Sotakoulun aliluokkien opettaja, kollegian registraattori Ljev
Pustjakov asui ystävänsä luutnantti Ljedentsovin naapurina. Tämän
luokse hän uuden vuoden aamuna ohjasi askeleensa.
-- Kuulehan, Grisha, minulla olisi vähäsen asiaa, aloitti hän
sanottuaan luutnantille tavanmukaisen uuden vuoden tervehdyksen. Enpä
olisi häirinnyt sinua, jollei tarve olisi vaatinut. Lainaahan, hyvä
veli, minulle täksi päiväksi Stanislaus-merkkisi. Minä, näet, menen
tänään päivällisille kauppias Spitshkinin luo. Tunnethan sinä tuon
lurjuksen, kauppias Spitshkinin. Hän pitää julmasti ritarimerkeistä ja
katsoopa meikein roistomaisen halveksivasti sellaisiin, joilla ei riipu
jotakin kaulassa tai napinreiässä. Sitä paitsi, hänellä on kaksi
tytärtä... Nastja ja Siina... Puhun sinulle kuin ystävälle...
Ymmärräthän sinä minua, veli hyvä. Lainaa nyt, ole hyvä!
Kaiken tämän sanoi Pustjakov änkyttäen, punastuen ja arasti vilkuillen
oveen. Luutnantti haukkui häntä pahanpäiväisesti, mutta lainasi
kuitenkin.
Kello kaksi päivällä Pustjakov ajoi issikalla Spitshkinin luo. Hän
raotti hieman turkin pielusta ja silmäili rintaansa, jolla lainatun
Stanislaus-merkin kulta ja emalji kimalteli.
"Kummallista! Tuntuu siltä kuin itsekin itseään enemmän kunnioittaisi!"
ajatteli opettaja kurkkuaan röhäytellen. "Tuollainen pieni kapine vain,
viittä ruplaa enempää ei maksa, mutta kyllä siitä helua ja melua
pidetään!"
Saavuttuaan Spitshkinin talon eteen hän avasi turkkinsa ja alkoi
hitaasti maksaa issikalle. Tämä näytti kerrassaan kivettyvän
huomatessaan Pustjakovin olkalaput, napit ja Stanislaus-merkin.
Pustjakov yskäisi tyytyväisenä ja astui taloon. Riisuutuessaan
eteisessä hän vilkaisi saliin. Siellä istui pitkän pöydän ympärillä
toistakymmentä henkilöä syömässä päivällistä. Kuului keskustelua,
astioiden kalinaa.
-- Kukahan siellä mahtoi soittaa ovikelloa? kuului isäntä sanovan. Kas
vain! Ljev Nikolaitsh! Olkaa hyvä! Myöhästyitte hieman, mutta eihän
siitä vahinkoa... Äsken vasta me pöytään istuuduimme.
Pustjakov kohotti rintaansa, nosti päänsä pystyyn ja astui saliin
käsiään hykertäen. Mutta siellä hän näki jotakin kauheata. Pöydän
ääressä Siinan vieressä istui hänen virkaveljensä, ranskankielen
opettaja Tremblant. Jos hän näyttäisi ranskalaiselle ritarimerkkinsä,
hän saisi varmaan vastata moneen hyvin vastenmieliseen kysymykseen,
vieläpä ehkä hävetä ikänsä ja menettää maineensa. Ensimmäisenä
ajatuksena vilahti Pustjakovin mielessä repiä ritarimerkki rinnasta tai
juosta takaisin. Mutta merkki oli ommeltu lujasti kiinni eikä
peräytyminenkään ollut enää mahdollista. Peitettyään hätäisesti
oikealla kädellään merkin hän kömpelösti kumartaen tervehti kaikkia
yhteisesti puristamatta kenenkään kättä ja laskeutui raskaasti tyhjälle
tuolille, joka osui olemaan aivan vastapäätä ranskalaista virkaveljeä.
"Ryypännyt kai!..." ajatteli Spitshkin katsellessaan tulijan
hämmästyneitä kasvoja.
Pustjakovin eteen pantiin lautasellinen lientä. Hän otti lusikan
vasempaan käteensä, mutta muistettuaan, että vasemmalla kädellä ei sovi
syödä arvossapidetyssä seurassa, sanoi syöneensä jo päivällistä eikä
jaksavansa enempää.
-- Minä olen syönyt jo... Merci!... jupisi hän. Minä olin juuri
vieraisilla setäni, ylipappi Jelejevin luona ja hän pyysi minua...
tuota noin... syömään päivällistä.
Tuskallinen mieliteko ja hurja harmi täyttivät Pustjakovin sielun:
liemi tuoksui erinomaisen maukkaalle ja höyrytetystä sammesta nousi
sanomattoman himottava lemu. Opettaja aikoi vapauttaa oikean kätensä ja
peittää ritarimerkin vasemmalla, mutta ajatteli sitten, että se voisi
näyttää epämukavalta ja arveluttavalta.
"Saattavat huomata... Vasen käteni tulisi olemaan yli rinnan, ikäänkuin
alkaisin laulaa. Hyvä Jumala, jospa tämä päivällinen vain pian
päättyisi! Ravintolassa sitten voin syödä rauhassa!"
Kun kolmas ruokalaji oli syöty, hän vilkaisi arasti toisella silmällään
ranskalaiseen. Tremblant oli jostakin syystä hyvin hämillään, katseli
häneen eikä syönyt myöskään. Kun heidän katseensa osuivat yhteen, he
joutuivat yhä enemmän hämilleen ja katsoa tuijottivat tyhjiin
lautasiinsa.
"Hän on varmaan huomannut, senkin etana!" ajatteli Pustjakov. "Naamasta
sen näkee, että on huomannut! Se lurjus on suuri juonittelija! Huomenna
varmaankin kantelee ylitarkastajalle!"
Isäntäväki ja vieraat söivät neljännen ruokalajin, söivät, kohtalon
tahdosta, viidennenkin...
Nousipa nyt seisomaan muuan herrasmies, jolla oli käyrä, leveä nenä,
karvaiset sieraimet ja luonnostaan räpyttelevät silmät. Hän silitti
päätään ja lausui:
-- Ää... ää... ää... pyydän saada esittää... ää... maljan täällä
olevien naisten... ää... kukoistukseksi!
Päivällisvieraat karkasivat meluten pystyyn ja tarttuivat laseihinsa.
Äänekäs eläköönhuuto kaikui kautta huoneiden. Naiset hymyilivät ja
kurkottautuivat kilistelemään maljoja. Pustjakov nousi ja otti lasinsa
vasempaan käteen.
-- Ljev Nikolaitsh, olkaa hyvä ja ojentakaa tämä Nastja Timofejevnalle!
kääntyi eräs herra lasia tarjoten hänen puoleensa. Koettakaa kaikin
mokomin saada hänet juomaan se pohjaan!
Kauhukseen huomasi Pustjakov olevansa pakotettu laskemaan oikean
kätensä. Stanislaus rutistuneine silkkinauhoineen näki vihdoinkin valon
ja alkoi säteillä. Opettaja kalpeni, painoi päänsä alas ja katsoi
arasti ranskalaisen puoleen. Tämä katsoi vastaan ihmetellen ja
kysyvästi. Hänen huulensa hymyilivät viekkaasti ja kasvoilta katosi
hämin ilme...
-- Julius Augustovitsh! sanoi isäntä ranskalaiselle. Olkaa hyvä ja
lähettäkää pullo eteenpäin!
Tremblant tarttui epäröiden oikealla kädellään pulloon ja... mikä onni!
Pustjakov näki hänenkin rinnassaan ritarimerkin. Eikä se ollut mikään
Stanislaus, vaan oikein Annan ritarikunnan merkki! Siis on
ranskalainenkin menetellyt petollisesti! Pustjakov nauroi tyytyväisenä,
istuutui tuolille ja levitti mukavasti raajansa... Nyt ei tarvinnut
enää peittää Stanislausta! Molemmat ovat tehneet saman synnin eikä siis
toinen voi kannella eikä häpäistä toista...
-- A-a-a!... Hm!... mumisi Spitshkin huomatessaan ritarimerkin
opettajan rinnassa.
-- Niin!... virkkoi Pustjakov ranskalaiselle. Ihmeellistä, Julius
Augustovitsh! Kuinka vähän esittelyjä meillä oli ennen juhlia. Ja
vaikka meillä on niin paljon väkeä, niin te ja minä vain saimme!
Kerrassaan ihmeellistä!
Tremblant nyökäytti iloisesti päätään ja kohotti takkinsa vasenta
rintakäännettä, jolla koreili Annan ritarikunnan kolmannen luokan
merkki.
Päivällisen jälkeen Pustjakov kulki huoneesta huoneeseen näytellen
neideille ritarimerkkiään. Hänen mielensä oli hilpeä ja iloinen, vaikka
nälkä nipistelikin sydänalasta.
Hän katsahti kateellisesti Tremblantiin, joka keskusteli Spitshkinin
kanssa ritarimerkeistä, ja ajatteli:
"Jos minä tuon kujeet olisin tiennyt, niin Vladimir-merkin minä
rintaani olisi kiinnittänyt. Kukapa olisi voinut aavistaa!"
Tämä ajatus tosin kiusasi häntä, mutta muuten hän oli täysin
onnellinen.