettävää!"...
-- Niin... ja mitä naisväkeen tulee... Lurjus! (Ajaja naurahti ja
ravisti päätään). Hävytöntä, kerrassaan! Kymmenkunta kuuluu hänellä
olevan noita hyörinpyörijöitä... Kaikki asuvat samassa talossa...
Toinen, Nastasja Ivanovna, on siellä emännöitsijänä, toinen -- hitto
vieköön, mikäs sen nimi nyt olikaan? -- Ljudmila Semjonovna, joku
kirjurin tapainen... Nastasja, sehän se kuuluu olevan kaikkien pää.
Mitä tämä tahtoo, sen kuuluu hän tekevän... Niin hallitsee miestä kuin
kettu häntäänsä. Nastasjan käsissä se ylin valta on. Tätä väki
pelkääkin pahemmin kuin itse isäntää... Ha-haa! Ja kolmas hepakko, se
siellä Katshalnajan varrella asuu... Häpeä puhua!
"Nimetkin tietää", ajatteli Posudin punastuen. "Ja kuka sen tietää?
Moukka ajomies... joka ei ole kertaakaan edes kaupungissa käynyt!...
Iljettävää... inhoittavaa!..."
-- Mistä sinä sen kaiken tiedät? kysyi hän ärtyisällä äänellä.
-- Ihmiset juttelevat... Enhän ole itse nähnyt, mutta ihmisiltä olen
kuullut. Ja helpostihan tuon saa tietää. Eihän palvelijalta tai
kuskilta voi kieltä repiä suusta... Ja niinhän tuo Nastasja itsekin
joka paikassa juoksee ja kehuu onnellista oloaan. Ei ihmisten silmiltä
voi niinkään piiloutua... Onpa tuo samainen Posudin ottanut tavakseen
lähteä kaikessa hiljaisuudessa tarkastusmatkoille. Entinen kun aikoi
lähteä jonnekin, niin kuukautta varemmin antoi sen tietää, ja kun
sitten matkusti, niin siinä oli sellainen helu ja melu... että Herra
varjele! Edellä laukattiin, perässä laukattiin, sivuilla laukattiin.
Kun hän saapui perille, niin nukkui ensin tarpeekseen, söi ja joi
runsaasti ja alkoi sitten virka-asioissa kitaansa piestä. Huusi täyttä
kurkkua, polki jalkaa, nukkui taas tarpeekseen ja sitä menoa
takaisin... Mutta tämä nykyinen, kun saa vain jostakin vihiä, niin
koettaa lähteä matkalle kaikessa hiljaisuudessa ja tuota pikaa, jottei
kukaan näkisi kotoa, jotteivät virkamiehet huomaisi, ja junaan... Ajaa
mille asemalle milloinkin pitää, mutta ei ota kestikievarihevosia eikä
muitakaan parempia, vaan hakee jostakin talonpojan ja vuokraa siltä
hevoset. Kääriytyy peitteisiin kuin vanha akka ja kähisee pitkin matkaa
kuin ikäloppu koira, jottei hänen ääntään tunnettaisi. Ihan on maha
revetä naurusta, kun ihmiset tuota kertovat. Ajaa, hölmö, luullen,
ettei kukaan häntä saata tuntea. Ja yhtä hyvin, kuka järkevä ihminen
tahansa -- tfyi, tunteehan tuon...
-- Mitenkä hänet tuntee?
-- Ka, perin yksinkertaisesti. Ennen, kun Hohrjukov oli kaikessa
hiljaisuudessa matkalla, me hänet tunsimme raskaasta kädestään. Jos
matkustaja löi päin kuonoa, niin siinähän se oli Hohrjukov.
Ja Posudinin saattaa niinikään heti tuntea. Yksinkertainen
matkustaja käyttäytyy yksinkertaisesti, mutta Posudin ei noudata
yksinkertaisuutta. Kun hän saapuu, sanokaamme, vaikka kestikievariin,
niin hänen mielestään siellä haisee ja on tukahduttava ja on kylmä...
Hän tilaa kananpoikia ja hedelmiä ja kaikenmoisia hilloja... Niinpä
kestikievarissa tiedetään: jos ken talvella kysyy kananpoikia ja
hedelmiä, niin se on Posudin. Jos ken sanoo isännälle "hyvä ystäväni"
ja lennättää kansaa menemään kaikenmoisista joutavista syistä, niin
silloin saattaa vaikka vannoa, että se on Posudin. Eikä hän haise
samanlaiselle kuin muut ihmiset, ja menee levolle omalla tavallaan...
Sohvalle käy pitkäkseen, räiskyttelee tuoksuvia vesiä ympäriinsä ja
käskee tuoda kolme kynttilää päänaluksen viereen. Makaa ja lukee
papereitaan... Huomaahan sen jo talon kissakin, saatikka isäntä, mikä
tuo on miehiään...
"Se on totta..." tuumaili Posudin itsekseen. "Kuinka en ole tuota ennen
huomannut?"
-- Ja kenelle on tarpeen, hän saa tiedon ilman hedelmiä ja
kananpoikiakin. Sähköteitse kaiken saa tietää... Miten hän turpansa
kääriikin, miten peitteleikse, niin tietävät jo, että saapuu,
odottavat... Posudin ei ole vielä kotoaankaan lähtenyt, kun täällä jo:
ole hyvä, kaikki on kunnossa! Saapuu yllättääkseen heidät, vetääkseen
oikeuteen tai erottaakseen, mutta he nauravat hänelle. Vaikka teidän
ylhäisyytenne, arvelevat, on kaikessa hiljaisuudessa tänne tullut, niin
tarkastakaa vain, kyllä kaikki on selvillä!... Hän väänteleikse ja
käänteleikse ja lähtee niin kuin on tullutkin... Ja hän kehuu heitä,
puristelee heidän käsiään, pyytää anteeksi, että on häirinnyt... Sillä
tavalla! Entä mitä teidän ylhäisyytenne siitä?... Kansa on täällä
ovelaa, toinen on toistaan ovelampi. Ihan mielikseen sitä katselee,
miten riivatun visuja ovat! Ottaapa vaikka tämänpäiväisen tapauksen...
Kun minä aamulla ajan tyhjin kuormin, rientää juutalaispoika,
anniskelija, asemalta vastaani. "Minne matka, teidän juutalainen
ylhäisyytenne, kysyn?" Tämä vastaa: "Vien viiniä ja ruokatavaroita N:n
piirikaupunkiin. Siellä odotetaan Posudinia." Kyllä ne osaavat, eikö
totta? Posudin vasta valmistaikse matkaan ja käärii päänsä, jottei
tunnettaisi. Ehkäpä on jo matkallakin ja ajattelee, että nyt ei kukaan
tiedä hänen tulostaan. Ja yhtä kaikki, siellä on jo valmiina viinit ja
lohet ja juustot ja kaikenmoiset muut herkut... Posudin vain ajaa ja
ajattelee: "Malttakaahan, pojat, kyllä minä kohta näytän!" Mutta
pojilla ei ole surua lainkaan! Tulkoon vain! Heillä on aikaa sitten
kaikki hyvässä kunnossa!
-- Takaisin! huusi Posudin kähisten. Käännä takaisin, nauta!
Ja hämmästynyt ajaja käänsi takaisin.